Näin on hyvä

Jaana Tapio: Näin on hyvä

Puutalorakkautta 1

Kustantamo S&S 2025

Maalaisromanttisten viihdekirjojen ystävänä halusin tutustua esikoiskirjailija Jaana Tapion romaaniin Näin on hyvä. Teos avaa Puutalorakkautta-sarjan, jonka parissa voisin hyvinkin jatkaa.

Anna ja hänen veljensä ovat perineet ränsistyneen puutalon maalta. Viimeisimmästä visiitistä talon heille jättäneen isotäti Ainon luona on jo aikaa, eikä aika ole taloa ainakaan parantanut. Pienen pakon sanelemana Anna on kuitenkin päättänyt viettää kesän perintötalossaan ja järjestää sen myyntikuntoon sillä välin, kun avopuoliso reppureissaa maailmalla.

Näin on hyvä on varsin arkirealistinen kuvaus asumisesta remonttia kaipaavassa talossa ja kaukana palveluista. Naapureita on kuitenkin lähellä ja heidän apuunsa on helppo turvautua, joten idylliäkin tarjotaan, mutta ei liian siloiteltua sellaista. Pidin puuhakkaasta Annasta, jolla välillä sisu korvaa taidot, vaikka karttuvat nekin sinnikkäällä työllä.

Annan arki maalla ei ole pelkkää talon ja pihan raivausta, vaan hän tekee myös freelancer-graafikon töitä. Vähitellen uusien tuttavuuksien karttuessa ja seudun tullessa tutummaksi Anna huomaa, että maalla on oikeastaan aika mukavaa. Siihen on tosin syynä myös naapurissa asuva komea puuseppä, joka saa Annan tosissaan pohtimaan parisuhdettaan. Pientä arvoituksenpoikastakin on ilmassa, kun Anna löytää isotädille 1940-luvulla saapuneita lemmekkäitä kirjeitä. Naimattomaksi jääneen tädin mysteerinen kirjekaveri kiehtoo Annaa, joka haluaa selvittää mitä oikein tapahtui.

Myönnän, että alkuvaiheessa harkitsin jättäväni tämän kirjan kesken, mutta sitten jokin tempaisi minut mukaansa. Lopulta siis sain mitä hainkin eli viihdettä. Onhan tämä monelta osin ennalta-arvattava, mutta eipä tuo haitannut. Luin viihtyäkseni, miljöö oli mukava ja hahmot samoin. Näin oli hyvä.

Pohjanmaa

Antti Tuuri: Pohjanmaa

ilmestyi ensimmäisen kerran Otavan kustantamana vuonna 1982

äänikirjaksi 2023, lukijana Antti Virmavirta

kansi: Hannu Taina

Antti Tuurin Pohjanmaa-sarjan avannut nimikkoteos Pohjanmaa ilmestyi ensimmäistä kertaa vuonna 1982. Siitä tehdyn filmatisoinnin olen nähnyt muutamaan kertaan ja muutama vuosi sitten kävin Aisamäen kesäteatterissa katsomassa Peräseinäjoen Pennihäiden esityksen, joten tarina itsessään oli minulle entuudestaan hyvinkin tuttu. Pohjanmaa ei ole ollut suosikkini Tuurilta, mutta kyllä kirja avasi tarinaa vielä lisää ja toi mielestäni Tuurin huumoria erityisen hyvin esiin.

Pohjanmaa on yhdenpäivänromaani heinäkuisesta sunnuntaista Hakalan suvun elämänä. Perhekunta on kokoontunut kotitilalle jakamaan 1920-luvulla Amerikkaan kultaa vuolemaan lähteneen ja sille tielleen jääneen vaarin perintöä. Hakalan veljesten isä on jo kuollut, mutta heitä on neljä veljestä, joista osa on perheellisiä miehiä. On myös puolisoita, äiti ja isoäiti sekä isän sisko Sylvi, jolle toki kuuluu myös osansa vaarin tyttärenä.

Pohjanmaa on mielestäni erinomainen kuvaus värikkään suvun jäsenistä yhdessä. On mielipiteitä, koettuja vääryyksiä, veljeyttä ja sukumuistoja. Persoonina ja elämäntilanteeltaan Hakalan veljekset ovat monessa erilaisia, mutta veri on vettä sakeampaa myös seuraavassa sukupolvessa. Kaikki tarttuvat empimättä asiaan silloin, kun kokevat oikeudenmukaisuuden tai kunnian sitä vaativan. Joskus teot ovat olleet ajatuksia nopeammat, mutta eivät he näytä siitäkään ottaneen opiksi, suurin osa ainakaan. Lisää väriä tuo poikien entinen opettaja, joka jakaa sotamuistojaan ja ottaa herkästi itseensä, jos kokee jäävänsä huomiotta.

Heinäkuinen sunnuntai lakeuksilla on kuuma ja aurinkoinen. Pienessä ajassa ehditään Lummukan hiekkakuopille, opettajan mökille Lappajärvelle, poliisiputkaan ja Seinäjoen sairaalanmäelle. Väki siirtyy paikasta toiseen vauhdikkaasti, mutta silti vailla suurempaa kiireen tuntua. Ilmassa on välillä lähes farssin tuntua henkilöiden säntäillessä sinne tänne, mutta kuitenkaan ei ihan. Minulle jäi melkeinpä pökertynyt olo, ihan kuten sellaisten hiostavien hellepäivien jälkeen, kun aivot alkavat sulaa ja nestehukka vaanii varomatonta.

Pohjanmaa on vaikuttavaa kerrontaa, kuten Tuurilla monesti muutenkin on. Pidän kirja kirjalta enemmän hänen kuivahkosta huumoristaan ja nasevasta kerronnastaan, joka ilmenee erityisesti hahmojen välisessä sananvaihdossa.

Vasikantanssi

Enni Mustonen: Vasikantanssi

Otava 2023

ilmestyi ensimmäisen kerran Otavan kustantamana vuonna 1989

Luin aiemmin tänä vuonna Enni Mustosen vanhemman pään tuotantoa ja pohdin, että Mustosen vanhemmat viihderomaanit ovat tainneet jäädä uudemman viihdekirjallisuuden jalkoihin. Toistan itseäni, mutta totean Vasikantanssista saman kuin Yhdeksännestä aallosta: nämähän ovat tosi kivoja!

Minna Grönholm lapsineen on suuren elämänmuutoksen edessä. Elämä pääkaupunkiseudulla takkuaa, rahasta on aina tiukkaa, lähiö tuntuu ankealta ja lasten isän visiitit aiheuttavat lähinnä päänvaivaa. Töissäkin on tulossa isoja muutoksia, jotka mahdollistaisivat toisenlaisen elämän. Tilaisuuden saatuaan Minna päättää hypätä pois oravanpyörästä, pakkaa tietokoneensa ja muuttaa lapsineen maalle.

Minna on päähenkilönä järkevä jalat maassa -tyyppi, jonka elämästä on mukavaa lukea. Myös hänen lähipiirinsä ihmiset ovat kivoja, tavallisia ihmisiä. Vaikka Minnan elämä ei olekaan aina helpoimmasta päästä, on tämä silti viihdyttävää ja rentouttavaa luettavaa. Pidin Vasikantanssin tarjoilemasta idyllisestä yhteisöllisyydestä, jonka suojiin Minna ja etenkin hänen lapsensa mutkattomasti sujahtavat.

Maailmanmeno 1980-luvun lopussa tuntuu olevan monelta osin valovuosien päässä nykypäivästä, mutta tietyt aiheet ovat yhteisiä, kuten kysymys pienten kyläkoulujen kohtalosta. Vasikantanssissa ratkaisu löytyy helposti, jopa epäuskottavasti, mutta toisaalta idylliin sopivasti. Mustonen on kuvannut teoksessa myös etätyönteon ensiaskelia verkkoyhteyksineen ja laitteistoineen, mistä oli aika hauskaa lukea - omat kokemukseni kun ovat mallia "läppäri kainaloon ja menoksi".

Jos haluat tehdä nostalgiatripin maaseudulle, lue silloin Vasikantanssi! 

Onnen kaukoranta

Matti Rönkä: Onnen kaukoranta

Gummerus 2024

äänikirjan lukijana Matti Rönkä

Matti Rönkä lunasti paikkansa minun suosikkilistallani viimeistään Einon ja Surutalon luettuani, vaikka Viktor Kärppä -dekkareistakin olen pitänyt. Rönkä osaa käsitellä aiheitaan monipuolisesti, juonet etenevät sujuvasti ja henkilöhahmot ovat moniulotteisia. Onnen kaukoranta on mielestäni otteeltaan paljon kevyempi ja rennompi kuin viimeisimpänä lukemani Eino ja Surutalo, mutta yhtä kaikki taattua Rönkää.

Raimo Rissanen on savolainen heinäpellon poika, jonka lauluääni siivittää hänet tanssilavojen tähdeksi. Raimo tai Rami, kuten kaikki häntä kutsuvat, on kesätöissä enonsa maatilalla, kun entuudestaan tuttu Tarvaisen Tuomo pyytää häntä orkesteriinsa kitaristiksi ja laulajaksi. Musiikkikärpänen puree Ramia tosissaan, ja hänen karismansa huomaavat muutkin kuin tanssiväki. Matka tunnettuuteen on alkanut.

Kun levy-yhtiö hoksaa nuoren laulajan kyvyt, tulee Rissasen Ramista lavatähti Rami Sarri. Musiikkibisnes vie miestä, mutta Tarvaisen orkesterikaan ei jää paitsi tästä nosteesta. Myös elämän peruskallio pysyy, vaikka keikkamatkoihin mahtuu monenlaisia kohtaamisia.

Pidin paljon tästä kirjasta, sillä vaikka olen 1990-luvun lapsi, osui tämä heinäpeltojen ja lavatanssien nostalgia silti mielenmaisemallisesti lähelle. Tunnetut musiikkikappaleet kulkevat koko ajan kerronnassa mukana, joten fiilikseen pääsee jo niidenkin myötä. En ole vielä kuunnellut tämän kirjan Spotify-soittolistaa, mutta jonain kesäiltana aion sen tehdä.

Kunnan jauhot

Kalle Päätalo: Kunnan jauhot

Juuret Iijoen törmässä 3

Gummeruksen äänikirja, 2022

ilmestynyt alunperin vuonna 1973

lukijana Toni Kamula

Matkani Iijoella eteni maaliskuussa jo kolmanteen osaansa. Teos sijoittuu 1930-luvun alkuun, jolloin Päätalojen perheessä ollaan lujilla. Herkko-isä sairastuu keuhkokuumeeseen, jonka jälkeen myös hänen mielenterveytensä alkaa järkkyä. Herkko kuvittelee Riitun olevan uskoton eikä juuri päästä vaimoaan silmistään. Ilmapiiri kotona on tukala isän luulottelujen suhteen, mutta myös taloudellinen ahdinko uhkaa, kun isä ei enää lähde savottoihin.

Isän sairaus vie hänet lopulta piirimielisairaalaan, mikä on raskas uutinen uittohommissa olevalle Kallelle. Isän sairaus on tehnyt hänestä 12-vuotiaana perheensä pääasiallisen elättäjän, ja aluksi uittotyömailla moni kohteleekin häntä hyvin ihan vain siksi, että hän on Päätalon Herkon poika. Isän sairauden jatkuessa ja uusien työmaiden alkaessa työnjohtajat vaihtuvat eikä Kalle pääse enää niin hyviin tienesteihin kuin aiemmin. Kunnan piirimiehen lupalapuilla perhe saa hakea jauhoja kaupasta. Äitikin tekee osansa kupparina, mutta perhe joutuu silti kerjäämään muista taloista apua.

Työnteon ohessa koulukin tulee käydyksi loppuun. Kalle aikuistuu vauhdilla, kun on pakko. Hän kokee niin isän sairauden kuin perheen taloudellisen tilanteenkin voimakkaasti. Aivan itseäkin alkoi ahdistaa silkasta myötätunnosta häntä ja koko perhettä kohtaan. Tuona aikana yhteisöllisyys oli vahvempaa kuin nykyään, ja nuo tilanteet tarkoittivat väistämättä perheen aseman heikentymistä yhteisössä muutenkin.

Mielestäni Päätalo kuvaa tarkkanäköisesti ja uskottavasti mielenterveyden järkkymisen vaikutuksia perheessä. Nuoren pojan mielenmaisema välittyy hyvin, varmasti juuri siksikin, että kyse on Päätalon omista kokemuksista kaunokirjallisuudeksi puettuna. Ajankuva on niin ikään onnistunut hyvin, kuten aiemmissakin osissa. On helppo siirtyä tarinan mukana Päätalojen pirttiin ja uittotyömaille. Katsotaan mihin seuraava osa kuljettaa!

Reunalla: Tarinoita Suomen tyhjeneviltä sivukyliltä

Jenni Räinä & Vesa Ranta: Reunalla - Tarinoita Suomen tyhjeneviltä sivukyliltä

Like 2017

Toimittaja Jenni Räinän ja kuvaaja Vesa Rannan tarinallinen tietoteos Suomen tyhjeneviltä sivukyliltä on kiehtova lukupaketti.  He kiersivät yli kahden vuoden ajan maaseudulla dokumentoimassa maaseudun tyhjenemistä ja sivukylien elämää. Kirja pitää sisällään elämänmakuisia tarinoita sivukylien ihmisistä. Herää toivo siitä, että maaseutu pysyisi elävänä jatkossakin.

Kirjaa varten on haastateltu eri-ikäisiä maaseudulla asuvia ihmisiä, joilla on erilaiset elämäntilanteet ja toiveet tulevaisuudelle. Jotkut ovat nähneet eloisan yhteisön hajoavan ja hiljenevän, toiset taas ovat kasvaneet tyhjenevällä maaseudulla. Osa miettii muita vaihtoehtoisia asuinpaikkoja, osa taas on paluumuuttajia. Ja tietenkin on myös niitä, jotka toivovat saavansa olla kotonaan loppuun asti, vaikka etäisyydet palveluihin kasvavat ja osaltaan pitkät välimatkat heikentävät avun saantia ja turvallisuutta.

Tämä oli minulla lukulistalla pitkään, ja kun lopulta tähän tartuin, luin koko kirjan lähes yhdeltä istumalta. Teksti vie vastustamattomasti mukanaan ja kuvat täydentävät kokonaisuutta hienosti luoden visuaalista konkretiaa. On mielestäni ansiokasta, että Räinä ja Ranta ovat tarttuneet tähän aiheeseen ja dokumentoineet palan suomalaisen maaseudun nykytodellisuutta.

Lukuhaastet 2025: kirjassa ollaan maalla tai tietokirja maaseudusta

Tammettu virta

Kalle Päätalo: Tammettu virta

Juuret Iijoen törmässä 2

Gummeruksen äänikirja, 2022

ilmestynyt alun perin vuonna 1972

lukijana Toni Kamula

Tammettu virta on Kalle Päätalon omaelämäkerrallisen Iijoki-sarjan toinen osa. Se jatkaa tarinaa aikalailla suoraan siitä, mihin ensimmäinen osa jäi. Kallen elämänpiiri rakentuu kodin ja kansakoulun maisemiin. Isän mukana hän pääsee myös tukinuittajien savottatyömaalle, mikä on nuorelle pojalle suuri kokemus.

Oli mukavaa tempautua takaisin Jokijärvelle ja Kallen jokapäiväisiin toimiin. Hän on pohjimmalta luonteeltaan kiltti ja miellyttämishaluinen poika, vaikka välillä tuleekin livistäneeksi vastarannalle kortinpeluuseen tai toimii muuten vasten nimenomaisia käskyjä. Korttipiru vie Kallea helposti mennessään ja hän velkaantuu kavereilleen, mikä aiheuttaa niin tukalia tilanteita, että aivan kuulijaakin kuristaa tilanteen umpikujamaisuus.

Kotona olosuhteet vaihtelevat. Kallioniemessä asuva Arvi-setä sairastelee pitkään. Sairaus heittää huolen varjon perheen ylle. Myös isän isä, Ukkeli, asuu Kallioniemessä yhden vuoden, kuten veljessarja on keskenään sopinut. Naapuritalo jää tyhjilleen, mutta Kallioniemeen rakennetaan lopulta äidin hartaasti toivomaa lisätilaa, jota perhe kyllä todella tarvitseekin. Asumisolosuhteet paranevat kertaheitolla, kun paikkaansa hakevasta uunistakaan ei ole enää samanlaista harmia.

Mielenkiintoista tässä on paitsi lasten välisten ystävyyssuhteiden kuvaus myös Kallen vanhempien avioliiton kuvaus. Äiti on vankka ja neuvokas peruskallio impulsiivisen isän rinnalla. Tämän kuvauksen perusteella voisin kuvitella, että vaikka Riitu oli yksin vastuussa perheestään Herkon ollessa savottatyömailla, saattoivat nuo ajanjaksot olla silti toisella tavalla hänelle helpompia kuin puolison läsnäolo. Itseriittoinen ja mustasukkaisuuteen taipuvainen Herkko tuskin oli helpoin mahdollinen puoliso.

Iijoki-sarjan viehätys tuntuu piilevän värikkäässä arkielämän kuvauksessa. Teksti on kielellisesti todella elämänmakuista ja rehevää, kiitos murteellisten ilmaisujen. Olen edelleen hieman ällistynyt siitä, miten lumoutunut olen tästä sarjasta. Äänikirjoina tämä tuntuu toimivan kyllä todella hyvin, sillä Päätalolla on aika tarinoiva tyyli kertoa. Juuri siksi onkin niin mukavaa kuunnella, kun joku tarinaa minulle kertoo.

Huonemiehen poika

Kalle Päätalo: Huonemiehen poika

Juuret Iijoen törmässä eli Iijoki-sarja 1

Gummeruksen äänikirja, 2022

ilmestynyt alun perin vuonna 1971

äänikirjan lukijana Toni Kamula

Kun en tiennyt mitä oikein kuuntelisin, valitsin Kalle Päätalon 26-osaisen Iijoki-sarjan ensimmäisen osan. Tämän parissa vierähtikin hyvät tovit heti vuoden alussa. Huonemiehen poika ilmestyi alun perin vuonna 1971 ja nyttemmin Gummerus on alkanut julkaista sarjaa e-äänikirjoina. Se tekee tästä sarjasta huomattavasti helpommin lähestyttävän ainakin minun kaltaiselleni sarjoja ja tiiliskiviä kammoksuvalle kirjatoukalle.

Olen joskus lukenut Päätalon esikoisromaania Ihmisiä telineillä, mutta en päässyt sen kanssa loppuun asti, vaikka siitä kyllä muistan pitäneeni. Se oli sitä aikaa, kun en juuri koskaan uusinut lainojani, vaan palautin pois, jos en saanut kuukaudessa luettua. Tuon muiston valossa siis ihan positiivisella odotuksella lähdin kuuntelemaan Huonemiehen poikaa.

Huonemiehen poika sijoittuu 1920-luvulle. Tässä sarjan ensimmäisessä osassa kerrotaan Kallen vanhempien vaiheista ennen Kallen syntymää sekä hänen omia elämänvaiheitaan varhaislapsuudesta kansakouluun menoon asti. Muutamasta vuodesta kertyy kerrottavaa liki 24 tunnin mittaan asti, sillä Päätalo on perusteellinen kertoja. Ilmeisesti hänellä oli todella hyvä muisti, vaikka hieman epäilen kykenikö hän ihan näin tarkasti muistamaan.

Laittoipa Päätalo omiaan tai ei, niin tämä oli kyllä varsin mukavaa kuunneltavaa. Kaipasin monta viihdekirjaa luettuani ja kuunneltuani jotain aivan toisenlaista, ja sellaista tämä juureva Iijoki-tarina todella tarjoili. Kerronta on rauhallista ja tapahtumat pyörivät arkisissa sattumuksissa. Monesti aikuisten puheissa yritetään kierrellen sanoa sellaista, joita ei lapsen kuullen haluta suoraan sanoa. Aikuisten asiat askarruttavat pientä poikaa, joka pyrkii ottamaan niistä selvää ja päättelee itse loput. Kalle viettääkin varsin mielellään aikaa aikuisten seurassa, vaikka toki ikätovereidenkin seura on toivottua.

Päätalon teksti on sujuvaa ja kielellisesti mielestäni todella onnistunutta. Lapsen näkökulma on myös onnistunut todella hyvin. Murreilmaisut tuo tekstiin rehevyyttä, josta itse pidin paljon. Mielestäni Toni Kamula sopii mainiosti tämän äänikirjan lukijaksi. Tulen jatkamaan sarjan parissa. Ehkä voisin ottaa tavoitteeksi kirja per kuukausi. Siinä sitä riittääkin kuunneltavaa pariksi vuodeksi.

Lukupiirikirja: Korpiojan isäntä

A.H. Tammsaare: Korpiojan isäntä

Aviador 2022

alkup. Kõrboja peremees 1922

suomentanut Juhani Salokannel

Luimme marraskuun lukupiirikirjana Viron kansalliskirjailija A.H. Tammsaaren romaanin Korpiojan isäntä, josta julkaistiin uusi Juhani Salokanteleen suomennos kirjan 100-vuotisjuhlavuonna. Meillä tykättiin tästä ja saatiin aikaan mielenkiintoinen keskustelu paitsi kirjailijasta myös itse kirjan miljööstä, hahmoista ja teemoista.

Kirjan miljöö rakentuu pitkälti kahden maatilan, Katkun ja Korpiojan, maisemiin. Katkun tilaa asuttavat nuori isäntä Villu sekä hänen vanhempansa. Villu on istunut vankilassa taposta ja hiljattain kotiutunut. Hänellä on mielessään omat uudistuksensa kotitilalla, mutta yhteisymmärrystä etenkään isän kanssa ei aina synny. Korpiojalla puolestaan tila kaipaisi kohentamista ja innokasta isäntää, mutta talossa ei ole poikaa. Korpiojan isäntä luovuttaa tilan tyttärelleen, joka lupautuu ottamaan sen sillä ehdolla, että saa itse valita uuden isännän taloon.

Villun ja Korpiojan emännän välillä tuntuu koko ajan olevan ilmassa pientä sähköä, ja rakkaustarinaksi tätä kirjaa onkin luonnehdittu, vaikka se jää lopulta vaille varsinaista konkretiaa, suhdetta tai edes tapailua. Enemmänkin se on kuin kaukaista kaipausta, jossa tunteiden rinnalla kulkee myös järki.

Minulle, kuten muutamalle muullekin, tuli tästä kirjasta heti alkujaan jonkinlainen tuttuuden tunne, vaikka kirjailija olikin uusi tuttavuus ilmeisesti kaikille. Aivan tuli mieleen suomalaiset klassikot, kuten Sillanpää tai Aho. Miljöönkin puolesta kirja voisi hyvinkin sijoittua Suomeen, eikä vasta itsenäistyneen Viron yhteiskunnallista elämää ja hiljattaisia tapahtumia nosteta esiin sivulauseita enempää. Kaiken keskiössä ovat Katku ja Korpioja, heidän yhteisönsä, ihmisten haaveet, toiveet ja elämässä selviäminen.

Tämä on kyllä mielestäni oikein mainio kirjavalinta lukupiirille, sillä keskustelua oli helppo rakentaa. Suosittelen tutustumaan myös, jos tykkää kotimaisista klassikoista, koska silloin hyvin mahdollisesti viihtyy tämänkin parissa.

Syksyn sävyjä Lemmenlahdella

Tuuli Kivijoki: Syksyn sävyjä Lemmenlahdella

Lemmenlahti, osa 2

Karisto 2024

kansi: Katja Säilä

Ihastuin Lemmenlahteen sarjan ensimmäisen osan myötä ja voi miten jo odotinkaan jatkoa sille. Luin Syksyn sävyjä Lemmenlahdella ihan parilla istumalla ja viihdyin jälleen erittäin hyvin arkisen kotoisessa miljöössä. En tiedä miten onkin niin ihanaa lukea siitä, kun joku valmistaa sienipiirakkaa ja istuu sohvalla neulomassa lapasia. Yleinen tunnelma ja realistinen ote romanttisella twistillä vievät vastustamattomasti mennessään.

Annika on tehnyt elämässään jotain aivan uskomatonta. Hän on ostanut Lemmenlahdelta rintamamiestalon aivan yksin, ehkä jopa vähän vahingossa, kun kariutuneen parisuhteen jälkeen tuntui, että muutoksen tuulet puhaltavat. Talon mukana näyttää tulleen kaupanpäälle myös kissa, joka on päättänyt jäädä vanhaan kotiinsa. Uusi elämänvaihe innostaa, vaikka samalla Annikaa hieman hirvittääkin miten hän mahtaa selvitä kaikista omakotitalon kommervenkeistä yksin.

Annika esiintyi jo sarjan aikaisemmassa osassa sivuhahmona. Hän työskentelee vanhainkodissa hoitajana ja harrastaa ruoanlaittoa ja käsitöitä. Omasta kodista rakentuu tärkeä turvapaikka ja teknisistä ongelmistakin selvitään, kun tietää kenelle soittaa. Kissan matkassa hän nimittäin tutustuu myös lähistöllä asuvaan koiraan ja koiran isäntään. Petteri on korvaamaton apu ja ystävä, ja suojamuurinsa korkealla pitävä Annika joutuu myöntämään itselleen, että toivoisi ehkä enemmänkin kuin ystävyyttä.

Harvoin on päähenkilön elämäntilanne ihan näin tutun tuntuinen kuin tässä kirjassa. Olen nimittäin itse tehnyt saman kuin Annika, ostanut omakotitalon yksin ja saanut osakseni hyvin samanlaista epäilyä ja huolehtimista kyvyistäni pärjätä omakotitalossa yksin naisena (nykypäivänä!). Toisaalta samanlainen tilanne oli hauskalla tavalla tuttu, mutta toisaalta välillä myös turhautti se, miten Annikan oma toiminta oli välillä vain omiaan ruokkimaan häntä niin tympäiseviä epäilyjä ja huolehtimista. Kaiken kaikkiaan Lemmenlahdella tuntuu kuitenkin olevan voimakkaita ja osaavia naisia, jotka eivät epäile tarttua haasteisiin, ja heidän parissaan minä viihdyn. Jatkoa odotellessa!

Sydänmaalaiset

Minna Mikkanen: Sydänmaalaiset

Sydänmaa, osa 1

WSOY 2024

lukija: Jussi Vatanen

Kuunneltuani keväällä Minna Mikkasen jännärin Mustissa vesissä, en ollut kovinkaan vakuuttunut sen hahmoista. Miljööstä kuitenkin pidin ja siksi, sekä osin myös siksi että pidän viihdekirjallisuudesta, annoin mahdollisuuden Mikkasen uudelle Sydänmaa-sarjalle. Yllätyin, mutta en niin kuin toivoin, enkä aiokaan jatkaa sarjan parissa tämän enempää.

Sami isännöi sukunsa lihakarjatilaa Savon sydänmailla. Samassa taloudessa asuu hänen äitinsä Paula, jolle Samin ja Jennin ero oli karvas pettymys. Hän odottaa kovasti, että poika löytäisi tilalleen emännän, minkä hän myös tuo julki. Samia äidin puheet hieman vaivaannuttavat, mutta työ, harrastukset ja ystävät pitävät miehen kiireisenä. Jennikin on tahollaan jo valmis jatkamaan eteenpäin.

Mielestäni oli mielenkiintoinen ajatus nostaa viihdekirjassa esille miespuolinen päähenkilö, sillä niiden kuvasto on yleensä hyvin naispainotteinen. Sami on mielestäni aika inhimillinen hahmo, joka kamppailee ympäristön odotusten ja omien halujensa välimaastossa. Seuraa juonipaljastus: Sami on nimittäin huomannut, että hän taitaakin olla enemmän kiinnostunut miehistä kuin naisista. Samaan aikaan Paula rakentaa suhdetta paikallisen kauppiaan kanssa ja Samille tarjoutuu enemmän vapautta elää omaa elämäänsä.

Mustissa vesissä oli miljööltään hieno, mutta Sydänmaalaisissa miljöö jää lopulta mielestäni hieman etäiseksi. On maatiloja päärakennuksineen, mutta maaseutu jää silti jotenkin taka-alalle eikä ydinkeskustan raittikaan oikein sykähdytä. Odotin miljööltä aika paljon, mutta en saanut oikein mitään. Henkilöhahmot sen sijaan olivat ehkä hieman parempia, mutta heitäkin oli keskiössä kovin monta. Samin ja Paulan vaiheisiin toki paneuduttiin eniten, ja he ne varsinaiset päähenkilöt olivatkin.

Sydänmaalaiset ei ole kovin pitkä kirja, mutta siihen on saatu mahdutettua monenlaista, eikä se välttämättä ole hyvä juttu. Seksuaalinen etsikkoaika, ahdasmielisyys, maaseudun uusi murros ja tilallisen työn vaativuus, ilmastonmuutos ja ideologiat sekä vähän joka nurkan takana lymyävä eroottisuus olivat hämmentävä yhdistelmä. En lopulta tiedä, mitä tämä kirja halusi sanoa. Varmaan viihdyttää joo, mutta jatkuvat ristiriidat eivät hirveästi viihdyttäneet ainakaan minua. Kuuntelin kuitenkin loppuun asti, sillä Jussi Vatanen on lukijana mainio.

Kesän tango

Iida Aho: Kesän tango

Pääskyniemi, osa 1

Tammi 2024

lukija: Anniina Piiparinen

Kesän tango aloittaa Iida Ahon 1970-luvulle sijoittuvan Pääskyniemi-sarjan. Ruotsiin työn perässä muuttanut Kristiina palaa yllättäen lapsuudenkotiinsa Pääskyniemelle vietettyään muutaman vuoden Ruotsissa. Samalla on kohdattava Pentti, jonka Kristiina lähtiessään jätti taakseen.

Paluumuutto ei suju kovinkaan sulavasti, mutta ei Kristiina sellaista odottanutkaan. Muutosta seuraa tietysti puheita, ja kateellisten naljailua Kristiina saakin kuunnella aivan tarpeeksi. Äidin kanssa elämä ei myöskään ole helpointa mahdollista, onhan kumpikin tottunut pitämään omaa talouttaan, eikä yhteenotoilta voi välttyä. Arkiseen aherrukseen tuo kuitenkin piristystä vanhat ystävät sekä tietyömaalla työskentelevä Armas, joka on muun tietyöväen mukana säännöllinen vieras Kristiinan äidin ruokapöydässä.

Tykkäsin tosi paljon 1970-luvun ajankuvasta. Ihan tuli mieleen isovanhempieni valokuva-albumien kellastuneet otokset, joissa näkyy kuoseja ja kirkkaita värejä niin vaatteissa kuin kodin esineissäkin, ja lapsuuttaan 1970-luvulla eläneen äitini aikoinaan kertomat jutut. Miljöön ja ihmisten kuvaus on mukavan runsasta, mutta ei niin yksityiskohtaista, että se estäisi juonta etenemästä.

Hahmoista pidin myös. Kristiina on mielestäni mukavalla tavalla jalat maassa oleva ihminen, joka osaa kuitenkin myös heittäytyä hetken vietäväksi. Hän hakee paluumuuttonsa jälkeen suuntaa tulevaisuudelleen, mutta äiti pitää tiukasti kiinni tutuista ympyröistä. Oma tuttu leivinuuni on hänelle aina parempi kuin uutukaiset sähköuunit, vaikka jääkaappi on sentään hankittu kesäaikoja varten, kun kylmäkomero ei pysy riittävän viileänä. Pidin siitä, miten rehellinen ja aikuinen äidin ja tyttären välinen suhde heidän välilleen oli luotu.

Kuuntelin tämän kirjan äänikirjana ja tuntuu, että kuunneltavaa riitti tosi pitkäksi aikaa, vaikka kesto olikin ihan keskivertoa. Kerronta oli aika verkkaista ja tasaista, mitään oikein sävähdyttävää tässä ei lopulta tapahdu. Pidin kuitenkin miljööstä ja ajankuvasta niin paljon, että se ei oikeastaan haitannut. Sainpahan itsekin lipua mukana 1970-luvun tahdissa ja hengittää sisääni Pääskyniemen lämmintä kesäilmaa.

Vaikka olen lopulta aika mieltynyt tähän kirjaan, en tiedä tulenko tarttumaan sarjan seuraaviin osiin sitten kun ne ilmestyvät. Minulle tämä oli hyvä kokemus itsessään, enkä oikeastaan edes kaipaa jatkoa. Ajankuva saattaa kyllä houkutella jatko-osien pariin.

Se on sitten kevät

Marja-Liisa Vartio: Se on sitten kevät

Otava 2009

Teos ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1957.

En oikein tiedä mistä, mutta Marja-Liisa Vartion nimi nousi yhtäkkiä jostakin tietoisuuteeni muutama viikko sitten. Nimi oli toki kirjallisuudenhistoriasta jollakin tasolla tuttu, mutta mitään en ollut häneltä lukenut. Päädyin googlailemaan hänestä lisää tietoa, ja yllätyin siitä, miten traagisia sävyjä hänen elämässään oli. Vartio kuoli varhain, mutta jätti jälkensä kirjallisuuteemme. Kevään korvalla tuntui luontevalta valita luettavakseni Vartion esikoisromaani Se on sitten kevät, joka kertoo kahden aikuisen ihmisen varsin arkisesta rakkaussuhteesta.

Anni ja Napoleon ovat kumpikin avioliitoissaan epäonnistuneita, hieman irtonaisia ihmisiä. Kumpikin kulkee työn perässä, ei oikein juurru mihinkään. He kohtaavat, kun Anni saapuu karjakoksi tilalle, jossa myös Napoleon satunnaisesti työskentelee. Kummallakin on omat huoneet tilan sivurakennuksessa, mutta kuin vaivihkaa heidän arkensa kietoutuvat yhteen.

Annin ja Napoleonin tarinassa sitä välillä luuli tietävänsä, miten kaikki tulee päättymään. Napoleon on omia teitään kulkeva ja melko impulsiivisen oloinen mies, jolla monesti puheet tuntuvat tekoja suuremmilta. Anni taas on tunnollinen työihminen, joka tarkkanäköisesti havainnoi niin miestä kuin muitakin ympärillään, ja sopeuttaa toimensa sen mukaan. Miten kahdesta niin erilaisesti voisi kehittyä mitään pysyvää? Vartio onnistuu yllättämään, kun tasaiseen juoneen lisätään dramaattinen käänne. Minulle se osui erityisen vaikuttavaan kohtaan, sillä olin sattumalta lopettanut lukemisen juuri ennen sitä. Kun avasin kirjan seuraavana päivänä, en ollut uskoa lukemaani.

 

Kirjan alussa ajattelin ensin, että en saa lukemisen tahdista kiinni. Kävi kuitenkin niin, että Vartion teksti kuljetti minua lopulta eteenpäin kuin tyyni ja tasainen virta, kunhan ensin totuin hänen vähäeleiseen kerrontaansa. Vartiosta puhutaan proosan uudistajana ja vaikka en voi sanoa tuntevani kirjallisuudenhistorian joka käännettä, niin kyllä tämä tyylillisesti tuntui omaleimaiselta. Minä pidin tästä ja aion lukea Vartion tuotantoa lisää. Tähän painokseen on lisätty Elise Nykäsen kirjoittamat jälkisanat, joissa avataan niin tätä teosta kuin Vartion merkitystä laajemminkin. Jälkisanojen otsikko "Elämästä niukasti ja eleettä" kiteyttää Vartion tyylin hyvin.

Sinisiä hetkiä Lemmenlahdella

Tuuli Kivijoki: Sinisiä hetkiä Lemmenlahdella

236 s., Karisto 2023

kansi: Katja Säilä

 

Olisin halunnut säästellä Sinisiä hetkiä Lemmenlahdella talvisempiin tunnelmiin, mutta varausjono toi kirjan käsiini heti kärkipäässä. Nielurisaleikkauksesta toipuvalle tämäkin kirja oli nappivalinta, oli ihanaa käpertyä sohvannurkkaan viltin alle ja vain lukea.

 

Tuuli Kivijoki on kirjailijanimi, jonka takana on kirjailija Anu Patrakka. En ole hänen kirjojaan aiemmin lukenut, mutta tämä kirja oli kyllä todella hyvä, juuri sellainen viihdekirja joista minä pidän. Napakat luvut, sopivan arkirealistinen asenne eikä liikaa vaaleanpunaisia unelmanhahtuvia: täydellinen kombo! Luin tämän ihan parilta istumalta, niin hyvin tämä tempaisi mukaansa.

 

Kolmekymppinen Sofia ja hänen veljensä perivät isotätinsä mökin Lemmenlahdelta Keski-Suomesta. Tupa on tarkoitus myydä, mutta ennen sitä Sofia matkustaa paikan päälle käymään läpi tädin tavaroita. Yllättäen tädin mökki, arkiset askareet ja mukavat kohtaamiset saavat Lemmenlahden tuntumaan enemmän kodilta kuin miltä Helsinki on tuntunut pitkään aikaan. Yhä useammin hän huomaa ajattelevansa tulevaisuuttaan Lemmenlahdella, mutta toisinaan arki tuo realiteetit pöytään.

 

Minä pidin tädin mökistä, Lemmenlahdesta ja päähenkilöstä jo heti ensisivuilta alkaen. Pidin tunnelmasta, realistisesta otteesta ja ihan kaikesta. En etukäteen olisi uskonut, että voisin näin ihastua tähän kirjaan, mutta niin vaan kävi. Hieman pelkäsin, että miltä mahtaa tuntua lukea kuolinpesän tavaroiden läpikäymisestä ja muusta siihen liittyvästä, sillä aihe on ollut minulle kovin ajankohtainen. Kirjan mukaan oli kuitenkin helppo lähteä, ei tuntunut pahalta. Mikäli oikein tulkitsen, niin sarjalle lienee tulossa jatkoakin, joten pääsen palaamaan Lemmenlahden maisemiin myös tulevaisuudessa.

Myrskylasi

Anna-Kaisa Linna-Aho: Myrskylasi

8h 33min., Otava 2023

lukija: Maria Jyrkäs

kansi: Piia Aho

Luin muutama vuosi sitten Anna-Kaisa Linna-Ahon esikoisromaanin Paperijoutsen, joka oli minulle silloin vuoden parhaita kirjoja. Siinä on muuten hyvin mieleenpainuva kansi, yksi kauneimmista mielestäni.  Nyt sille kirjalle on ilmestynyt itsenäinen jatko-osa Myrskylasi, jossa palataan Paperijoutsenen maisemiin heti sotien jälkeisessä ajassa. Keskiössä on omaa identiteettiään etsivä Ellen, joka palaa kesäksi Korpivuorelle maataloustöihin.

Sotavuodet ovat jättäneet jälkensä Korpivuorellakin vähän joka kolkkaan. Lydian mies kärsii sotatraumoistaan, Gunhildin vanhin poika ja kartanon perilliseksi aiottu Ilmari kaatui sodassa eikä nuorempi poika oikein osaa nousta veljensä varjosta. Ellen on Gunhildille kuin taivaan lahja, taitaa maataloustyöt ja on vahva ja toimelias. Ellenin on vaikea löytää paikkansa maailmassa, hän on erilaisuudessaan niin yksin. Kotiin ei ole menemistä, mutta Korpivuorella hänellä ja hänen osaamisellaan on paikkansa. Hän kelpaa kaikkien muiden paitsi Gunhildin nuoremman pojan Valden silmissä.

Ellen ja Valde ovat kumpikin jääneet loukkuun jonkin toisen varjoon. Ellen menneisyytensä, Valde veljensä. Sen voisi kuvitella yhdistävän, mutta tilanne on pikemminkin päinvastoin. Linna-Aho kuvaa mielestäni kauniisti ihmisiä haavoineen, ja aivan erityisesti Ellenin ulkopuolisuuden tunne on kuvattu hienovireisesti ja koskettavasti. Myös sivujuonteena kulkeva Lydian ja Sashan tilanne on sellainen, että saa pohtimaan sodan haavoja uudella tavalla. Miksei mielensä haavoittaneille myönnetty samalla tavalla sotainvaliditeettia kuin ruumiiseen haavoittuneille, jos hekään eivät kerran työhön enää pystyneet?

Olen odottanut Linna-Aholta uutta kirjaa jo Paperijoutsenesta lähtien ja kyllä tämä odotukset lunastaa. Myrskylasi on mahdollista lukea itsenäisenä kirjana, mutta itse suosittelen kuitenkin lukemaan Paperijoutsenen ensin. Toivottavasti tämä saa myös jatkoa jossain vaiheessa, sillä minä ainakin haluaisin tietää minne Ellen ja Valde tahoillaan päätyvät.

Kottikärrykaruselli

Veera Nieminen: Kottikärrykaruselli

234 s., Tammi 2022

kansi: Timo Mänttäri

Kun kuulin, että Veera Niemiseltä julkaistaan kolmas teos, olin samaan aikaan sekä toiveikas että hieman varautunut. Pidin Niemisen esikoisteoksesta Avioliittosimulaattorista todella paljon, kun taas Ei muisteta pahalla oli pettymys. Sekin yritti kaiketi olla riemukas ja hauska kirja, mutta minuun se ei kolahtanut laisinkaan. Sen jälkeen Kottikärrykaruselli oli ilahduttava lukukokemus, jo paljon enemmän Avioliittosimulaattorin kaltainen tilannekoominen ja nasevaan dialogiin nojaava teos.

Katri on hevostilayrittäjä, sinkku ja lapseton eli kaikkea sitä, mitä akateeminen ja perinteisiä perhemalleja ihannoiva suku kammoksuu. Hän on vahva, itsenäinen ja kiireinen, täysin kyllästynyt jonninjoutavuuksiin ja turhaan dramatiikkaan, kun miljoona asiaa odottaa tekijäänsä. Paletti menee sekaisin, kun Ilmari-serkku tiedustelee Katrilta mahdollisuutta majoittaa hänen tyttärensä kesän yli, maksua vastaan totta kai. Yhtäkkiä Katrin kiireiseen ja itsenäiseen arkeen kuuluu myös teini-ikäinen Jennica, eikä hän yhtään tiedä miten kasvattaa ja ohjata nuorta ihmistä elämässä eteenpäin. Kun pasmoja alkaa sekoittaa myös orastava rakkaustarina ja tallilla hermoja kiristää asiakkaiden mahdottomat vaatimukset, on harmoninen maalaisidylli vielä tavallistakin kauempana.

En ole koskaan itse ollut heppatyttö enkä ole erityisen kiinnostunut hevosista, vaan olen tyytynyt enemmänkin ihailemaan niiden ylväyttä kauempaa. Siitä huolimatta tarina vei mennessään ja tallimiljööseen oli helppo sujahtaa mukaan. Ihmissuhdekuviot oli kuvattu kaunistelemattoman värikkäästi ja asiakaspalvelutyön vaihtelevat kohtaamiset tarjosivat hupaisaakin dialogia tai vähintäänkin Katrin päänsisäisiä ajatuksia. Kirjan loppupuolella huomasin jopa naureskelevani ääneen asti, kun vauhti vaan kiihtyi.

Kottikärrykaruselli on sinänsä viihteellinen, mutta samaan aikaan myös uskottava teos. Tällä kertaa Nieminen ei lyö samalla tavalla hösseliksi kuin Ei muisteta pahalla -teoksessaan, joten mielenkiinto pysyi mukana kirjan viimeisille sivuille asti. Tällaisia kirjoja voisin Niemiseltä mielelläni lukea lisääkin.

Lukupiirikirja: Pieni suklaapuoti

Joanne Harris: Pieni suklaapuoti

Suklaapuoti 1

413 s., Otava 1999

alkup. Chocolat, 1999

suom. Arja Gothoni

kansi: Katja Alanen

Lukupiirimme jäi joulutauolle suklaantuoksuisissa tunnelmissa, sillä vuoden viimeisessä kokoontumisessa keskustelimme Joanne Harrisin läpimurtoteoksesta Pieni suklaapuoti, tietysti suklaata syöden.

Olen lukenut tämän teoksen aikaisemminkin, joskus yli 10 vuotta sitten eli jo ennen blogiaikaa. Silloin mieleeni jäi, että elokuva oli jotenkin parempi. Aika näyttää tehneen teokselle hyvää, sillä nyt taidan olla toista mieltä.

Vianne Rocher saapuu tuulen kuljettamana pieneen ranskalaiseen kylään tyttärensä Anoukin kanssa. Kiertolaisen elämään tottunut, vahvasti ennusmerkkeihin ja arjen taikuuteen luottava Vianne perustaa kylään suklaapuodin, jonka vastaanotto on ristiriitainen. Ankaran katolisessa kylässä paaston aikaan toimiva heikkouteen houkutteleva suklaapuoti herättää pahennusta, mutta on myös niitä, jotka löytävät suklaapuodista elämäänsä sitä lämpöä ja inhimillisyyttä, jota ovat niin kovasti kaivanneet.

Lukupiirissä yleinen mielipide oli, että tämä oli ihan mukavaa ja mukaansatempaavaa luettavaa. Yllättävän paljon tästä löytyi keskusteltavaa, vaikka etukäteen olin ajatellut, että onko tämä liian kevyt lukupiirikirjaksi. Hahmojen väliset ristiriidat, suklaapuodin ja kirkon vastakkainasettelu ja miljöö pyörivät keskustelun keskiössä. Joku totesi hyvin, että suklaapuodin puitteet pehmensivät tarinaa paljon. Se on epäilemättä totta, sillä esimerkiksi Muscatien avioliitto ja jokilaivojen väkeä kohtaan kohdennettu epäluulo ja viha olisivat ilman lohdullista suklaapuotia ja sen inhimillistä omistajatarta olleet aika tavalla ankeampaa luettavaa. Olimme myös yhteisesti hyvin vaikuttuneita siitä, miten hienosti Harris saa välitettyä tuoksu- ja makuaistimukset lukijalleen.

Minulle jäi nyt lukemisen jälkeen sellainen olo, että haluan lukea myös tämän jatko-osat. Sitä en tiedä milloin se aika koittaa, mutta kyllä tästä sellainen kipinä jäi. Karamellikengät kuulostaa ainakin houkuttelevalta nimeltä!

Lukupiirikirja: Piiraan maku makea

Alan Bradley: Piiraan maku makea

Flavia de Luce 1

389 s., Bazar 2014

alkup. The Sweetness at the Bottom of the Pie, 2009

suom. Maija Paavilainen

kansi: Satu Konttinen

Meidän lukupiiri aloittaa huomenna jo viidennen lukuvuotensa. Näiden vuosien aikana on ehditty lukemaan monenlaisia kirjoja, vaikka välillä kokoontumiset joutuivat tauolle koronan takia. Viides vuosi aloitetaan Alan Bradleyn dekkarin parissa. Piiraan maku makea tuli ehdotuksena piiriläiseltä, mutta itsellänikin on ollut jo vuosia aikeena tutustua tähän sarjaan.

Flavia de Luce on eversti de Lucen kolmesta tyttärestä nuorin. Hän on vasta  11-vuotias, mutta siitä huolimatta hän on paitsi sangen nokkela myös todella taitava kemisti. Hän on myös tyttäristä älykkäin, ainakin omasta mielestään. Kun Flavia löytää heidän kotikartanonsa kurkkupenkistä ruumiin, tuntuvat poliisit suhtautuvan häneen melko alentuvasti, mikä loukkaa hänen älyään. Hän ei ole mikään lapsellinen pikkutyttö, ja sen Flavia päättää näyttää myös poliiseille. Hän ryhtyykin myös selvittämään kurkkupenkin vainajan tapausta.

Kirjan takakannessa sanotaan, että tarina on kuin tehty Agatha Christien ja Viisikkojen lukijoille. Allekirjoitan tämän, sillä kyseessä on todellakin dekkari perinteiseen makuun. 1950-luvun miljöö tarjoaa kiinnostavat puitteet ja ihan omanlaisensa tunnelman tälle tarinalle. Tietynlaista kartanomystiikkaa, maalaisidyllin romuttumista ja poliiseja nokkelampi maallikko, siinäpä hyvä ja perinteinen yhdistelmä dekkarin pohjaksi.

Minä pidin tästä kirjasta monestakin syystä. Tietysti miljöö on yksi syy, mutta Flavian pikkuvanha ja hivenen näsäviisaskin hahmo on sangen kiinnostavaa seuraa. Myös juonenkuljetus on onnistunutta ja perinteisestä sankaritar joutuu vaaraan -juonikuviosta huolimatta loppuvaiheessa myös oikeasti aika jännittävää. Kaikkein eniten taisin kuitenkin pitää kirjan kielestä, sillä se on ihastuttavan nokkelaa ja leikittelevää, paikoitellen oikeasti todella hauskaakin. Niin mainioita vertauksia ja kielikuvia, Flavian ajatusten sävystä nyt puhumattakaan. Aluksi ihan merkkailin post it -lapuilla näitä kohtia kirjaan, mutta sitten juoni vei niin mennessään, että se ihan unohtui. Teoksen kieli on joka tapauksessa todella nautittavaa luettavaa. Suomentaja on tehnyt tässä todella hyvää työtä.

Kotipesä

Orvokki Autio: Kotipesä

251 s., Kirjayhtymä 1982

Pesärikko 2

Vuosi sitten keväällä, kun korona sulki koko Suomen, meidän oli ollut tarkoitus lukupiirissä keskustella Orvokki Aution Pesärikko-trilogian avausosasta Viistotaival. Vaikka lukupiiri jouduttiin perumaan, luin kirjan kuitenkin ja pidin siitä paljon. Luulin, että lukisin pohjalaistrilogian loppuun aika pian, mutta vasta nyt vuoden kuluttua sain luetuksi Kotipesän.

Armi ei ole enää samanlainen nuori ja hyväuskoinen tyttönen, jollainen hän oli rakastuessaan itseään vanhempaan pirssikuskiin Larvan Olaviin. Vuodet Olavin rinnalla eivät ole olleet sellaisia kuin Armi on kuvitellut, eikä muutto Larvan talosta anopin katon alta ole suonut heidän perheelleen sitä omaa elämää, josta Armi haaveili. Elämä kahden lapsen äitinä mustasukkaisen Olavin rinnalla ja voimakastahtoisen anopin vahtimana tuntuu suistaneen Armin urille, joista on vaikea poiketa.

Etelä-Pohjanmaan kasvattina minun on helppo viihtyä pohjalaismiljöössä. Lakeusmaisemat ja pohjalaismurre sekä tutut puheenparret tuntuvat kotoisilta. Joskus omakin murre tuntuu luettuna työläältä, mutta ihan kuten ajattelin Viistotaipaleenkin kohdalla, tässä teoksessa se tuntuu juuri oikealta ja piirtää juuri oikeanlaisen kehyksen sille, mitä Armi, Olavi ja heidän elämäänsä sivuavat hahmot edustavat.

Autio kuvaa mielestäni pohjalaisuutta ja pohjalaiseen luonteenlaatuun liitettyjä ominaisuuksia erittäin onnistuneesti. Viistotaipaleen kohdalla huomioiden osuvuus jopa hymyilytti, mutta tässä teoksessa Armin osa tuntuu välillä niin tukalalta ja epäreilulta, että mitä ihmissuhteisiin tulee, pohjalainen ylpeys, periksiantamattomuus ja ehdottomuus tuntuivat enemmänkin ahdistavilta. Ihmiskuvaajana Autio on kerrassaan mainio myös siinä mielessä, että hän muovaa hahmoistaan kiinnostavia ihmistyyppejä. Etenkin Armin kasvavaa uhmaa ja sen kanssaihmisissä herättämiä reaktioita on kiinnostavaa havainnoida.

Jylhäsalmen sydänkesä

Kirsi Pehkonen: Jylhäsalmen sydänkesä

263 s., Karisto 2020

kannen kuva: Petri Jauhiainen

kannen suunnittelu: Saana Nyqvist

Jylhäsalmi, osa 4

 

Kirsi Pehkosen ihana maalaisromanttinen Jylhäsalmi-sarja on edennyt jo neljänteen osaansa. Pidän tästä sarjasta todella paljon eikä tämäkään osa ollut pettymys. Jylhäsalmen sydänkesä on yksi eniten odottamistani kevään uutuuksista ja mielestäni tämä sarja onkin mitä oivallisinta kesälukemista. Jos et ole vielä lukenut, niin suosittelen tekemään sen!

 

Jylhäsalmella sijaitseva Reunamäen talo on ollut jo vuosikausia tyhjillään, sillä perikunta ei ole oikein päässyt sopimukseen siitä, mitä talolle tehtäisiin. Nyt jonkinlainen ratkaisu on syntynyt ja suvun nuoret naiset Maiju ja Henna lähetetään Reunamäelle raivaamaan paikkoja myyntiä varten. Serkusten urakka ei ole kuitenkaan todellakaan niin helppo kuin voisi olettaa, ja välillä mielenkiinto karkaa Reunamäen fiksauksesta kylän kesärientoihin ja etenkin kylän poikamiehiin.

 

Jylhäsalmen sydänkesän keskiössä on serkuksista tasaisempi ja harkitsevaisempi Maiju. Pidin hänen hahmostaan paljon ja oli jälleen mukava kuulla tuttujen jylhäsalmelaisten kuulumisia. Mikäli käsitin oikein ja muistan edellisen osan tapahtumat oikein, niin tämä kirja sijoittuu osittain samaan ajankohtaan sen kanssa. Aika kiinnostava veto ja toisaalta sarjan jatkokehittelyn kannalta ehkä myös jokseenkin tarpeellinen, jos ei haluta viedä (muissa osissa keskeisien) hahmojen asioita eteenpäin vauhdilla. Myös kerrontaratkaisussa oli sikäli uutta tyyliä, että tässä teoksessa oli kaksi aikatasoa, jotka punoutuivat yhteen ehkä hieman yllättävälläkin tavalla.

 

Jylhäsalmen kesä tempaisi minut jälleen mukaansa ja olisin mielelläni viipyillyt sen maisemissa pidempäänkin. Nyt ei auta kuin jälleen alkaa odottaa uutta kirjakevättä, jos silloin pääsisi taas palaamaan uusien kuvioiden myötä Jylhäsalmelle!

 

♠♠♠♠½