Nopeasti piirretyt pilvet

Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet

334 s., Otava 2019

kansi: Päivi Puustinen

 

Paula Nivukosken esikoisteos Nopeasti piirretyt pilvet on noussut viime viikkoina useasti esiin blogeissa ja niiden Instagram-sivuilla. Kirjaa on kehuttu vuolaasti ja kyllä myös minun täytyy sanoa, että pidin kirjasta. En kuitenkaan pitänyt sitä mitenkään erityisen ihmeellisenä, vaikka sen lukeminen olikin mukavaa.

 

Nopeasti piirretyt pilvet sijoittuu Isoonkyröön vuosiin 1909-1926. Sen päähenkilönä nähdään Koskiluhdan Liisa, jota isä kuolinvuoteellaan pyytää yrittämään pitää tila suvussa. Liisa lupaa ja kaikin tavoin hän yrittääkin lupauksensa pitää, kiinnittää nuoren elämänsä Koskiluhtaan. Omalta kylältä löytyy puolisokin, Koiviston Kalle, joka tulee isännäksi Koskiluhdan tilalle. On Liisaa jo ennen rippikouluikää toinenkin kylän poika kosinut, mutta Kalle vei jalat alta. Siinä missä Liisa pitää isälleen antamansa lupauksen, ei Kalle pidä Liisalle antamaansa lupausta pysyä aina eikä koskaan hylätä. Mies lähtee Amerikkaan ja Liisa jää yksin lasten kanssa.

 

Paula Nivukoski on mielestäni lupaava uusi kirjailijanimi ja Nopeasti piirretyt pilvet on hyvä kirja. Pidin sen pohjalaismiljööstä ja -murteesta, sillä pohjalaisena ne ovat itselleni läheisiä. Pidin myös Liisasta, jossa on pohjalaisnaisen sitkeyttä ja vakautta. Muutkin hahmot on taitavasti tehty, mutta heihin en aina oikein saanut otetta. Tunteita herättävin hahmo itselleni oli epäilemättä Liisan äiti, joka ei kyllä olemuksellaan millään tavalla tukenut tytärtään.

Vaikka teoksen aihe, pohjalainen sinnikkyys, tilanpito ja amerikanleskeys, ovat itsessään kiinnostavia, ei teos kuitenkaan säväyttänyt minua mitenkään erityisesti. Jossain vaiheessa alkoi jopa tympiä se, että Liisan elämä oli todella yhtä sinnittelyä kaikin tavoin. Teoksen kaunis, hieman runollinen kielikään ei peitä sitä, että juoni ei lopulta oikein innosta. Täytyy kai vain todeta, että ei ollut oikein minun kirjani tämä, vaikka tällä ansionsa onkin. Ehkä myös muiden arvioiden lukeminen oli nostanut odotuksia hieman liian korkealle. Ihan jees kirja kuitenkin, ei harmita että luin.

♠♠♠½

Parittomat

Enni Mustonen: Parittomat / Järjen ja tunteen tarinoita 5

7 cd-levyä, 7 h 40 min.

Otava 2009, alkup. 2008

lukija: Erja Manto

Olen kuunnellut melko tiiviillä tahdilla Enni Mustosen ihanan Järjen ja tunteen tarinoita -sarjan, jonka päätösosa Parittomat on. Sain jo etukäteen haraviini, että Parittomat sijoittuu nykyaikaan eli aikaharppaus on vuosikymmenien mittainen edellisen osan ja päätösosan välillä. Aluksi minua hieman ihmetytti miksi Mustonen on tehnyt moisen ratkaisun, mutta loppujen lopuksi tämä Hilma Maria Rantamäen ja Anna Ahlstedtin jälkeläisistä kertova kirja tempasi kyllä mukaansa.

Parittomat kertoo nuoresta Salla Hartikaisesta, joka on luomutuotantoon erikoistunut maatalousasiantuntija ja jonka isoäidin äiti oli Hilma Rantamäki. Ulkomailta palattuaan Salla on gradua vaille valmis maisteri, joka muuttaa kesäksi isoäitinsä Fanni-serkun luo pitämään tästä huolta ja samalla kirjoittamaan graduaan. Järven toisella puolella Petäjäniemen luomutilaa isännöi äärimmilleen stressaantunut poikamies Tommi Saarinen, jonka isoisän äiti Anna Ahlstedt oli. Heti alussa lienee selvää, että luomuviljelyyn perehtynyt asiantuntija ja luomuviljelijä törmäävät pian toisiinsa.

Siinä missä sarjan aiemmat osat ovat kohtalon käänteissään välillä nostattaneet jopa kyyneleitä silmäkulmiini, on Parittomat lähinnä humoristinen viihdekirja. Kokonaisuutena sarjan päätösosa on siis edeltäviin osiin verrattuna kovin erilainen, ja muihin osiin sen nivoo lähinnä viittaukset Sallan ja Tommin vahvoihin esiäiteihin. Onneksi tässä kirjassa tuli sentään jotain vastauksia Hilman ja Annan myöhemmistä vaiheista, vaikka kysymysmerkkejäkin vielä joidenkin asioiden suhteen jäi.

Mielestäni Parittomatkin on viihdekirjana hyvä, mutta kuunnellessa mietin miksi Mustonen on päättänyt päättää sarjansa näin erilaiseen teokseen - olisihan hän voinut kirjoittaa tällaisen sangen ennalta-arvattavan ja kevyen viihdekirjan ihan itsenäiseksi teokseksi. Sarja tuntuu siis hieman rikkonaiselta, vaikka jokainen osa onkin omina teoksinaan toimivia ja neljä ensimmäistä osaa muodostaa hyvin kirjoitettujen historiallisten teosten kokonaisuuden.

♠♠♠♠

Särkyneen pyörän karjatila

Peter Franzén: Särkyneen pyörän karjatila

5 cd-levyä, 6h 12 min.

Tammi 2017

lukija: Peter Franzén

kansi: Jussi Karjalainen

 

Peter Franzénin uusi romaani Särkyneen pyörän karjatila on tyyliltään aivan erilainen kuin Franzénin kaksi aikaisempaa omaelämäkerrallista romaania. Särkyneen pyörän karjatila on tyyliltään humoristinen ja hieman tragikoominenkin sukuilottelu. Ennen tämän äänikirjan kuuntelemista ehdin lukemaan yhden kritiikin, jossa teosta arvosteltiin siitä, että yksiin kansiin on ympätty niin paljon asiaa, että siitä riittäisi moneksi kirjaksi. Kritiikkiä sai myös henkilöhahmojen jääminen pinnallisiksi. Minä en tuota kritiikkiä säikähtänyt ja täytyy myöntää, että vaikka ymmärrän mistä se on lähtöisin, niin kyllä tämä viihdyttävä teos oli. Kuvaavaa on, että kuuntelin tämän teoksen yhden päivän aikana.

 

Särkyneen pyörän karjatilalla asustelee 80-vuotispäiviään viettävä vanhaemäntä Kaino, tämän lähes aikamiespojaksi jäänyt Eemeli sekä Eemelin vaimo Mari, joka tuli taloon Kainon toimittua puhemiehenä. Kaino on melkoisen piikikäs matroona, joka ei epäröi sanoa suoraan mitä mieleen tulee. Viinaanmenevä Eemeli ei ole kummoinenkaan isäntä ja Mari hoitaa tilan työt ja joutuu sietämään ja hoitamaan vielä anoppiaankin. Kun koko suku kokoontuu Särkyneen pyörän karjatilalle juhlimaan Kainoa, läikkyy malja yli yhdeltä jos toiseltakin.

 

On totta, että karjatilalla vilisee jos jonkinlaista porukkaa uteliaista naapureista mukaviin naapureihin, Kainon koko aikuistunut lapsikatras puolisoineen ja vielä lapsenlapsetkin. On totta, että erityisen syvästi ei pureuduta yhdenkään hahmon sielunmaisemaan, mutta paljon heistä silti saa irti. Tilanteissa on komiikkaa, tragiikkaa ja kaikkea siltä väliltä. Koko karjatilan väki tuntuu kaikista sählingeistä huolimatta todelliselta. En oikein osaa sanoa mikä se fiilis on, mutta jotain menneiden vuosikymmenten hohtoa tässä tyylilajista huolimatta on.

 

Mielestäni Peter Franzén osoittaa tällä kirjalla jälleen lahjakkuutta kirjoittamisen suhteen. Särkyneen pyörän karjatila tuntui sujuvalta, värikkäältä ja kiinnostavalta kirjalta. Tämä ei yllä sävähdyttävyydessään miehen esikoisteoksen Tumman veden päällä tasolle, mutta siihen vaadittaisiinkin hyvin paljon. Omassa lajissaan tämä on kuitenkin mainio kirja, johon suosittelen tutustumaan. Oman säväyksensä äänikirjalle antaa se, että Franzén itse lukee teoksensa.

♠♠♠♠

Naisten työt

Sirkka-Liisa Ranta: Naisten työt - Pitkiä päiviä, arkisia askareita

240 s., Karisto 2012

 

Löysin kirjastosta Sirkka-Liisa Rannan mielenkiintoisen tietokirjan Naisten työt - Pitkiä päiviä, arkisia askareita ja päätin heti lainata sen. Se kertoo naisten moninaisista töistä 1860-luvulta 1960-luvulle poiketen välillä sivuhuomatuksina aiempaan tai myöhempään aikaan. Teoksessa luodaan katsaus myös naisen asemaan ja siinä tapahtuneisiin muutoksiin, mutta pääpaino on kaikenlaisten töiden esittelyssä. Lukiessani huomasin, että tämä kirja sopii hyvin luettavaksi eräänlaisena jatkumona Tiina Miettisen teokselle Piikojen valtakunta, joka kuvaa naisten asemaa, yhteiskunnallisia oloja ja uramahdollisuuksia 1600-1700-luvuilla.

 

Sirkka-Liisa Ranta on tehnyt hyvin perusteellista työtä kirjoittaessaan tämän kirjan. Vasta tämän teoksen luettuani silmäni todella aukenivat kaikelle sille työmäärälle, jota esiäitinikin ovat elämässään tehneet - olin toki tiennyt, että mm. langat kehrättiin itse, pyykinpesu oli työlästä ennen pyykkikoneita ja taloustyöt olivat yleensä naisten vastuulla, mutta en ollut oikeasti osannut hahmottaa kuinka valtava työmäärä lopulta onkaan ollut. Ei voi muuta sanoa kuin että hattua nostan kaikille naisille, jotka ovat tuon työtaakan alla eläneet! Jotenkin minulle tuli kyllä yllätyksenä se miten monta työtä naiselle kuului ja miten paljon aikaa moni työ vaati, kun kaikki piti tehdä alusta asti itse, kuten esimerkiksi kylvää pellavat, kerätä sato, jalostaa se käyttökelpoiseen muotoon ja ommella vielä vaatteiksi asti.

 

Ranta valottaa teoksessaan yksityiskohtaisesti paitsi karjanhoidon teettämää työtä eläinlajeittain myös kodin puhtaanapitoon, ruokahuoltoon ja käsitöihin liittyviä vaiheita, jotka toden totta vaativat naiselta paljon osaamista ja kysyttiinpä siinä varmasti myös vikkelyyttä, jotta kaiken sai tehtyä. Toki täytyy muistaa, että ennen vanhaan apuna oli usein esimerkiksi tytär, miniä, talon muut naissukulaiset tai jopa piika, mutta on työmäärä silti ollut niin hurja, että sitä on vaikea käsittää. Kyllä jotenkin tuntuukin helpolta ajatus siitä, että voin mennä kaupasta ostamaan valmiina juuri sen väristä sukkalankaa kuin haluan tai pistää pyykit pyörimään koneeseen ja tehdä sillä välin jotain muuta.

 

Tätä kirjaa lukiessani ajatus liiti useaan otteeseen miettimään isoäitejäni ja heidän äitejään ja sitä millainen työmäärä heillä onkaan ollut. Erityisesti mietin minulle tuntemattomaksi jäänyttä isäni äitiä, joka oli syntynyt vuonna 1915, pientilan emäntä ja 16-lapsisen perheen äiti (isäni on nuorin). Vasta nyt havahduin ajattelemaan miten paljoon hänen onkaan pitänyt venyä. Samalla ajattelin myös hänen saamaansa kasvatusta ja sitä miten hänen elinaikanaan työt muuttuivat ja helpottuivatkin, kun kaupoista sai ostettua valmista tavaraa, jos siihen oli varaa. Sota-aika sitten olikin oma lukunsa, joka varmasti vaati vielä enemmän kuin aiemmin. Tuntuu hassulta, että minun isoäitini on elänyt niin kovin erilaisessa maailmassa kuin minä nyt. Tällaiset tietokirjat todella auttavat käsittämään asioita!

 

Suosittelen kyllä todellakin tätä teosta kaikille, joita kiinnostaa tämä aihe. Tämä kirja on varmasti oiva apu myös erilaisten esseiden kirjoittajille, sillä tässä on yksityiskohtaista tietoa helposti ymmärrettävässä muodossa. Paljon plussaa tämä teos minulta saakin runsaasta havainnollistavasta kuvituksesta ja selkeydestä niin tekstin asemoinnin kuin sisällönkin suhteen. Tätä teosta oli kyllä mukava lukea.

 

♠♠♠♠♠