Signe

Pirkko Soininen: Signe

Bazar 2024

Enpä olisi etukäteen uskonut, että Pirkko Soinisen romaani Signe jättää näin voimakkaan fiiliksen. Hieman etukäteen vierastin pitkälti Helsinkiin sijoittuvan kirjan miljöötä, sillä Helsinki ei ole milloinkaan ollut minulle merkittävä kaupunki eikä varsinkaan siinä mittakaavassa kuin se on päähenkilö Signe Branderille. Teoksen tunnelma ja tuokiomaisina vangitut valokuvia muistuttavat hetket kuitenkin sulattivat minut. Hieno kirja!

Kirjan nykyhetki on vuosi 1942. Valokuvaaja Signe Brander viruu lähes sokeana ja vakavasti sairaana Nikkilän mielisairaalan suuressa potilashuoneessa. Hänellä ei ole mielenterveydellisiä ongelmia, mutta sinne hänet ja moni muu on siirretty Helsingistä turvaan pommituksilta. Hän ei olisi halunnut lähteä Helsingistä, sillä tuo kaupunki oli hänen suuri rakkautensa. Signe makaa vuoteessaan ja käy läpi muistojaan. Hänen jo lähes sokeat silmänsä näkevät menneet päivät kirkkaina, muistoihin on tallentunut tarkkoja hetkiä kuin valokuvia.

Ihastuin Soinisen tapaan luoda tuokiokuvia. Ne ovat syviä ja moniulotteisia. Signe näyttäytyy älykkäänä itsellisenä naisena, joka teki hartiavoimin töitä unelma-ammatissaan. Minulle tämä aukeni myös kuvauksena äiti-tytär-suhteesta, joka haasteista huolimatta oli kummallekin hyvin tärkeä. Tuota ihmissuhdetta kuvattiin mielestäni hyvin kauniisti ja ymmärtävästi. Samoin valokuvaamalla tallennettujen hetkien ainutkertaisuus oli kauniisti kuvattu. Harmittaa, että en tajunnut merkitä niitä kohtia itselleni ylös. Ehkä luen tämän vielä joskus uudelleen.

Kaarna

Tommi Kinnunen: Kaarna

WSOY 2024

kansi: Martti Ruokonen

Tommi Kinnusen uusinta romaania Kaarna ei voi kuin kehua. Eri vuosikymmenillä liikkuen ja useamman henkilön muistoja ja mielikuvia kuvaten muodostuu pysäyttävä kokonaisuus, joka kertoo lukijalle paljon sellaista, mikä jää yksittäisiltä hahmoilta itseltään piiloon.

Martti, Eeva ja Marja ovat sisarukset, jotka aika ja olosuhteet ovat etäännyttäneet toisistaan kenties lopullisesti. Heidän äitinsä laina on jo vuosia ollut muissa maailmoissa. Kuolemaa tekevän äidin sairaalavuoteen viereen kokoontuminen nostaa pintaa monenlaisia tunteita. Muistot ja kokemukset äidistä erottavat heitä, vaikka äidin sairaalavuode kokoaakin heidät vielä yhteen.

Vaikka Laina-äiti onkin jo muissa maailmoissa, lukija oppii tuntemaan hänen mielenmaisemaansa paremmin ja todemmin kuin hänen lapsensa koskaan. Kirjassa liikutaan 2000-luvulta taaksepäin kohti kesää 1944, jolloin partisaanien hyökkäys muutti Lainan pysyvästi. Kaiken aiemmin kerrotun taustalla on aina se koteloitunut kipu, jota ei koskaan saanut puhutuksi, ja kysymykset, joihin ei koskaan tullut vastausta. Koska lapset eivät tiedä, he eivät voi ymmärtää äkkipikaista äitiään.

"Miehet puhuivat sodasta omanaan, miesten sotana, ja niille pahuuden mittareina on kaatuminen tai silpoutuminen. Naisten sodasta ei puhuta, eikä heidän pelostaan, ei pommituksista, ei nälkään tai sairauksiin kuolleista vastasyntyneistä vauvoista - saati sitten pahemmista. Ikään kuin sota olisi tapahtunut vain niille, jotka saivat turvakseen kiväärin." (s. 87)

Kinnusella on taito luoda henkilöhahmoja, joita voi olla vaikea ymmärtää, mutta jotka kuitenkin ovat syvästi inhimillisiä. Tässäkin kirjassa se näkyy, ja mielestäni Kaarnan henkilöhahmot menevät Kinnusen parhaiden joukkoon. Pidin sisaruksistaan erilleen jäävän Martin hahmosta ja etenkin loppuvaiheilla Lainakin sai osakseen ymmärrystä.

Kaarna olisi nopealukuinen kirja, jos ei olisi niin rosoinen ja raskas, että vaatii pieniä hengähdystaukoja. Minulle tämä oli todella vaikuttava lukukokemus ja luultavasti palaan tähän kirjaan vielä joskus uudelleen.

Lukupiirikirja: Eino

Matti Rönkä: Eino

235 s., Gummerus 2015

kansi: Jenni Noponen

Emme ole lukupiirissä pitkään aikaan lukeneet kotimaisen mieskirjailijan kirjaa, joten ehdotin piiriläisille helmikuun kirjaksi Matti Röngän Einoa. Valinta sai ilahtuneen vastaanoton, joten odotan illan keskustelua mielenkiinnolla.

Eino kertoo yhdeksänkymppisestä sodan käyneestä miehestä, jossa on alkanut ilmetä ensimmäisiä muistisairauden oireita. Kirja kertoo myös Einon pojanpojasta Joonaksesta, joka on enemmän Ukin hengenheimolainen kuin tämän oma poika, Joonaksen isä Janne. Terveyskeskuksessa Joonas näkee vanhat luodinjäljet Ukin vartalossa, ja kun Ukin kotoa löytyy vanhoja karttoja ja valokuvia, suostuu tämä paljastamaan jotain pojanpojalleen. Joonakselle on selvää, että Ukilla on salaisuutensa, jotka eivät jätä rauhaan.

Takakannessa tätä luonnehditaan romaaniksi nuoruudesta ja odottamattomista valinnan paikoista. Sitä tämä todella on. On valintoja ja seurauksia, sellaisiakin hetkiä joihin ei olisi ollut valmis, mutta jotka muuttavat ratkaisevasti kaiken. Kerronta kulkee Einon muistojen kautta sotien jälkeisiin vuosiin, mutta ankkuroituu vahvasti nykyhetkeen. Rönkä kuvaa mielestäni hienosti sitä, miten pitkä on ihmisen muisti ja miten elävänä voi jotkin vuosikymmeniä sitten koetut asiat nousta mieleen. On riipaisevaa, miten Eino toteaa miettineensä yhtä ihmistä joka ikinen päivä heidän kohtaamisestaan lähtien, siis jo vuosikymmeniä.

Vaikka Eino on jäyhä ja jämäkkä, paljastuu hänestä vähitellen myös toisenlainen puoli. Lukija pääsee näkemään, että Einon ja Kertun avioliiton solmut eivät olleet lopulta niin yksiselitteisiä kuin voisi luulla. Oikeastaan Einoa alkaa ehkä vähän käymään sääliksikin, vaikka hän onnistuikin elämässään saavuttamaan paljon haluamaansa. Minulle lukijana muodostuu kuva, että hän kyllä yritti parhaansa myös niissä asioissa, jotka eivät hänen toiveitaan oikeastaan vastanneet. On raastavaa, kun kädenojennukseen ei vastata, vaikka toinen parhaansa yrittää.

Pitkän päivän ilta

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

8 h 41 min., Tammi 2017 (1990)

alkup. The Remains of the Day, 1989

suom. Helene Bützow

lukija: Jukka Pitkänen

(kansi: en tiedä kuka on suunnitellut, mutta mielestäni se on kaunis!)

Käsittelimme lukupiirissä toukokuun kirjana Kazuo Ishiguron teosta Ole luonani aina. Pidin kirjasta todella paljon ja suorastaan ihastuin Ishiguron tapaan kertoa ja kirjoittaa, joten tiesin, että haluaisin lukea lisääkin hänen teoksiaan. Kirjagramissa joku kehui tämän kirjan äänikirjatoteutusta ja kun bongasin koodin 30 päivän mittaiseen kokeilujaksoon Suomalainen plus -ääni- ja e-kirjasovellukseen, lisäsin heti teoksen hyllyyni. Ja olihan tämä hyvä, siitä ei pääse mihinkään! Taisin pitää tästä jopa enemmän kuin lukupiirikirjastamme, joka sekin oli todella hyvä.

pitkän päivän ilta sijoittuu kesään 1956. Darlington Hallin ikääntyvä hovimestari Stevens on lähtenyt pienelle lomamatkalle halki Länsi-Englannin maaseudun. Hänen on tarkoitus tavata entinen työtoverinsa, taloudenhoitajana työskennellyt neiti Kenton, jonka Stevens uskoo halajavan takaisin töihin Darlington Halliin. Matkallaan Stevens uppoaa muistoihinsa, ja takaumien kautta miljöö laajenee 1930-luvulle. Stevensin hahmon kautta lukijalle näyttäytyy yläluokkaisen englantilaisen elämäntavan murros ja muutos sotienvälisenä aikana ja sen jälkeen. Stevens vaalii vanhoja perienglantilaisia ihanteita ja perinteitä, ja edustaa siten nykyisin ikään kuin toisenlaista maailmaa. Hovimestarin kunnianarvoisa tehtävä ei enää nykymaailmassa ole entisellään sekään.

Voi miten hieno kirja tämä olikaan! Täytyy sanoa, että Jukka Pitkänen on lukijana erinomainen, hän sopii täydellisesti hovimestari Stevensin ääneksi. Ishiguron kuvaus muuttuvasta maailmasta on samalla kertaa haikea mutta tekisi mieleni sanoa myös hieman tragikoominen. Ihanteisiinsa ja periaatteisiinsa jämähtäneenä menneen maailman ruumiillistumana Stevens hieman huvittaa, mutta samalla kertaa hän edustaa ihmistä, jolla on elämä jäänyt elämättä, kun velvollisuudentunto on saanut hänet omistautumaan työtehtävilleen. Erityisesti Stevensin hahmon traaginen puoli näyttäytyy suhteessa neiti Kentoniin, joka päätti irrottautua työstään ja etsiä elämälleen suuntaa, jota Darlington Hallista ei hänelle löytynyt. Stevens sai minut miettimään, miltä tuntuu ikääntyessään huomata, että edustamansa elämäntapa luhistuu ympäriltä vähitellen.

Kuten Olen luonani aina, myös Pitkän päivän ilta onnistui herättämään paljon ajatuksia. Teos tuntui tempaavan minut mukaansa, vaikka Stevensin vaipuminen muistoihinsa ja siitä seuranneet aikatason muutokset saivatkin varsinaisen juonen (lomamatkan) etenemään sangen hitaasti. Kokonaisuutena teos tuntui kuitenkin onnistuneelta läpileikkaukselta katoavasta elämätavasta. Tämä lukukokemus vain vahvisti ajatusta siitä, että haluan lukea lisää Ishiguron teoksia.

Lukupiirikirja: Ole luonani aina

Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina

394 s., Tammi 2005

alkup. Never Let Me Go, 2005

suom. Helene Bützow

Kun mietin, minkä kirjan lukisimme toukokuun lukupiiriin, tajusin, että emme olleet koskaan valinneet mitään Tammen Keltaisen kirjaston kirjoista. Pienen mietinnän jälkeen Kazuo Ishiguron tuotanto vaikutti kiinnostavimmalta, joten tarjosin piiriläisille teosta Ole luonani aina. Itselleni teos oli ensikosketus Ishiguron tuotantoon, mutta ei varmasti viimeinen, sillä pidin kirjasta kovasti ja suorastaan uppouduin sen maailmaan. Myös muilta piiriläisiltä tuli positiivisia kommentteja, ja teos oli ylipäätään herättänyt paljon ajatuksia.

Ole luonani aina kertoo kolmikymppisistä Kathysta, Ruthista ja Tommysta, jotka kävivät aikoinaan samaa sisäoppilaitosta jossain päin Englantia. Teoksessa Kathy muistelee kouluaikoja ja vuosia niiden jälkeen. Ystävykset ajautuivat vuosien myötä erilleen, mutta jälleennäkeminen palauttaa paljon muistoja mieleen. Kathy kuvailee pieniä yksityiskohtia, jotka ehkä ensialkuun tuntuvat hieman hämmästyttäviltä, mutta joille löytyy lopulta selitys teoksen edetessä.

Pidimme onnistuneena kerrontaratkaisua, jossa totuus Hailshamin sisäoppilaitoksesta ja päähenkilöiden taustasta paljastuu lukijalle samalla tavalla vähitellen kuin päähenkilöille itselleen. Ishiguro onnistuu piilottamaan paljon pinnan alle, sillä päällisin puolin esimerkiksi miljöö ei juuri eroa nykymaailmasta ja Hailshamin pienet omituisuudet on helppo unohtaa.

Se, että päähenkilöt/oppilaat osoittautuivat klooneiksi, joita kasvatatetaan elintenluovuttajiksi, herätti monia mietteitä. Asiasta keskusteltiin ihan teknologian näkökulmasta, mutta mietittiin sitäkin, mitän kukaan klooneista ei tuntunut kyseenalaistavan tehtäväänsä tai varsinkaan asettuvan sitä vastaan, vaan pikemminkin hyväksyi hiljaisesti kaiken. Pinnan alla kuitenkin on mielestäni nähtävissä sellaista elämänvimmaa, joka henkii halua kokea, tuntea ja ehtiä niin paljon kuin mahdollista. Myös halu tukeutua lykkäyksen mahdollisuuteen kertoo mielestäni halusta välttää väistämätöntä edes hetken pidempään.

Ole luonani aina on genreltään luokiteltavissa scifi-dystopiaksi, vaikka se sijoittuukin lähimenneisyyteen. Teoksessa teknologia ei ole mitenkään näkyvästi läsnä, vaikka tietyllä tavalla taustalla koko ajan vaikuttaakin. Pääpaino on dystooppisten kauhukuvien maalailun sijaan ihmisyydessä ja inhimillisyydessä. Ishiguro kuvaakin hienosti ystävyyttä, samoin tyttöjen välisen valtapelin ja lasten ja nuorten ryhmädynamiikan kuvaaminen on onnistunutta. Teoksessa on myös taitavaa yhteiskuntakritiikkiä varallisuuseroista.

Ishiguro herättelee teoksellaan monia kysymyksiä. Kenelle ihmisarvo kuuluu? Kenellä on sielu? Millaista olisi elää tietäen, että on olemassa vain yhtä tarkoitusta varten? Ishiguron luoma maailma on lohduton paikka, mutta hetkistä on silti mahdollistä löytää kauneutta.

Minä pidin tästä teoksesta paljon. Tästä on helppo löytää sanottavaa, ja mitä enemmän teosta pohtii, sitä enemmän se herättää ajatuksia. Mielestäni tämä sopiikin erinomaisesti lukupiirissä käsiteltäväksi kirjaksi. Katsoin tämän myös elokuvana, joka on pitkälti uskollinen kirjan tarinalle. Elokuva ei kolahtanut minuun läheskään samoissa määrin, vaikka siinä nähtiinkin hyviä roolisuorituksia.

Suomen päivät

Herman Koch: Suomen päivät

7 h 24 min., Siltala 2020

alkup. Finse dagen, 2020

suom. Antero Helasvuo

lukija: Aku Laitinen

 

Olen lukenut kaikki Herman Kochin suomennetut teokset ja pitänyt niistä paljon. Käännöskirjallisuudesta puhuttaessa Koch on itse asiassa yksi suosikeistani, mutta silti epäröin Suomen päivien kohdalla. Tiesin, että kyseessä on aikaisemmin suomennettuihin teoksiin verrattuna jotain erilaista. Suomen päivät on omaelämäkerrallinen romaani, jossa Koch kuvaa nuoruuden mylläkkää, surua ja kasvamista. Kasvun vuosiin liittyy olennaisesti 19-vuotiaan nuorukaisen päätös lähteä mahdollisimman kauas kotoaan Amsterdamista. Määränpääksi valikoitui Pohjois-Karjala.

 

Tässä teoksessa on paljon tuttua Kochia. Ihmiskuvaus on psykologisen tarkkaa ja hyvin onnistunutta. Koch on itse sanonut, että vaikka kyseessä on omaelämäkerrallinen teos, on hän värittänyt todellisia tapahtumia romaanin juonta ajatellen. Itse jäin hieman miettimään, että missä kohtaa Koch on käyttänyt värikynää ja missä kohtaa ollut peittelemättömän rehellinen. Nuoreen itseensä hän ainakin suhtautuu kaunistelemattomasti, mutta samalla myös lempeän ironisesti. Suomalaiselle maatilalle rengiksi lähteneellä kaupunkilaispojalla ei ollut mitään käytännön taitoja, mutta niin vain töitä tuli tehtyä.

 

Teoksen nimi Suomen päivät antaa olettaa, että Koch kuvaisi kirjassaan ensisijaisesti Suomessa viettämäänsä aikaan. Niin ei kuitenkaan ole, vaan teoksessa kerrotaan laajemminkin Kochin nuoruudesta ja kasvun vuosista. Koch menetti äitinsä nuorena, ja teoksessa kuvataankin hänen suhdettaan vanhempiinsa sekä vanhempien keskinäistä suhdetta. Vaikka teoksessa kuvataan paljon muutakin, Kochin huomiot Suomesta ja suomalaisuudesta tuntuvat erityisen kiinnostavilta lukea.

 

Kochin muista teoksista poiketen en oikein päässyt tähän kirjaan kunnolla kiinni. Luulen, että se johtuu ensisijaisesti siitä, että kuuntelin tämän äänikirjana. Kochin tyyli ylipäätään on sellainen, että se tuntuu itse luettuna aukeavan parhaiten, mutta omaelämänkerrallinen romaani suorastaan vaatii sitä. Aku Laitinen ei muutenkaan lukeudu suosikkeihini äänikirjojen lukijana, joten oli ehkä virhe valita äänikirja kirjan sijaan. Oma moka, teostahan siitä ei voi syyttää.

Lukupiirikirja: Kotiinpaluu

 Jan Karon: Kotiinpaluu

531 s., Aikamedia 2010

alkup. Home to Holly Springs, 2007

suom. Sami Siltala

Lokakuun alussa lukupiirimme kokoontui keskustelemaan Jan Karonin teoksesta Kotiinpaluu. Se on itsenäinen jatko-osa Karonin suosittuun Pappila keskellä elämää -sarjaan, jota en ollut aiemmin lukenut. Kirjailija oli uusi tuttavuus myös lukupiiriläisille ja monelle tuli yllätyksenä, että Jan Karon on itse asiassa nainen. Kieltämättä olin itsekin luonut mielikuvan siitä, että kyseessä on mieskirjailija. Kirjasta oli pääosin pidetty, vaikka teosta luonnehdittiinkin ennalta-arvattavaksi ja ikään kuin aikuisten saduksi, jossa kaikki käy epäuskottavan hyvin joka käänteessä. Allekirjoitan huomiot, mutta minä myös pidin tästä kirjasta.

Pastori Tim Kavanagh saa mystisen kirjeen, jossa on vain kaksi sanaa, jotka kehottavat häntä palaamaan kotikaupunkiinsa Holly Springsiin. Tim päättää lähteä matkaan, vaikka kirje onkin hämmästyttävä ja edellisestä käynnistä on jo likemmäs 40 vuotta, sillä moni lapsuudesta asti Timin mieltä askarruttanut kysymys odottaa edelleen ratkaisua: mitä tapahtui Peggylle, mikä on totuus Houckin tapauksessa, minne elämä kuljetti monet lapsuuden toverit ja millainen mies oikeastaan oli Timin isä Matthew.

Karonin kirjat on monessa kirjastossa luokiteltu uskonnolliseksi kirjallisuudeksi ja tietynlainen uskonnollinen ulottuvuus on tässä teoksessa kyllä koko ajan läsnä. Se kuitenkin kietoutuu niin hienosti osaksi tarinaa, että vaikka lukijalla ei samanlaista henkilökohtaista vakaumusta olisikaan, niin ei uskonnollisuus nouse mitenkään liiaksi esiin. Genre alkaakin näkyä teoksessa selvemmin vasta loppupuolella, jolloin esiin nousee enemmän viittauksia rukoiluun ja jumalalliseen johdatukseen.

Vaikka Pappila keskellä elämää -sarja ei olekaan minulle tuttu, niin on pastori Timin matkaan silti helppo hypätä. Hän tulee lukijalle muistojensa kautta nopeasti tutuksi, mutta muita hahmoja sen sijaan vilistää tarinassa niin paljon, että hitaasti ja harvakseltaan lukiessa piti välillä jopa selailla taaksepäin, että kukas tuo ja tämä tyyppi taas olikaan. Sivuhenkilöihin oli, joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta, vaikeampi saada otetta.

Teoksen aikasiirtymät Timin nykyisyydestä lapsuusvuosiin olivat välillä kömpelöitä ja jotenkin vaikeasti seurattavia tai tunnistettavia, mikä jonkin verran hankaloitti lukemista etenkin teoksen alkupuolella. Myös Holly Springs oli miljöönä samalla kertaa hyvin miellyttävä, mutta kuitenkin jollakin tapaa etäinen, täynnä aukkoja. Teoksesta kuitenkin välittyy hyvin kotiinpaluun tunnelma esiin tulvivine muistoineen, mutta jostain syytä vahvatkaan tunnetilat eivät oikein tulleet minua lukijana lähelle. Kuohut tuntuivat jäävän päälleliimatuiksi. Kokonaisuutena kirja oli kuitenkin kiva, juuri sellainen aikuisten satu, jollaiseksi eräs piiriläinen tätä kirjaa luonnehti. Voisin harkita lukevani myös muut Pappila-kirjat.

Janinan päiväkirjat

Janina Hescheles: Janinan päiväkirjat

126 s., Like 2015

alkup. Oczyma dwunastoletniej dziewczyny

suom. Tapani Kärkkäinen

kansi: Mikael Jaakkola

 

Voitin joitakin vuosia sitten jostakin blogiarpajaisista Janinan päiväkirjat. Kyseessä on puolalaisesta Lvivin ghetosta ja Janowskan keskitysleiriltä kertovat muistelmat, jotka teini-ikäinen Janina Altman kirjoitti ylös heti onnistuneen pakonsa jälkeen. Ne hautautuivat niin sanotusti arkistojen kätköihin, vaikka kirja julkaistiinkin ensimmäistä kertaa jo vuonna 1946 Krakovassa.

 

II maailmansodan aikaisista juutalaisiin kohdistuneista julmista vainoista on kirjoitettu paljon. Anne Frankin päiväkirja edustaa ikonisimmillaan juutalaisten kokemuksia vainojen alla, ja ihan hirveää sanoa näin, mutta mielestäni teoksen nimellä yritetään rinnastua Anne Frankiin ja ratsastaa hänen päiväkirjojensa maineella. Janinan päiväkirjat kertovat toisenlaisesta kokemuksesta juutalaisvainojen aikaan ja ovat omalta osaltaan arvokasta aineistoa ja perintöä, joten tuntuu ihan kamalalta sanoa, että mielestäni tämä teos oli lopulta aika kehno kyhäelmä. 

 

Janina Heschelesin (o.s. Altman) kokemuksia en toki millään muotoa kyseenalaista, sillä epäilemättä päiväkirjan kuvaamat ajat ovat olleet sanoin kuvaamattoman hirveitä. Tuntuukin todella väärältä arvostella toisen sydänverellään kirjoittamia muistelmia, mutta tämä teos vain on jokseenkin sekava kokonaisuus, josta paistaa kirjoittajan nuoruus ja kokemattomuus kirjoittajana. Toki muistelmien julkaiseminen lähestulkoon täysin identtisinä ensimmäiseen käsin kirjoitettuun versioon nähden tekee niistä hyvin autenttiset, mutta olen toisaalta siltikin sitä mieltä, että kirjallista asua olisi voinut hieman hioa. Janina Hescheles kertoo jälkisanoissa, että paperin vähyyden vuoksi hän joutui kirjoittamaan suoraan valmista tekstiä, joten korjauksiin tai uudelleen muotoiluihin ei ollut mahdollisuutta - olisiko siis ehkä nyt ollut niiden aika? Minusta tuntuu, että sisällöllinen anti jää vaihtelevalaatuisen kerronnan alle.

 

Kuten jo edellä mainitsin, mielestäni tämän kirjan nimellä haetaan rinnastumista Anne Frankin päiväkirjaan, sillä lopulta Janinan päiväkirjat ei ole päiväkirja lainkaan. Se on muistelma tapahtumien akuuteimman myllerryksen jälkeen, ei heti koettuna ylös kirjattua elämää. Alkuteoksen nimi kuuluu suomeksi oikeastaan "12-vuotiaan tytön silmien kautta", mikä on epäilemättä osuvampi kuvaus. Kirjan nimi asettaa aina jonkinlaisia odotuksia sisältöä kohtaan, joten ei ole ihan yksi ja sama mikä (suomennoksen) nimeksi valikoituu.

 

Jos jotain, niin ainakin Janinan päiväkirjat kuljetti minut Puolaan ja saavutin jälleen yhden maan Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa. Ilman lukuhaastetta on hyvinkin mahdollista, että olisin jättänyt tämän kirjan kesken. Nyt kirjan luettuani minun on helppo luopua tästä ja aionkin viedä tämän heti seuraavana arkena kirjaston vaihtopisteelle. Ehkä joku muu osaa lukea tämän kirjan häiriintymättä niistä asioista, jotka minun lukukokemustani himmensivät ratkaisevasti.

Uusintaluku: Juhannusvieras

Anna-Leena Härkönen: Juhannusvieras

255 s., Otava 2006

kansi: Anu Ignatius

 

Muutama vuosi sitten (noh, ehkä 10 vuotta sitten) koin suoranaisen härköshuuman Häräntappoaseen myötä ja luin varmaan kaikki hänen siihen mennessä ilmestyneet kirjansa aiheesta riippumatta. Juhannusvieraan olen halunnut lukea uudelleen jo jonkin aikaa ja nyt nappasin sen juhannuslukemiseksi. Muistan pitäneeni Juhannusvieraasta jo ensilukemalta, mutta nyt uuden lukukokemuksen myötä tämä kirja avautui minulle vielä paremmin.

Juhannusvieras kertoo nelikymppisestä sisustussuunnittelija Tuijasta, joka saa kesän alussa kirjeen Sailalta. Lapsena Tuija vietti monet kesät Sailan perheen luona maalla Ristinojalla ja tuo paikka näyttäytyy hänen muistoissaan aina todellisena paratiisina. Nyt Saila kirjoittaa kutsuakseen Tuijan Ennin 80-vuotisjuhliin. Enni oli monet lapsuudenkesät Tuijan "varaäiti", ja nyt hän alkaa olla huonossa kunnossa. Tuija päättää lähteä Ristinojalle, mutta yllättäen nostalgisiin muistoihin ilmestyy tummia pilviä. Mitä kesäparatiisin kulisseissa oikein piilikään? Mikä vei Tuomon kauas kotoaan ja sai Riston tarttumaan pulloon ja Suvin Raamattuun? Oliko Ristinoja lopulta paratiisi kenellekään muulle kuin Tuijalle?

Juhannusvieraassa on todellinen kesän tunnelma. Se on miljööltään juuri sellainen maaseutuidylli, joka puhuttelee minua: hiekkatiet, peltomaisemat, vanhat talot ja navetat. Tuijan muistoissa heinä tuoksuu, aina paistaa aurinko ja kylän kioskista ostetaan karkkia, jotka hartaudella syödään. Ristinojalla on helppo viihtyä. Tuijan lapsuusidylli kuitenkin murenee pala palalta, kun hän alkaa aikuisen silmin ymmärtää Palolan perheen vaiettuja asioita. Sitä, että Juho ei oikeastaan ollutkaan vitsikäs vaan jopa ilkeä. Että Tuijan saapuminen Ristinojalle oli Sailallekin aina vuoden kohokohta. Että aika on kullannut muistot.

Juhannusvieras on kirja, jossa on mielestäni aimo annos eräänlaista haikeutta siitä, että niin moni asia on muuttunut. Jostain syystä valoisat kesäyöt, lapsuuden paratiisi ja murtuvat kulissit ovat erityisen voimakas yhdistelmä. Lempeässä kesäyön valossa verhot raottuvat, mikään ei pysy enää piilossa. Ollaan vähän kuin ukkosen edellä eikä kuitenkaan.

Paitsi miljöössä myös Härkösen sujuvan tekstin parissa on helppo viihtyä. En voi kuin ihailla hänen verbaalista lahjakkuuttaan ja antaa sen viedä. Ehkäpä otan tänä kesänä jälleen kerran uusintalukuun Häräntappoaseenkin. Tuntuu, että härköshuuma saattaa taas iskeä päälle.

Michelle Obama: Minun tarinani

Michelle Obama: Minun tarinani

19 h 36 min., Otavan äänikirja 2018

alkup. Becoming, 2018

suom. Ilkka Rekiaro

lukija: Krista Putkonen-Örn

Michelle Obaman muistelmia on kehuttu paljon eikä suotta. Koska kirjastossa oli pitkän pitkä jono painettuun kirjaan, valitsin kuunneltavakseni äänikirjan, jota sitäkin jouduin jonkin aikaa odottamaan. En todellakaan jonottanut turhaan. Minun tarinani on todella hyvä kirja enkä voi kuin liittyä ylistyskuoroon. Vaikka en ole aikaisemmin ollut juurikaan kiinnostunut Michelle Obamasta henkilönä, oli tämä teos täysosuma.

Michelle Obama aloittaa tarinansa kuten kuuluukin: hän kertoo lapsuudestaan, opinnoistaan, siitä miten tapasi Barack Obaman ja miltä tuntui, kun koko maailma tarkkaili perheen elämää Barackin noustua Yhdysvaltain presidentiksi. Teos on rakenteeltaan selkeä, todella sujuvasti kirjoitettu ja ennen kaikkea kiinnostava. Suomennos ansaitsee kiitoksensa, samoin teoksen tulkinta äänikirjaksi. Kuunteluelämys oli kerta kaikkiaan nautinto.

Michelle Obama on itse kirjoittanut kirjansa. On hämmästyttävää, että monesti mediassa hänestä puhuttaessa on kirjoitettu lähinnä hänen olevan tyyli-ikoni tai kuvailtu miten hän on edustanut missäkin tilanteessa. Ne ovat päällimmäisiä asioita, joita muistan Michelle Obamasta lukeneeni. Hänen muistelmistaan kuitenkin käy ilmi miten hän on kouluttautunut ja rakentanut uraa, ollut mukana käynnistämässä tärkeitä hankkeita tasa-arvon saralla ja käyttänyt vaikutusvaltaansa muuttaakseen asenteita ja kannustaakseen jokaista tavoittelemaan unelmiaan. Hän tuntuu olevan älykäs, empaattinen ja aito ihminen.

Michelle Robinson syntyi Chicagossa vuonna 1964. Hän varttui kaupungin eteläosissa kohtalaisen vaatimattomissa oloissa, mutta turvallisessa ja tiiviissä perheessä. Hänen vanhempansa halusivat kannustaa lapsiaan tavoittelemaan unelmiaan ja niin hän todella on tehnyt. Kirjassaan Michelle Obama paljastaa inhimillisen puolensa, elämän iskut ja onnen hetket. Hän kertoo avoimesti lapsuudestaan, suhteestaan Barack Obamaan, lapsettomuushoidoista, äitiydestä, uran ja äitiyden yhdistämisestä, saamastaan julkisesta arvostelusta (joka usein tuntuu olleen hyvin epäreilua, paisuteltua ja perusteetonta) ja tunteistaan etenkin miehensä presidenttivuosien aikana.

Oma luku sinänsä on Obaman perheen aika Yhdysvaltain ensimmäisenä perheenä. Kun Michelle Obama kertoo miehensä poliittisen uran etenemisestä, ei voi kuin hämmästyneenä todeta sen vaatineen perheeltä paljon enemmän kuin ikinä osaisi ajatellakaan. On kiinnostavaa päästä kurkistamaan Valkoiseen taloon ja Yhdysvaltain poliittiseen järjestelmään sellaisen ihmisen kertomana, jolla on ensikäden tietoa. Rumba Yhdysvaltain presidenttiparin ympärillä, kaikki muodollisuudet ja jatkuva turvamiehitys on vieläkin isompi prosessi kuin voisi kuvitellakaan.

Ennen tämän kirjan lukemista en tiennyt Michelle Obamasta oikeastaan mitään muuta kuin sen, että hän on naimisissa Yhdysvaltain entisen presidentin kanssa ja heillä on kaksi tytärtä. Kirjassa siis oli minulle paljon uutta tietoa, mutta uskonpa että teoksesta paljastuu hänestä enemmänkin tietäville uusia kiinnostavia yksityiskohtia. Myös presidentti Obama saa tämän kirjan kautta uuden, entistä inhimillisemmän silauksen. Ennen kaikkea tämä kirja on kuitenkin tarina itseensä uskomisesta ja rohkeudesta, rajojen ravistelemisesta ja ennakkoluulottomuudesta. Minun tarinani on kaiken kaikkiaan hyvin inspiroiva teos.

♠♠♠♠♠

Jään luoksesi

Kyung-sook Shin: Jään luoksesi

10 h 21 min., Into 2017

lukija: Krista Putkonen-Örn

alkup. Eodiseonga na-reul chat-neun jeonhwabel-i ulli-go, 2010

suom. Taru Salminen

 

Kirjallinen maailmanvalloitukseni Seinäjoen kirjaston lukuhaasteen tiimoilta jatkuu ja valitsin tällä kertaa kuunneltavakseni Kyung-sook Shinin toisen suomennetun teoksen Jään luoksesi. Tällä kirjalla saan valloitettua Etelä-Korean. En tiedä kehtaanko edes tunnustaa, mutta tämän kirjan myötä minulle selvisi missä Korean niemimaa tarkalleen ottaen sijaitsee... Olen todella hakoteillä maailmankartan suhteen, joten haaste tekee minulle hyvää siinäkin suhteessa.

 

Teoksen päähenkilö on Jeong Yun, nuori yliopistossa opiskeleva nainen. Hänen rinnallaan kertojaäänen saa myös ruskean muistikirjansa kautta Jeong Yunin opiskelutoveri Myeong-seo. Oma iso osansa tarinassa on myös heidän läheisillä ystävillään sekä yliopiston professori Yunilla, joka näyttäytyy kirjassa viisaana ja oppilaidensa arvostuksen ansaitsevana miehenä.

 

Teoksen tapahtumat lähtevät liikkeelle nykypäivän tietämiltä, siis kirjan ilmestymisvuoden 2010 paikkeilta. Aikuistunut Jeong Yun saa puhelinsoiton, jossa kerrotaan professori Yunin olevan kuolemaisillaan. Tästä alkaa Jeong Yunin matka parin vuosikymmenen taakse omaan menneisyyteensä -  mellakoista täyttyviin Soulin katuihin, suuriin menetyksiin, aikuistumiseen ja läheisiin ystävyyssuhteisiin. Jeong Yunin ja ruskeiden muistikirjojen kautta lukijalle piirtyy kuva paitsi hahmojen henkilökohtaisista käänteistä myös Etelä-Korean yhteiskunnallisesta tilanteesta 1980-luvun loppupuolella.

 

Vaikka teoksen päähenkilöiden ystävien kautta lukija pääsee havainnoimaan Etelä-Korean yhteiskunnallista kuohuntaa 1980-luvulla, ei tämä teos oikeastaan kerro paljoakaan maan kulttuurista tai historiasta, vaikka miljöö nouseekin teoksessa riittävän selkeästi esille. Enemmän koen, että teoksesta nousee keskeisiksi teemoiksi nuoruus sekä oman itsensä ja oman paikkansa hakeminen muuttuvassa maailmassa. Minä pidin tästä kirjasta, sillä teoksen tunnelma kutsuu puoleensa.

 

Jään luoksesi on kirja, jonka luettuaan jää tuumimaan tarinaa. Teoksen nimi saattaa kuulostaa hieman viihteelliseltä, mutta mikään viihdekirja tämä ei sanan varsinaisessa merkityksessä olo. Lukukokemuksesta jää kuitenkin kevyt hyvä olo, sellainen kuin  pehmeän kevätsateen jälkeen konsanaan. Haluaisin jossain vaiheessa tutustua myös Kyung-sook Shinin toiseen suomennettuun teokseen Pidä huolta äidistä, sillä hänen tapansa kuljettaa tarinaa viehätti minua.

 

♠♠♠♠

If Cats Disappeared from the World

Genki Kawamura: If Cats Disappeared from the World

202 s., Picador 2018

alkup. Sekai kara nego ga kieta nara, 2012

kääntäjä: Eric Selland

Sain viime vuoden loppupuolella Elegian blogista vinkin kahdestakin japanilaisesta romaanista, joiden keskiössä on kissa. Hiro Arikawan The Travelling Cat Chroniclesin luin jo heti syksyllä ja nyt oli tämän toisen kissakirjan vuoro. Nimen perusteella voisi ajatella, että kirjassa pohditaan isostikin kissojen olemassaoloa ja sitä mahdollisuutta, että kissoja ei olisi. Lopulta se asia jää kuitenkin sivuosaan muiden asioiden rinnalla.

If Cats Disappeared from the World kertoo kolmekymppisestä miehestä, jonka jatkuvan flunssaisuuden ja voimattomuuden syyksi paljastuu paha aivokasvain. Mies asuu kahdestaan kissansa kanssa, hänen äitinsä on kuollut, välit isään ovat etäiset eikä läheisiä ystävyyssuhteitakaan näytä olevan. Järkyttävän syöpäuutisen kuultuaan hänen luokseen ilmestyy paholainen, joka tarjoaa miehelle vaihtokauppaa: hän tulee saamaan yhden elinpäivän lisää jokaista maailmasta poistettavaa asiaa vastaan. Tarjous on houkutteleva ja saa hänet pohtimaan pohtimaan elämäänsä ja sitä, mikä todella on elämässä tärkeää.

Tämän teoksen alkuasetelemasta olisi mahdollisuus laajentaa syvällisempiinkin pohdintoihin kuin mitä teos lopulta esittää. Lähestyvästä kuolemasta ja paholaisen kanssa käydystä vaihtokaupasta saisi varmasti ammennettua vaikka mitä, mutta lopputulos jää keveäksi. Teos etenee hitaanpuoleisesti ja päähenkilö palaa tuon tuostakin menneisyyteensä. Lähestyvän kuoleman hetkellä se on toki ymmärrettävää ja sinänsä juoneen kuuluvaa, mutta välillä nämä takaumat tuntuivat olevan irrallista muistelua.

If Cats Disappeared from the World on melko nopealukuinen kirja. Englanninnos tuntuu sujuvalta, vaikka en alkuteokseen olekaan japania taitamattomana luonnollisestikaan tutustunut. Jos ei odota huikeaa tarinaa ja syvällistä pohdintaa, niin mielestäni tämä sopii hyvin oman kielitaidon ylläpitoon ja kehittämiseen. Itse ehkä koenkin tämän enemmänkin kielitaidon kuin suuren kirjaelämyksen kannalta.

***
Kuittaan tällä kirjalla Japanin Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa.

Kosken kahta puolta

Jari Järvelä: Kosken kahta puolta

200 s., Tammi 2018

kansi: Markko Taina

Finlandia-ehdokas 2018

 

Myönnän, että Jari Järvelän Kosken kahta puolta olisi todennäköisesti jäänyt minulta lukematta, jos se ei olisi päässyt Finlandia-ehdokaskirjojen joukkoon. En ollut oikeastaan edes tietoinen kyseisen kirjan olemassaolosta ennen sitä. Kirjallisuuspalkinnoista voi tietysti olla montaakin eri mieltä, mutta minua ne kiinnostavat siksi, että niiden kautta voi nousta esiin sellaisia teoksia, joita en muuten noteeraisi. Kosken kahta puolta oli nopealukuinen kirja Jari-pojan kahdesta kesäpäivästä kahdessa eri mummilassa kosken eri puolilla.

 

On vuosi 1977. 7-vuotias Jari viettää kesäpäiviä mummiensa luona. Aino asuu vanhanaikaisessa puutalossa kosken toisella puolella, Sofian koti toisella puolella taas on prameampi. Elämänmeno mummiloissa on erilaista. Koski jakaa kaupungin ja mummit punaisten ja valkoisten puolille. Molemmat olivat lapsia sisällissodan aikaan, mutta siitä huolimatta molempien mieliin iskostui kaksi eri totuutta siitä, kuka oli pahantekijä ja miksi kaikki meni niin kuin meni. Jari on taitava tekeytymään näkymättömäksi ja kuulee siksi paljon sellaista, mitä ei oikeastaan olisi hänen korvilleen tarkoitettu.

 

Kirjailija Jari Järvelä on ammentanut tähän kirjaan aineksia omista lapsuusmuistoistaan sekä sukunsa historiasta. Hänen omat isoäitinsä olivat kirjan Jari-pojan mummien tavoin sisällissodassa eri puolilla ja teoksessa on todellisuuteen pohjaavia yksityiskohtia. Teos on aidosti mielenkiintoinen, mutta jotenkin en silti kunnolla saanut otetta juoneen. Tapahtumat tuntuvat lipuvan ulottumattomiin ja mummien sisällissotakokemukset rakentuvat pala palalta Jarin kuulemista sirpaleisista tarinanpätkistä. Keneenkään ei oikein pääse kiinni, vaikka silti etenkin Aino tuntuu hahmona tarinan kantavalta pilarilta. Tunnelmassa on jotain leppeän kesäpäivän unenomaisuutta, joka saa tuntemaan, ettei mitään oikeastaan tapahdu ja silti takaumien kautta tapahtuu paljonkin.

 

Kosken kahta puolta on ensimmäinen lukemani kirja Järvelän tuotannosta. Pidin teoksen sujuvalukuisuudesta ja hyvästä kielestä, mutta muuten lukukokemus oli mummien tarinoista huolimatta melko mitäänsanomaton. Tunnetilat eivät välittyneet minulle asti kunnolla. Niin ristiriitaista kuin se onkin, olisin kuitenkin lukenut mieluusti lisääkin Ainon ja Sofian lapsuudesta ja nuoruudesta, elämästä ylipäätäänkin. Ehkä se johtuu siitä, miten vaivatonta tätä oli lukea.

 

 ♠♠♠½

Rose on poissa

Katja Kettu: Rose on poissa

284 s., WSOY 2018

kannen maalaus: Manuela Bosco

 

Juuri kun vuosi 2018 oli vaihtumassa uuteen ja raketit räiskyivät kiivaimmillaan, luin viimeiset sivut Katja Ketun Finlandia-palkintoehdokkaanakin olleesta uutuusteoksesta Rose on poissa. Lukuvuoden 2018 viimeiseksi jäänyt kirja on minulle yksi viime vuoden vahvimmista, vaikka ihan alkuun tuntuikin hieman vaikealta tottua teoksen rehevään kieleen.

 

Lempi on fintiaani, suomalaisen miehen ja intiaaninaisen tytär, joka lähti reservaatista nuorena tyttönä 45 vuotta sitten. Hänen äitinsä Rose oli juuri kadonnut ja isänsä Ettu menetti muistinsa. Vasta nyt, yllättävän puhelinsoiton saatuaan, Lempi palaa reservaattiin. Muistot lapsuudesta hyökyvät yli. Niistä ja yllättäen löytyneistä Rosen Lempille vuonna 1973 kirjoittamista kirjeistä alkaa muodostua kokonaisuus, joka alkaa vihdoin ehjätä Lempiä. Kovin sirpaleinen Lempi nimittäin on ollut, kuten elämänsäkin, sillä valkoisten keskuudessa hänestä on yritetty pestä pois intiaania eikä hän ole tuntenut oloaan koskaan täysin tervetulleeksi intiaanienkaan keskuudessa.

 

Teos rakentuu kirjeistä, joista osa on kirjoitettu helmikuussa 1973 ja osa elokuussa 2018. Ensimmäiset kirjeet ovat Rosen kirjeitä Lempille, Pikku Käpälälle, jälkimmäiset puolestaan ovat Lempin kirjeitä Jim Harmaaturkille.  Rosen katoamisen arvoitus on vaivannut etenkin muistinsa menettänyttä Ettua, mutta ei se ole muidenkaan muistista päässyt unohtumaan. Rosen kirjeiden löytyminen paljastaa lopulta Lempille mitä hänen äidilleen todella tapahtui, mutta Ettua tieto ei enää kykene tavoittamaan. Omissa kirjeissään Lempi purkaa sydäntään Jimille, joka työskentelee poliisilaitoksella, mutta joka ennen kaikkea on mies, josta olisi kerran voinut tulla Lempin polkukumppani.

 

Rosen tapaus ei ole ainoa katoamistapaus intiaanireservaatissa, sillä joukko muita intiaaninaisia ja -lapsia on myös poissa. Kukaan ei kuitenkaan tutki niitä kunnolla. Rosen katoamisen taustalta löytyykin jotain paljon suurempaa kuin mitä aluksi ajattelisi. Se osoittaa, että Rosen sydän oli suurempi kuin kenelläkään muulla ja oikeudentuntonsa korkealla. Katja Kettu yllättää lukijansa - tai ainakin minut - kun juonensäikeet punoutuvat yhdeksi ja paljastavat totuuden.

 

Katja Kettu on vahva kirjailija ja hänen tuotannostaan etenkin Kätilö on tehnyt minuun suuren vaikutuksen. Sen olenkin lukenut peräti kahdesti. Rose on poissa on mielestäni yhtä väkevä teos kuin Kätilö. Se vangitsee otteeseensa pihtien lailla ja kuljettaa mukanaan intiaanireservaattiin, jonka miljöö tuntuu niin todelliselta, että sinne melkein sulautuu mukaan. Vahva suositus!

 

♠♠♠♠♠

Äiti

Hannu Mäkelä: Äiti

5 cd-levyä, 5 h 30 min.

Otava 2005, alkup. 1999

lukija: Hannu Mäkelä

 

Lukupiirissämme on joulukuussa aiheena Hannu Mäkelän kirjat, joista valitsin tarjolle kaksi vaihtoehtoa. Äiti on toinen niistä, ja se olisi voinut olla ainutkin, mutta arvelin aiheen saattavan olla joidenkin mielestä liian herkkä. Kuuntelin teoksen äänikirjana ja sen jälkeen voin todeta, että tarina ei ole niin riipaiseva kuin oletin. Tässä kirjassa Mäkelä kertoo äitinsä viimeisistä kuukausista ja kuoleman jälkeisistä viikoista, mutta siinä on mielestäni päällimmäisenä lempeyden ja kiitollisuuden tuntu ennemmin kuin surun ja kaipuun.

Hannu Mäkelän äiti Eevi sairasti muistisairautta ja asui elämänsä viimeiset vuodet hoitokodeissa. Kirjan tapahtumat saavat alkunsa, kun Mäkelälle ja tämän sisarelle ilmoitetaan, että äidin viimeiset hetket ovat käsillä. Tuosta hetkestä äiti kuitenkin sinnittelee vielä kuukausia eteenpäin. Mäkelä ja hänen sisarensa käyvät sairaalassa päivittäin. Hannua äiti kyselee, ei muista vieressä istuvan miehen olevan juuri Hannu. Katossa käydään enkelten näytelmää, sitä äiti seuraa joskus levottomanakin. Vierailuillaan Mäkelä kirjaa ylös äidin juttuja, mutta samalla kelaa mielessään omaa lapsuuttaan ja suhdetta äitiinsä.

Kuvittelin ennen kirjan lukemista, että tämä olisi todella riipaiseva ja tunteet pintaan nostava teos. En tiedä mistä johtui, mutta tämä ei juurikaan herättänyt minussa tunteita. Osasyyn uskon olevan se, että Mäkelä lukee kirjansa melko raskaaseen sävyyn. Se ei latista teoksen lempeyden ja kiitollisuuden tuntua, mutta toisaalta se ei tuo teokseen sellaisia sävyjä kuin ehkä itse lukiessa voisi siinä nähdä.

Hannu Mäkelä on kirjoittanut molemmista vanhemmistaan romaanit, mikä on mielestäni melko poikkeuksellista: harva kirjailija tekee niin. Isää en ole lukenut, mutta tätä kirjaa pidän kirjailijan kunnianosoituksena äidilleen. Tämän kirjan kirjoittaminen on varmastikin ollut myös tärkeää surutyötä - muistisairaudestaan huolimatta äiti on kuitenkin ollut olemassa.

Viimeiset mitalit

Sisko Istanmäki: Viimeiset mitalit

219 s., Kirjayhtymä Oy 1997

kannen kuva: Hannu Hyrske

kannen typografia: Liisa Holm

 

Luimme lukupiirimme marraskuun kokoontumista varten Sisko Istanmäen teoksen Viimeiset mitalit. Istanmäkeä oli toivottu aiheeksi ja juuri tämä teos valikoitui luettavaksi siksi, että sitä oli helpoiten saatavilla useita kappaleita ja lisäksi aihe vaikutti kiinnostavalta. Ennen kokoontumistamme kaivoin esiin tietoa Istanmäestä ja yritin löytää jotain tästä kirjastakin, mutta löysin ainoastaan yhden blogiosuman Ristiinan kirjallisuuspiirin blogista. Oli jotenkin havahduttavaa huomata, että 20 vuotta vanhasta teoksesta ei löydy netistä pikaisella haulla juuri mitään, ja se tuntuu ikään kuin pudonneen nettiajan kelkasta. Onneksi on esimerkiksi kirjabloggaajien klassikkohaaste, jossa nostetaan vanhempiakin teoksia esille!

 

Viimeiset mitalit kertoo 90-vuotta täyttävistä kaksosista Hettasta ja Selmasta. Selma on elämäänsä tyytyväinen vanhainkodin asukki, joka viihtyy rauhallisessa ja vähän uneliaassakin ympäristössä. Hän on lukkarinleski ja hänen elämässään on tietty uskonnollinen sävy. Hetta puolestaan on rämäpäinen ja kovasuinen, itsenäisesti omassa talossaan asuva romukauppiaan leski. Selman elämä menee raiteiltaan, kun samaan vanhainkotiin on muuttamassa molempien nuoruudenrakkaus, Punakorvana tunnettu juoksijalupaus. Juurikaan kyselemättä Hetta tempaa mukaansa sekä Selman että Punakorvan.

 

Jo matka Hettan talolle osoittaa millaista seuraavat kyläilyviikot tulevat olemaan. Hetta osoittautuu ailahtelevaiseksi ja vaikka vielä matkalla tarinassa pilkahtelee huumori, on teos mielestäni loppujen lopuksi aika painostava ja ahdistava. Hettan ailahtelevaisuus ja ilkeä käytös sekä vaikeasti liikkuvien vanhusten tuskainen paarustus ulkohuussiin, puulatoon ja kaivolle on omiaan luomaan tunnelmasta tukahduttavan. Lukiessa minua hirvitti koko ajan mitä seuraavaksi tapahtuu, vaikka Istanmäki oli selvästi upottanut tarinaansa myös huumoria. Hettan hahmo vain hautaa sen kaiken alleen ja tuntuu ikävältä.

 

Viimeiset mitalit ei ole mikään hyvän mielen kirja ja lukupiirissä moni oli kokenut samanlaisia tunnelmia kuin minä. Hettan hahmoa on vaikea ymmärtää silloinkaan, kun oivaltaa, että taustalla taitaa olla jokin muistisairaus - eihän se selitä miten Hetta oli karkea jo nuorena. Punakorvaa käy eniten surku tilanteessa, jossa hän on sisarusten ikivanhojen kiistojen välissä.

 

Viimeiset mitalit on teos, josta jää lopulta ristiriitainen olo. Istanmäen tätä edellinen teos, Liian paksu perhoseksi, oli ilmestymisvuonnaan 1995 ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi. Se onkin varmasti hänen tunnetuin teoksensa, ja vaikka siinäkin päähenkilöillä on kipupisteensä, on siinä myös herkkyyttä. Se puuttuu tästä teoksesta, jolloin tragikoomisiksi tarkoitetut piirteet jäävät kovuuden alle.

Punainen osoitekirja

Sofia Lundberg: Punainen osoitekirja

e-äänikirja, 9 h 37 min.

Otava 2018

alkup. Den röda adressboken, 2017

suom. Tuula Kojo

lukija: Karoliina Kudjoi

 

Punainen osoitekirja on teos, joka kiinnitti huomioni ensisijaisesti kantensa ja nimensä vuoksi. En oikeastaan edes tiennyt mistä kirja kertoo ennen kuin aloin kuuntelemaan sitä. Tarina vei minut nopeasti mukaansa ja löysin siitä samanlaista viehätystä kuin Antoine Laurainin teoksessa Punaisen muistikirjan nainen. Kieltämättä kyllä jo etukäteen kuvitelmissani mielsin ne samankaltaisiksi niiden nimien samankaltaisuuden vuoksi.

 

Doris on 96-vuotias ja hänen elämänsä on ollut täynnä monenlaisia käänteitä. Lapsena hän sai isältään lahjaksi punaisen osoitekirjan, johon isä kehotti kirjaamaan ihmiset, jotka Doris elämänsä aikana oppii tuntemaan. Nyt huoneistonsa rauhassa Tukholmassa Doris ryhtyy kirjaamaan muistojaan ylös sisarensa tyttärentyttärelle Jennylle, ainoalle sukulaiselleen, jotta hänen muistonsa eivät katoaisi kokonaan sitten kun hän itse kuolee. Doris selaa punaista osoitekirjaansa ja uppoutuu muistoihinsa. Doris on nähnyt elämässään kaikenlaista, on ollut suuria menetyksiä, sotavuodet, loistokkaat vuodet juhlittuna mannekiinina, suurta rakkautta ja velvollisuuksia.

 

Doriksen tarina on uskomaton ja silti jollain taianomaisella tavalla uskottavakin. Mitä kaikkea voikaan ihmiselämässä nähdä ja millaisia muistoja voikaan syntyä? Ihminen kohtaa elämänsä aikana lukemattomia ihmisiä, mutta keistä tulee niin tärkeitä, että heitä haluaa muistella tarkemminkin? Teos sai minut pohtimaan elämän merkityksellisiin asioihin tarttumista ja käännekohtia. Mielestäni tämä teos on viisas romaani, ja tässä on paljon mietityttäviä asioita viihdyttävässä juonessa. Minut tarina vei mukanaan nopeasti ja Doriksen hahmossa on sellaista helpostilähestyttävyyttä, että lukijan on helppo viihtyä hänen kanssaan.

 

Googlasin kirjailijan ja kustantajan sivuilla kerrottiin, että tämä teos on ollut Ruotsissa valtava menestys. En ihmettele sitä lainkaan. Googlailuni lomassa huomasin myös erään verkkokirjakaupan sivuilla, että ensi vuoden alussa pitäisi ilmestyä Lundbergilta toinen teos Toinen puoli sydäntä. Pidin tästä niin paljon, että haluan kyllä tietää millaisen tarinan Lundberg on toiseen teokseensa kirjoittanut.

 

♠♠♠♠½

Lakkautettu kylä

Hanna Koikkalainen: Lakkautettu kylä

132 s., 2015

kustantanut Hanna Koikkalainen

teos on koostettu Suistamo - perinnelaboratorio -projektiin liittyvästä näyttelystä

 

Lakkautettu kylä on valokuvateos, joka koostuu vanhoista suistamolaisista valokuvista sekä Hanna Koikkalaisen viime vuosiin ajoittuvilla Karjalanmatkoilla ottamista kuvista. Päädyin tutustumaan tähän kirjaan, kun aloin tutkia mitä kirjoja Suistamosta olisi saatavilla. Äitini isoisä, jonka minäkin ehdin tuntemaan, oli lähtöisin Suistamolta ja joutui rakentamaan elämänsä uudelleen kotiseudun jäätyä rajan taakse. Minussa on viime vuosina herännyt hienoinen kiinnostus näitä sukupolvien jälkeen jo hiuksen hienoiksi käyneitä karjalaisjuuriani kohtaan ja erityisesti minua kiinnostaa nähdä vanhoja (ja miksei uusiakin) kuvia alueelta, jossa minun sukuani on joskus asunut.

 

Kun avasin tämän kirjan, en arvannut miten tunteita herättävä teos tämä olisi. Kurkkuani kaihersi monta kertaa, kun katsoin kuvia nauravaisista karjalaisista, jotka eivät vielä tienneet joutuvansa jättämään rakkaat kotisijansa taakseen. Koskettavia olivat myös otteet evakoiden haastatteluista ja päiväkirjamerkinnöistä. Aili Tamminen kirjoitti päiväkirjaansa Lapualla vuonna 1944 seuraavasti: "Kun menin metsään, omaan kauniiseen metsään viimeisen kerran jäähyväisille, sitä surua ei voi sanoin kuvailla, mikä kaiho silloin oli sydämessä.". 

 

Tässä teoksessa pääosaa näyttelevät valokuvat ihmisistä, paikoista ja asiakirjoista. Kun eteeni tuli ensimmäinen kuva korvauksia anovasta asiapaperista, jossa on listattuna evakon kotiin jäänyt irtaimisto, hätkähdin. Kovin tarkkaan ihmisen pitää tuntea omaisuutensa osatakseen tarkasti listata mitä kaikkea häneltä jäi taakse. Kuinka moni osaisi tarkasti kertoa mitä kaikkea oikeastaan omistaakaan? Tavaroista voi hakea korvausta ja evakoille lohkottiin talonpaikkoja uusilta asuinsijoilta, mutta mikään ei koskaan korvanne muistoja ja rakasta seutua. Taakse on jäänyt myös eläimiä, kuten muistoista ja asiakirjoista käy ilmi. Vaikka kotieläinten pitoon suhtauduttiinkin varmasti usein enemmän rationaalisesti kuin emotionaalisesti, ovat ne silti olleet arjessa mukana ja omalla tavallaan tärkeitä. Ei sitä tunnetta niin vain voi korvata. Tarkkaan tuli katsottua muutkin kuvat ja monia ajatuksiahan ne herättivät: rapistuneet rakennukset, autiot seudut, entinen kukoistus ja mitä kaunein luonto.

 

Kotiseudun menettäminen jättää ihmiseen arpia, joista lukeminen riipii minun sydäntäni. Olen itse hyvin kiintynyt kotiseutuuni enkä ole koskaan harkinnut muuttoa muualle. Ehkä siksi koen hyvin voimakkaasti niiden ihmisten tarinat, jotka ovat joutuneet kotiseutunsa jättämään pakon edessä. Minua herkisti ja havahduttikin erityisesti myös Maria Kentän vuonna 2014 antama haastattelu, jossa hän toteaa että kysymys siitä miksi piti lähteä pois, on seurannut häntä aina. Hän toteaa osuvasti, että "toiset asuu iät samoilla seuduilla ja niillä on vintillä aarteita ja kaikki muistot on tallella vaan meikäläisellä on kaikki tuolla jossain". Havahduin taas ajattelemaan, että niin todella: kyse ei ole pelkästään siitä hetkestä ja elämän rakentamisesta uudelleen, vaan kokonaisesta sukupolvien mittaisesta muistista, perinteistä ja omasta sukuhistoriasta, johon kaipaa vastauksia.

 

Lakkautettu kylä on puhutteleva teos, joka olisi esipuheen mukaan ilmeisesti kannattanut ottaa tarkasteluun yhdessä Anne-Mari Kivimäen luoman musiikkimaailman kanssa. En osaa edes ajatella olisinko saanut vieläkin voimakkaampia tunnereaktioita tästä kirjasta, jos olisin sen yhdistänyt sen musiikkiin. Youtubessa olevan trailerin perusteella niin olisi saattanut hyvinkin käydä. Haluan tutustua tuohon musiikkimaailmaan joskus, mutta ensin sulattelen tämän kirjan nostattamia ajatuksia kaikessa rauhassa.

Tankkien kesä

Sirpa Kähkönen: Tankkien kesä

412 s., Otava 2016

Luin tammikuussa Kuopio-sarjan kuudennen osan, joka sillä tietoa oli myös sarjan viimeinen osa. Kirjoitin tuolloin jättäneeni Hietakehdon odottelemaan lukulistalleni pitkäksi aikaa, koska "en millään olisi halunnut vielä sanoa hyvästejä Tuomen perheelle, Juho Tiihoselle, Saaralotalle, Marille, Arville ja kaikille muille näiden kirjojen myötä niin tutuiksi tulleille hahmoille". Siksi riemastuinkin kovin kuullessani, että sarja saa jatkoa, sillä nyt sain vastauksen moniin minua askarruttamaan jääneisiin kysymyksiin. Tankkien kesä on itsenäinen jatko-osa Kuopio-sarjaan.

Eletään elokuuta 1968. Tarinan keskiössä on aikuiseksi varttunut ja arkkitehdiksi opiskellut Juho Tiihonen, joka palaa Lontoosta koti-Kuopioon. Kuopio elää suurten muutosten aikaa, sillä katukuvasta hävitetään vanhoja asuintaloja ja tilalle rakennetaan uusia tornitaloja kaikkine mukavuuksineen. Yhteiskunta elää muutostaan ja Juhossakin tuntuu kytevän nyt jotain uutta, joka vain odottaa pääsevänsä esiin. Pala palalta rakas kaupunki muuttuu, mutta Juho päättää ryhtyä taltioimaan kaikkea ennen kuin on liian myöhäistä. Saman kaltaisella asialla on myös Mertasen Stella, joka kiertää nauhurinsa kanssa keräämässä ihmisten muistoja talteen.

Tankkien kesä on moniääninen romaani, jossa keskushenkilönä on Juho. Ääneen pääsevät mm. elämässä kolhuja kokenut lehtimies Lehtivaara, nuori ja idealistinen Stella Mertanen, tunnettu kommunisti Lassi Tuomi sekä moni muu jo aikaisemmista osista tuttu hahmo. Uutena hahmona nähdään pikkuinen Hilla, jonka osuuksia oli mielestäni suurin ilo lukea, sillä lapsi katselee maailmaa viisaasti, mutta samalla lapsen silmin ihmetellen ja kummastellen. 

Eri kertojien kautta välittyy selkeästi se, miten erilailla he maailman tilannetta katselivat ja menneisyyden kokivat. Uutta mietittävää antaa Tsekkoslovakian tilanne, sillä valtaosa Varsovan liittoon kuuluneista maista miehitti sen elokuussa 1968, koska sen poliittiset linjaukset koettiin mm. Neuvostoliitossa uhkana. Teoksen Kuopiossa moni pitää Tsekkoslovakiaa jonkinlaisena verrokkina Suomelle, ja niinpä maailman tilanne paitsi herättää vanhat sotamuistot henkiin myös laittaa ajattelemaan mitä tuleman pitää.

Vaikka Tankkien kesä olikin sujuvaa luettavaa ja oli ihana saada tietää mihin kaikki tutut hahmot sodan pyörteistä suuntasivat, en silti ole ihan varma mitä ajattelen tästä kirjasta. Viihdyin tämän kirjan parissa hyvin ja kun vauhtiin pääsin, luin tätä suorastaan ahmimalla, mutta jotenkin en tästä tavoittanut enää sitä samaa tunnelmaa kuin aikaisemmista osista. Tietysti tämä on itsenäinen osa ja siinä mielessä saakin olla erilainen, mutta jotenkin tämä ei vain sytyttänyt samalla tavalla kuin aiemmat osat. Ehkä kaikki johtuu miljöön muutoksesta, sillä aikaisemmista osista poiketen en oikein tykästynyt nykyiseen miljööseen uusine taloineen ja hajottamisen meininkiin. Kähkönen tietysti kirjottaa kaupungin muutoksesta niin kuin se varmasti on oikeastikin tapahtunut, mutta jotenkin minäkin jäin kaipaamaan sitä vanhaa Kuopiota ihan samalla tavalla kuin kesämökkinsä menettänyt Tuomen Anna ja kotinsa purkua odottava Hilda.

♠♠♠♠ 

Sarjan aikaisemmat osat ovat Mustat morsiamet, Rautayöt, Jään ja tulen kevät, Lakanasiivet, Neidonkenkä ja Hietakehto.

Rauhan kyyhky

Annikki Vesivalo: Rauhan kyyhky - Nuoren lotan päiväkirja 1939-1942

toim. Paula Sainio

163 s., Kirjokansi 2016

 

Minua on jo pidemmän aikaa kiinnostanut Lotta Svärdin toiminta ja erityisesti lottien kokemukset niin sota- kuin kotirintamillakin. Annikki Vesivalo syntyi vuonna 1921 ja oli 18-vuotias, kun sota syttyi. Annikki piti päiväkirjaa, jonka ympärille Rauhan kyyhky on koottu. Mukana teoksessa on alkuperäisiä päiväkirjamerkintöjä, myöhempiä muisteluja ja kommentteja tapahtumista sekä kirjoituskurssilla kirjoitettuja, sota-ajan tapahtumista kertovia tarinoita.

 

Esipuheessa Vesivalon tytär Paula Sainio toteaa, että joitakin päiväkirjamerkintöjä on hieman muokattu ja muiden henkilöiden nimet muutettu, mikä sai minut hieman epäilemään sitä miten alkuperäisten merkintöjen aitous on onnistuttu säilyttämään. Lukiessani huomasin, että Annikki Vesivalon päiväkirjasta huokuu aitous ja sodankin keskellä nuoruuden into ja elämisen ilo. Hieman kyllä silti oudoksun ratkaisua, että etunimillä mainittujen tuttujen nimet on muutettu, sillä ei mielestäni mistään mitään arkaluontoista paljastunut, muun muokkaamisen kyllä ymmärrän.

 

Lottana Annikki koki monenlaisia vaiheita, mutta suurimpia sodan kauhuja hän ei joutunut kohtaamaan, sillä hän työskenteli toimistotehtävissä. Sotavuodet olivat kuitenkin suuri henkilökohtainen mullistus hänelle, sitä ei käy kiistäminen. Talvisodan aikaan Annikkikin joutui lottana olostaan huolimatta lähtemään evakkoon nuorempien sisarustensa kanssa, jatkosodan aikana hän puolestaan matkasi syvälle Itä-Karjalaan. Hänen tiensä lottana päättyi hänen omasta tahdostaan vuonna 1942, sillä hänen mielitiettynsä sai vuodeksi vapautuksen sotapalveluksesta samana vuonna. Nuoret pääsivät suunnittelemaan omaa elämäänsä, ja tulevaisuudenuskohan eli vahvana sodasta huolimatta.

 

On hienoa, että Vesivalo tyttärineen päätti ryhtyä kirjaprojektiin ja tuoda kaiken kansan luettavaksi yhden palan sotahistoriaamme. Mielestäni tämä teos on hieno kokonaisuus ja saa taas kerran muistamaan, että itsenäisyytemme eteen on tehty paljon töitä - mutta samalla kuitenki eletty omaakin elämää, kukin mahdollisuuksiensa mukaan.