Kellokosken prinsessa

Ilkka Raitasuo ja Terhi Siltala: Kellokosken prinsessa

252 s., Like 2010

 

Meillä on kirjallisuuspiirin seuraavana aiheena elämäkerrat. Päätin sitä varten lukea jo hyvän aikaa lukulistallani olleen Ilkka Raitasuon ja Terhi Siltalan kirjoittaman Kellokosken prinsessan, joka kertoo Kellokosken sairaalassa asuneesta mielenterveyspotilaasta Anna Svedholmista.

 

Anna Svedholmin (1896-1988) elämänkulku oli kaikkea muuta kuin helppo. Anna Svedholmin elämään mahtui monia vastoinkäymisiä, joiden on arveltu vaikuttaneen ratkaisevasti hänen mielenterveytensä järkkymiseen: isän tapaturmainen kuolema ja Annan päätyminen kasvatettavaksi muualle, huonot perhesuhteet, avioero ja lopulta taloudellisiin vaikeuksiin ajautuminen sinetöivät Annan kohtalon. Hänellä oli ollut jo aikaisemmin mielenterveysongelmia, jotka hän kuitenkin pystyi hallitsemaan. Pian koitti kuitenkin aika, jolloin Anna sijoitettiin pysyvästi Kellokosken sairaalaan.

 

Anna Svedholm (o.s. Lappalainen) sai elämänsä aikana useita diagnooseja, mutta lopulliseksi diagnoosiksi tuli maanisdepressiivisyys. Anna asui Kellokosken sairaalamiljöössä 1930-luvun alusta lähes viimeisiin elinvuosiinsa asti. Muutamaa vuotta ennen kuolemaansa Anna siirrettiin Nikkilän sairaalaan. Anna otti kuitenkin suvereenisti paikkansa minne ikinä menikin. Maanisdepressiivisyyden lisäksi Annalla oli todettu suuruusharha. Hän väitti olevansa englantilainen prinsessa, jonka kotka oli kuljettanut Suomeen hänen ollessaan vielä pieni. Anna vaati kuninkaallista kohtelua ja hän kuvittelikin omistavansa paitsi Kellokosken sairaalan (kartanonsa) myös muut Kellokosken kylän rakennukset. Lisäksi hän puhui useista julkisuudenhenkilöistä läheisinä tuttavinaan tai sukulaisinaan.

 

Olen joskus nähnyt Anna Svedholmista kertovan elokuvan Kellokosken prinsessa, joten siitä alunperin tuli ajatus lukea kirjakin. Nyt lukukokemuksen jälkeen voin todeta, että elokuvasta saamani kuva täydentyi hyvin. Annan tarina oli ihan mielenkiintoinen, mutta toisaalta taas hyvin surullinen. Millaista Annan elämä olisi voinut olla nykypäivänä, kun mielenterveysongelmiin ei etsitä apua malariasta tai insuliinishokkihoidoista? Tässä teoksessa tulee myös esitellyksi keskeisiä mielenterveysongelmien hoitomuotoja, joita myös Annaan testattiin hänen pitkän "potilasuransa" aikana.

Myrsky

Tiilikka, Elina: Myrsky
249 s., Gummerus 2011

Elina Tiilikka kohahdutti vuonna 2010 ilmestyneellä osittain omakohtaisella teoksellaan Punainen mekko. Teos jakaa mielipiteitä, osa pitää siitä ja osa inhoaa sitä syvästi. Olen itsekin lukenut teoksen, ja täytyy sanoa, että pidin siitä kovasti. Itkin jopa sitä lukiessani, tosin en päähenkilön vaan hänen kissansa vuoksi. Noh, odotukseni siis olivat kohtalaiset Myrskyn suhteen eikä se lunastanut niitä.

Myrsky kertoo maanisdepressiivestä nuoresta naisesta, jolla on taipumus joutua hankaluuksiin. Päähenkilö Myrsky tapaa tarttua toimeen, mutta into lopahtaa yhtä nopeaa kuin alkaakin. Hän opiskelee taidetta, mutta ei sekään tahdo sujua. Luottotiedot menevät, kun hän intoutuu tilailemaan netistä kaikkea turhaa. Myrsky ei tarkoita kenellekään pahaa, mutta aina hän kuitenkin jollakin tavalla sotkee asiat.

Teos yrittää luoda päähenkilöstä kuvan, jonka mukaan hän on vain eksynyt tyttönen joka kaipaa apua. Minun ensimmäinen mielikuvani oli ärsyttävä, huomionhakuinen, lapsellinen ja moraalisesti rappiolla oleva kakara. Ensivaikutelma ei pettänyt tällä kertaa, sillä käsitys säilyi samana läpi koko teoksen.

Myrsky varastaa, vetää huumeita, käyttäytyy itsetuhoisesti ja väkivaltaisesti. Jotenkin nämä tapahtumat jäävät vain toteamuksen tasolle, sillä en löytänyt tekstistä sellaista syvyyttä tai tunnetta, joka olisi puhutellut tai koskettanut. Elämä on muka niin jännittävää, mutta silti tapahtumat eivät tunnu jännittäviltä, ei tule sellaista "apua, mitä nyt tapahtuu" -tunnetta. Myrsky ei oikeastaan joudu edes kohtaamaan elämänsä sotkuja, sillä aina hän onnistuu livahtamaan pakoon tai joku huolehtii hänestä.

Jotenkin minun on aina kauhean vaikea suvaita ihmisiä, jotka eivät edes yritä mitään asioiden muuttamiseksi ja kerjäävät huomiota tai sääliä. Joskus asioita ei toki ole mahdollista muuttaa ja sairaus vaikuttaa asioihin, mutta jotenkin en pysty ajattelemaan Myrskyä "henkisesti sairaana". Minusta tuntuu, että Tiilikka ei onnistunut välittämään ajatusta tekstin tasolle. Mielestäni myös teoksen loppuratkaisut ovat ärsyttäviä ja kuitenkin jotenkin mitäänsanomattomia.

Mietinpä tässä juuri, että miksi ylipäätään kahlasin tämän teoksen loppuun.
♠