Lakiankuut

Johanna Pitkäranta: Lakiankuut - Kakstoista tarinaa murtehella

omakustanne 2024

Aiemmin runoteoksen Valakiapuoli: runoja murtehella julkaissut Johanna Pitkäranta on julkaissut tällä kertaa novellikokoelman Etelä-Pohjanmaan murteella. Osa Lakiankuut -kokoelman novelleista on julkaistu aiemmin Peräseinäjoen joulu -lehdessä, mutta mukana on paljon muutakin kuin jouluisia juttuja. Lakiankuut nimittäin kattaa koko vuodenkierron 12 tarinallaan - joka kuukaudelle on omansa.

Henkseleitä paukutellen totean tuntevani tämän kirjailijan henkilökohtaisesti, sillä työskentelimme yhtä aikaa samoissa kirjastoissa usean vuoden ajan. Jotenkin minulle näistä tarinoista kuuluu hyvin selkeästi Johannan ääni ja tapa kertoa. Tuntuu tutulta ja mukavalta, vaikka ei me aivan näin leviää murretta töissä normaalisti puhuttu.

Tykkäsin näistä novelleista, ja se on puolueeton mielipiteeni. Näissä oli tietynlaista ajattomuutta, vaikka joissakin novelleissa olikin viitteitä tapahtuma-aikaansa. Ajattomuus varmaan muodostuu ihmisten mutkattomuudesta ja tavallisesta elämästä, onhan ihmisillä pohjimmiltaan yleensä aika samanlaisia toiveita, kipupisteitä ja arkisia kommelluksia ajasta riippumatta.

Novelli on minulle lukijana sopiva mitta murretekstille, jonka lukeminen on aina hieman muuta hitaampaa, vaikka murre olisikin omaa. Tykkäsin erityisesti novelleista Lahajasukat, Valakialla ja Porssikeitto. Niissä, kuten kyllä muissakin novelleissa, on syvää inhimillisyyttä. En tiedä miten juuri nuo novellit kuitenkin nousivat erityisesti esiin. Lahajasukista ja Porssikeitosta jäi suorastaan hyvä mieli. Voisin kyllä mielelläni lukea Johannalta vielä toisetkin kakstoista tarinaa murtehella tai vaikka eneeki.

Mummo 4

Anni Nykänen: Mummo 4

103 s., Sammakko 2016

 

En ole pitkään aikaan lukenut sarjakuva-albumia, joten oli virkistävää vaihtelua lukea sellainen pitkästä aikaa. Anni Nykäsen aiemmat Mummo-albumit ovat herättäneet hieman ristiriitaisia tunteita minussa, sillä toisaalta pidän topakasta mummosta ja hänen kantaaottavuudestaan, mutta toisaalta piirrostyyli ei oikein miellytä minua vieläkään. Piirrostyyliin kuitenkin tottuu, vaikkei se silmää miellyttäisikään.

 

Tämä neljäs Mummo-albumi sisältää tuttua mummomeininkiä, sillä mummo kouhottaa milloin mitäkin ja osallistuu omalla suorasukaisella tavallaan muun muassa naapuriensa elämään kiikaroimalla heitä ikkunasta tai avustaa pojantytärtään pariutumisessa luomalla tälle deittiprofiilin. Mummon ihana kissakin on edelleen menossa mukana, vaikka minä kyllä edelleen toivoisin näkeväni kissan vieläkin keskeisemmässä roolissa kuin tähän mennessä. Jotenkin kuitenkaan en oikein päässyt samanlaiseen fiilikseen, jonka erityisesti kaksi ensimmäistä albumia ovat tuoneet tullessaan. Tätä neljättä albumia lukiessa minua vaivasi sama asia kuin kolmannenkin kohdalla: elämän rajallisuudesta jatkuvasti muistuttaminen ja kuolemalla pilailu.

 

Mielestäni on toki hienoa, että Nykänen uskaltaa sarjakuvassaan tuoda esille sen tosiasian, että elämä on rajallista, mutta minulle tulee kyllä hieman ikävä olo siitä miten usein Kalmo vierailee Mummon luona muistuttamassa olemassaolostaan. Jotenkin ei vain jaksa aihe naurattaa tai enää edes herättää mitään ihmeempiä ajatuksia. Onneksi albumissa on kuitenkin myös muita aiheita, kun Mummo ottaa kantaa muun muassa uutisaiheisiin ja rikastaa pojantyttärensä elämää omilla elämänohjeillaan. Mummo on hahmona kiinnostava myös siinäkin mielessä, että monessa kohtaa hän on hyvin suvaitsevainen ja tällä tavoin osa sarjakuvastripeistä levittääkin avarakatseisuuden sanomaa. Kokonaisuutena tämä on siis melko monipuolinen kokonaisuus, sillä tässä pisaroi huumoria ja hieman ehkä ironiaakin välillä, mutta toisaalta tässä on ajatustakin. Ei siis missään tapauksessa turha lukukokemus, vaikka ei aina jutut miellyttäneetkään!

 

♠♠♠

Etelä-Pohjanmaan lasten satukirja

Harri Harju (toim.): Etelä-Pohjanmaan lasten satukirja - Parahia tarinoota kersoolle ja aikuusille

127 s., 3.p. Kirjapaja 2009

1.p. 2002

kuvittanut Minna Kosunen

 

"Näläkä sillä kai oli maharotoon, kun se ensimmääseksi meni kattomahan, notta mitä niis kupiis oli. Sehän tykkäs puurosta jo muutoonkin, mutta nyt kun se oli kulukenu pitkin mettiä jo usiamman päivän, niin se puuro oli oikeen hyvää sen tyhyjähän vattahan. Aluuksi se maistoo Isä-karhun kupista, mutta meinas polttaa suunsa, oli se niin kuumaa viäläkin. Sitten se maistoo Äitee-karhun kupista, mutta siinä se puuro oli jähtyny jo liikaakin. Kersa-karhun kupois se puuro olikin sitten justihin parahultaasta, ja Olokitukka lusikootti sen kupin ihan tyhyjäksi." (Olokitukkaanen flikka ja kolome karhua, s. 20-21)

 

Etelä-Pohjanmaan lasten satukirja on kokoelma tuttuja satuja, jotka on mukailtu alueen murteelle. Kokoelmasta löytyy mm. tutut sadut Olokitukkaanen flikka ja kolome karhua, Keisarin uuret vaattehet ja Rinsessa ja hernes, mutta kokoelmassa oli pari satua, jotka ainakaan minulle eivät olleet tuttuja, kuten Jänis ja siili (hieman erilaisen jäniksestä ja kilpikonnasta kertovan sadun olen kuullut) ja Saapasjalakaanen kollikissa, joka oli minulle täysin uusi tuttavuus sellaisena tarinana kuin se on kokoelmassa kerrottu.

 

On mielenkiintoista lukea tuttuja satuja omalla murteella, sillä niihin tulee heti jotenkin erilainen leima. Tarina on tuttu, mutta kuitenkin jotenkin niin erilainen, ja kun on aina tottunut kuulemaan sen yleiskielisen version, tuntuu melkeinpä hassulta nähdä ja kokea tarina murreasuun puettuna. Lukukerhon viimeiselle kerralle huhtikuussa otin tämän kirjan mukaan, jotta voisin lukea vielä jonkin tarinan kerholaisille. Voin kertoa, että tämä kirja oli menestys ja kiinnosti suuresti kerholaisia, niin että kun aion lukea vain yhden tarinan, sainkin lopulta lukea kaksi. Nyt toukokuussa luin sitten teoksen itsekseni kokonaan, sen verran alkoi murresadut kiinnostaa.

 

Moni tämän kokoelman saduista on kerrottu suoremmin kuin useimmat kuulemani versiot. Olen joskus muinoin lukenut teoksen, joka käsitteli joitakin vanhoja satuja ja niiden alkuperäisiä versioita, joten tiedän kyllä, että monia satuja on aikojen kuluessa siloiteltu. Esimerkiksi tämän kokoelman Kolome piäntä porsasta -tarinassa kaksi porsasta joutuu suden suuhun, kun aina aikaisemmin olen kuullut tarinan, jossa jokainen porsas kuitenkin pelastuu. Samoin esimerkiksi Tuhkimossa sisarpuolet muka leikkaavat jaloistaan palat pois, jotta lasikenkä sopisi, mikä nyt ei ole ihan tavanomaisin versio siitä tarinasta. Itse jotenkin tykkään kyllä enemmän niistä tutummista siloitelluista versioista, sillä nämä suoremmat versiot olivat osasta ehkä hieman liian "raakoja" minun makuuni.

 

Mielestäni tällä kirjalla on tärkeä funktio, kun ajatellaan murretietoisuuden säilymistä. Enää ei juuri kuule puhuttavan kovinkaan "leviää pohojalaasta" ja koko ajan murresanojen tuntemus vähenee. En itsekään ole mikään Etelä-Pohjanmaan alueen murre-ekspertti ja välillä tuleekin vastaan sanoja, jotka eivät minulle ole tuttuja. Tässä kokoelmassakin oli muutama sana, joiden merkityksestä en ollut täysin varma tai en ainakaan osaisi selittää sitä auki, vaikka sinänsä tiedän mitä sana tarkoittaa. Koska itsellenikin tässä oli hieman vieraita sanoja, tämä voi tuntua ainakin pienestä ja murteeseen tottumattomasta lapsesta ihan vieraalta kieleltä, mutta tietysti kun sadut ovat jo ennalta tuttuja, voi tarinaa seurata jo muistin perusteellakin, vaikka jokaista sanaa ei ymmärtäisikään. Kokonaisuutena tämä on siis toimiva kokoelma: tuttu tarina hieman eri sanoin kerrottuna.

Ei tehrä tästä ny numeroo

Sinikka Nopola: Ei tehrä tästä ny numeroo

äänikirja, 2CD, WSOY 2004

lukijoina Seela Sella ja Esko Roine

Nappasin työmatkoille kuunneltavaksi Sinikka Nopolan Ei tehrä tästä ny numeroo -teoksen äänikirjaversion, sillä olin ajatellut mennä katsomaan elokuviin uutuuselokuvan Eila, Rampe ja likka, joka siis liittyy siihen kirjasarjaan, johon tämä äänikirja lukeutuu. Elokuviin meno jäi tekemättä, mutta sillä asialla ei ole mitään tekemistä tämän teoksen kanssa. Itse asiassa elokuvan traileri vaikuttaa aika tavalla kiinnostavammalta kuin mitä tämä kirja oli.

Ei tehrä tästä ny numeroo sisältää novellityyppisiä kertomuksia hämäläisestä elämästä huumorilla ryyditettynä. Oikeastaan kertomukset kattavat koko elämän kirjon lapsuudesta vanhuuteen saakka, ja jokaiseen asiaan on sopivaa todeta, että "ei tehrä tästä ny numeroo". Minun ymmärtääkseni kaikilla kertomuksilla ei ollut mitään tekemistä toistensa kanssa, vaan hahmojen nimet muuttuivat ja tarinoissa oli erilaisia kaikuja. Olin kuvitellut, että tämä olisi yhden perheen elämää kuvaava teos, mutta taisin olla väärässä.

Seela Sellan ja Esko Roineen tulkintaa oli mukava kuunnella ja mielestäni he toivat murteellisuuden hyvin esiin. Vaikka tämän teoksen murre ei olekaan minulle tai lähipiirilleni ominaista murretta, oli sitä silti mukava kuunnella eikä sen ymmärtäminen tuottanut vaikeuksia. Lisäksi toisen levyn lopussa oli vielä käännettynä murresanat yleiskielelle, jos joku jäi askarruttamaan. Ainut mikä erityisesti latisti kuuntelukokemusta oli se, että tämän teoksen huumori ei vain yksinkertaisesti oikein ollut minun mielestäni hauskaa. Kirjaa kyllä kuunteli, mutta sen suuremmin huvittumatta. Hyvät lukijat/tulkitsijat kuitenkin pelastivat paljon. Lisää Nopolan hämäläisteoksia en kuitenkaan taida kuunnella tai lukea, mutta tulipahan ainakin kokeiltua.

 ♠♠½

Kuinka monta iltaa

Eira Pättikangas: Kuinka monta iltaa

320 s., Karisto 2014

Olen aikaisemmin lukenut kaksi Eira Pättikankaan teosta, joista ensimmäinen ei oikein vakuuttanut, mutta toinen jo nosti Pättikankaan arvostusta silmissäni. Pättikangas on etenkin Etelä-Pohjanmaalla hyvin suosittu kirjailija, joten tästä syystä olen halunnut hänen tuotantoonsa tutustua. Uutuusteos Kuinka monta iltaa löi minut ällikällä, sillä kahden aiemmin lukemani teoksen perusteella en odottanut mitään erityistä. Ei tämä vieläkään ole mitään erityisen ihmeellisen loisteliasta, mutta oikein toimiva ja otteessaan pitävä, viihdyttävä teos kumminkin. Ja se on paljon se!

Kuinka monta iltaa on mielestäni jotenkin saippuaoopperamaisempi ja kevyempi kuin aikaisemmin lukemani Pättikankaan teokset, mikä ei suinkaan ole paha asia. Tähän teokseen mahtuu paljon tunteita, käännekohtia ja mylläköitä, jotka kirpaisevat joskus pahastikin. Tarinan keskiössä on 1950-luvun pohjalaiskylän naiset aina nuorista tytöistä keski-ikäisiin emäntiin asti. Pättikangas kuvaa elämäntyylien ja maailman muuttumista heidän kauttaan, ja mielestäni hän tekee sen hyvin. Pättikankaan luoma läpileikkaus siitä, miten muutokset myös ihmisiä muuttivat, on mielestäni onnistunut, mutta eniten pidin siitä, millaisia tunnemyrskyjä ja kipeitäkin tunteita hän on hahmoihinsa upottanut. Taka-Mäkkin katkeroitunut Tyyra, kauppiaan haaveileva Lilli-tytär ja vähään tyytyväinen ompelijatar Sannu paljastuvat paljon enemmäksi, kuin voisi alunperin kuvitella.

Pättikankaan tarinassa on mitä tunnesolmuihin tulee paljon tuttuja vanhanaikaisia käänteitä, mutta myös todellisia jymy-yllätyksiä. En olisi osannut aavistaakaan mitä hän laittaa hahmonsa kokemaan ja tuntemaan ja tekemään, välillä jopa oman ja jonkun toisen onnen kustannuksella järkisyistä. On hienoa, että Pättikangas tuo tarinaansa yllätyksellisyyttä, sillä se tosiaan pitää mielenkiintoa yllä. Lukija ei voi tuudittautua siihen, että "no nyt kaikki selviää".

Erityiskiitosta tämä teos ansaitsee myös ulkoisista puitteista, siis tekstin koosta lähinnä. Olin hyvin positiivisesti yllättynyt, kun huomasin tekstin olevan melko suurta. Pättikankaan pääsääntöinen lukijaryhmä on käsittääkseni hieman ikääntyneempi väestö eli toisin sanoen ikänäön tuomia ongelmia voi olla. Tässä on upeasti otettu se huomioon, ja ilahduttaapa se kyllä nuortakin lukijaa! :)

♠♠♠♠

Mummo 3

Anni Nykänen: Mummo 3

104 s., Sammakko 2014

Aika tarkkaan vuosi sitten kirjoittelin teille kahdesta aiemmasta Mummo-sarjakuva-albumista, joista olen kyllä pitänyt paljon. Sarjakuvan hurtti huumori ja hahmot, joilla on pilkettä silmäkulmassa, ovat taanneet mukavia lukukokemuksia, vaikka en piirrostyylistä ole vieläkään täysin vakuuttunut. Tässä kolmannessa albumissa oli myös muita asioita, jotka minua hieman vaivasivat.

Kuten sanottu, sarjakuvan hurtti ja välillä melko mustakin huumori on ollut tähän asti oikein toimivaa. Tässä albumissa keskitytään melko paljon elämän rajallisuuteen ja kuolemaan, joita kuvataan humoristisessa valossa. Henkilökohtaisesti en kokenut tätä kovinkaan toimivana ratkaisuna, sillä mielestäni kuolemalla pilailulla mentiin välillä liiankin pitkälle. Olisin kaivannut enemmän letkeitä aiheita ja sellaista tosielämän kantaaottavuutta, joita aikaisemmissa albumeissa on ollut. Välillä kuolemaa käsitellään asiallisesti ja se herättää ajatuksia, välillä taas karataan liialliseen korkealentoisuuteen.

Hauskaa tässä sarjakuvassa oli se, miten Mummo jälleen otti ohjat omiin käsiinsä ja pojantytärkin oli välillä ihan helisemässä isoäitinsä tempauksien kanssa. Mummossa on energiaa ja hahmon ilmeet ovat eloisia, mutta muuten hahmo on visuaalisesti edelleenkin mielestäni melkoisen irvokas eikä se miellytä minua.

Kaiken kaikkiaan tämä oli ihan hauska albumi, jonka kyllä luki ihan mielellään. Kissi on edelleen suosikkihahmoni tässä sarjakuvassa, joten sille olisin toivonut hieman isompaa roolia, mutta toisaalta pelkkä Kissin näkeminen sivuroolissa ilahduttaa paljon!

♠♠♠♠

Anjan lähes erinomainen elämä

Esko-Pekka Tiitinen: Anjan lähes erinomainen elämä

158 s., Tammi 2012

kansi: Jussi Kaakinen

Lainasin kirjastosta viikonloppulukemiseksi Esko-Pekka Tiitisen kirjan Anjan lähes erinomainen elämä. Olen kuullut siitä tähän mennessä pelkkää hyvää, joten oletin viihtyväni kirjan parissa. Näin tapahtui jopa siinä määrin, että minua vaivannut jonkin sortin lukujumi hellitti hetkessä ja luinkin koko kirjan miltei yhdeltä istumalta.

Anjan lähes erinomainen elämä kuvaa nimensä mukaisesti Anjan elämäntarinaa. Anja alkaa äänittää "ruppeemia" vanhan mankan avulla kaseteille, että on sitten edes jotain jälkipolville jätettäväksi. Ruppeemissaan Anja käsittelee sangen suorasukaiseen ja itseironiseenkin tapaansa elämänsä käännekohtia, joten en kyllä voinut olla välillä nauramatta ääneen hyväntahtoisesti. Anja on sellainen vakavansuora, ei edes yritä olla hauska, mutta on kumminkin.

Jotenkin tämä Anja hahmona on aivan valloittava, hänen seurassaan viihtyy hyvin. Vaikka Anja on hieman karikatyyrinen hahmo, niin hän tuntuu silti hyvin aidolta ja todelliselta. Tuon todentunnun syntyyn vaikuttaa varmasti se miten ihastuttavasti Anja puhuu savvoo ja on juuri sellainen kuin on, kaunistelematta. Anjasta luulee tietävänsä kaiken, kun lukee hänen ruppeemansa, mutta loppuratkaisu yllättää silti todella kovaa. En pitänyt loppuratkaisusta, sillä minä en osaa sovittaa sitä muuhun tarinaan ja saada siitä kiinni.

Esko-Pekka Tiitinen on tavoittanut tässä kirjassaan jotakin perirehellistä ja ajatuksia herättävää, vaikka hän verhoaakin näitä asioita huumorin alle. Hän kirjoittaa sujuvasti eikä tekstistä ole murteellisuudesta huolimatta lainkaan vaikea saada selvää. Onnistunutta tekstiä kaikin puolin, vaikka viimeinen juonenkäänne ei mielestäni oikein toimikaan.

♠♠♠½

Mummo 2 + haaste valmis!

Anni Nykänen: Mummo 2

104 s., Sammakko 2012

 

Minun on jo monta päivää pitänyt kirjoittaa Anni Nykäsen hurmaavan Mummon seikkailuista hänen toisessa albumissaan "Mummo 2". Töiden jälkeen olen kuitenkin pikapikaa kiitänyt äitini kanssa siivoamaan veljeni kämppää muuttovalmiiksi ja siellä sitä töitä kyllä piisasi. Nyt vihdoin on aikaa istahtaa tietokoneen ääreen ja rentoutua työviikon päätteeksi kirjoittelemalla teille tästä hauskasta sarjakuvasta.

 

Luin jokin aika sitten Nykäsen ensimmäisen Mummo -albumin, josta pidin kyllä kovasti, vaikkakin hieman moitin piirrostyyliä tietyiltä osin. Olen edelleen sitä mieltä, että Mummo on hahmona jotenkin luotaantyöntävän näköinen, mutta juttujen taso pelastaa paljon. Nykänen tuo tässä toisessa sarjakuva-albumissaan enemmän esille myös Papan ja Kissin vaiheita, mikä oli mielestäni mainio ratkaisu.

 

Nauroin monta kertaa ääneen lukiessani tätä sarjakuvaa, sillä Mummon suorasanaisuus ja Papan ilkikurisuus ja molempien hurtti huumori ovat toimiva yhdistelmä. Kun Kissi vielä pyörii mukana, niin trio on lyömätön. Mummo on hauska tapaus kerrassaan, mitäpä muuta siitä voisi enää sanoa. Kirjoittaessani ensimmäisestä albumista kerroin aika laajasti mielipiteistäni, joita en tässä nyt lähde toistamaan: samoja juttuja kun nousee jälleen mieleen.

 

♠♠♠♠½

 

Tämä albumi on seitsemäs lukemani sarjakuvateos, joten näin ollen olen nyt suorittanut Seitsemän sarja -sarjishaasteen loppuun. En kuitenkaan aio jättää sarjakuvien lukemista tähän, sillä tunnun todella päässeen niiden makuun. :)

Mummo

Anni Nykänen: Mummo

104 s., Sammakko 2010, 2.p.

Ja uutta sarjakuvapostausta taas, tällä kertaa Anni Nykäsen Mummo -sarjakuvasta. Olen aikaisemmin lukenut joistakin lehdistä muutamia strippejä, mutta kokonaiseen albumiin en ole tätä ennemmin tutustunut. Olen pitänyt Mummosta oikeastaan heti ensimmäisen stripin lukemisest lähtien ja erityisesti ne missä seikkailee myös kissa, ovat hyviä.

Mummo kertoo toimeliaasta ja eläväisestä Mummosta, joka joutuu muuttamaan kaupunkiin kerrostaloon yhdessä miehensä Vaarin kanssa. Mukaan lähtee myös heidän hyvinsyötetty kissansa. Kaupungissa Mummo etsii hupia naapurien kyyläämisestä, laukoo totuuksiaan kanssaihmisistä ja tutustuu moderniin teknologiaan ja mediaan. Mummo on suorasanainen, utelias ja ehdottoman hauska ja pirteä sarjakuvahahmo.

Mielestäni Nykänen onnistuu näissä sarjakuvissaan tavoittamaan paitsi huumorin ja lämminhenkisyyden myös totuudenmukaisuuden. Hän tuo huumorin ja pirteyden kautta esille Mummon suuren elämänmuutoksen ja samalla myös sen, millainen meidän maailmamme ja yhteiskuntamme nykyään on. Mummoja (ja vaareja) poljetaan ihan kevyesti lokaan, elleivät he pidä itse puoliaan. Tämä Mummo on sisukas tapaus, joka kieltäytyy murehtimasta tulevaa. Hän huolehtii jälkipolvistaan ja kanssaihmisistään vastaansanomattomalla mummo-otteella.

Tässä sarjakuvassa on hauskaa se miten Mummo omaksuu nykyilmiöitä omalla tavallaan. Samalla näkyy kuitenkin myös se, että Mummo on elänyt pula-ajan ja ei täysin ymmärrä nykymaailman menoa valituksineen ja nirsouksineen. Mummo pelaa pelikonsolilla, kokeilee zumbaa ja liittyy Facebookkiin sekä opettelee nuorisokieltä.

Vaari on sarjakuvassa lähinnä vain sivuhahmona, samoin heidän kissansa ja jälkeläisensä, mutta silti näillä kaikilla on tärkeä osa sarjakuvassa, ilman näitä hahmoja moni asia olisi jäänyt joko esittämättä tai esitetty toisin. Kissa on mielestäni mahtava tapaus, hänen (sen) tempauksilleen ei voi olla nauramatta. Vaari on omalla tavallaan veikeä miekkonen, joka on täysin Mummon tossun alla eikä aina ymmärrä Mummon päähänpistoja.

Piirrostyylillisesti Mummo -sarjakuvassa on jotakin sellaista mistä en pidä. Mielestäni etenkin juuri tuo Mummon hahmo on jotenkin tosi "irvokas" tai sellainen luotaantyöntävä kurttunaamoineen ja patalapputisseineen. Mummossa on kuitenkin jotakin niin herttaista ja ihanaa, että noista piirrosteknisistä miinuksista huolimatta hänestä ei voi olla pitämättä. Hahmojen ilmeet sekä miljöö on toteutettu mielestäni hyvin ja osuvasti, tätä albumia selaa mielellään monta kertaa peräkkäinkin.

Nykänen on omistanut tämän kirjan isomummilleen Martalle, ja lopussa kiitoksissa mainitaan kaikki mummot ja papat. Vaikka tämä kirja on hauska ja Mummon  hahmo aika karikatyyrinenkin, niin tästä näkyy kuitenkin koko ajan kunnioitus senioreita ja menneitä sukupolvia kohtaan. Se on yksi osa tämän teoksen viehätysvoimaa. Hieno kokonaisuus kaikenkaikkiaan. Pientä miinusta arvosanaan annan siitä, että piirrostyyli ei täysin vakuuta minua.

♠♠♠♠½

Vain routainen maa

Eira Pättikangas: Vain routainen maa

352 s., Karisto 1997

Eira Pättikankaan kolmas romaani "Vain routainen maa" sijoittuu Etelä-Pohjanmaalle jonnekin 1800-1900-lukujen vaihteeseen. Päähenkilönä on mökintyttö Meimi, jonka elämää romaani seuraa pikkutytöstä aikuiseksi naiseksi. Tyttö joutuu jo 8-vuotiaana piikomaan, koska perhe on köyhä ja ruokaa niukalti. Meimistä kehkeytyy työteliäs nuori nainen, joka uskaltaa toivoa itselleen jotakin parempaakin: emännänpaikkaa Kyngäksen talosta. Vaan pian tyttö näkee, että kaikki ei mene ihan niin kuin toivoisi, sillä hän on vain piika.

Tämä teos oli siinä mielessä hyvin mielenkiintoinen, että se kuvastaa päähenkilön vaiheita lapsesta asti, sitä millaista on ollut elää nälässä ja epävarmuudessa ja joutua lopulta jo lapsena pois kotoa. Se tuo teokseen syvyyttä aivan eri tavalla kuin pelkän nuoruuden tai aikuisuuden kuvaaminen. Harvemmin tällaiseen teokseen törmää, jossa mennään täysin lapsenkin ajatuksia seuraten. Täytyy kyllä sanoa, että aluksi se vähän tökki ja odotti tapahtumien etenemistä: lapsen tietämättömyys asioista vähän haittasi lukukokemusta. Kirjan lopussa ymmärsin kuitenkin miksi Pättikangas on tehnyt ratkaisun kuvata myös lapsen vaiheita tarkasti.

Meimille käy perinteisesti, kun nuori-isäntä hylkää naapuritalon piian. Pättikangas kuvaa Meimin hyvin vahvana nuorena naisena, joka ei nujerru, vaan jatkaa elämäänsä eteenpäin. Meimi on siis hyvin esimerkillinen siinä mielessä, mikä sopii tähän kirjaan: se tavallaan näyttää, että ei pidä lannistua ja aina on edessä tulevaisuus.

Teoksen lukukokemusta himmentää murteella kirjoitetut dialogit. Sanojen ymmärtäminen ei sinänsä tuottanut minulle vaikeuksia, mutta murteen lukeminen on hitaampaa kuin normaalin puhekielen tai kirjakielen, koska sen lukemiseen ei ole niin tottunut. Teoksen kuitenkin jaksaa lukea läpi, vaikka teos ei olekaan mitenkään järisyttävä tai yllättävä. Sen salaisuus piileekin ehkä sen tasaisuudessa. Lisäksi on hauskaa lukea vanhoista tavoista yhden maakunnan alueella, ne kun vaihtelevat niin paljon pitkin Suomenmaata.

Tämä teos on ensimmäinen Oi maamme Suomi -haasteeseen lukemani teos. Lisätietoa haasteesta löytyy "haasteet" -sivulta.

♠♠♠

Puhelinpylväiden varjossa valtatie

Pättikangas, Eira: Puhelinpylväiden varjossa valtatie

304 s., Karisto 2003

Eira Pättikangas on kurikkalainen kirjailija, joka on tunnettu etelä-pohjanmaan murteella kirjoitetuista kirjoista. Hänen teoksensa sijoittuvat tälle alueelle. Olen jo jonkin aikaa halunnut tutustua hänen tuotantoonsa ja siksipä tähän nyt tartuin.

Puhelinpylväiden varjossa valtatie sijoittuu 1900-luvun alkuun. Se kertoo Hannasta, joka on Ylä-Kaipiassa kasvattina. Hänen vanhempansa ovat kuolleet eikä kukaan kerro hänelle perheen historiasta, kaikki vaikenevat kuin yhteisestä päätöksestä. Onneksi Hannalla on kuitenkin kotimökki, jonka hän saa haltuunsa täysi-ikäisenä sekä muutama ystävä. Muuten hän tuskin jaksaisikaan piikomista.

Yhtäkkiä Hannan elämään tupsahtaa Olga-täti Seinäjoelta, ja täti ottaa tytön mukaansa. Aikaisemmin Hanna ei edes tiennyt, että hänellä tätiä onkaan. Täti kertoo tytölle suvun taustoista ja siitä, mitä Hannalta on salattu. Vaikka Hanna viihtyykin tädin luona Seinäjoella, kaihertaa koti-ikävä mieltä.

En oikein osaa sanoa mitä mieltä olen teoksesta. Se jotenkin junnasi paikoillaan, mitään ei tuntunut tapahtuvan ja sitten humps vaan ja kaikki muuttuu. Se oli puuduttavaa. Murteella kirjoitetun "repliikit" tuntuivat aluksi kankeilta lukea, vaikka olenkin samalta murrealueelta kotoisin. Luulenpa, että murretta tuntemattomat eivät saisi tästä teoksesta mitään irti.

Minua ärsytti myös se, että Hannalta tarkoin varjeltua salaisuutta ei suoraan sanottu ja kerrottu, vaikka sen pystyikin lukemaan rivien välistä. Odotin koko ajan, että koska se totuus nyt suoraan sanotaan, mutta ei niin ei.

Minusta oli jotenkin naiivia, että Hanna luottaa ihmisiin niin aukottomasti ja lähtee yhtäkkiä tuntemattoman tädin matkaan. Hanna vaikuttaa hyvin kokemattomalta ja vähän lapselliseltakin. Hänen kiukunpuuskansakin tuntuvat lähinnä naurettavilta. Henkilöhahmona en Hannasta pitänyt. Mutta jos etsin teoksesta jotakin hyvää, oli mielenkiintoista lukea tällainen historiallinen kirja, joka sijoittuu vahvasti yhdelle murrealueelle.

♠♠