Pimeät päivät, valkeat yöt

Paula Nivukoski: Pimeät päivät, valkeat yöt

Otava 2025

Paula Nivukoski jatkaa Koskiluhdan naisten tarinaa. Pimeät päivät, valkeat yöt on itsenäinen jatko-osa romaanille Kerran valo katoaa. Kummankin päähenkilönä nähdään Koskiluhdalla varttunut Kerttu, joka on nyt asettunut omaan taloon emännäksi. Johanneksen kanssa on rakennettu mukava elämä ja saatu kolme lasta. Kaiken sen alta katoaa pohja, kun joki vie yhden lapsista.

Lapsen myötä samaan virtaan hukkuu Kertun elämänilo. Hautajaisten jälkeen hän matkustaa tätinsä luo Vaasaan päästäkseen hetkeksi etäämmälle surusta. Kotiinpaluu tuntuu kuitenkin vaikealta eikä suru päästä otteestaan hetkessä.

Nivukosken uusimman aihe on todella rankka. Jopa sotavuosiin sijoittunut edellinen osa tuntuu monine murheineen kevyeltä, kun Nivukoski kuvaa perheen surua. Jos on itse kokenut jonkin suuren, elämän perustoja järisyttävän menetyksen, on helppo todeta Nivukosken kuvaavan surua hyvin tarkkanäköisesti. Minua liikutti myös lapsen kokeman surun käsittely, sillä menetys on koko perheen yhteinen.

Vaikka aihe on rankka, kokonaiskuva jätti minut hieman etäälle. Jotenkin vierastin Kertun tapaa surra, jättää kaikki taakseen ja käpertyä omaan yksityiseen suruunsa. Tuntuu valtavan väärältä arvostella edes fiktiivisen hahmon surua, mutta en voi sitä kieltääkään. Samaan aikaan mietin, että asiat olisivat voineet olla vallan toisin, jos hän tarjolla olisi ollut kriisiapua. Juuri sodan kokeneessa maassa sellaista ei kuitenkaan ole tarjolla, jokainenhan on jonkun menettänyt ja silti jotenkin selvinnyt eteenpäin.

Pidän Nivukosken tavasta rakentaa juonta. Hän kirjoittaa kaunista kieltä ja luo mieleenpainuvia hahmoja. Veikkaan ja toivon, että tässä on jo kasvamassa uusi vahva hahmo jonkin seuraavan kirjan päähenkilöksi. Myös miljöökuvauksesta pidän. Tämä teos sijoittuu suurelta osin Vaasaan, mikä oli ihan mielenkiintoista, sillä se on minulle kirjallisuuden miljöönä vieraampi paikka. Koskiluhdalla ja Kertun perheen tilalla olisin kuitenkin viihtynyt mieluusti enemmänkin aikaa.

Edelliset, itsenäiset osat

Nopeasti piirretyt pilvet

Kerran valo katoaa

Vain kahdesti elämässä

Taylor Jenkins Reid: Vain kahdesti elämässä

Gummerus 2024

alkup. One True Loves

suomentanut Päivi Pouttu-Delière

äänikirjan lukijana Rosanna Kemppi

Miten ihana ja kamala tarina samaan aikaan!

Vain kahdesti elämässä kertoo Emmasta, joka löysi rakkauden ja onnellisen loppunsa jo lukiossa. Jessen kanssa hän lähtee opiskelemaan ja rakentamaan aikuista elämäänsä Los Angelesiin, mahdollisimman kauas pikkuisesta kotikaupungistaan ja vanhempiensa kirjakaupasta, jonka jatkajiksi he tyttäriään toivovat. Seikkailuntäyteinen elämä Jessen rinnalla päättyy kuitenkin äkisti, kun Jesse katoaa onnettomuudessa heidän ensimmäisenä hääpäivänään.

Niin Emma joutuu alkaa rakentamaan loppuelämäänsä uudelleen yksin. Pidin hänen hahmonsa kehittymisestä ja siitä, miten hän alkoi ymmärtää mitkä asiat hänelle itselleen lopulta ovat tärkeitä ja merkityksellisiä. Juuri kun Emma tuntuu löytäneen paikkansa ja on alkanut kokea taas olonsa turvalliseksi, uskaltanut jopa rakastua vanhaan ystäväänsä Samiin, selviää että Jesse onkin elossa.

Nautin tästä kirjasta tosi paljon aina siihen saakka, kunnes Jesse löytyi elossa ja Emma joutui ikään kuin kahden vaiheille. Se tilanne oli kerta kaikkiaan raastava ja tukala! Mielestäni Emman tarina ja rakastuminen ensin Jesseen ja sitten Samiin oli kerrottu kiinnostavasti ja mukaansatempaavasti. Vaikka ennalta tiesi miten Emmalle ja Jesselle tulee käymään, se oli helppo unohtaa, kun kuvattiin heitä nuorina lukiolaisina. Kun Jesse sitten löytyi, minua ahdisti Emman puolesta ja tuntui pahalta etenkin Samin puolesta, sillä olihan Jesse Emman ensirakkaus. Kaiken kaikkiaan kolmikon tilanne oli laadultaan sellainen, että eihän siitä kolhuitta voi selvitä.

Vaikka pidin Emman hahmosta, niin en kyllä voinut ymmärtää hänen kaikkia ratkaisujaan. Hahmot olivat kaikenkaikkiaan todella mieleenpainuvia, samoin kuin itse tarinakin. Mielestäni tässä oli monia todella viisaita ajatuksia ihmissuhteista ja elämän merkityksellisistä asioista, mutta en valitettavasti saanut äänikirjasta poimittua niitä talteen. Tämä on niin ihanuudessaan kuin kamaluudessaankin paljon parempi kuin kirjailijan aiempi teos Evelyn Hugon seitsemän aviomiestä, joten toivottavasti lukijat löytävät tämänkin.

Viimeiseen uneen: Surukirja lemmikkinsä menettäneille

Pia Puheloinen: Viimeiseen uneen - Surukirja lemmikkinsä menettäneille

omakustanne 2020

Lemmikin saatteleminen viimeiselle matkalleen on aina hirveän vaikea prosessi, johon liittyy suurta surua ja tuskaa. Ne ovat hinta siitä rakkaudesta, jota on lemmikiltään saanut ja lemmikilleen antanut. Aihe on omassa elämässäni ajankohtainen, sillä rakas kissamme Sulevi saateltiin viimeiselle matkalleen huhtikuun alussa. Sulevi eli miltei 16-vuotiaaksi, mikä on paljon, ja samaan aikaan ihan liian vähän. Ehdin viettää Sulevin kanssa lähes puolet tähänastisesta elämästäni ja meidän välille kehittyikin aivan erityinen side.

 

Olen menettänyt lemmikin useampaan kertaan, mutta se on sellainen asia, johon ei koskaan voi tottua. Joka ikinen kerta se sattuu yhtä paljon. Sanotaan, että lemmikin menettämisen tuskan voi todella ymmärtää vain sellainen ihminen, joka on kokenut saman. Siksi Pia Puheloinen on koonnut surukirjan vertaistueksi lemmikkinsä menettäneille. Viimeiseen uneen sisältää pieniä tarinoita lemmikkinsä menettäneiltä.

 

Valmistauduin etukäteen kyyneltulvaan ja surun purskahduksiin, mutta Viimeiseen uneen jäikin hieman etäämmälle. Se on oikeastaan vain hyvä asia, sillä pystyin keskittymään paremmin tarinoihin, joista tunnistin monta omista tuntemuksistani. Päätöksen teon vaikeus ja sitä seuraava nurkan takana odottava pian puhkeava suru, uuteen arkeen totuttelu ja kodin hiljaisuus sekä halu uskoa jälleennäkemiseen ajan tuolla puolen, kaikki ne ovat niin tutulta tuntuvia asioita. Myös se, että lemmikin menetystä seuraa ikuinen kaipuu, vaikka suurin suru aikanaan väistyykin.

 

Sulevi oli uskomattoman hieno kissa, niin kiltti ja tottelevainen. Sillä oli upea luonne ja maailman kauneimmat vihreät silmät, joiden lempeä katse on jäänyt ikuisesti sydämeeni. Koti tuntuu todella tyhjältä. Olavi etsii isoveljeään ja on ensikertaa ilman lajitoveria nyt 8-vuotiaana. Sekin surettaa, kun toinen jäi yksin. Lohdullista kaikessa kuitenkin on, että Sulevilla ei enää ikinä tule olemaan mitään hätää. Haluan uskoa, että äitini pitää Sulevista huolta siellä jossakin, sillä he olivat hyviä kavereita jo eläessään.

 

Suosittelen tätä kirjaa erityisesti niille, joilla ei välttämättä ole lähipiirissä vertaistukea saatavilla. Näitä kirjoja ei turhan paljoa ole olemassa, mutta toinen hyvä on Heidi Holmavuon ja Kyöstin äidin kirja Kyösti: Asioita elämästä ja surusta.

Äiti: Ajatuksia äkkikuoleman jälkeen

Terhi Rannela: Äiti - Ajatuksia äkkikuoleman jälkeen

175 s., Karisto 2020

Minun oli alunperin tarkoitus lukea Terhi Rannelalta ihan toinen kirja, mutta sitä käsissäni pyöritellessäni huomasin kansiliepeessä maininnan tästä Äiti-kirjasta. Tartuinkin siis nyt tähän, vaikka pelkäsin, että itken luultavasti silmät päästäni tätä lukiessani. Niin ei onneksi käynyt, mutta lukukokemuksessa oli kyllä jotain todella hoitavaa ja lohdullista.

Terhi Rannelan äiti menehtyi täysin odottamatta vuonna 2016. Tässä kirjassa Rannela purkaa kokemuksiaan äidin kuoleman aiheuttamasta surusta sen eri vaiheissa, onhan hän kirjaa kirjoittaessaan ehtinyt käsitellä asiaa jo pidemmän aikaa. Hän kirjoittaa muistoistaan äitinsä kanssa ja menetyksen koko laajuudesta.

Minun äitini menehtyi äkillisesti toukokuun lopussa 52-vuotiaana. Hän sairasteli keväällä, mutta kuolema oli silti äkillinen ja odottamaton. Hänen sydämensä oli heikommassa kunnossa kuin tajusimmekaan. Rannelan kuvaukseen äkillisestä menetyksestä on siis tietyllä tavalla hyvin helppo samaistua. Voi kunpa ei olisi. On hirveää saada puhelu läheisen menehtymisestä keskellä täysin tavallista, korkeintaan arkihuolien kirjomaa päivää. Se on jotain niin romahduttavaa, että minun on vaikea löytää sille sanoja. Asia konkretisoituu vähitellen, se on vain hyväksyttävä, tartuttava toimeen asioiden hoitamiseksi. Ja iltaisin nukkumaan mennessä, kun suru ottaa tilansa, kaikki arkinen jää huutoitkun jalkoihin. Äiti, mulla on ikävä sua. Äiti. Äiti. Äiti!

Ympärilläni on paljon ihmisiä, jotka ovat menettäneet äitinsä. Olen saanut heiltä tukea ja ymmärrystä tämän menetyksen läpikäymiseen. Silti itselleni lukuihmisenä on jotenkin eri tavalla lohdullista ja voimia antavaa lukea kirjaa aiheesta. Rannelan sanoja lukiessani huomaan eri tavalla, että jonkun muunkin mieleen on noussut ihan samanlaisia ajatuksia kuin minullakin. Luulen, että palaan tähän kirjaan vielä joskus, kun aikaa on kulunut enemmän. Tämä oli jo nyt tässä vaiheessa hyvä ja lohduttava lukukokemus, juuri sellainen joksi Rannela tämän tarkoittikin.

 

Kyösti: Asioita elämästä ja surusta

Kyöstin äiti & Heidi Holmavuo: Kyösti - Asioita elämästä ja surusta

158 s., Fitra 2020

Facebookissa tunnetuksi tullut amerikanbulldoggi Kyösti kuoli yllättäen marraskuussa 2018. Muistan hyvin sen tilanteen, kun luin hänen omistajansa, siis äitinsä, tekemän päivityksen, sillä se vaikutti minuun vahvasti. Itkin syvältä kumpuavaa itkua monestakin syystä. Ensinnäkin tiesin, miten valtavan suurta menetystä ja surua siellä perheessä käytiin läpi, sillä olin itsekin menettänyt rakkaita nelijalkaisia perheenjäseniä ja tuntenut musertuvani sen surun ja ikävän alle. Itkin siis osittain syvästä myötätunnosta, mutta myös siksi, että omatkin menetykseni olivat vielä melko tuoreita ja surutyöni kesken. Kyöstin äiti kirjoitti yhdessä Heidi Holmavuon kanssa kirjan surutyöstään. Mielestäni tämä teos on ihan valtavan tärkeä olla olemassa. Se voi toimia paitsi vertaistukena surusa kuin myös silmien avaajana kanssaihmisille.

Menetin kissoistani kaksi lähes päivälleen vuoden välein kesäkuussa 2017 ja 2018. Siinä välissä olin saatellut viimeiselle matkalleen paappani iäkkään kissan, joka liittyi moniin lapsuusmuistoihini ja jota olin etenkin sen vanhoilla päivillä paljon hoitanut. Vuoden viimeisenä päivänä 2018 oli jälleen eläinlääkärin vastaanotolla ja sain kuulla, että sinne viemäni vanhempieni luo oma-aloitteisesti asettuneen kissan alla vuoden ikäinen pentu oli loukannut jalkansa niin pahasti, että mitään ei ollut tehtävissä. Tuuditin sylissäni tärkeää eläintä viimeiselle matkalleen jo neljättä kertaa hieman yli 1,5 vuoden aikana ja mietin, että vanhatkaan haavat eivät vielä päässeet kunnolla parantumaan, kun taas tuli uusi.

Minulla oli aina akuutissa surussani onni saada ympärilleni ihmisiä, jotka osoittivat myötätuntoa ja näkivät miten suurta surua kävin läpi. Osa oli itsekin menettänyt lemmikkinsä, osa taas myötäeli surussani muuten. Kuitenkin on todella karu tosiasia, että eläimen menetykseen saatetaan suhtautua myös vähättelevästi: sehän oli vain eläin, helposti korvattavissa. Vaan kun se ei ole niin. Jokainen eläin on oma persoonansa, jota ei voi korvata. Ne jotka muuta luulevat, eivät selvästikään ole kohdanneet itselleen läheistä eläintä. Juuri siksi tämä kirja on mielestäni niin valtavan tärkeä, sillä tästä voi ihan jokainen asiaa omakohtaisesti kokematonkin saada näkökulmaa asioihin.

Tiesin jo heti tämän kirjan ilmestyessä, että haluan kyllä lukea tämän, mutta siirsin asiaa pitkään, sillä osasin jo ennakoida, että itkuhanat aukeavat aivan taatusti tätä lukiessa. Niin kävikin. Itku tuli jo ensimmäisillä sivuilla ja jatkui viimeisiin sivuihin asti. Välillä lopetin lukemisen kokonaan ja vain itkin ja uppouduin omiin muistoihini. Lukukokemus oli todella raskas, mutta senkin olin jo etukäteen tiedostanut. Lukukokemus oli myös eräänlaista puhdistautumista, sillä vaikka suru ei enää ole jokapäiväinen vieras ja ikävä alati päällimmäisenä mielessä, kaipaan edelleen Venniä, Miirua, Ottoa ja Maikkia.

Tämän kirjan lukeminen vaati minulta niin paljon, että olen siirtänyt siitä kirjoittamista jo lähes 5 kuukautta. Olen hakenut oikeaa hetkeä, jolloin voin tätä voimakasta lukukokemusta käydä uudelleen läpi. Tässä kirjoittaessani silmiini ovat jo useamman kerran nousseet kyyneleet, sillä vaikka tarkoitus oli enemmänkin kirjoittaa tästä kirjasta, huomaan kuvaavani enemmänkin omia kokemuksiani. Vertaistukikirja tämä minulle olikin, joten ehkä tämän postauksen sisällön kallistuminen tällä tavalla kuvastaa juuri sitä.

Tule takaisin

Josie Silver: Tule takaisin

13 h 9 min., Otavan äänikirja 2020

alkup. The Two Lives of Lydia Bird, 2020

suom. Hilkka Pekkanen

lukija: Kati Tamminen

Kuuntelin marraskuussa Josie Silverin esikoisteoksen Ole minun. Pidin kirjasta kovasti, sillä se viihdytti ja vei mukanaan. Sanoisin, että se on omassa genressään oikein hyvä teos. Koska Ole minun oli niin hyvä, otin tietysti kuunteluun tämän uuden teoksen Tule takaisin. Tälläkin kirjalla oli hetkensä, mutta toisaalta tästä kirjasta oli hieman vaikea saada otetta.

Lydia Bird on ollut yhdessä kihlattunsa Freddie Hunterin kanssa jo vuosikaudet. Heillä on hääpäivä lukittuna ja elämä mukavasti uomissaan, kun Freddie kuolee auto-onnettomuudessa. Onnettomuus suistaa Lydian elämän raiteiltaan, mutta nukahtamislääkkeiden avulla tuntuu pääsevän elämään kuin kahta elämää. Unimaailmassa elämä Freddien kanssa jatkuu normaalisti, kun taas todellisuudessa kaikki on muuttunut.

Pidin tässä kirjassa sujuvasta juonenkuljetuksesta ja Lydian hahmosta, mutta jotenkin tuo kahden todellisuuden välillä tasapainottelu oli mielestäni jotenkin keinotekoista. Tietyllä tavalla tämä teos toi mieleeni Cecelia Ahernin bestsellerin P.S. Rakastan sinua, jossa Hollyn aviomies kuolee, mutta mies on jättänyt Hollylle viestejä, joita hän saa säännöllisin väliajoin. Niiden kautta muistot tulvivat mieleen, mies on ikään kuin hetken elossa, mutta sitten taas poissa. Siihen verrattuna tämä Silverin versio surullisesti päättyvästä rakkaustarinasta tuntuu epätodelliselta ja toisaalta kerronnallisesti vähän kömpelöltäkin, vaikka pääjuoni vetääkin hyvin.

Parasta antia tässä oli mielestäni "todellisuuden juonikuviot" ja Lydian selviytymistarina surusta vähitellen takaisin jaloilleen. Mikään kevyt kirja tämä ei ollut eikä tätä voi aihepiirinsä takia oikein viihdyttäväksikään luonnehtia, mutta ihan mielenkiinnon ylläpitävä kuunneltava tämä teos oli. Aion varmaan jatkossakin lukea tai kuunnella Silverin teoksia, mikäli hän jatkaa kirjoittamista.

♠♠♠

Vedet silmissä

 

Veera Vaahtera: Vedet silmissä

207 s., Tammi 2020

Kun kuulin Veera Vaahteralta ilmestyvän uuden teoksen, odotin sitä innolla. Olen pitänyt Vaahteran viihteellisistä kirjoista tosi paljon, etenkin neljästä ensimmäisestä. Muutaman vuoden takainen Sopivasti sekaisin viihdytti myös, mutta se veti jotkin asiat kyllä todella överiksi ja toisaalta taas olisin kaivannut siihen hitusen lisää huumoria. Huumori tuntuu olevan kadoksissa tässäkin teoksessa, joten jos odotat pääseväsi lukemaan nauruhermoja kutkuttelevaa viihdekirjaa, tulet todennäköisesti pettymään. Minun kasvoilleni tämä kirja nosti korkeintaan varovaisen hymyn, useimmiten ei oikein sitäkään. Missä on se mainiota ja iskevää viihdettä kirjoittava Vaahtera? Tule takaisin, kaipaan sinua!

Jenna Haverinen on stand up -koomikko, jonka ura ajautuu pattitilanteeseen. Jennan veli kuolee äkillisesti eikä koomikko enää osaa itsekään nauraa, saatika sitten naurattaa muita. Sitä tämä kirja pitkälti on, eri elämän alueilla kipuilemista ja naurun ja itkun rajalla häälymistä, vaikka niistä kumpikaan ei oikein minulle välittynytkään. Veljen kuoleman ja työhaasteiden lisäksi on vielä ongelmallinen perhetausta, joka nousee uudelleen esiin surutyön myötä. Lisäksi on paska poikaystävä Osmo, mies joka ei vuosien seurustelusta huolimatta ole esitellyt Jennaa perheelleen.

En ole aikaisemmin lukenut kirjaa stand up -koomikosta tai en ainakaan muista lukeneeni. Siinä mielessä oli kiinnostavaa lukea jotain hieman erilaista. Pidin aika paljon tämän kirjan miljööstä, jotenkin Jennan Kasper-veljen talokin saatiin muutettua lopulta ihanaksi pesäksi. Hahmot eivät kuitenkaan oikein sytyttäneet ja heistä suurimpaan osaan olikin vaikea saada mitään otetta. Lukeminen oli kuitenkin sujuvaa ja siinä mielessä viihdyttävää, että lukeminen maistui enkä aikonut jättää kirjaa kesken missään vaiheessa. Ihan kiva "välipala".

♠♠♠½ 

Mustarastas

Inka Nousiainen: Mustarastas

149 s., WSOY 2019

kansi: Martti Ruokonen

 

Inka Nousiaisen kirjoittama Mustarastas perustuu näyttelijä Eeva Soivion monologiin Mustarastas - eli kadonnut veli. Monologi ja sitä myöten myös siihen perustuva kirja käsittelee Soivion kohtaamaa suurta tragediaa. Soivio oli 13-vuotias, kun hänen 17-vuotias isoveljensä Juha katosi risteilyalukselta. Mustarastas kuvaa perheen tuntoja järkytyksestä  toivoon, kaipuusta ja menetyksestä ja menetyksen hyväksymisestä, parantumisesta.

 

Inka Nousiainen on kirjoittanut todella herkkävireisen kirjan, joka käy sydämeen. Teos ei kuvaile suuria tunteita dramaattisin sanoin, mutta ne kytevät ihmisten eleissä ja ajatuksissa tukahduttavina ja tuskallisina. Voiko olla mitään pahempaa kuin epätietoisuus, joka ei pääty? Kaikki ne loputtomat kysymykset siitä, mitä oikein on tapahtunut, kiertävät kehää vailla vastauksia. Miten pystyy koskaan hyväksymään sen, että vastauksia niihin kipeisiin kysymyksiin ei koskaan saada?

 

Mustarastas on kirja, joka pitää itse kokea. On vaikea kuvata kaikkia niitä ajatuksia, joita lukiessa risteili pään sisällä. Vaikka kyseessä onkin romaani ja se suo kirjoittajalle vapauksia, on tämä silti mielestäni todella yhdenmukainen Soivion todellisen tarinan kanssa. Luin esimerkiksi Ylen artikkelia, jossa Eeva Soivio kertoo asioista juuri  samalla tavalla kuin Nousiainen on myöhemmin tähän romaaniin kirjannut. Tämä yhdenmukaisuus tekee kirjasta vielä koskettavamman. Tämän ohuen kirjan lukeminen ja sulattelu vaatii aikaa.

Pelkääjän paikalla

Laura Lehtola: Pelkääjän paikalla

238 s., Otava 2015

kansi: Päivi Puustinen

 

Luin toukokuussa 2018 Laura Lehtolan teoksen Takapenkki, joka vei aivan täysin mennessään. Tykästyin Lehtolan vaivattomaan ja nasevaan tekstiin, tragikomiikkaan ja elämän ironiaan. Tiesin jo silloin, että haluan lukea myös Lehtolan esikoisteoksen Pelkääjän paikalla. Se kertoo kolmekymppisestä Aaposta, jonka pienen perheen elämä keikahtaa raiteiltaan, kun hänen Anna-vaimoltaan löytyy syöpä. Tuosta alkaa Aapon uusi rooli perheen tukipilarina, kaiken huolehtijana, ja toisaalta vaimoltaan piilossa myös epävarmana, pelokkaana ja huolestuneena miehenä. Mikään ei ole enää ennallaan.

 

Kun Anna alkoi ontua, ei kukaan aavistanut mitään kovin vakavaa. Kokeiden tulokset kuitenkin paljastivat, että hänen sääriluussaan on syöpäsoluja. Alkoi rankat hoidot, tuli toivonpilkahduksia ja uusi pelko. Ja lopulta Anna kuoli. Miten Anna kehtasi jättää Aapon? Pakottaa selviytymään yksin pienen tyttären kanssa, laittaa opettelemaan pompulat ja mekot, muistamaan hammaslääkärit, kertomaan että äiti on kuollut? Ja kun on niin ikävä. Kukaan muu ei ymmärrä Aapoa kuin Anna, heidän yhteinen pitkä historiansa on tehnyt heistä oman sisäpiirinsä. Tunteet heilahtelevat pelosta ikävään ja vihaankin, mutta kaiken taustalla on suru ja rakkaus.

 

Pelkääjän paikalla tempaisi minut Takapenkin lailla mukaansa. Jouduin jopa jättämään hetkeksi kesken sillä hetkellä luvussa olleen Sherlock Holmesin tyttären, koska halusin lukea tämän kirjan heti. Tätä kirjaa lukiessa minulle kävi selväksi, että Lehtola tietää mistä kirjoittaa. Teos tuntuu aidolta, tunteet rehellisiltä. Lehtolan oma puoliso sairastui ja menehtyi syöpään. Hänen edesmenneeltä puolisoltaan Laura Savelta julkaistiin postuumisti teos Paljain jaloin. 

 

Paljain jaloin keräsi ilmestyttyään valtavasti huomiota ja lukijoita. Muistan itsekin teoksen hyvin, sillä se oli sydäntäsärkevä lukukokemus. Vaikka Pelkääjän paikalla onkin fiktiivinen teos (eikä Paljain jaloinkaan mikään elämäkerta ole), uskon Lehtolan ammentaneen tiettyjä asioita puolisonsa sairaudesta. Vaikka kirjojen hahmot on sijoitettu hieman eri elämäntilanteisiin, on Pelkäjän paikalla mielestäni kuitenkin hyvä vastapari Saven kirjalle. Toinen kertoo sairastuneen tunteista ja toinen puolison.

 

Totesin jo Takapenkin kohdalla, että Lehtola osaa tuoda huumoria vaikeisiin aiheisiin. Sama on nähtävissä tässäkin teoksessa, vaikka ei niin selkeästi. Pelkääjän paikalla ei tunnu liian ahdistavalta, vaikka siinä onkin iso tunteiden kirjo. Lukeminen sujuu, teos vie mukanaan ja päähenkilön tunteita on helppo myötäelää ilman, että itse ahdistuu liikaa samalla.

 

♠♠♠♠

Veri joka suonissasi virtaa

Tiina Raevaara: Veri joka suonissasi virtaa

304 s., Like 2017

 

Luin alkuvuodesta Tiina Raevaaran Korppinaiset, joka imaisi minut mukaansa täysin. Pidin Raevaaran tavasta yhdistellä arkielämää, jännitystä ja kauhua, ja pidän siitä edelleen. Korppinaisista vaikuttuneena otin luettavakseni Raevaaran tuoreimman teoksen Veri joka suonissasi virtaa. Se jatkaa Korppinaisista tutun Johanneksen tarinaan noin kymmenen vuoden jälkeen.

 

Johannes on nyt hieman yli 30-vuotias kellokauppias, joka on ostanut liikkeensä entiseltä pomoltaan Teodorilta. Johanneksella on vaimo Hanna ja pieni poika Teo, mutta perheen mukana kulkee myös suuri suru esikoispojan kuoleman vuoksi. Kun Johanneksen avioliitto tuntuu luisuvan entistä pahemmin kuilun partaalle, nuoruudenrakastettu Aalo palaa jälleen hänen mieleensä. Kaiken keskellä Teodor, jolla ei ole Suomessa muita läheisiä kuin Johannes, saa sydänkohtauksen ja moni asia jää Johanneksen hoidettavaksi.

 

Johanneksen elämä on siis tulvillaan sinänsä arkisia joskin traagisia tapahtumia. Mukaan on kuitenkin ripoteltu juuri sopivasti hiuksia nostattavaa jännitystä ja kauhuelementtejä, jotka tekevät tarinasta äärimmäisen kiehtovan. Mikä on 4eon-instituutti, jossa tunnutaan tekevän valonarkoja kokeita ja tutkimuksia? Onko Aalo matkustanut instituuttiin hakemaan parannuskeinoa parantumattomaan sairauteensa? Entä miksi Johanneksesta tuntuu, että kuollut esikoispoika on tullut takaisin henkenä varjostamaan pikkuveljeään? Raevaara kirjoittaa kiinnostavasti elämän ja kuoleman rajakysymyksistä, ihmiskokeista, holokaustin aikaisista vääryyksistä ja romanialaisista vampyyriuskomuksista nivoen aiheita yhteen.

 

Heti kun aloitin lukemaan tätä kirjaa, se tuntui tempaavan minut virtansa mukaan. Lukeminen oli nautinnollisen sujuvaa Raevaaran soljuvan tekstin ja selkeän juonenkuljetuksen ansiosta. Loppujen lopuksi minua kuitenkin jäi tarinassa muutama seikka ihmetyttämään, kuten se miten kaikki yhtäkkiä tuntui keskittyvän Romanian suuntaan ja miten omituiset hahmot liittyivät instituuttiin ja holokaustin aikaisiin vääryyksiin. Ehkä en vain osannut lukea niitä rivien välistä tai ehkä niille ei vain annettu mitään selvää selitystä. Kokonaisuutena lukukokemus oli kuitenkin hyvä ja voin suositella tätä kirjaa kaikille psykologisesta jännityksestä ja kauhusta kiinnostuneille.

 

♠♠♠♠

Nainen, jonka nimi on Nathalie

David Foenkinos: Nainen, jonka nimi on Nathalie

268 s., Gummerus 2011

alkup. La Délicatesse, 2009

suom. Pirjo Thorel

 

Mainitsin jo Onnen koukuista kirjoittaessani, että minulla on kesken myös jokin muu ranskalainen kirja, jonka olin ajatellut kirjallisuuspiiriimme lukea, mutta en sitten ehtinytkään. Se toinen kirja on David Foenkinosin Nainen, jonka nimi on Nathalie. Olen nähnyt samannimisen elokuvan aikaisemmin ja pääpiirteissäni muistin sen tapahtumat. Loppuratkaisu oli kuitenkin hämärtynyt ja hyvä niin, sillä sen lukemisesta tuli jotenkin kotoisa tai tuttu olo, vaikka samalla luin sen kuin uutta asiaa.

 

Nathalie on nuori nainen, jonka elämä tuntuu sujuvan upeasti. Hän on tavannut jo nuorena tulevan aviomiehensä Francoisin, joka vain yhtenä päivänä päätti olla erityisen spontaani ja alkoi jutella kiinnostavalta vaikuttavalle naiselle - siis Nathalielle. Parin suhde on onnea, auvoa ja intohimoa. Nathalie menestyy myös opinnoissaan ja valmistuttuaan hän pääsee töihin ruotsalaiseen firmaan, jossa hänen uransa osoittautuu nousujohteiseksi. Kaiken onnen kuitenkin romuttaa yksi sunnuntaipäivä, jolloin kumpikin uppoutui omaan mieliharrastukseensa: Nathalie lukemiseen ja Francois juoksemiseen. Tuona tavallisena sunnuntaina Francois sai surmansa kesken juoksulenkin sattuneessa onnettomuudessa eikä Nathalien maailmassa mikään enää ole kohdallaan.

 

Elämä kuitenkin kantaa näennäisesti, sillä lopulta Nathalie palaa töihin. Siellä häntä on vastassa empaattisten työtovereiden joukko, joista erityisesti johtaja Charles on pyrkinyt koko ajan osoittamaan Nathalielle ystävällisyyttä ja ymmärtämystä. Charles ei kuitenkaan ymmärrä Nathalien erikoislaatuista luonnetta ja suuren menetyksen jättämiä arpia. Toisin on mitättömän oloisen ruotsalaistaustaisen Markuksen laita. Sitkeästi ja empatialla Markus ryhtyy tekemään tuttavuutta esimiehensä (tai tässä tapauksessa esinaisensa) kanssa, kun tämä on ensin yllättävässä puuskassa suudellut häntä ja sitten unohtanut koko jutun.

 

Nainen, jonka nimi on Nathalie on jotenkin sykäyksittäin etenevä teos, jonka juonenkäänteissä on kuitenkin helppo pysyä mukana. Teksti tuntui myös sujuvalta luettavalta ja lukeminen maistui muutenkin, vaikka mielestäni tämä ei kuitenkaan ollut mitenkään erityisen mukaansatempaava teos. Nathalien tarina on kuitenkin sen verran kiinnostava, että kirja oli luettava loppuun. Tässä teoksessa on myös paljon kiinnostavia huomioita paitsi sattuman vaikutuksesta tapahtumien saamiin käänteisiin niin myös ihmissuhteista, surusta ja jos ei ihan sielunkumppanuudesta niin ainakin toisen ymmärtämisestä ja empatiasta.

 

♠♠♠♠

Kitchen

Banana Yoshimoto: Kitchen

175 s., Otava 1995

alkup. Kitchin, 1988

suom. Kai Nieminen

kansi: Adriane Stark & Sigrid Estrada

 

Syksyn saavuttua kirjallisuuspiirimme on jälleen alkanut. Seuraavana aiheena on japanilainen kirjallisuus, ja se onkin minulle ihan vierasta aluetta. Päädyin lukemaan Banana Yoshimoton Kitchenin, jota lukemaan houkutteli kieltämättä teoksen pituus - tai oikeastaan lyhyys. En tiedä miksi suhtauduin ehkä vähän nihkeästi tähän aiheeseen, sillä Kitchen osoittautui ihan sujuvalukuiseksi teokseksi ja sen kolmesta osasta viimeinen, Moonlight Shadow, oli mielestäni hieno.

 

Kitchen muodostuu siis kolmesta osasta, joista kahdessa ensimmäisessä on keskeisessä osassa Mikage Sakurai -niminen nuori nainen, joka yrittää selvitä isoäitinsä kuolemasta. Isoäiti oli Mikagen ainoa perheenjäsen ja hän tuntuu jääneen yksin maailmaan, mutta sitten isoäidin tuttava Yuichi kutsuu Mikagen asumaan itsensä ja äitinsä luo. Yuichin ja tämän transsukupuolisen äidin luona asuminen tuokin valoa Mikagen elämään ja hän tuntuu taas saavan elämänsyrjästä kiinni. Uusi tragedia kuitenkin ilmenee teoksen toisessa osassa, ja se saa Mikagen ja Yuichin toisaalta hitsautumaan toisiinsa lujemmin, mutta toisaalta taas ajaa heidät tahoilleen miettimään asioita itsekseen. Kolmannessa osassa päähenkilönä nähdään Satsuki-niminen nainen, joka on menettänyt poikaystävänsä auto-onnettomuudessa.

 

Teoksen rakenne tuntui aluksi hieman hämmentävältä, sillä kaksi ensimmäistä osaa tuntuivat kuuluvan tiukasti yhteen ja kolmas osa taas oli täysin irrallinen. Toisaalta kuitenkin niissä kaikissa käsitellään samoja teemoja: menettämistä, selviytymistä ja ihmissuhteita. Erityisesti teoksen ensimmäinen osa tuntuu valoisalta ja lukijalle tulee tunne selviytymisestä ja eteenpäin menemisestä. Toinen ja kolmas osa tuntuvat kuitenkin jotenkin haikeammilta ja surullisemmilta, vaikkakin toisessa osassa on koko ajan vahva tunne siitä, että asiat selviävät ja tilanne kirkastuu. 

 

Kolmas osa oli suosikkini, sillä pidin sen utuisuudesta ja herkkyydestä. Kiinnitin myös siinä erityistä huomiota kauniiseen kieleen, vaikka kahden ensimmäisen osan kieltä en ollut erityisesti noteerannut. Lisäksi Moonlight shadow vangitsi huomioni jo parin ensimmäisen virkkeen aikana tehokkaammin kuin kaksi muuta osaa. Se alkaa näin:

"Hitoshi kantoi aina mukanaan pientä tiukua, jonka oli kiinnittänyt kuukausilippukoteloonsa. Olin antanutsen hänelle mitään ihmeempiä ajattelematta silloin kun emme vielä olleet rakastuneet toisiimme, mutta sen kohtalona oli olla hänellä loppuun saakka."

Minun ajatuksiini nousi välittömästi kuva surullisesti päättyneestä rakkaustarinasta ja halusin kovasti saada tietää mitä oikein oli tapahtunut.

Minä siis pidin tästä teoksesta ja siitä jäi vahva jälkimaku, vaikka en välttämättä lukemisen hetkellä pohtinutkaan mitään syntyjä syviä.  Luin loppukesällä Takashi Hiraiden Kissavieraan ja sen ja tämän perusteella uskallan sanoa, että japanilaisessa kirjallisuudessa on jotain eleetöntä viehätysvoimaa. Uskoisin, että jossain vaiheessa vielä palaan japanilaisen kirjallisuuden pariin, mutta sen aika ei ole vielä.

♠♠♠

Kidnapattu kissa ja Puukenkäkesä

Viime aikoina bloggaustahtini on ollut hitaanpi kuin lukuvauhtini, joten kirjoja uhkaa kertyä pinoksi asti odottelemaan vuoroaan päästä blogissa esille. Kirjoitankin nyt kahdesta töissä ruoka- ja kahvitauoilla lukemastani lastenkirjasta tässä samassa postauksessa.

Tuula Kallioniemi: Kidnapattu kissa

88 s., Otava 1980

kansi: Elina Vanninen

 

 

Miira ja Ninna ovat kerrostalossa asuvat sisarukset, jotka joutuvat perheensä kanssa sietämään milloin mitäkin mekkalaa talon muista asunnoista. Tyttöjen isä uhoaa, että pian perhe muuttaa omakotitaloon, mikä olisi Miiralle helpotus muutenkin kuin yöunien parantumisen takia: hänen luokallaan on ökyrikas Joakim-poika, joka halveksuu kerrostaloasukkeja ja on muutenkin ollakseen. Muutosta ei kuitenkaan koidukaan niin suurta iloa kuin Miira kuvitteli, sillä isän ostama omakotitalo on pieni mummonmökki, jossa ei ole sisävessaa tai juoksevaa vettä. Vielä pahemman tilanteesta tekee se, että talo sijaitsee ihan Joakimin kodin vieressä. Miira joutuu laittamaan kekseliäisyytensä koetukselle yrittäessään estää Joakimia saamasta selville hänen uutta asuinpaikkaansa.

Joakim saa kuin saakin selville, että Miira perheineen asuu siinä naurettavassa pikku mökissä, jota pojan mielestä kukaan järkevä ihminen ei ostaisi. Ninnaa ei tunnu Joakimin mietteet pahemmin kiinnostavan, mutta Miira on Joakimin kanssa jatkuvasti törmäyskurssilla. Lopulta Ninnankin mitta tulee täyteen, ja hän päättää toimia. Pojan perheellä on nimittäin arvokas rotukissa, jonka tyttö päättää kostoksi kähveltää.

Kidnapattu kissa on kertomus ystävyydestä, alakouluikäisten ihastumisesta, yksinäisyydestä ja kiusaamisestakin. Teoksessa on monta kohtaa, joita voidaan pitää opettavaisina, sillä ne osoittavat miten tulisi tai miten ei todellakaan tulisi toimia. Mielestäni Kidnapattu kissa on edelleen täysin toimiva romaani, joka käsittelee monenlaisia ihmissuhteisiin liittyviä aiheita tiiviissä tilassa, mutta silti isosti. Mielestäni teoksen tunnelma oli myös jotenkin kotoinen, ihania nämä vähän vanhemmat lastenkirjat!

***

Outi Salo: Puukenkäkesä

91 s., WSOY 1988

kansi: Inge Löök

 

Puukenkäkesä kertoo alakouluikäisestä Essistä, joka viettää isänsä kanssa ensimmäistä kesää kahdestaan heidän kesämökillään saaressa. Essin äiti on kuollut ja pieni tyttö kipuilee asian kanssa, vaikka elämä näyttääkin hänelle myös valoisia puoliaan. Kesä saa maagisia piirteitä, kun Essi saa isältään syntymäpäivälahjaksi puukengät, jotka vanhemmat toivat aikoinaan häämatkaltaan Hollannista annettavaksi tulevaisuudessa heidän lapselleen. Kenkien myötä Essin elämään astuu myös pieni pöllöntapainen otus, jonka nimi on Rusetti. Rusetille tyttö juttelee silloin, kun tuntuu oikein haikealta. Yleensä otus ilmestyy silloin, kun Essi tarvitsee jotain uutta ja jännää. Rusetin myötä Essi oppii ymmärtämään monenlaisia asioita perheistä ja ystävyydestä ja ikävästä.

 

Mielestäni Puukenkäkesä on mukava kirja ikävästä aiheesta. Mukavan kirjasta tekee se, miten taidolla isä Essin kanssa elää ja toimii ja osaa tukea tyttöä suuressa menetyksessä, vaikka hänellä on omakin iso surunsa. Essi ja hänen isänsä ovat kivoja tyyppejä, joiden elämää saaressa on kiva seurata. Essin ikävä ja murhe äidin menettämisestä on kuvattu hienovireisesti ja uskottavasti, ja uskoisin tämän kirjan voivan toimia vertaistukena jollekulle samaan tilanteeseen joutuneelle. Tämänkin kirjan tunnelma on kotoinen ja lämmin, vaikka joskus saaren tuulisuus ja vesisateen nihkeys tuntuukin hiipivän iholle. Uskottavuutta kai sekin siis edustaa, kun säätilatkin tuntuvat todellisilta!

 

Tähtikirkas, lumivalkea

Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea

268 s., Otava 2013

kansi: Päivi Puustinen

 

Meillä on kirjallisuuspiirin seuraavana aiheena elämäkertaromaanit. Yhdeksi esimerkiksi oli mainittu Joel Haahtelan Tähtikirkas, lumivalkea ja päätin valita sen, koska olen aikasemmin lukenut Haahtelalta Elenan ja pitänyt siitä. Tuosta on nyt aikaa jo melkein neljä vuotta, joten lienee jo aikakin palata Haahtelan tuotannon pariin edes tämän yhden teoksen verran.

 

Tähtikirkas, lumivalkea kertoo suomalaissyntyisestä parikymppisestä miehestä, joka vuonna 1889 muuttaa Pariisiin, josta hänen tiensä kulkee muun muassa Berliiniin ja Kambodzan kautta takaisin Eurooppaan.  Uutistoimiston kirjeenvaihtajana työskentelevä mies kirjoittaa vaiheistaan mustakantiseen päiväkirjaan, jonka hän osoittaa selkeästi jollekulle, jota hän kaipaa. Pian selviää, että kyseessä on nainen, jonka vuoksi hän koki parhaaksi lähteä Suomesta. Päiväkirjojen kautta miehen vaiheita seurataan aina 1930-luvulle. Vuonna 2012 päiväkirjat päätyvät miehen Suomessa asuvan jälkeläisen käsiin.

 

Mielestäni Tähtikirkas, lumivalkea on kaunis kertomus siitä, miten meistä jokaisesta jää maailmaan jokin jälki - ainakin niin pitkäksi aikaa, kun joku meidät muistaa. Tuo aihe on aina kiehtonut minua, sillä mielestäni jokainen ansaitsisi tulla muistetuksi ainakin oman sukunsa piirissä. Valitettavan paljon vain on niitä hiljaisia, joiden tarinat painuvat unholaan ja joista tulee vain nimiä sukukirjaan. Haahtela käsittelee aihetta hieman laajemminkin ja liittää siihen muun muassa holokaustin, sen miten suuret ihmismassat haluttiin painaa unholaan.

 

Teoksen ensimmäinen osio, joka käsittelee miehen saapumista Pariisiin sekä ensimmäistä vuotta siellä, oli mielestäni kaikkein mielenkiintoisin. Sen jälkeen mielenkiinnon taso hieman laskee, mikä johtunee osittain kerrontatyylin muutoksesta. Haahtela vaihtaa kerrontatyyliä varmasti tietoisesti: Pariisiin saapuminen ja oleskelu siellä on täynnä nuoruutta, kaihoa ja kaunosieluisuutta, mutta reilun parinkymmenen vuoden päästä kaunosieluisuus on karissut, nykyhetki on temmannut kertojamme mukaansa ja vuodet ovat muuttaneet miestä. Eteenpäin on ollut mentävä. Vuosien vieriessä päiväkirjoista saattaa huomata, että menneisyys ei ole sittenkään jättänyt miestä rauhaan, vaan kulkee mukana ympäri maailman eikä voi olla jättämättä jälkiään hänen mieleensä. Haahtela onnistuu muuttamaan kerrontatapaa uskottavasti päähenkilön iän ja elämänvaiheen mukaan, jolloin päiväkirjaromaani tuntuu hyvin uskottavalta ja aidolta, mutta valitettavasti minun mielenkiintoni ei pysynyt kunnolla yllä uskottavuudesta huolimatta.

 

Kokonaisuutena tämä oli hyvä lukukokemus ja olen iloinen siitä, että valitsin juuri tämän kirjan luettavakseni. Pariisin aika muuten tuo mieleen hieman Kristina Carlsonin teoksen William N. Päiväkirja, vaikka päähenkilöt ovatkin aivan eri-ikäiset. Pariisi miljöönä kuitenkin tuntuu jotenkin samalta ja ajankohta on parin vuoden heitolla sama. Pariisin miljöö oli muuten mielestäni tässä teoksessa kaikkein kotoisin ja kaunein, nuoruuden lempein silmin kuvattu.

 

♠♠♠♠

Taivaalta tippuvat asiat

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat

222 s., Gummerus 2015

 

Selja Ahavan teos Taivaalta tippuvat asiat on sellainen kirja, josta en uskonut pitäväni. En aikonut lukea koko kirjaa, mutta kun se valittiin kirjallisuuspiirimme seuraavaksi teokseksi, niin pakkohan siihen oli tarttua. Jälleen kerran huomaan kuinka paljon kirjallisuuspiirissä käyminen on rikastuttanut maailmaani, sillä päinvastoin kuin oletin, minä pidin tästä teoksesta todella paljon. Joskus tekee ihan hyvää se, että on "pakko" lukea jokin teos.

 

Taivaalta tippuvat asiat on novellikokoelma, joka sisältää neljä novellia. Kaikki nämä novellit nivoutuvat yhteen henkilöhahmojensa kautta. Ensimmäinen novelli on mielestäni pikemminkin pienoisromaani, joka olisi mielestäni voinut tulla julkaistuksi vaikka yksinäänkin. Vaikka nämä novellit nivoutuvatkin yhteen, ne voidaan lukea myös erillisinä tarinoina. Yhdessä niistä kuitenkin muodostuu kokonaiskuva, jossa on jotakin hyvin mielenkiintoista.

 

Taivaalta tippuvat asiat kertoo tytöstä, jonka äiti kuolee jäälohkareen tiputtua taivaalta tämän päähän. Omanlaisensa tragedia on myös voittaa lotossa pääpotti kahteen kertaan. Helppoa ei ole myöskään naisella, joka yrittää asettua perheeseen ja taloon, josta on äiti kuollut. Eikä helppoa ole tytöllä, joka ei pääse yli siitä käsittämättömästä ajatuksesta, että äiti jäi kesken.

 

Tämän teoksen novellit saivat minut ajattelemaan, että eipä tässä elämässä ole mikään varmaa. Symbolinen jäälohkare voi tehdä lopun kaikesta hetkessä, eikä silloin ole helppoa kellään. Mielestäni tässä teoksessa oli jotenkin kauniisti ajateltu se, että "äiti jäi kesken". Lähes kipeällä vimmalla tyttö haluaa pitää äidin nykyisyydessä, jatkaa äidin olemassaoloa mahdollisimman pitkään. Juuri tytön näkökulmasta kerrotut kaksi novellia olivat mielestäni kaikkein mielenkiintoisimmat.

 

Sanotaan, että salama ei iske kahta kertaa samaan paikkaan. Hamish MacKey osoitti sen vääräksi. Samalla tavalla voisi ajatella, että ei kukaan voita lotossa kahdesti. Mutta Annu-täti voitti, eikä se tuntunut yhtään hyvältä, vaan siltä kuin taivaalta olisi taas tippunut jotakin ja pirstonut kaiken alleen. Se herätti minut ajattelemaan, että se mitä joku ulkopuolinen voi pitää suurena siunauksena tai onnena, voi tuntua katastrofilta sen kokeneelle ihmiselle, eikä välttämättä kyse ole lottovoitosta. Jos joku saa toisen mielestä liikaa "onnea", iskee kateus.

 

Taivaalta tippuvat asiat oli todella ajatuksia herättävä teos. Siinä oli jotakin hyvin realistista, vaikka jotkut asiat, kuten jäälohkareen tippuminen taivaalta päähän, tuntuvat lähinnä epätodellisilta. Oleellista ei olekaan miten jotain suurta tapahtui, vaan että niin tapahtui. Tästä teoksesta jää kyllä vahva muistijälki, sillä niin ajatuksiaherättävä tämä oli. Lukunautintoa on omiaan lisäämään myös sujuva kerronta ja kieli. Tämä teos vie mennessään.

 

♠♠♠♠½

Nostalgiset nuortenkirjat: Surutyttö

Päivi Romppainen: Surutyttö

161 s., Karas-sana 1993

kansi: Pentti Kareinen

Emännöimäni Nostalgiset nuortenkirjat -haaste starttasi syyskuun alussa ja nyt ensimmäisen haastekuukauden ollessa lopuillaan päätin, että lienee aika minunkin kunnostautua ja lähteä haastetta suorittamaan. Päivi Romppaisen Surutyttö on jäänyt mieleeni todella voimakkaana lukukokemuksena ja etenkin ensimmäinen lukukerta oli todella pysäyttävä. Luin tämän ensimmäistä kertaa toukokuussa 2005, siis ihan kuudennen luokan lopussa. Muistan, että silloin kevät oli erityisen lämmin ja menimme luokkakavereiden kanssa uimaankin jo toukokuussa. Muistan, että heitin talviturkkini siltä vuodelta samana päivänä kun luin Surutytön (loppuun). Tulin uimareissulta kotiin ja käperryin sohvalle Surutytön kanssa, ja voi miten tämä romaani minua koskettikaan! Kun suuri käänne tapahtui, itkin kuin vesiputous. Tämä oli myös ensimmäinen kirja, jota lukiessani olen sillä tavalla itkenyt.

Lainasin ja luin Surutytön vielä pariinkin otteeseen tuon ensimmäisen lukukerran jälkeen, mutta sitten meni vuosia palaamatta tämän teoksen pariin. Vuosien aikana jotakin oli unohtunut ja ehkä terävin kärki tarinasta tuntui tylstyneen. Mutta yhtä kaikki, viihdyin Surutytön parissa edelleen. Nyt Surutytön ja minun seuranani oli nostalgiaa.

Surutyttö kertoo 16-vuotiaasta Millasta, joka ei oikein tiedä mitä elämältään haluaa. Milla on aina tottunut menettämään kaiken mihin on kiintynyt erityisen lujasti eikä hän oikeastaan odota tai toivo tulevaisuudelta mitään. Kymppiluokan keväällä ja sitä seuraavana kesänä Millan elämä kuitenkin muuttuu täydellisesti ja tyttö alkaa vähitellen vapautumaan kuorestaan. Kohtalolla on kuitenkin Millan varalle tarjolla vielä lisää iskuja, mutta nyt Milla uskaltaa tukeutua ihmisiin ympärillään.

Tässä teoksessa on paljon tunteita aina ilosta suruun. Ehkä siksi tämä tuntui teininä niin erityisen puhuttelevalta. Ja tuntuu tämä vieläkin jollakin tavalla. Kuitenkin nyt olin hieman analyyttisempi lukija ja ehkä se hieman romutti sitä tunnelmaa, joka minulle tästä kirjasta oli jäänyt. Kirjassa on myös paljon kirjoitusvirheitä, joita en ennemmin ollut huomannutkaan. Yllätyin kun tajusin, että teoksen laatu ei ollutkaan niin hyvä kuin muistin. Surutyttö on kuitenkin sellainen kirja, jota voisin suositella edelleen luettavaksi. Hieman siitä jo aika näkyy, mutta ei liikaa, niin että kyllä tämä voisi nykynuortakin ravistella edelleen.

♠♠♠♠

Tahtoisin kulkea vierelläsi

Anna-Mari Kaskinen: Tahtoisin kulkea vierelläsi

kuvitus: Marc Chagall

47 s., Kirjapaja 2001

 

Töiden loputtua mukaan kahlimiini teoksiin lukeutuu myös Anna-Mari Kaskisen runoja. Lainasin heti useamman teoksen, joten syksyn mittaan pääsette varmasti lukemaan vielä lisää mielipiteitäni Kaskisen runoista. Pidän Kaskisen runoista paljon, niissä on mukavasti tunnelmaa ja hyvä rytmi. Tahtoisin kulkea vierelläsi on nähdäkseni taattua Kaskista: huolellista ja kaunista.

 

Tahtoisin kulkea vierelläsi on mielestäni osuva ja hyvä nimi tälle kokoelmalle, joka sisältää runoja kaipuusta rakkaan ihmisen viereen. Kaipuu on saattanut syntyä kuoleman erotettua parin, mutta myös teiden erkaannuttua muuten: se jää lukijan oman tulkinnan varaan. Paljon on runoja myös halusta lohduttaa, kulkea vierellä huonoina aikoina.

 

Kaskisen runoissa on monesti läsnä jonkinlaista henkisyyttä, mutta pääosin runot ovat tulkittavissa myös ilman henkistä/jumalallista sävyä. Kokoelma toisensa jälkeen en voi olla ihailematta Kaskisen kykyä käyttää sanoja näin taiten ja herkästi, tunnelmia luoden ja lukijaa elähdyttäen. Perinteinen loppusoinnullinen runo todellakin kukoistaa hänen teksteissään. Tämäkin kokoelma on tasapainoinen kokonaisuus.

 

Kauneimpia runoja teoksessa olivat mielestäni "Ei kadota voi hetki, jonka jaamme." ja "Hän äsken oli täällä.". Niiden rakastava sävy, kaipaus ja lämpö puhuttelee minua erityisesti, vaikka olenkin sinänsä hyvin epäromanttinen persoona. Kokemuksesta voin siis sanoa, että Kaskisen runot puhuttelevat monenlaisia persoonia: ei tarvitse olla herkkä ja romanttinen vaikuttuakseen Kaskisen kauniista sanoista.

Tuulisen saaren kirjakauppias

Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias

239 s., Gummerus 2014

alkup. The Storied Life of A. J. Fikry

suom. Tero Valkonen

ennakkokappale kustantajalta

Viime viikolla postilaatikkoon kolahti elämäni ensimmäinen ennakkokappale, sillä Gummerus oli halunnut tarjota minulle luettavaksi Gabrielle Zevinin Tuulisen saaren kirjakauppiaan. Ja voi ja oijoi miten ihana ja viihdyttävä lukukokemus tämä teos oli! Olen hyvin iloinen ja ylpeä siitä, että pääsin ihan ensimmäisten joukossa lukemaan ja kirjoittamaan tästä kirjasta. Kovakantinen kirja tulee myyntiin viikolla 24.

Tuulisen saaren kirjakauppias kertoo A. J. Fikrystä, leskeksi jääneestä alle 40-vuotiaasta kirjakauppiaasta, joku menetti vaimonsa myötä myös elämänilonsa. Hänen kirjakauppansa sinnittelee saarella lomalaisten ostosten turvin, mutta vaimon poismenon jälkeen kauppakaan ei ole ollut entisensä. Sattuma paiskaa Fikryn tielle kuitenkin jotakin odottamatonta, mikä saa miehen tarttumaan jälleen elämänsyrjästä kiinni.

Tuulisen saaren kirjakauppias on todellakin osuva teos jokaiselle kirjanystävälle, sillä se sisältää lukemattomia viittauksia kirjallisuuden maailmaan. Lukija todella tuntee olevansa kuin kotonaan lukiessa kirjaa rakkaudesta kirjoihin ja lukemiseen, vaikka teos käsitteleekin myös (muita) suuria asioita, kuten menettämistä, muutoksia ja ihmissuhteita sekä vaiettuja kaikuja vuosien takaa. Perustunnelmaksi tästä kirjasta minulle jäi lämmön ja välittämisen ilmapiiri, jossa on mukana kuitenkin myös särmää ja rosoa. Teoksesta ei muodostu missään vaiheessa latteaa ja söpöstelevää, vaan siinä on puhtia.

Teos etenee ikään kuin kirja kerrallaan. Jokaisen kappaleen alussa nostetaan esille jokin tietty teos, josta Fikry on kirjoittanut kommentin, vaikka muuten kerronta tapahtuu ulkopuolisen kertojan kautta. Kaikki kappaleet on myös otsikoitu jonkin kirjan mukaan, mikä entisestään tehostaa "kirjallista" meininkiä. Mielestäni se on onnistunut ratkaisu, sillä se korostaa sitä miten tärkeitä asioita kirjat päähenkilön elämässä ovat. Juonellinen eteneminen on aika ripeää eikä yksityiskohtiin takerruta, vaikkakin teos siitä huolimatta vilisee kirjallisia yksityiskohtia. Zevin kuvaa suuria linjoja ja merkittäviä tapahtumia elämässä, mutta vaikka teos etenee vauhdilla, siinä on helppo pysyä mukana.

Minua hieman harmittaa se, että en millään tahdo löytää juuri oikeita sanoja kuvaamaan tätä hienoa teosta. Pidin lukemastani heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien. Kirjallinen maailma, omalla tavallaan hyvin tunnelmallinen kirjakauppamiljöö ja A. J. Fikryn hahmo ovat omiaan pitämään lukijan teoksen äärellä. Zevinin luomat henkilöhahmot ovatkin kautta linjan mielenkiintoisia ja eloisia ja juuri heihin kätkeytyy aiemmin kiittämäni särmät ja rosot. Tässä on kerta kaikkiaan onnistunut teos, ja voin ihan vilpittömästi suositella tätä kaikille kirjanystäville, sillä ainakin minuun tämä teki vaikutuksen. Mainiota!

♠♠♠♠♠

Liian paljon onnea

Alice Munro: Liian paljon onnea

365 s., Tammi 2010

alkup. Too Much Happiness 2009

suom. Kristiina Rikman

Viimeisimmän kirjallisuuspiirimme aiheena oli Alice Munron novellit, tarkemmin sanoen Kallis elämä -kokoelma löytyvät Postia Japaniin ja Turvasatama. Halusin lukea kuitenkin vielä enemmänkin, joten kävin lainaamassa tämän Liian paljon onnea -kokoelman, jota en sitten tosin ehtinytkään kokonaan lukea kokoontumiseemme mennessä. Olen melko tarkkaan kaksi vuotta sitten lukenut Munrolta kokoelman Viha, ystävyys, rakkaus, josta kyllä ihan pidin. Liian paljon onnea tuntuu kuitenkin tehneen hieman suuremman vaikutuksen.

Tässä kokoelmassa on kymmenen novellia, joiden keskiössä on ne hetket ja tapahtumat, jotka muuttavat päähenkilönsä koko elämän. Tarinoiden aiheet ovat jokseenkin skandaalinkäryisiä, mutta mielenkiintoista on se, miten Munro kuvaa aiheitaan. Hän käsittelee niitä pienen ihmisen näkökulmasta ja kirjoittaa esiin niitä asioita, joita tapahtumista seuraa. Melko usein hän aloittaa novellin niin sanotusti nykyhetkestä (joka voi yhtä hyvin olla 1890-luku tai 1970-luku) ja palaa sitten ajassa taaksepäin siihen hetkeen, jolloin jotain käänteentekevää tapahtui.

Munron ihmiskuvaus on hyvin tarkkanäköistä, jopa silloinkin kun tapahtuman keskiössä tai silminnäkijänä on lapsihahmo. Munro kuvaa ihmistä usein raadollisimmillaan, mutta hän taitaa myös vähäeleisen rakkauden kuvaamisen. Munro kuvaa ihmistä myös paljaimmillaan, sellaisena kuin tämän syvimmät ajatukset ja tunteet ovat. Samaan aikaan ainakin minun on välillä vaikea uskoa, että joku toimisi niin tai näin, sillä aiheet tuntuvat välillä hyvin omituisilta tai erikoisilta, kuten novellissa Wenlock Edge. Munron novellit kaipaavat välillä todellakin tulkintaa, joten mitään kevyttä ajanvietelukemista tämä ei ainakaan minulle ole.

Munron novellit ovat paitsi sisällöllisesti tuhteja, vaikkakin välillä sangen pelkistetysti ja vähäeleisesti kuvattuja, niin myös melko pitkiä. Etenkin kokoelman niminovelli Liian paljon onnea täyttäisi lähestulkoon jo pienoisromaanin mitat liki 70:llä sivullaan. Jostain syystä niminovelli tuntui kuitenkin kaikkein miellyttävimmältä ja nopealukuisimmalta kaikista näistä novelleista, sillä siinä jotenkin liikutaan enemmän ja tapahtuu enemmän. Se kertoo venäläissyntyisestä matemaatikko Sofja Kovalevskajasta, jonka tarinan tosipohjaisuus saattaa olla se syy, miksi novelli oli mielestäni onnistunut.

Kokonaisuutena pidin tästä kokoelmasta, mutta en siltikään ole vielä mikään Munron huikea fani. Hänen novellinsa ovat mielenkiintoisia, mutta eivät kuitenkaan ihan täysin minun juttuni, niin kuin eivät novellit yleensäkään välttämättä ole.

♠♠♠♠

Auringonvärinen kissa

Arvi Arjatsalo (teksti) & Kristiina Louhi (kuvitus): Auringonvärinen kissa

?  s., Sanomaprint/Lasten oma kirjakerho 1990

Kävin maanantaina kirppiksellä kiertelemässä ja bongasin sieltä tämän todella hyväkuntoisen kuvakirjan Auringonvärinen kissa. Koska olen suunnaton Kristiina Louhi -fani, niin pakkohan tämä kirja oli ostaa eikä hintakaan ollut kuin euron. Myös kirjan juoni vaikutti mielenkiintoiselta, joten siis miksipä ei.

Auringonvärinen kissa kertoo Tanusta, jonka lemmikkikissa Kultapallo on ollut kadoksissa jo kolme päivää. Tanu on lohduton, mutta onneksi isä on laittanut lehteen ilmoituksen kadonneesta lemmikistä ja ajatus Kultapallon löytymisestä ei enää tunnukaan niin mahdottomalta. Ja puhelin soikin ja Kultapallon tuntomerkkejä vastaava kissa on löytynyt. Vaan kissa ei olekaan suloinen pieni tyttökissa vaan surkean näköinen iso kollikissa. Kissa tuntuu tahtovan Tanun lemmikiksi, sillä joka paikassa minne perhe menee ilmoituksen perusteella, on vastassa sama kollikissa.

Tämä kirja on mielestäni hyvin koskettava. Pelkkä ajatuskin siitä, että omat kissani pääsisivät karkuun ja en tietäisi missä ne ovat tai mitä on tapahtunut, on sietämätön. Pystyn myös ymmärtämään lapsen surun ja ikävän lemmikkiä kohtaan, sillä minulla on siitä kokemusta lapsuusvuosiltani. Mielestäni Arjatsalo käsittelee asiaa hyvin ja aidosti ja Louhen kuvitus täydentään sanoja mainiosti. Kirja on lämminhenkinen kokonaisuus, jossa on myös jonkinlainen opetus: myös lapsi ansaitsee kuulla totuuden eikä hänelle saisi uskotella mitään vain siksi, että lapselle tulisi parempi mieli. Suru kasvattaa ja totuus helpottaa, vaikka aluksi tuntuisikin pahalta.

Kirjan lopussa kerrotaan, että tämä tarina on tosi. Ehkä juuri siksi se on niin aidon tuntuinen.

arvosanoittamaton

---

Meidän auringonvärinen kissa oli nimeltään Roope. Se ilmestyi surkeana kulkukissana kotipihaani ja oli tavattoman ihmisystävällinen, utelias ja rohkea. Roope kotiutui meille eikä kukaan tuntunut sitä kaipaavan. Kerran se katosi ja lopuksi löytyikin noin kilometrin päästä kotoa ylittämässä suojatietä S-marketin ja postin välissä. Roope tuotiin kotiin, mutta kollikissa jatkoi retkiään, sillä kulkuria oli mahdoton enää opettaa valjaille. Sitten Roope katosi toisen kerran ja äitini sai tietää, että eräs saman kadun asukki oli saattanut tehdä kissalle jotain. Mies oli ampunut Roopen vain siksi, että kissa vaani hänen lintulaudallaan ruokailevia lintuja. Ja se tuntui todella pahalta ja ei sitä voi koskaan unohtaa, mutta totuus helpotti: ainakin me tiedämme mitä tapahtui ja kissa saatiin haudatuksi eikä enää tarvinnut miettiä mitä tapahtui. Tämä kirja nostatti taas kaikki muistot mieleen, vaikka tapahtumasta on jo melkein kymmenen vuotta. Roope oli hieno kissa ja elää aina muistoissani. ♥