Turmanluoti

Leena Lehtolainen: Turmanluoti

128 s., Kirjakauppaliitto 2018

Kirjan ja ruusun päivän kirja

Olen uskonut olevani kohtalaisen hyvin kartalla Kirjan ja ruusun päivän kirjoista, mutta minulle oli yllätys, että Leena Lehtolainenkin on kirjoittanut sellaisen. Turmanluoti kertoo tutuista hahmoista, sillä tapahtumien keskiössä on rikospoliisi Maria Kallio ja hänen miehensä Antti Sarkela.

Antti on päättänyt aloittaa metsästysharrastuksen, mikä hämmästyttää niin Mariaa kuin muitakin Antin tuntevia. Mies on kaikessa hiljaisuudessa suorittanut metsästäjäntutkinnon ja treenannut ampumista niin, että hän pääsee syksyllä osallistumaan hirvijahtiin, kun sopiva porukkakin on jo löytynyt. Kaikki menee kuitenkin kammottavalla tavalla pieleen, kun jahtiin osallistunut mies saa osuman luodista. Poliisin epäilevä katse kääntyy myös Antin suuntaan, kun aletaan selvittää kuolemaan johtanutta tapahtumasarjaa.

Turmanluoti on muiden Kirjan ja ruusun päivän kirjojen tavoin kompakti tarina. En ole vuosiin lukenut itse Lehtolaista, sillä minulle hänen kirjansa toimivat paremmin äänikirjoina, mutta tämä Turmanluoti tuli kyllä luettua hujauksessa. Pidin napakasti etenevästä tarinasta ja siitä, että Lehtolainen oli päättänyt käyttää tuttuja henkilöhahmoja tässäkin tarinassa. Juoni-idea on hyvä ja toimiva. Mukavan viihdyttävä yhden illan dekkari.

 

Erätarinoita

A.E. Järvinen: Erätarinoita

6 cd-levyä, WSOY 2007

lukija: Esa Saario

Luin pari vuotta sitten A.E. Järvisen kirjan Tervaksentuoksuinen erämaa. Vierastin tuolloin hieman yksityiskohtaisia metsästyskuvauksia, mutta toisaalta lukemisen jälkeen jäi mieleen vahva kuva erämaassa liikkumisesta, luontosuhteesta ja raikkaasta ilmasta. Siitä syystä halusin palata A.E. Järvisen tuotannon pariin tämän äänikirjan muodossa.

Erätarinoita sisältää lukuisia novelleja, joissa kertojat osittain vaihtelevat. Toisinaan novellien kuunteleminen osoittautui hieman haastavaksikin kertojien vaihtelun vuoksi, mikäli ei heti hoksannut uuden novellin alkaneen. Tätä kuunnellessa piti olla siis koko ajan hyvin keskittynyt kuunteluun. Mielikuva teoksesta on kuitenkin kokonaisuutena hyvä. Novelleissa kuvataan erämaaluontoa mielestäni enemmän kuin Tervaksentuoksuisessa erämaassa, mutta kyllä tästäkin metsästyskertomuksia löytyy. Kuitenkin tuo luontoympäristön näkyvämpi kuvaus oli minulle mieluista ja tasapainotti teosta mukavasti.

On jännä huomata, että vaikka en ole mikään metsissä liikkuja, pidän ajatuksesta olla lähellä luontoa. Järvisen novellit toivat jälleen kerran tunteen, että luonto on lähellä ja turvallinen huolimatta siitä, että novelleissa liikkuu myös petoeläimiä. Järvisen novelleissa luonto näyttäytyy tärkeänä osana ihmisen elämää, ja se on viehättävä ajatus urbanisoituvassa yhteiskunnassamme.

Tervaksentuoksuinen erämaa

A.E. Järvinen: Tervaksentuoksuinen erämaa

222 s., WSOY 1984, 2.p.

1.p. 1948

kansi: Urpo Huhtanen

 

Meillä on kirjallisuuspiirin aiheena tänään eräkirjallisuus. Kyseinen genre on minulle hyvin vierasta maaperää, joten siinä mielessä on ihan hyvä, että kirjallisuuspiirin kautta tulee nyt tutustuttua edes yhteen teokseen ja kuultua sitten juttuja muiden lukemista kirjoista. Sain bloggarikollegoilta vinkkejä siitä, mitkä eräkirjat voisivat olla tutustumisen arvoisia. Lainasin useampiakin teoksia, mutta A.E. Järvisen tuotanto vaikutti kiinnostavimmalta, joten päädyin lukemaan Tervaksentuoksuisen erämaan.

 

Tervaksentuoksuinen erämaa on novellikokoelma, joka sijoittuu Lappiin. Novellien aiheena on useimmiten suden-, karhun- tai ahmanmetsästys. Välillä tuntuu, että novellit etenevät keskenään jokseenkin samalla tavoin, mutta jotenkin kirjailija aina onnistuu loihtimaan niihin edes pientä vaihtelua. Lisäksi parissa novellissa on eläinnäkökulma, joka oli melkoisen kiinnostava ja jopa ehkä hieman riipaisevakin.

 

Olisin kaivannut näihin novelleihin hieman lisää luontokuvausta, jota kyllä kaikissa oli, mutta toisinaan vain hieman kuriositeettina. Useimmissa novelleissa luontokuvauksesta jäi lähinnä mieleen havuvuoteet, ladut, rakovalkeat ja tervakset, joten luontoa olisi voinut kuvata hieman laajemminkin. Metsästyskuvausta novelleissa sen sijaan oli melko runsaasti ja vaikkei Järvinen kuvannut mitään nylkemisiä ja muita mitenkään yksityiskohtaisesti, niin en silti niistä oikein pitänyt aiheen vuoksi.

 

Tervaksentuoksuinen erämaa ilmestyi ensikerran vuonna 1948, jolloin Lapin sodan vaikutukset näkyivät alueen kasvistossa, eläimistössä ja ihmisissäkin. Joissakin novelleissa Järvinen käsittelee hyvin suoraan aihetta ja ehkä tietyllä tavalla ottaa kantaakin aiheeseen, sillä olihan Järvinen siviiliammatiltaan metsänhoitaja. Tuo kantaaottavuus oli mielestäni hyvin mielenkiintoista ja toi vaihtelua ja syvyyttä kokoelman tarinoihin.

 

Järvisen kerronta on mielestäni sujuvaa ja lukeminen tuntui vaivattomalta, vaikka en genreä kohtaan mitään erityistä mielenkiintoa tuntenutkaan. Voisin joskus mahdollisesti lukea lisääkin Järvisen erätarinoita, jos minuun yhtäkkiä iskee kipinä eräkirjallisuutta kohtaan. Ihan kelpo tuttavuus siis!