Paluumatkalla

Aino Huilaja & Jerry Ylkänen: Paluumatkalla

Otavan äänikirja 2023

lukija: Aino Huilaja

Luin pari vuotta sitten keväällä Aino Huilajan ensimmäisen kirjan Pakumatkalla, jossa hän kuvaa pariskunnan ja Arska-koiran vaiheita Euroopassa pakettiautolla matkustaen. Pidin kirjasta, joten myös Paluumatkalla meni lukulistalle. Tässä kirjassa Huilaja kuvaa koti-Suomeen paluun jälkeisiä vaiheita, kun he Jerryn ja Arskan kanssa majoittuvat talven yli erämaakämpälle ja myöhemmin palaavat pakumatkailun pariin.

Siinä missä Pakumatkalla oli mielestäni monellakin tapaa onnistunut teos, jää Paluumatkalla mielestäni hieman hajanaiseksi. Samaa on Huilajan taitava tekstintuotto, arjen tilannekomiikka ja peruspositiivinen vire, mutta jotenkin selainen tietty yhtenäisyys puuttuu. En tiedä teki äänikirjaformaatti osansa, mutta jotenkin minusta tuntui, että tässä ei ollut samanlaista kronologiaa kuin edellisessä ja niinpä aukkoja syntyi. Ne eivät sinällään haittaa mitään juonellisesti, jos tietokirjaksi luokiteltavan teoksen kohdalla voi juonellisuutta hakea, mutta jättivät välillä hieman hölmistyneen olon. En oikein tiennyt missä milloinkin mennään.

Paluumatkalla kyllä kuljettaa kiinnostaviin paikkoihin ja samalla kirjailija tuntuu havaitsevan, miten on itse muuttunut sitten ensimmäisen matkan ja koronapandemian. Varmaan monikin voi tunnistaa itsestään samanlaisia asioita, kuten vaikka suhtautumistyylin muutosta joihinkin arkisiinkin asioihin. Kiva oli myös tämän kirjan myötä havaita, miten maailma lähti totaalisulun jälkeen vähitellen avautumaan ja matkailu elpymään. Monenlaisia kohtaamisia Huilajan Paluumatkallekin mahtuu, kun eri kansallisuudet kohtaavat. Ihan mukava, vaikkei samalla tavalla mukaansatempaava kokemus kuin Pakumatkalla.

Pakumatkalla

Aino Huilaja: Pakumatkalla

191 s., Otava 2021

kansi: Jerry Ylkänen

Mtv:n entisen uutisankkurin Aino Huilajan Pakumatkalla tuntuu olevan tämän kevään varatuimpia kirjoja ainakin meidän kirjastossa. Kirjaa on kehuttu paljon, eikä suotta. Huilajan ja hänen puolisonsa sekä pariskunnan Arska-koiran pakumatkasta halki Euroopan on mukava lukea, sillä Huilajan rehellinen teksti vie mennessään. Arjen oravanpyörästä irrottautuminen vei heidät asumaan pakettiautoon ja matkalle ympäri Eurooppaa, vaikka koronaviruksen leviäminen keväällä 2020 katkaisikin pakettiautoelämän aiottua aikaisemmin. Ehkä kiireistä nykyihmistä kiinnostaa tässä kirjassa sekin, miten joku uskaltaa heittäytyä tavallaan tyhjän päälle ja altistaa itsensä epävarmuudelle.

Kun Aino Huilaja havahtui siihen, että työstä oli alkanut mennä ilo ja innostus, alkoi mielessä elää vähitellen ajatus muutoksesta. Pariskunta osti pakettiauton ja teki siitä itselleen kodin tarkoituksenaan reissata ympäri Eurooppaa ennalta määrittelemättömän ajan ja ilman pitkäaikaissuunnitelmia. Matkan aikana Huilaja alkoi kirjoittaa kirjaansa. Autenttisuuden siitä kyllä erottaakin. Eräänlaisen reissupäiväkirjan ja yleisen elämänpohdinnan sekoitus on onnistunut. Irrottautumisen tarve ja suunnan hakeminen tuntuu todelliselta nykyajan ilmiöltä, vaikka harva varmasti uskaltaa haaveensa  toteuttaa - ei ainakaan yhtä radikaalisti kuin Huilaja.

Pidin valtavasti Huilajan kirjoitustyylistä. Huomaa, että hän on sanankäytön ammattilainen ja tottunut ilmaisemaan itseään myös "paperilla". Haastavissakin hetkissä hän onnistuu löytämään pilkahduksen tilannekomiikkaa tai kauneutta ympäröivistä olosuhteista. Jopa silloin, kun pakumatka muuttuu pakomatkaksi kohti koti-Suomea koronaviruksen sulkiessa valtioiden rajoja, tuntuu Huilaja säilyttävän positiivisen vireen elämässä. Lukisin mielelläni lisääkin hänen tekstiään, jos hän julkaisee lisää kirjoja.

Mielensäpahoittajan olympiamatka

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan olympiamatka - Etelä-Korea 2018

grafiikka ja kuvat: Mika Tuominen

126 s. + kuvaliite

WSOY 2017

 

On talviolympialaisten aika ja siksi innostuinkin lukemaan uuden Mielensäpahoittaja-kirjan, joka kertoo tämän matkasta Etelä-Koreaan paneloimaan pojantyttären asuntolahuonetta ja hieman ihmettelemään tulevien olympialaisten näyttämöäkin. Olin jo jokin kirja sitten lukemisen jälkeen sitä mieltä, että minun olisi parempi jättää uudet Mielensäpahoittajat muille. Pari viimeisintä kirjaa vei taas mukanaan, mutta tämän luettuani tuumin taas, että ehkä olisi parempi jättää tulevat kirja muille. Kyllä tämä nyt luetuksi tuli kisojen katselun lomassa, mutta olisi ihan hyvin voinut jäädä keskenkin.

 

Mielensäpahoittaja katsoo tarpeelliseksi lähteä reissaamaan Etelä-Koreaan, koska pojantytär on lähtenyt sinne vaihto-oppilaaksi ja tämän asuntolahuoneesta puuttuu panelointi. Kamat kasaan ja matkaan siis. Kirjassa on epätodellisia käänteitä, kun suomalaisjäärä ja pojantytär pääsevät kisajärjestäjien matkaan tutustumaan tuleviin kisapaikkoihin ja saavuttaapa Mielensäpahoittaja myös jonkinlaisen yhteyden Pohjois-Korean johtajaan.

 

Takakannessa todetaan, että tässä kirjassa on merkittäviä jäämiä Mielensäpahoittajan hiihtokirjasta, ja se kyllä pitää paikkansa. Useampi kertomus oli todella ihan suoraan hiihtokirjasta, joskin ne sopivat uuteen tarinayhteyteen ja ovat hauskoja. Kokonaisuus ei kuitenkaan ole mitenkään huikea ja yhä enemmän minusta tuntuu, että Mielensäpahoittajasta on kadonnut jotain sellaista olennaista, jota hahmossa oli ensimmäisten kirjojen aikaan. En osaa sanoa mitä se on, mutta hahmon kokonaisuus tuntuu muuttuneen. Tietysti kirjailijan täytyy uudistaa hahmoa, jos aikoo sen parissa jatkaa, mutta kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun ennen oli Mielensäpahoittajakin parempi.

Ylipainolisämaksu

Kaisa Haatanen: Ylipainolisämaksu

3 cd-levyä, 3 h 37 min.

Johnny Kniga & BTJ äänikirjat 2016

lukija: Krista Putkonen-Örn

 

Meikkipussin pohjalta tuttu Tytti Karakoski on palannut! Ylipainolisämaksussa Tytti kuvailee matkakokemuksiaan ja haaveilee tulevista matkoista. Teos oli kaiken kaikkiaan oikein hauskaa kuunneltavaa automatkoilla, ja vaikka en jotenkin löytänyt tästä niin paljon samaistuttavaa kuin edellisestä teoksesta, niin viihdyin kyllä hyvin.

 

Tytti on intohimoinen matkustaja ja hänellä onkin aina varattuna vähintään yksi matka valmiiksi: kun palaa edelliseltä matkalta, on aina uusi matka odottamassa. Tytti ei tunnusta pitävänsä matkustamisesta sinänsä, mutta hän nauttii uusista paikoista. Hän onkin ehtinyt kiertää vähän siellä ja täällä ja matkaseurana on ollut välillä äiti, ystävä, miesystävä tai veli - kuka nyt kulloinkin. Oman osansa teoksesta saakin neuvot matkaseuran valinnasta ja käy ilmi, että yksin on usein vaivattominta matkustaa.

 

Itse en ole erityisen kiinnostunut matkustelusta ja ulkomaillakin olen ollut vain kerran monta vuotta sitten. Tästä syystä aluksi epäröin viitsinkö tutustua tähän kirjaan tarkemmin, sillä epäilin ettei minulle vieraissa vesissä liikkuva teos voi tarjota minulle kovinkaan kiinnostavia hetkiä. Kuitenkin Haatanen on jälleen onnistunut kirjoittamaan teoksen, joka viihdytti minua huolimatta siitä, että en ole sen varsinaista kohderyhmää: ihan kuten en ollut aikaisemmankaan teoksen kohderyhmää, kun sitä markkinoitiin lähinnä keski-ikäisille naisille. Haatanen on kyllä vahva uusi tekijä viihdekirjallisuuden saralla, sanon minä.

 

Pidän kovasti Haatasen huumorista, sillä siinä on nasevuutta ja juuri sopivasti mustuutta, eikä Tytti hahmonakaan ole yhtään hassumpi, joten ainakin tässä tapauksessa kohderyhmäajattelu joutaa romukoppaan. Mustalla huumorilla ryyditettyjä matkakokemuksia ei vain voi kuunnella vakavalla naamalla ja tunsin itseni viihdytetyksi. Uskon kuitenkin, että olisin saanut tästä enemmän irti, jos olisin äänikirjan kuuntelun sijaan lukenut tämän itse, sillä novellit vilistivät välillä nopeasti ohi ja joitakin olisi halunnut jäädä miettimään hieman pidemmäksi aikaa ennen kuin rynnätään seuraavaan. 

♠♠♠♠

Hytti nro 6

Rosa Liksom: Hytti nro 6

6 cd-levyä, n. 5 h 50 min

WSOY äänikirjat 2012

lukija: Pertti Sveholm

Lainasin työkaverini suosituksesta työmatkoilla kuunneltavaksi Rosa Liksomin Hytti nro 6. En ole oikeastaan missään vaiheessa aikonut lukea kyseistä teosta, mutta päätin antaa äänikirjalle mahdollisuuden, sillä siinähän se menisi työmatkojen lomassa sopivasti. Pertti Sveholmin ääntä olikin miellyttävän tasainen kuunnella, mutta kuten olin hieman jo ounastellut, tarina itsessään ei minua erityisesti miellyttänyt.

Hytti nro 6 kertoo tytöstä, joka matkustaa junalla halki laajan Neuvostoliiton. Samassa hytissä hänen kanssaan matkustaa hänelle tuntematon mies, joka hoitaa lähes kaiken puhumisen, ruokahuollon ja junan pysähdysten aikaiset reissut. Tytöllä, joka oikeastaan on aikuinen nainen ja jota vain puhutellaan tytöksi, on salaisuuksia ja hän tuntuu pakenevan jotakin. Mies puolestaan kertoo estoitta kaiken mahdollisen itsestään ja hänen keskeisimmät huvinsa ovatkin vodkan juonti ja kaksimieliset jutut sekä jatkuvasti toistuva seksin vonkaaminen tytöltä.

Kuten sanoin, tarina ei minua erityisesti miellyttänyt. Yksi syy on se, että teoksessa ei oikein tapahtunut mitään. Juna kolkkasi eteenpäin, välillä pysähdyttiin, välillä mies oli tytön ylintä ystävää, sitten taas kauhea vonkari ja tyttö pakeni pois hytistä, sitten taas oltiin kuin mitään ei olisi tapahtunut ja sama toistui. Muutaman kerran tosin nousi esiin muutamia kiinnostavia pilkahduksia tytön syistä lähteä matkaamaan halki maan sekä hänen menneisyydestään. Kokonaisuutena en kuitenkaan saanut tästä teoksesta oikein mitään irti ja välillä jopa ihan suosiolla kuuntelin radiota, kun ei tämä tarina oikein pitänyt erityistä mielenkiintoa yllä.

Toinen syy, miksi teos ei oikein miellyttänyt minua, on teoksessa vilisseet jatkuvat kirosanat sekä hyvin suorasukaiset viittaukset huoriin, seksiin, sukupuolielimiin ja niin edelleen. En koe olevani mikään kukkahattutäti, mutta liika on kumminkin liikaa. Ei sitä koko ajan jaksa kuunnella sellaisia juttuja, etenkin kun mies palaa aiheeseen toistuvasti. Äitini ilme oli muuten näkemisen arvoinen, kun hän istahti kyytiini ennen kuin olin ottanut levyn pois soittimesta. Kyseisessä kohdassa mies muistaakseni kuvasi jotain huorissakäyntikokemustaan.

Kiteytettynä voin siis todeta, että tulipahan kuunneltua, vaikka en tästä nyt oikein mitään irti saanutkaan. Ehkä voin kuitenkin nyt todeta sivistäneeni itseäni, kun kuuntelin Finlandialla palkitun teoksen!

♠

Hovimäki: Oolannin sodasta sortovuosiin

Anna-Lisa ja Carl Mesterton, Kirsti Manninen, Jussi-Pekka Aukia:

Hovimäki - Oolannin sodasta sortovuosiin

415 s. + Hovimäen aikaan s. 417-431

Gummerus 2004, 2.p.

perustuu samannimiseen tv-sarjaan

kirjasarjan neljäs osa

 

Aloitin viime keväänä minulle rakkaan Hovimäki-sarjan uudelleenluvun. Luin kolmannen osan kesäkuussa ja siitä vierähtikin aikaa nyt tähän helmikuuhun saakka ennen kuin neljänteen osaan tartuin. Nuorempana luin Hovimäet aina ahmimalla peräkkäin, mutta nykyään on niin paljon kirjoja lukulistalla, että uusintaluvut joutuvat odottamaan. Osittain pitkä aikaväli selittyy myös sillä, että tämä ajanjakso Oolannin sodasta sortovuosiin on minulle epämieluisin niin kirja- kuin tv-sarjassakin, joten lukeminen lykkääntyy myös makuasian vuoksi.

 

Tämä teos siis käsittää vuodet 1851-1896. Ajanjakso on pitkä ja hovimäkeläisten vaiheisiin mahtuu paljon kaikenlaista niin hyvässä kuin pahassakin. Kirja kuvaa tapahtumia laajemmalla aikavälillä kuin tv-sarjan tuotantokausi, joten muutamaan kysymykseen tulee tätä teosta lukiessa vastaus. Minulle tämä kirja on kuitenkin epämieluisin muutamasta syystä, jotka oikeastaan vasta nyt tämän ties monennenko lukukerran jälkeen pystyn erottelemaan. Yksi syy on hahmot, joista muutama vähemmän miellyttävä astuu kuvioihin ja useampikin tuttu ja pidetty hahmo kuolee. Toinen syy on miljöö, sillä tämä teos sijoittuu melko pitkälti Helsinkiin tai muualle maailmalle eikä niinkään Hovimäelle. Kolmanneksi syyksi mainitsen tunnelman, joka ei mielestäni ole kovinkaan mukava, vaikka niin kartanolaisille kuin sepän perheellekin tapahtuu positiivisiakin asioita.

 

Hovimäellä siis tapahtuu niin hyvässä kuin pahassakin. Lindhofien perhettä kohtaa onnettomuus toisensa perään, kun ensin perheen nuorin lapsi Carl Erik menehtyy, Wilhelm joutuu lähtemään maasta pidettyään humalassa venäläisvastaisen maljapuheen, Carl Magnus loukkaantuu pahoin lasihytin palossa ja menehtyy ja sitten menehtyy vielä koko perheen kantava voima Johanna-rouva. Myös Marie kohtaa pettymyksiä elämässään eikä Wilhelmkään löydä lopullista onnea, jonka hän mielestäni ansaitsisi. Sepän perheessä emännän menehdyttyä nuori Katri joutuu ottamaan vastuun kaikista taloustöistä eikä asiaa helpota muistamaton Stina-muori, jota pitäisi vahtia kaiken työn lomassa. Mutta on myös positiivisia käänteitä, kun niin Katri kuin veljensä Juhokin pääsevät opiskelemaan, Marie pääsee maailmalle oppimaan lisää maalaamisesta ja Wilhelm astuu isännän saappaisiin varmoin ottein.

 

Wilhelm on tässä sarjassa yksi niistä hahmoista, jotka minua eniten surettivat. Hän olisi ansainnut todellisen ja kestävän onnen, sillä avioliitto oikukkaan Vavan kanssa ei sitä hänelle tuo. Wilhelm on pystyvä isäntä ja hän olisi tarvinnut rinnalleen samanlaisen emännän kuin Magnuksella oli aikoinaan Johanna. Vava sen sijaan ei välitä muusta kuin itsestään enkä voi olla tuntematta häntä kohtaan vastenmielisyyttä, sillä hänen sisimpänsä paljastuu hyvin katalaksi. Vava ei ollut kartanon emännäksi alunperinkään yhtään sen sopivampi kuin Wilhelmin oma Hanna-äiti, mutta eri syistä. Hahmoista suosikkieni kärjessä säilyy edelleen Sepän Erkki, joka kohtelee kaikkia tasapuolisesti. Siitä syystä tuntuukin haikealta, että tässä teoksessa sanotaan hyvästit paitsi Erkille myös monelle muulle tutuksi tulleelle hahmolle, kuten Carl Magnukselle, Johannalle ja Anna-mamsellille. Erityisen ikävää on luopua Johannasta ja Annasta, jotka ovat olleet vuosikymmeniä kartanon elämän keskushahmoja ja vahvoja tukipilareita, joita ilman Hovimäen tunnelma on ratkaisevasti erilainen. Palvelusväki alkaa haipua taka-alalle, kun ennen taas he elivät läheisesti mukana kartanolaisten elämässä. Taloudenpitokin tuntuu olevan epävakaampaa Wilhelmin vakaasta isännyydestä huolimatta.

 

Hovimäen tunnelma siis muuttuu ja miljöö keskittyy muutenkin  pitkälti Helsinkiin. Tuntuu, että kartanomiljöö jää hyvin toissijaiseksi, kun taas aiemmin Hovimäki on ollut nimen omaan koko tarinan sydän. Myös historiallisena ajanjaksona tämä on mielestäni jotenkin puuduttava: toki britit hätyyttävät satamakaupunkeja, usean vuosikymmenen jälkeen järjestetään vihdoin valtiopäivät, koulujärjestelmälle luodaan pohja ja kohdataan hirveät nälkävuodet, mutta todellista toimintaa on kuitenkin kovin vähän ja osittain hovimäkeläisten vaiheiden nivoutuminen historiallisiin tapahtumiin on hieman epäluontevan oloinen. Muutoin ajanjaksona tämä on kuitenkin siinä mielessä kiintoisa, että hovimäkeläisille tapahtuu koko ajan jotain mullistavaa, joka muuttaa jopa käsityksiäni joistakin hahmoista. Esimerkiksi voisin mainita, että lapsena sarjaa ensimmäistä kertaa katsoessani Vava oli kiehtova hahmo, sillä hän oli niin kovin erilainen kuin kartanon aiemmat emännät. Nykyään tuo erilaisuus ei kiehdo, vaan lähinnä harmittaa niin Wilhelmin kuin kartanonkin puolesta.

 

Mielestäni teoksen päällimmäinen tunnelma on jotekin ankea ja se tietysti syö intoani niin tätä kirjaa kuin samaa ajanjaksoa käsittelevää tuotantokauttakin kohtaan. Ankeus johtunee suurimmaksi osaksi siitä, että teoksessa on niin paljon kuolemaa ja huolen varjot häivähtävät itse kunkin yllä. Onnen hetket ovat loppujen lopuksi melko ohikiitäviä. Tunnelma tuntuu osittain myös hieman hätäiseltä, sillä teoksen loppupäähän on ympätty monien vuosien edestä tapahtumia melko suppeaan tilaan. Ymmärrän toki, että sillä on haluttu kuroa umpeen tuotantokausien väliin jääviä aikoja, mutta mielestäni niiden kertomiseen olisi voinut kuitenkin panostaa enemmän. Hienoa on kuitenkin se, että teos antaa vastauksen monille kysymyksille, kuten mikä oli Esterin kohtalo, mitä Paulin elämässä tapahtuu ja miten helsinkiläiset Ingbergin sisarukset päätyvät Hirvikoskelle asumaan.

 

Vaikka olenkin nyt purkanut tuntemuksiani, on tämäkin osa mielestäni sarjaan sopiva ja sillä on ehdottomasti arvonsa kokonaisuudessa. Onnekseni voin kuitenkin todeta, että pidän kirjasarjan viidennestä osasta melkoisesti enemmän kuin tästä, sillä siinä on jo ehtinyt tottua ajatukseen kartanosta erilaisena kuin aiemmin. Siinä myös kuvioihin astuu vahvemmin sellaisia hahmoja, joista opin pitämään paljon, kuten Ruth, Felix ja Otto-pehtoori. Vaan siitä lisää sitten ajallaan!

 

Sarjan aiemmat osat ovat Ruotsin vallan iltarusko, Keisarin auringon alla ja Heräämisen aika.

Karjala comeback

Marja-Leena Tiainen: Karjala comeback

157 s., Tammi 1992

Pyörähdin kirjastossa tuossa päivänä eräänä ja löysin palautuskärrystä Marja-Leena Tiaisen teoksen Karjala comeback. Ajattelin, että tuon täytyy olla hyvä, koska se on niin luetun näköinen. Niinpä luin takakannen ja tajusin, että olen joskus ennemminkin tämän kirjan aikonut lainata, mutta jättänyt kuitenkin odottamaan vuoroaan. Nyt oli Karjala comebackin vuoro ja voi että tämä oli sitten mukava kirja.

Karjala comeback kertoo Karjalaan suuntautuvasta seuramatkasta, jolla on mukana niin evakkoja, heidän jälkeläisiään kuin muitakin Karjalaan kaipaavia. Keskiössä on evakko Sulo Kuikka, jonka sydämessä kaipuu Koti-Karjalaan on itänyt vuosikymmeniä. Hänen matkassaan kulkee keski-ikäinen poika Ismo sekä pojanpoika Santtu, joka alkaakin osoittaa yllättävää kiinnostusta sukujuuriinsa. Se on mannaa Sulon sielulle, sillä Ismo ei ole koskaan isänsä kotikonnuista ollut kiinnostunut. Matkalla mukana nähdään myös karjalaisesta taustastaan huolimatta alati äkeä ja ärisevä Klaudia ja hänen tyttärensä Aulikki, jonka kanssa Ismo yrittää viritellä lomaromanssia.

Minä pidin kovasti tästä letkeästä seuramatkakertomuksesta, vaikka siinä onkin myös kaihoisampia väreitä. Sulon paluu kotikonnuilleen on liikuttava, sillä vanhan miehen hartain toive on täytetty, kun hän saa vielä kerran nähdä kotipaikkansa edessään. Myös Klaudian reaktiot kotipaikallaan ovat ajatuksia herättäviä, sillä vanha nainen kokee paluun hyvin voimakkaasti. Vaikka reaktiot tulevat lähelle lukijaa, niin silti suuri osa meistä lukijoista voi vain kuvitella miltä tuntuisi menettää kotinsa ja päästä lopulta käymään siellä vuosikymmenien kaipauksen jälkeen.

Teoksen sävy on siis pääsääntöisesti letkeä ja täynnä hyvää tuulta, sillä Tiainen on kuvannut jotenkin lempeästi sitä lapsenkaltaista intoa, jolla etenkin Sulo Kuikka odottaa kotiseudulleen paluuta. Hyvää tuulta tuo myös lukuisat ihmiset, joita matkalaiset kohtaavat, ja erityisesti Sulon kohtaaminen nuoruudenrakkautensa kanssa herättää hilpeyttä paitsi muissa matkalaisissa niin myös lukijassa. Sulo on muuten aikas hurmaava herra, jonka karjalainen elämänilo mutta samalla myös sanavalmius ja tietynlainen kipakkuus tekevät hänestä valloittavan hahmon. Sympatioita kerää myös 17-vuotias Santtu, joka tuntuu ymmärtävän ukkiaan paremmin kuin aluksi uskoisikaan.

Matka etenee vauhdikkaasti eikä Tiainen juurikaan käytä aikaa kuvaillakseen matkan jokaista mutkaa ja vaihetta, sillä hän keskittää huominsa olennaisiin paikkoihin ja tilanteisiin. Maisemia ja miljöötä Tiainen toki kuvaa, mutta muuten "turhat jorinat" on karsittu pois ja tarina etenee kohti tärkeintä päämääräänsä, joka luonnollisesti on Sulon kotiinpaluu. Mielestäni tämä kerrontaratkaisu toimii hyvin, vaikka välillä olisinkin kaivannut hieman yksityiskohtaisempaa kuvausta esimerkiksi Sulon nuoruuden aikaisesta Karjalasta.

Karjala comeback on mielestäni oiva kirjavalinta silloin, kun tekee mieli lukea jotain viihdyttävää ja hyväntuulista, mutta ei silti välttämättä mitään chick litiä tai "hömppää". Karjala comeback nimittäin herättää ajatuksia viihteellisyydestään huolimatta. Minulle omakohtaisesti nousi erityisesti mieleen äitini isoisä, joka oli Karjalan evakkoja Suistamolta. En koskaan muista hänen kaihonneen kotiseudulleen takaisin eikä äitinikään ole koskaan siihen suuntaan viitannut. Sopeutuminen uuteen kotipaikkaan ei kuitenkaan ollut kivutonta, vaikka puoliso löytyi uudesta kotipitäjästä, perhe perustettiin ja ystäviäkin kertyi. Ehkä hänenkin oli monen evakon tavoin riuhtaistava synnyinseutujen kaipuu mielestään, jotta saattoi juurtua uudelleen muualle.

♠♠♠♠

Hopearenkaan taika

Raili Mikkanen: Hopearenkaan taika

252 s., Tammi 2010

kansi: Kaarina Kaila

Raili Mikkanen on yksi suosikkinuortenkirjailijoitani, sillä hän todella osaa kirjoittaa historian eläväksi ja selkeäksi lukijalle kuin lukijalle. Hopearenkaan taika oli minulle täysin uusi tuttavuus, en ollut aiemmin edes kuullut koko teoksesta, vaikka olenkin aikaisemmat osat lukenut (ja osan niistä varmaan useampaankin otteeseen). Hopearenkaan taika on itsenäinen jatko-osa teoksille Kahdentoista vala, Myrkkypuun marjat ja Pähkinäpuinen lipas.

Teos sijoittuu 1600-luvulle ja etenkin Saksan maaperälle, Stralsundin satamakaupunkiin, mutta kuvaa myös lyhyttä ajanjaksoa Suomessa. Pääosassa ovat aikaisemmista osista tutut sisarukset Margareeta ja Anna, jotka matkustavat vastalöydetyn isotätinsä Katarinan kanssa Saksaan, sukulaistensa kaupunkiin. Köyhissä oloissa kasvaneet nuoret naiset kohtaavat kaupungissa paljon sellaista, mikä on heille uutta ja vierasta: yltäkylläisyyttä ja uusia tapoja toimia. Etenkin Margareeta saa huomata, että loppujen lopuksi oli maa mikä hyvänsä, ihmisillä on samantyyppisiä ongelmia ja suruja. Kesän jälkeen sisarukset palaavat Suomeen, mutta moni asia on muuttunut pysyvästi.

Ensinnäkin minun on pakko heti sanoa, että takakansi kirjassa on sangen harhaanjohtava, sillä sen mukaan vierailu katkeaa dramaattisesti ja tyttöjen on palattava Suomeen. Totta on, että dramatiikkaa mahtuu matkaan, mutta se ei ole paluun syy. Takakannen mukaan Margareeta myös saa hopeisin rannerenkaan, mutta todellisuudessa hän löytää sen ihan itse ja antaa siitä puolet eräälle saksalaiselle henkilölle. Takakannen harhaanjohtavuus ei sinänsä lukunautintoa häirinnyt, mutta kyllä se hieman harhaanjohtavia lupauksia kirjasta antaa.

Itse tarina on mielestäni toimiva, joskin välillä hieman turhan ripeästi etenevä ja äkkinäisiä käänteitä saava teos. Osa käänteistä on myös sangen epäuskottavia, sillä ne tapahtuvat niin odottamatta. Se hieman hajottaa muuten eheää ja uskottavaa kokonaiskuvaa. Sen ansiot ovat mielestäni kuitenkin etenkin 1600-luvun ajankuvan luomisessa, vaikkakaan Mikkanen ei jätä itse tarinaa historian jalkoihin. Hän punoo historiallisia yksityiskohtia, tapoja ja tyylejä mukaan tähän tarinaan hyvin taitavasti, ja tästä välittyy elämänmakuisesti historian piirteitä. Mikkanen hallitsee historian hyvin ja tietää miten käyttää sitä tehokeinona niin, että se antaa tarinalle uusia ulottuvuuksia. Vaikka tätä voi kutsua historialliseksi nuortenromaaniksi, voi tätä yhtä hyvin nimittää myös kasvutarinaksi, jolle historia vain antaa ajallisen viitekehyksen. Aikuistuminen ja päätösten tekeminen on tässä kuitenkin olennaisempaa kuin historialliset tapahtumat.

Tämä kirja on mielestäni hyvin toimiva kokonaisuus, joka jää hieman avoimeksi. Olisi mielenkiintoista tietää, miten Annan ja Margareetan elämät jatkuvat matkan jälkeen ja mihin tehdyt päätökset heitä johdattavat. Lukijalla on nyt tilaisuus kuvitella tarinalle jatko, mutta toivoisin Mikkasen vielä jatkavat sarjaa ja täyttävän nämä kysymykset. Erityisesti parantaja Margareeta on minulle ollut nuoresta tytöstä pitäen hyvin mieleenpainuva hahmo, jonka vaiheista olisi kiva lukea enemmänkin.

♠♠♠♠

4 x Nina, part. 3

Ritta Jacobsson: Ninan unelmamatka, 154 s., Karisto 2003

alkup. Tina - Florida tur och retur, 1997, suom. Aila Hyyryläinen

***

R. Jacobsson: Nina autiotalossa, 148 s., Karisto 2003

alkup. Tina - Midnatt råder, 1997, suom. A. Hyyryläinen

***

R. Jacobsson: Nina megabileissä, 143 s., Karisto 2004

alkup. Tina - I Bödelns hus, 1998, suom. A. Hyyryläinen

***

R. Jacobsson: Ninan ongelmaystävä, s. 140 s., Karisto 2004

alkup. Tina - Mias gåta, 1998, suom. A. Hyyryläinen

***

kansikuvat: Suomen kuvapalvelu

 

Nina -sarjan lukeminen jatkuu taas neljän kirjan verran. Kuvassa kannet ovat hieman väärässä järjestyksessä ja tajusin sen juuri, mutta ei voi mitään, kun opukset on jo palautettu kirjastoon. Sen sijaan suurempi virhe on itse kirjoissa, sillä niissä sarjan osien luettelossa on merkitty Nina autiotalossa aikaisemmaksi kuin Ninan unelmamatka, mikä ei tosiaan pidä paikkaansa. Itse luin ne tuossa järjestyksessä ja vähän harmitti, mutta katsoin viimeisistä osista, että niissä on jo oikea järjestys merkittynä. Nina autiotalossa on se kirja, joka sai minut innostumaan tästä sarjasta. Sain sen joululahjaksi joskus ammoisina aikoina ja luin sen välittömästi, minkä jälkeen lainasin lisää kirjastosta.

 

Ninan unelmamatka saa alkunsa, kun Ninan äiti saa työpaikaltaan palkinnoksi koko perheen matkan Floridaan. Äidin pitää matkan aikana hoitaa vain yksi pieni työasia, mutta muuten koko kaksi viikkoa on lomaa. Kun perhe Bergström on vauhdissa, niin voi taatusti uskoa, että koko perhe onnistuu nolaamaan itsensä. Koko matka tuntuu aluksi menevän täysin plörinäksi, mutta loppujen lopuksi lomasta kehkeytyy todella jännittävä ja mukaan mahtuu niin varasteleva porukka kuin romanttista virettäkin. Itse pidin kirjaa jokseenkin epäuskottavana juoneltaan, sillä tapahtumat ovat aika korkealentoisia ja on vaikea uskoa, että edes koheltavalle perheelle voisi sattua tällaista äksöniä lomalla.

 

Nina autiotalossa kertoo Bergströmin perheen joulunalusajasta, jolloin valmisteluita tehdään kovalla tohinalla ja jokavuotiseen jouluperinteeseen kuuluva flunssakin ilmestyy jälleen ajallaan. Perhe koheltaa jouluvalmisteluissaan ja lopuksi olohuonetta koristaa "varastettu" kuusi ja kulahtaneet koristeet. Nina nauttisi muuten joulunajasta, mutta pahaksi onnekseen hän ei voinut olla kerskumatta, että uskaltaa mennä vanhan parantolan lähellä sijaitsevaan autiotaloon keskellä yötä, vaikka talossa sanotaan kummittelevan. Tässä kirjassa pidän niin kovasti siitä toisesta ulottuvuudesta, jonka Jacobsson on kirjaan istuttanut yliluonnolisen merkeissä. Hän käsittelee hienoisesti sivuten historiaa, mutta luo aitoa jännitystä kummitusteemallaan. Muistan kuin ekalla lukukerralla hiuksia nostatti ajatus Ninan seikkailuista. Tämä kirja on myös todella hauska huumoripläjäys, joten voi sanoa, että tässä on sopivassa suhteessa vähän kaikenlaista.

 

Nina megabileissä, tai kuten alkuperäinen nimi "pyövelin talossa", jatkaa samalla kummitusteemalla kuin edellinenkin osa. Ninan bändikaveri Mian serkku järjestää isot uudenvuodenbileet vanhassa pyövelin talossa lähellä hautausmaata. Tyttöjen bändiä on pyydetty sinne soittamaan ja auttamaan valmisteluissa, mutta vasta paikan päällä tytöille selviää miten karmivasta paikasta on kysymys. Talossa tapahtuu outoja asioita ja siellä huhutaan kummittelevan. Myös Ninan mukana oleva Dalmatina-koira aistii jotakin erikoista, mikä on omiaan nostamaan tyttöjen niskakarvat pystyyn. Itse pidin tässäkin kirjassa kummitusteemasta kovasti, se on hyvin aidon oloista. Samoin Ninassa ilmenevä pelottomuus kohdata vaikka mitä, kunhan vain rakkaimmilla on turvallista, on hyvin kuvattu. Ninasta paljastuu lopullisesti myös epäitsekäs puoli, vaikka tähän asti hän on tuntunut vähintäänkin hieman itsekkäältä.

 

Ninan ongelmaystävä -kirjassa Mia alkaa yhtäkkiä käyttäytyä oudosti ja vältellä bändin muita jäseniä. Erityisen kurjaa se on Annalle, joka on Mian paras kaveri, mutta ei se helppoa ole Ninalle ja Fiallekaan, sillä bändi on alkanut juuri päästä täyteen kukoistukseensa erityisesti Mian johdolla. Mian käytös kiristää lopulta heidän kaikkien hermoja, kunnes lopulta paljastuu syy Mian käytökselle. Tässä vaiheessa punnitaan todellinen ja kestävä ystävyys sekä aito välittäminen ja asioiden laittaminen tärkeysjärjestykseen. Nina oppii arvostamaan itsestäänselvyyksinä pitämiään asioita, sillä Miaa vaivaavan asian paljastuminen kasvattaa Ninaa ihmisenä paljon. Mielestäni Jacobsson onnistuu taas luontevalla tavalla viemään Ninan hahmoa aikuisempaan suutaan. Tämä kirja on myös selkeästi synkkämielisempi kuin aikaisemmat osat, mutta tämä kirja vaatiikin vakavuutta eipä osasta toiseen jatkuvaa kohellusta ja hassuttelua.

 

Yhteisarvosanaksi kirjoille: ♠♠♠♠

4 x Nina, part. 2

Ritta Jacobsson: Ninan uudet naapurit, 157 s., Karisto 2002

alkup. Tina - Kära grannar, 1995, suom. Aila Hyyryläinen

***

R. Jacobsson: Nina ulkomailla, 148 s., Karisto 2002

alkup. Tina - Semesterresan, 1995, suom. A. Hyyryläinen

***

R. Jacobsson: Ninan innokas ihailija, 141 s., Karisto 2002

alkup. Tina - En tjuv i skolan, suom. A. Hyyryläinen

***

R. Jacobsson: Nina sooloilee, 142 s., Karisto 2002

alkup. Tina - Spela solo, 1996, suom. A. Hyyryläinen

***

kansikuvat: Suomen kuvapalvelu

Matkani Nina -sarjan parissa jatkuu jälleen neljän teoksen voimin. Nämä neljä nyt lukemaani kirjaa olivat yhtä hauskoja kuin edellisetkin osat, mutta Nina sooloilee -kirjassa on myös murheellisempia vivahteita, mikä osoittaa, että Jacobsson osaa kirjoittaa myös vakavista asioista. Näistä neljästä juuri tuo kirja oli ehkä suosikkini juuri siksi, että siinä asioita otetaan myös vakavasti, vaikkakin kyllä pidän kovasti huumorista näissä teoksissa ja nauroin useasti ääneen lukiessani näitä kirjoja. Nina sooloilee -kirjaa lukiessani kuitenkin liikutuin kyyneliin asti, joten se on vielä vaikuttavampaa: yleensähän naurattaa on helpompi kuin itkettää.

Ninan uusien naapurien perheeseen kuuluu 16-vuotias tytär Erika, jota Nina inhoaa alusta lähtien: Ninan poikakaveri Mange kun kiinnittää Erikaan hieman liikaa huomiota. Ninan temperamentti pääsee valloilleen, mikä aiheuttaa monia hihityttäviä hetkiä, sillä Nina todella antaa tulla täyslaidallisia. Erityisen hauskaksi tietyt kohdat tekee se, että Erika luulee Mangen olevan nimeltään Arthur ja Arthurin Mange: Arthur kun on Ninan koira. Moni asia saa huvittavia käänteitä tämän hämmingin johdosta.

Nina keskittyy inhoamaan Erikaa niin paljon, että lopulta kaikki kääntyy häntä itseään vastaan. Nina huomaa, että tietyissä asioissa hän voisi käyttäytyä paljon fiksummin ja aikuismaisemmin kuin mitä hän nyt tekee, ja se on hänelle kasvun paikka. Mielestäni Jacobsson onnistuu tässä kirjassa luomaan edellisten osien tapaan erinomaisesti kuvioita, jotka paitsi huvittavat lukijaa, myös samalla kasvattavat Ninaa hahmona.

Nina ulkomailla kertoo Ninan perheen vaiheista heidän automatkallaan halki Euroopan. He kohtaavat ankaria myrskyjä, muurahaisarmeijan, hajonneen auton takalasin, miljoonasti noloja tilanteita ja  tietysti myös söpöjä poikia ilmaantuu Ninan näköpiiriin. Tuttuun tapaan perhe Bergström onnistuu nolaamaan itsensä aina juuri näiden söpöjen poikien lähettyvillä, kuinkas muuten. Tämä kirja on oikeastaan kauttaaltaan aika kepeän ilotteleva, sillä aihepiiri ei ole monista epäonnekkaista sattumuksista huolimatta vakava. Pidän siitä miten Jacobsson kuvaa teini-ikäisen tuntemuksia omaa perhettään kohtaan, sillä ne ovat varmasti hyvin aitoja ja tosia monelle nuorelle. Hieman minua ehkä ärsyttää Ninan jatkuva ihastuminen uusiin poikiin ja siis tietynlainen kevytkenkäisyys, sillä Ninaa on vaikea ottaa vakavasti niiden asioiden suhteen. Toisaalta Nina on vasta 14-vuotias, mutta silti se ei oikein sovi hahmoon ainakaan minun mielestäni. Lisäksi tässä kirjassa silmiini pomppasi sama huomio kuin parissa aikaisemmassakin osassa: Nina tuntee ikäisekseen hämmästyttävän hyvin erilaiset kukat. Mielestäni se ei ole kovin tavallista, mutta ei kuitenkaan täysin epärealististakaan. Tämä kirja on poikkeuksellinen näihin muihin verrattuna, koska se on kirjoitettu kirjeiksi Fialle eikä päiväkirjoiksi kuten muut osat.

Ninan innokas ihailija on luokan uusi poika Josef, pulskansorttinen ja finninaamainen kömpelys, jota Nina ei voi sietää.  Häntä hävettää, kun pojat kiusaavat häntä Josefista, vaikka Ninalla onkin Jocke, jonka hän tapasi ulkomailla. Suivaantuessaan Ninasta tulee sangen teräväkielinen ja ilkeä, mutta Jacobsson kuvaa kyllä myös sen, että Ninaa kaduttaa käyttäytyä niin: hän ei siis luo sellaista mielikuvaa, että on OK haukkua toisia ulkonäön perusteella. Juonikuviot eivät pyöri pelkästään Ninan ja Josefin ympärillä vaan myös niissä varkauksissa, joita luokassa tapahtuu jatkuvasti. Ne jäytävät luokan välejä ja herättävät epäluuloa. Tämä kirja tietyllä tavalla opettaa, että asioista pitää voida puhua avoimesti ja rehellisyys kannattaa aina. Samalla se opettaa, että "ei ole koiraa karvoihin katsominen" eli että ulkonäkö voi pettää ja ketään ei saisi loukata ja kiusata.

Nina sooloilee -kirjassa Nina joutuu tukalaan tilanteeseen, kun hän saa soolokeikan äitinsä työpaikalta. Heidän Girlsstars -bändinsä muut jäsenet Fia, Mia ja Anna loukkaantuvat tästä ja sulkevat Ninan porukan ulkopuolelle kateuksissaan. Ninan olo on kurja ja yksinäinen. Mielestäni tämä kirja osoittaa hyvin, että ei saisi kadehtia ketään tosissaan, ja näyttää sen, miltä yksin jätetystä tuntuu. Samaan syssyyn myös Ninan Arthur -koira sairastuu. Yhtäkkiä koirasta tulee Ninalle todella rakas, vaikka eivät he ole koskaan olleetkaan ylimpiä ystäviä. Ilman parhaan ystävänsä Fian tukea Nina on todella surun murtama. Juuri tämä lemmikkiasia oli oikein liikuttavasti kuvattu, ymmärtäväisesti ja rehellisen aidosti. Jacobsson käsittelee mielestäni tätä aihetta hienosti ja rohkeasti, ja hän osoittaa, että Nina ei olekaan aina niin iloinen, vaan että hänenkin elämäänsä kohtaavat suuremmat surut kuin bänksit jonkun pojan kanssa. Ninan elämä saa siis harmaampia sävyjä, mutta säilyttää pohjimmiltaan ninamaisen valoisan sävynsä. Tässä kirjassa hieman ihmettelin sitä, että edellisessä osassa paljon esillä ollut Josef tuntuu kokonaan kadonneen kartalta, häntä ei mainita millään lailla. Mielestäni se on outoa ottaen huomioon edellisen osan päättymisen, joten jotain selitystä aiheeseen kavattaisiin.

♠♠♠♠

Sanna ja Sam - forever?

Anu Jaantila: Sanna ja Sam - forever?

221 s., WSOY 1997

kannen kuva: Vincent Bakkum

Sanna ja Sam - forever? on sarjan päätösosa. En tiedä millä nimellä sarjaa kutsuisin: Jenkkivuosi, Sanna, Sanna ja Sam vaiko jokin ihan muu. Siksi käytän ihan vain nimitystä sarja. Tämä viimeinen osa jatkaa Sannan ja Samin tarinaa siitä mihin edellinen osa Love, Sam jäi. Sarjassa ovat ilmestyneet aiemmin myös Jenkkivuosi ja Dear Sanna. Suosittelen lukemaan kirjat ilmestymisjärjestyksessä, jos joku aikoo nyt aloittaa.

Sanna ja Sam ovat suurten päätösten äärellä, sillä vaikka rakkautta riittää, niin tulevaisuus pelottaa etenkin itsetunto-ongelmia potevaa Sannaa. Sanna joutuu palaamaan jälleen Suomeen, kun toinen vaihto-oppilasvuosi alkaa olla lopuillaan. Naimisiinmenostakin on jo puhuttu, mutta sen on tarkoitus tapahtua vasta opintojen loppumisen jälkeen. Miten he jaksavat odottaa monta vuotta erossa toisistaan, sehän se suurin murhe varsinkin Sannalla on.

Jaantila kirjoittaa mielestäni uskottavasti molempien potemasta syyllisyydestä ja epävarmuudesta, vaikkakin tämä kirja on mielestäni edellisiin osiin verrattuna hieman liiankin näiden ongelmien sävyttämä. Sam tuntee syyllisyyttä, koska on repimässä Sannan juuriltaan meren taakse. Sanna taas potee syyllisyyttä siitä, että on jättämässä taakseen kotimaansa mukana perheensä, ystävänsä ja sukulaisensa. Vaikka nämä ratkaisua vaativat ongelmat ovatkin suuressa osassa, ei huumoria ja huvia silti unohdeta, puhumattakaan siitä suuresta ja kaiken ylittävästä rakkaudesta. Se miten Jaantila on kuvannut Sannan ja Samin suhdetta toisiinsa, on hyvin tasapainoinen ja idyllinen, mutta silti kuitenkin uskottava.

Tekstin tyylissä on mielestäni huomattavissa hienoista muuttumista edelliseen osaan verrattuna, mutta onko tuo niin ihmekään: Love, Sam julkaistiin 1983 ja tämä 1997. Aikaa on kulunut välillä yli 10 vuotta, mutta todella hyvin Jaantila pystyy jatkamaan siitä mihin on jääty. Hänellä on edelleen varma ote tarinaan ja ne tärkeimmät eli hahmot ovat pysyneet samanlaisina.

On mielenkiintoista lukea miten Sannan ja Samin tarina jatkuu, vaikka Love, Sam olisi myös ollut kelpo lopetus sarjalle. Tämä viimeinen osa antaa kuitenkin paremman kokonaiskuvan kaikesta, joten siinä mielessä on hyvä, että Jaantila on kirjoittanut tämän vielä kaiken jatkoksi. Kirjan loppuun Jaantila on tehnyt pienen yhteenvedon siitä, missä Sanna ja Sam ovat vuonna 1997 samoin kuin heidän kaverinsa ja sukulaisensa (tarina päättyy kesään 1982). Mielestäni tuo tiivistelmä on todella irrallinen ja tarpeeton osa tätä kirjaa, sillä se on kirjoitettu jotenkin virallisesti kuin jokin tiedonanto. Lisäksi olisi ollut mukavampi itse kuvitella tarinan loppu (tulevaisuus) eikä saada kaikkea valmiina, samoin kuin olisi ollut mukavampi ajatella Sanna ja Sam ikuisesti nuorina ja vastarakastuneina. Tuo viimeinen sivu rikkoo muuten eheää kirjaa mielestäni turhan paljon. Kuitenkin:

♠♠♠♠½

Dear Sanna & Love, Sam

Anu Jaantila: Dear Sanna, 158 s., Otava 1980, kansi: Katriina Viljamaa-Rissanen

***

Anu Jaantila: Love, Sam; 185 s., Otava 1983, kansi: Katriina Viljamaa-Rissanen

Vihdoinkin uusi lukukierrokseni Anu Jaantilan nuortenkirjojen parissa saa jatkoa. Luin kesäkuussa Jenkkivuoden, jonka olin näiden Dear Sannan ja Love, Samin tavoin lukenut aiemminkin. Täytyy sanoa, että muutaman vuoden tauon jälkeenkin pidän näistä kaikista kirjoista aivan yhtä paljon kuin ennenkin, ja viihdyn niitä lukiessani todella hyvin.

Dear Sanna kertoo ajasta, jolloin SannaTamminen on palannut vaihto-oppilasvuodeltaan takaisin kotiin ja käy tiivistä kirjeenvaihtoa amerikkalaisen ystävänsä Samuel Denasin kanssa. Sanna on ihastunut Samiin, mutta toistaiseksi heidän välinsä ovat pelkästään platoniset: välissä on kuitenkin kokonainen valtameri. Dear Sanna on hyvin kirjoitettu kuvaus kaipauksesta ja todellisesta ystävyydestä sekä siitä miten vaikeaa voi olla jatkaa elämäänsä kotona, kun vuosi ulkomailla on ohitse. Kirjassa on myös huumoria ja hauskoja tilanteita, kokonaan ei ruveta synkistelemään kaipauksessa. Sanna on kiinni elämässä ja aloittaa opiskelun, viettää aikaa ystävien kanssa ja elää tavallisen nuoren arkea.

Love, Sam kertoo vuodesta, jolloin Sanna palaa Amerikkaan vaihto-oppilaaksi. Hän on saanut stipendin, jonka ansiosta hän saa opiskelupaikan Coloradolaisesta tyttöjen yliopistosta. Sannan ja Samin suhde syvenee entisestään ja rakkautta on vahvasti ilmassa, vaikka ystävyys kulkeekin vahvasti mukana. Sanna on epävarma itsestään ja tulevaisuudestaan, sillä pian hän joutuu taas palaamaan Suomeen ja eroon Samista. Jaantila kirjoittaa mielestäni aidosti nuoren naisen epävarmuudesta, kun kaksi erillistä elämää vetää häntä puoleensa. On äiti ja veli sekä sukulaiset ja ystävät Suomessa, on opinnot ja koti. Mutta koti on Amerikassakin, ja Sam sekä liuta ystäviä ja koko Denasien perhe.

Mielestäni Jaantila tavoittaa hyvin nuorten aitoja tunteita, jotka ovat varmasti hyvin samanlaisia kuin kirjojen ilmestymisaikaan 30 vuotta sitten. Näissä kirjoissa ei näy niin selvästi ajan kuluminen kuin Jenkkivuodessa, mutta ajanjakson silti erottaa selvästi. Näissä on ehdottomasti oma nostalgiansa, josta myös myöhemmin syntyneet uudet lukijaikäpolvet saavat paljon irti. Jaantila kirjoittaa sujuvasti ja teksti pitää koko ajan mielenkiintoa yllä. Lisää mielenkiintoa tuo Sannan ja Samin ystävyyden syveneminen rakkaudeksi, sillä rakkaushan on ihana asia. Heidän välillään kulkevat kirjeet ja pitkä välimatka tekevät heidän tarinastaan jotenkin todella mieleenpainuvan. Jaantila osaa myös kaivaa epävarman nuoren naisen tunnot hyvin uskottavasti esiin, mistä hän ansaitsee ehdottomasti pointsit. Lisäksi on mielenkiintoista lukea tuon ajan amerikkalaisesta ja suomalaisestakin elämänmenosta.

Pian pitää päästä lukemaan sarjan viimeinen osa, Sanna ja Sam - forever?, jonka lainasinkin jo kirjastosta odottamaan lukuvuoroaan.

♠♠♠♠½

Jenkkivuosi

Anu Jaantila: Jenkkivuosi

191 s., Otava 1992, 3.p.

1.p. 1979

kansi: Katriina Viljamaa-Rissanen

Mieleni on jo pitkään tehnyt lukea Anu Jaantilan nuortenkirja Jenkkivuosi, jonka olen kyllä lukenut aikaisemminkin muutamia vuosia sitten. Nuortenkirjavimmassani päätin tarttua tähän uudelleen, joten nappasin tämän hyllystäni, ja aion lukea myös seuraavat osat heti kun ehdin, sillä mielestäni Jenkkivuosi on kertakaikkisen mainio kirja.

Jenkkivuosi kertoo 17-vuotiaasta Sannasta, joka lähtee vaihto-oppilaaksi Michiganiin. Pikkukaupungissa hän tutustuu moniin uusiin ihmisiin, mutta tärkeimmäksi heistä nousee saman ikäinen musikaalinen ja lapsirakas Sam. Jenkkivuosi on eräänlainen kasvutarina ja samalla se on kirja ystävyydestä, amerikkalaisten nuorten elämänmenosta ja tapahtumarikkaasta vuodesta, joka jättää Sannaan pysyvät jäljet.

Tämä kirja on julkaistu ensimmäisen kerran yli 30 vuotta sitten, joten tässä on kyllä nähtävissä ajan kuluminen. On välillä jopa sangen huvittavaa lukea tekstiä, jossa selvitetään nykynuorelle (ja vanhemmallekin) päivänselviä asioita, kuten että Big Mac on kerroshampurilaisateria tai että mikä on Valentinen päivä. En pidä kuitenkaan tätä hienoista vanhanaikaisuutta pahana asiana, sillä tämän kirjan huumori, menevyys ja tunnelma yleensäkin ovat hyvin onnistuneita ja kiehtovat nykylukijaakin hyvin. Tämän kirjan tapahtumat voisi ainakin osittain kuvitella nykyaikaankin, mutta ei ihan kaikkea ehkä kumminkaan. Tässä on siis myös tiettyä ajattomuutta.

Mielestäni Jaantila käyttää hauskaa ja sujuvaa kieltä, mikä varmasti vetoaa nuoriin lukijoihin minäkertojan käytön ohella. Jaantila on luonut Jenkkivuodesta uskottavan oloisen tarinan vaihto-oppilasvuodesta kaikkine uusine asioineen.

♠♠♠♠

Rebekka: Tuulimyllyjä ja tulppaaneja

Tuija Lehtinen: Rebekka - Tuulimyllyjä ja tulppaaneja

208 s., Otava 2013

Vaikka aina löydän jotakin moitittavaa Tuija Lehtisen Rebekka -kirjoista, niin tässä sitä taas ollaan sarjan tuorein osa luettuna. En tiedä olisinko muuten lainannut enää uusinta osaa (vaikka en tykkääkkään jättää sarjoja kesken), mutta tämän kansi oli niin kertakaikkisen ihanan keväinen ja piristävä ja nimikin jotenkin houkutteleva, että oli ihan pakko lukea. Nyt olen iloinen, että tämän luin, koska minulla oli koko ajan sellainen tunne, että tämä on nyt varmaan sarjan viimeinen osa. Loppu tukee päätelmääni, mutta varma en voi olla.

Tuulimyllyjä ja tulppaaneja on Rebekasta kertovan sarjan uusin osa. Tässä kirjassa Rebekka käy luokkaretkellä Pietarissa, matkustaa koko perheen voimin Hollantiin hakemaan veljeään kotiin ja päättää yläasteen sekä jännittää sitä, että pääseekö hän hakemaansa paikkaan opiskelemaan. Koska kyseessä on pappilan punapäinen Rebekka, ei ammattihaave voi olla mitään tavallista: hän tähtää stylisti-artesaaniksi.

Tämä kirja oli jotenkin aivan erilainen kuin aikaisemmat osat. Rebekka on entistä aikuismaisempi, hän tähtää jo pitkälle tulevaisuuteen ja elää kuitenkin hetkessä. Ehkä olisi parempi sanoa, että nyt Rebekka vaikuttaa aidosti ikäiseltään, lapsellisuus on karissut pois. Rebekasta ei enää saa kiltin tytön kuvaa niin vahvasti kuin aikaisemmin, vaikka mihinkään radikaaleihin juttuihin hän ei ryhdykään.

Kerronnallisesti tämä kirja on hieman heikompi kuin aikaisemmat osat, sillä minua ärsyttivät jatkuvat takaumat. Pietarinmatkasta kerrottiin jopa ihan hyvin paikan päällä, mutta Hollannin tapahtumia kerrottiin enemmän takaumien kautta. Samoin monia muita juttuja käsiteltiin takautuvasti, mikä kyllä minua ihan oikeasti haittasi ja paikoin oli jopa vaikea seurata, kun ei annettu mitään selkeää merkkiä, että tapahtumat vaihtuvat. Aika meinasi mennä välillä ihan sekaisin. En tiedä miksi Lehtinen yhtäkkiä tuntuu niin ihastuneen tällaiseen kerrontaan, mutta toimivaa se ei ole.

Tekstillisesti tämä kirja on myöskin hieman erilainen kuin aikaisemmat osat, tässä tavoitellaan selkeästi enemmän nuorisopuhetta ja rentoutta. Juuri tuo liian ankara rentouden tavoittelu saa tekstin tuntumaan tosi pökkelöltä. Minun silmääni särähti kovasti, kun yhtäkkiä puhuttiin "hänestä" käyttäen "se" -sanaa. Sellainen ei alkuunkaan istunut kirjan tyyliin, etenkin kun muuten kirja oli hyvää suomea ja sujuvaa. Tuollainen turha kikkailu rikkoi eheää kokonaisuutta aivan turhaan.

Silti tykkäsin ideana tästä kirjasta eniten koko sarjasta, sillä tästä aistii muutoksen ja aikuistumisen niin vahvasti. Lisäksi miljöö muuttuu, mikä tuo jännitystä ennen niin tasaisen koulutyttömäiseen sarjaan. Juuri tämä asteittainen aikuistuminen, kerronnalliset ratkaisut ja tapahtumat yleensäkin luovat sen tunteen, että tämä sarja saattoi olla nyt tässä. Itse melkeinpä toivoisin, että niin olisi, koska tästä kirjasta sarja saisi tosi hyvän päätöksen ja kohtakin olisi oikea: muutoksen kynnyksellä on helppo lopettaa ja jättää lukijan mielikuvitukselle ovet avoimiksi. Kirjan loppulauseet luovat myös tunnelman, että Rebekan tarina jatkuu jossain muualla kuin kirjojen kansien välissä. Nyt sitten jännityksellä odotan, ettö tuleeko Rebekoita enempää.

Ideasta voisin antaa hieman enemmänkin pisteitä, mutta kerronta ja kieli tiputtavat pisteet nyt 3:een. Varman tasainen lisä Rebekka -sarjaan.

♠♠♠

2 x Mauri Kunnas

Mauri Kunnas: Hurja-Harri ja pullon henki (Tassulan tarinoita -sarja)

27 s., Otava 2010

Hurja-Harri ja pullonhenki on taattua Mauri Kunnasta niin tekstiltään kuin kuvitukseltaankin. Siinä seikkailevat jo muista Tassulan tarinoita -kirjoista tutut hahmot Drakkulan vaarista Herra Hakkaraiseen, mutta pääosaan nousee vieraileva tähti Hurja-Harri, joka on päättänyt yrittää hypätä moottoripyörällään peräti 78 auton yli. Harri on voitonvarma ja omahyväinen prätkämies, mutta kaikki ei mene ihan suunnitelmien mukaan, kun kuuluista unissakävelijä Herra Hakkarainen astuu kuvaan mukaan.

Tämä kirja on hauska ja viihdyttävä, ja sen hassut sattumukset sekoittavat pakkaa juuri sopivasti. Herra Hakkarainen on kerrassaan mahtava hahmo, jonka voi aina luottaa tekevän jotakin hölmöä öisillä kävelyretkillään. Tässä nousee mielestäni samalla hyvin esille se, että ei saa olla liian ylväs ja itsevarma, koska molemmat ovat liiallisina pahasta. Samalla tämä osoittaa, että kuka tahansa voi pystyä hurjiin tekoihin eikä kovaäänisin heppu ole aina se kaikkein paras ja varmin voittaja. Mielestäni tämän voisi jopa katsoa opettavan lukijaansa nöyrtymään tai olemaan nöyrä sekä ystävällinen toisille, vaikka olisikin varma omasta osaamisestaan: ei tarvitse olla leuhka.

Tämä kirja on varmasti enemmän poikien kuin tyttöjen mieleen, vaikka Kunnas osaakin luoda tarinoistaan molempia sukupuolia huvittavia ja kiinnostavia. Tämän kirjan teema aihe puoltaa kuitenkin ajatusta siitä, että pojat voivat tykätä enemmän. Omasta mielestäni tämän teoksen huono puoli on sen lyhyys, koska olisin voinut tätä tarinaa lukea pidempäänkin. Toisaalta miksi venyttää hyvää tarinaa ja tehdä siitä sillä tavalla huono. Toimii!

♠♠♠♠

*****

 Mauri Kunnas & Tarja Kunnas: Herra Hakkaraisen seitsemän ihmettä

51 s., Otava 2008

Jostakin kumman syystä en ollut kuullut tästä teoksesta ennen alkuviikkoa, vaikka olenkin mielestäni ollut aika hyvin kärryillä siitä mitä Kunnakselta on ilmestynyt. Herra Hakkaraisen seitsemän ihmettä on kertomus Tassulan tarinoistakin tutusta unissakävelijästä, joka voittaa ulkomaanmatkan.

Herra Hakkarainen on päässyt mukaan matkalle, jonka jokainen osallistuja on saanut valita jonkin matkakohteen, jonne seurue matkustaa. Porukka reissaa Pääsiäissaarille, Kiinanmuurille, Niagaran putouksille, Egyptin pyramideja katsomaan, Taj Mahaliin, Venetsiaan ja Rio de Janeiroon sambakarnevaaleille. Koska Herra Hakkarainen on matkassa mukana, tapahtuu öiseen aikaan tai hänen nokostensa aikana kummia juttuja, jotka kohahduttavat paikallisväestöä.

Herra Hakkarainen on hahmona aivan verraton, koska hän ei tarkoita pahaa kenellekään ja tekee hölmöyksiä täysin tietämättään. Hakkarainen onnistuu muun muassa solmuamaan soitollaan käärmeenlumoojien käärmeet, auttaa löytämään vanhan obeliskin ja pelastaa kiinalaisen kylän aarteen. Kuvitus täydentää hauskasti ja eloisasti Hakkaraisen tempauksia.

Tämä teos on mielestäni todella mielenkiintoinen jo siitäkin syystä, että sen mukana lapsi pääsee "näkemään maailmaa" ja sen ihmeitä. Kaikilla ei ole mahdollisuutta matkustaa ympäriinsä, joten on hienoa, että lastenkirjojen kautta lapsi pääsee osaksi "suurta maailmaa". Faktat ovat oikeita ja Hakkaraisen tempaukset tekevät niistä varmasti mieleenpainuvia. Tämä teos on myös aikuiselle sopiva, sillä varmaan jokainen ihminen tykkää lukea uusista paikoista erilaisista kirjoista tai muista lähteistä. Tässä on mukana huumoria, mikä ainakin minua houkuttelee lukemaan.

En uskalla antaa tälle täysiä pisteitä, koska olen pulassa löytäessäni jonkun vielä paremman Kunnaksen kuvakirjan. Tämä on kuitenkin todellinen taidonnäyte: mielenkiintoinen, hauska ja faktoista kiinni pitävä, eloisasti ja selkeästi mutta samalla yksityiskohtaisesti kuvitettu teos. Kuva ja teksti sopivat tuttuun tapaan erinomaisesti yhteen, onhan tekijä molemmissa sama.

♠♠♠♠½

Jäämeri, jäähyväiset ja minä

Rannela, Terhi: Jäämeri, jäähyväiset ja minä
216 s., Otava 2010

Valikoin Rannelan teoksen kirjaston hyllystä, koska olen lukenut trilogian aiemmat osat ja pitänytkin etenkin ensimmäisestä osasta. Jostakin syystä X olen tämän unohtanut, enkä voi sietää sitä, että jokin sarja jää "kesken", jolloin en saa tietää mitä sitten lopulta tapahtui.

Jäämeri, jäähyväiset ja minä kertoo 17-vuotiaasta Ilarista, joka lähtee roadtrip-matkalle Lappiin ja Norjaan. Matkaseurana on Valtteri-veli sekä ystävä Mira tyttöystävänsä Kertun kanssa. Trilogian ensimmäinen osa etenee Kertun ja toinen Miran näkökulmasta.

Roadtripin tarkoitus on mennä tapaamaan Ilarin netti-ihastusta Hetaa. Matkalla on myös muita tarkoituksia: silittää poroa, kalastaa Jäämerellä ja nähdä maailmaa. Matkaan lähdetään Tampereelta, Valtteri ajaa ja toimii myös Ilarin avustajana, sillä hän on pyörätuolissa. Kilpisjärveltä mukaan otetaan myös Heta. Matka ei ole pelkkää auvoista lomanviettoa, vaan mukaan mahtuu riitoja, rahapulaa ja autostakin puhkeaa rengas. Lisäksi kyydissä on myös yksi salaisuus..

Rannela kirjoittaa eloistasti ja kirjan painosasu on hyvä. Pidän kovasti siitä, että teokseen on liitetty kartta, sisällysluettelo ja soundtrack. Ne tekevät kirjasta erilaisen ja mieleenpainuvamman. Myös tarinan henkilöt ovat omaa luokkaansa, en esimerkiksi tiedä tai muista ketään muuta kirjailijaa, joka olisi kirjoittanut pyörätuolissa istuvasta nuoresta. Seksuaalinen suuntautuminen (Kertun ja Miran lesbous) sen sijaan ei ole niin uutta, mutta hän tuo sen esiin painottamatta sitä liikaa, mikä on hyvä asia. Juoni etenee joutuistasti, mutta kuitenkin kaikki tarinan kannalta oleellinen on mukana.

Kirjan nimeä en täysin ymmärrä. Kukaanhan ei loppujen lopuksi jätä jäähyväisiä eikä minulle oikein tule edes sellaista tunnetta, että joku tekisi niin. Ehkä jotain pientä kaihoa on havaittavissa, mutta ei kuitenkaan lopullisia jäähyväisiä ole ilmassa.

♠♠♠