Lukupiirikirja: Margarita

Anni Kytömäki: Margarita

Gummerus 2020

Finlandia-palkinto 2020

äänikirjaksi lukeneet Ville-Veikko Niemelä, Mirjami Heikkinen ja Aarne Linden

Anni Kytömäen Finlandia-palkittu romaani Margarita on odottanut hyllyssäni lukemistaan jo Helsingin kirjamessuista 2021 saakka. Olen iloinen, että lopultakin tähän kirjaan tuli tartuttua, sillä pidin tästä valtavasti. Luin osan kirjasta itse ja osan kuuntelin äänikirjana. Molemmat formaatit toimivat hyvin.

Luimme Kytömäen esikoisromaanin Kultarinta lukupiiriin talvella 2021. Olen aiemmin pitänyt kiinni ajatuksesta, että emme käsittele saman kirjailijan teoksia kuin kerran, koska maailmassa on niin valtavan paljon hyviä ja kiinnostavia kirjailijoita. Päätin luopua periaatteestani, koska uskoin, että lukupiirissä tästä voisi kehkeytyä antoisaa keskustelua.

Margarita kertoo Sennistä, joka työskentelee Kankariston kylpylässä hierojana. Se kertoo myös sotamies Mikko Kilkkaniemestä, arkeologi Aaro Kuusilehdosta sekä kylpylän kesävieras Einar Kairamaasta perheineen. Yksi keskeinen hahmo on myös helmisimpukka, Margaritana Margaritifera. Simpukka nostetaan muiden hahmojen rinnalle inhimilliseksi, tuntevaksi olennoksi, mikä toimii hyvänä rinnastuksena Sennin hahmolle. Tapahtumat sijoittuvat pääosin 1950-luvulle, osin myös sotavuosiin.

Margarita nousi uudelleen ajankohtaiseksi teokseksi syksyllä 2024, kun Hukkajoen raakkutuhosta uutisoitiin laajasti. Kun Kytömäki kuvaa tässä kirjassa helmisimpukoita, niihin kohdistuvaa piittaamattomuutta ja häikäilemätöntä oman edun tavoittelua, ei voi välttyä ajattelemasta, että maailma ei ole siltä osin muuttunut miksikään. Sellaista ei osata arvostaa, joka ei pidä ääntä itsestään.

Margarita on muutenkin yhteiskunnallisesti tarkkanäköinen romaani. Ihmiset yritetään sovittaa heille ennalta asetettuihin muotteihin, naiset etupäässä äideiksi ja mielellään vähintään kuudelle lapselle. Sodasta kärsineen valtion etu on suuri syntyvyys paikkaamaan menetyksiä. Onhan nykyajankin synnytystalkoista kuultu, joten ei niin kaukainen asia ole tämäkään.

Kerronta etenee monen näkökulman kautta. Hahmoja on paljon, niin keskeisiä kuin sivuhenkilöitäkin, mutta heidät oppii nopeasti tuntemaan ja erottamaan toisistaan. Kaikki juonisäikeet yhdistyvät luontevasti osaksi samaa tarinaa ja onnistuvat jopa yllättämäänkin. Jouduin kirjan päätyttyä selaamaan ja etsimään ne kohdat, jotka vihjasivat yllätyksestä, mutta joita en heti tajunnut. Teksti aukeni uudella tavalla ja entistä hienommaksi.

Pidin paitsi Kytömäen tekstistä ja juonenkuljetuksesta myös miljööstä. Aivan kuten Kultarinnassakin, on miljöö upea. Luonto on monipuolinen ja kaunis, niin hyvin kuvattu, että metsän ja joen voi nähdä silmissään ja lähes haistaa niiden tuoksun. Kankariston kylpylä on idyllinen keskuspaikka, vaikka tie viekin Sennin sieltä toisaalle.

Keskustelu oli vilkasta ja mielestäni tämä kirja sopiikin mainiosti lukupiiriin käsiteltäväksi. Kuten eräs piiriläinen totesi, tässä on monta aika raskasta teemaa, mutta silti olo ei jää lannistetuksi. Minusta tuntuu, että keskustelusta huolimatta vielä jäi asioita oivallettavaksi ja kerroksia koettavaksi seuraavillekin lukukerroille.

Skutsi

Päivi Lukkarila: Skutsi

Nokkahiiri 2024

kansi: Jyrki Pitkä

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-voittaja 2024

Asiakas kehui juuri palauttamaansa Skutsia, joten lisäsin itseni jonon jatkoksi ja sainkin kirjan nopeasti luettavakseni. Skutsi on pienen indie-kustantamo Nokkahiiren julkaisema nuortenromaani, joka voitti vuoden 2024 Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Jotenkin todella ilahduttavaa, että pienen kustantamon julkaisema kirja on saanut niin merkittävän palkinnon. Kirjailija Päivi Lukkarila puolestaan on minulle entuudestaan tuttu nimi jo omasta teini-iästä, jolloin luin hänen esikoisteoksensa Koitetaan kestää, Nanna (Karisto 2007). Pidin siitä sekä sen kahdesta jatko-osasta aivan valtavasti.

Skutsi kertoo neljästä nuoresta sekä eräopas Jokesta, jotka lähtevät selviytymään luontoon. Nuorille edessä on todellinen haaste, sillä kaikki tutut mukavuudet jäävät taakse eikä mukaan saa ottaa mitään älylaitteita. Iltanuotiolla viihdykkeenä ovat kauhutarinat, jotka saavat itse kunkin mielikuvituksen laukkaamaan hurjaa vauhtia. Kun kuolema vierailee leirissä, tuntuu kauhutarinoista tulevan totisinta totta. Siitä todellinen selviytyminen vasta alkaa.

Retkellä mukana olevat nuoret tulevat erilaisista lähtökohdista. Heillä jokaisella on omat kipupisteensä, mitä he eivät suinkaan haluaisi toisilleen paljastaa. Luka haluaisi alkaa toteuttamaan omia haaveitaan muiden haaveiden sijaan. Joel haaveilee koomikon urasta ja iskee läppää niin, että hymyt alkavat jo hyytyä. Nasim tahtoo kirjailijaksi. Sabina on tehnyt suuren elämänmuutoksen ja kaipaa tyttöystäväänsä. Eräopas Jokke vetää vastaavanlaisia selviytymisretkiä useamman kesässä. Hän tuntee menettäneensä retkien viehätyksen, sillä vastahakoisten teinien raahaaminen retkelle ei suoranaisesti ole unelma.

Luin tätä kirjaa aluksi aika hurmaantuneena. Mukavan jännittäviä, (minulle) sopivasti pelottavia ja mielikuvitusta lennättäviä juonenkäänteitä. Miljöö toimi, samoin hahmoihin lähdin tutustumaan mielenkiinnolla. En oikeastaan ollut kunnolla lukenut esittelytekstiä ennen lukemista, joten kuoleman vierailu leirissä tuli minulle yllätyksenä. Aika raju veto, mutta toimiva. Jännitys kuroutui hienosti, mutta yhtäkkiä kirja vain loppui. Petyin siihen, miten loppuratkaisu tapahtui niin helposti ja yksinkertaisesti. Jännityksen piikki olisi mahdollistanut tarinan kehittelyn vielä hieman pidemmällekin.

Summa summarum, paljon oli hyvää, mutta loppuratkaisu vei terän. Monille nuorille varmasti sopivan mittainen kirja noin 200 sivullaan, mutta hyvää tarinaa lukisi mieluusti pidemmällekin.

Suomaa

Maria Turtschaninoff: Suomaa

Tammen äänikirja 2022

alkup. Arvejord

suom. Sirkka-Liisa Sjöblom

lukija: Mirjami Heikkinen

Maria Turtschaninoff on vakuuttanut minut tarinankerrontataidoillaan kerta toisensa jälkeen eikä Suomaa ole siihen poikkeus. Tämä kirja oli minulla alunperin lainassa viime vuonna, mutta en ehtinyt sitä silloin lukemaan. Nyt kuuntelin sen äänikirjana.

Suomaa kertoo Nevabackan tilan tarinaa 1600-luvulta alkaen. Alunperin tila raivattiin metsään, suon laitaan sotamies Mattsin asuinsijaksi. Siitä pitäen tilalla on eletty rinta rinnan luonnon kanssa. Luontoa on kunnioitettu, sitä on pelätty, sitä on yritetty uhmatakin, mutta silloin se on näyttänyt ihmiselle paikkansa. Nevabackassa tuttuja ovat niin loputon työ kuin ympäröivän maailman kauneuskin.

Suomaata voi luonnehtia episodiromaaniksi, sillä kerronta etenee osioittain sukupolvesta toiseen. Jokainen sukupolvi on kokenut niin omat kolhunsa ja kipunsa kuin onnenhetkensäkin. Episodimaisuus asettaa omat haasteensa ainakin äänikirjan kuuntelijalle, sillä etenkin ensialkuun oli haastavaa mieltää missä ajassa ja millaisessa maailmassa liikutaan. Vähitellen 1800-luvun aikana alkoi olla helpompi liittää nevabackalaiset historian vaiheisiin.

Pidän sukuromaaneista ja sukupolvien mittaisista tarinoista jo ihan asiana ylipäätään. Suomaa ei ole siihen poikkeus. Tässä pidin erityisesti eläväisestä luontosuhteesta sekä maagisesta realismista, joka Nevabackaan liittyy. Jotkin sukupolvet ovat osanneet kunnioittaa luonnonhenkiä toisia paremmin, mikä on heijastunut koko tilan elämään. Luonto ottaa omansa takaisin, jos sitä ei osata kunnioitta.

Sammalhuone

Kai Fagerström (kuvat) ja Ville Suhonen (teksti): Sammalhuone

142 s., Maahenki 2017

 

Viime viikolla vietettiin luonnonsuojelun teemaviikkoa Luonto lainassa. Siitä innostuneena otin luettavakseni Kai Fagerströmin kuvaaman ja Ville Suhosen kirjoittaman Sammalhuoneen, joka kuvaa ihmisen ja luonnon suhdetta ennen ja nyt. Kokonaisuutena tämä teos on paitsi kaunis myös ajatuksia herättävä.

 

Kai Fagerströmin kuvat ovat lumoavia ja hän on onnistunut vangitsemaan niihin metsän mystisyyttäkin henkivää tunnelmaa. Ajattelin kuvien tyylissä olevan jotain tuttua, ja kirjan lopuksi selvisikin, että Fagerströmin kuvia löytyy myös kirjasta Viimeiset vieraat. Hänen kuvissaan eläimet näyttäytyvät hyvin ja hän on imeisen taitavasti onnistunut ottamaan kuvia aroista metsän eläimistä niiden häiriintymättä vieraan läsnäolosta.

 

Ville Suhosen tekstit ovat omiaan herättämään paljon ajatuksia. Hän on istuttanut kirjaan näkemyksiä luonnosta ennen ja nyt, ja osa teksteistä onkin ikään kuin Topeliuksen tai Kiven kynästä kirjoitettu: niissä kuvataan heidän näkemyksiään luonnosta ja toisinaan jopa siteerataan suoraan. Tämä yhdistelmä mennyttä ja nykyisyyttä heijastaa onnistuneesti luontosuhteen muuttumista ja erilaisia näkemyksiä.

 

Metsä ei ole minulle itselleni mikään erityisen kotoisa paikka enkä menisi metsään yksin, sillä pelkään eksyväni tai joutuvani ikävään kohtaamiseen jonkin suurpedon kanssa (joo, tosi todennäköistä, tiedän). Pidän kuitenkin metsän tunnelmasta, vaikka en aina oloani siellä täysin turvalliseksi tunnekaan. Siksi tämä kirja sopii mielestäni myös niille, jotka eivät metsissä samoillen aikaansa vietäkään.

 

Luonnonsuojelu ja eläintensuojelu ovat asioita, jotka kiinnostavat minua. En kannata äärimmäisyyksiä, mutta etsin kultaista keskitietä ja pyrin selvittämään itselleni mitä oikeastaan ajattelen asiasta. Siksi tämä kirja varmaan tuntuikin niin ajatuksia herättävältä. Erityisesti mieleeni jäi sivulta 104 seuraava kohta

Ihmiset pelkäsivät vieraslajien vaikutuksia tai ilmastonmuutoksen uhkaa, mutta eivät halunneet puuttua oman toimintansa seurauksiin ja oman lajinsa leviämiseen. Ihmiset hyväksyivät valtavasti erilaisia vieraslajeja, mutta toisia eivät.

Tuo kohta jäi mieleen, koska kirjassa oli puhuttu mm. valkohäntäpeuran tulosta Suomeen ja siitä miten sitä on haluttu suojella, mutta supikoiraa on systemaattisesti haluttu hävittää luonnostamme. Ne ovat toki vallan erityyppisiä eläimiä, mutta on silti raadollista ajatella miten toisten lajien katsotaan olevan oikeutetumpia elämään kuin toisten.

Sammalhuone on kirja, joka kutsuu pohdiskelemaan ja rauhoittumaankin. Suosittelen!