Lukupiirikirja: Leijat Helsingin yllä

Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä

Otava 1996

alkup. Drakarna över Helsingfors, 1996

suomentanut Arja Tuomari

äänikirjan lukijana Jussi Puhakka

Marraskuun lukupiirikirjana luimme Kjell Westön romaanin Leijat Helsingin yllä. On itse asiassa varsin yllättävää, että en ollut aiemmin hoksannut valita Westötä meille luettavaksi, vaikka olen hänen tuotannostaan ollut varsin tietoinen ja hän on tuntunut meidän piiriin hyvin sopivalta kirjailijalta. Keskustelu tästä olikin todella mielenkiintoista, vaikka - tai ehkä juuri siksi että - mielipiteet jakautuivat laidasta laitaan.

Westö on kirjailijana sellainen, jonka teokset vaativat minulta aina jonkinlaista "henkistä valmentautumista" ja tiettyyn lukutunnelmaan pääsyä, mutta jotka kyllä palkitsevat lukijansa lopulta. Minulle tuli Leijojen kanssa kiire, joten kuuntelin sen isoksi osaksi äänikirjana. Toimii oikein hyvin niinkin, vaikka hahmoja onkin runsaasti ja kerrontanäkökulma vaihtelee.

Riku Bexar on Leijojen keskushenkilö, joka on varttunut räkänokkaisesta helsinkiläispojasta aikuiseksi mieheksi ja isäksi. Siinä missä kertomus on Rikun aikuistumistarina, on se myös kuvaus lapsuudesta ja nuoruudesta nousukaudella. Perhesiteet, ystävyyssuhteet ja Helsinki ovat kaikki tarinan kannalta yhtä tärkeitä, päähenkilöä määritteleviä tekijöitä.

Leijoissa pidin eniten paitsi Westön kerronnasta myös hänen hahmoistaan, jotka ovat kyllä rosoisia ja joskus oikeastaan aika inhottavia, mutta myös hyvin inhimillisiä. Vaikka periaatteessa tarinaa olisi voinut tiivistääkin, pidin paljon siitä, miten Westö pysähtyy kuvaamaan ihmisten välisiä kohtaamisia ja henkilösuhteita. Teoksen pitkä aikajänne Rikun lapsuudesta aikuisuuteen asti mahdollistaa upean ajankuvan luomisen. Juuri teoksen runsaus viehätti minua, enkä siksi todella tiivistäisi hiukkaakaan.

Saa nähdä milloin seuraavan kerran saan oikean mielentilan Westön tuotantoon tarttumiselle, mutta tästä kokemuksesta jäi kyllä hyvä mieli.

Rikinkeltainen taivas

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas

459 s., Otava 2017

alkup. Den svavelgula himlen, 2017

suom. Laura Beck

 

Vielä pitää kirjoittaa tästä syyskuun viimeisestä luetusta kirjasta ennen kuin on aika käsitellä syyskuuta kokonaisuutena. Kjell Westön Rikinkeltainen taivas oli kiehtova lukuelämys, jota kuitenkaan ei voinut ahmaista kerralla vaan tarina ja kerrontatapa vaati makustelua vähän kerrassaan. Uskaltaisin kirjan luettuani jopa veikata, että tämä saattaa hyvinkin olla ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi.

 

Rikinkeltainen taivas kertoo paitsi minäkertojasta myös hyvin vahvasti hänen elämäänsä kuuluneesta Rabellin varakkaasta porvarissuvusta. Minäkertoja on tavallisen työläisperheen poika, joka viettää kesäänsä perheen vuokratulla kesäpaikalla, jota Metsätorpaksi kutsutaan. Eräänä kesäpäivänä hän kohtaa kaupalla Alex Rabellin, joka kutsuu hänet vieraakseen perheen upeaan kartanoon. Tuosta vierailusta alkaa vuosikausien ystävyys, joka aaltoilee vuosien varrella, mutta kestää kuitenkin. Rabellien Ramsvik-kartanosta sekä kaupunkikodista tulee kertojalle tuttuja paikkoja ja läheisemmin hän liittyy Rabellien perheeseen Stella Rabellin kautta. Vuosien varrella mielikuva Rabellien yltäkylläisyydessä elävästä täydellisestä perheestä rakoilee ja samalla kertoja joutuu pohtimaan myös omaa itseään suhteessa muihin.

 

Rikinkeltaisen taivaan tarina kantaa vuosikymmenien läpi aina 1960-luvulta nykypäivään. Vuosiin mahtuu paljon käänteitä, suhdanteiden muutoksia ihmissuhteissa ja kasvun vuosia aikuistuessa ja omaa paikka etsiessä. Kerronta on paikoitellen melko hidastempoista ja pohdiskelevaa, mutta tasaisuudessaan kuitenkin viehättävää. Tunnelma on välillä lähes pysähtyneen nostalginen. Koko teos tuntuu kasvutarinalta.

 

Kjell Westön teoksia on mielestäni melko vaikea luonnehtia ja keriä auki, sillä niissä on jotain sellaista, jonka jokaisen pitäisi itse lukea ymmärtääkseen mitä toinen tarkoittaa. Vaikkei tässä teoksessa ollut mitään erityisen shokeeraavaa tai jännittävää, mielenkiinto pysyi yllä koko ajan. Hyvä lukukokemus kaiken kaikkiaan.

 

♠♠♠♠

Kangastus 38

Kjell Westö: Kangastus 38

334 s., Otava 2013

alkup. Hägring 38

suom. Liisa Ryömä

Kjell Westön uusin teos Kangastus 38 päätyi luettavakseni oikeastaan täysin yllättäen. Olin toki sen kirjastossa noteerannut, mutta en jotenkin kiinnittänyt siihen mitään huomiota, sillä nimen perusteella kuvittelin sen olevan jotakin "utopistista höpinää". Kun eräs asiakas sitten tätä suositteli, päätin antaa kirjalle mahdollisuuden. Onneksi annoin, sillä tämä kirja ei tosiaan ollut mitään höpinää, vaan taidokkaasti kehitelty kohtalotarina, kuten kirjaa takakannessa nimitetään.

Kangastus 38 kertoo rouva Matilda Wiikistä, joka pääsee konttoristiksi asianajaja Claes Thunen asianajotoimistoon. Rouva Wiikissä on Thunen mielestä jotakin arvoituksellista, ja lukija saakin vähä vähältä tutustua Wiikin menneisyyteen ja sen jättämiin pysyviin jälkiin, jotka Thunen toimistolla järjestetyn Keskiviikkokerhon kokoontumisen jälkeen heräävät entistä vahvempina ja tuntuvampina uudelleen eloon.

Westö kirjoittaa mielestäni vetävästi ja arvoituksellisesti rouva Wiikin persoonasta ja historiasta sen takana. Hän on rakennellut tuohon yhteen hahmoon uskomattoman monia eri ulottuvuuksia tai persoonallisuuksia, jotka auttavat lukijaa käsittämään paremmin menneisyyden kauhujen  piirtämät jäljet. Huonoksi ei voi myöskään sanoa asianajaja Thunen henkilökuvaa, jossa on vahvuutta ja herkkyyttä samaan aikaan. Hahmossa on myös jonkinlaista arvoituksellisuutta, mutta eri tavalla kuin Matilda Wiikin hahmossa.

Westö todella tuntee Helsinkinsä, se on täysin selvää tätä kirjaa lukiessa. Mielestäni hän käsittelee tuota kaupunkia hyvin rehellisesti ja kuvaa sen historiaa elävästi. Helsinki piirtyy lukijan silmien eteen aitona ja alastomana. Hän kuljettaa juonessa mukana kahta aikatasoa, vuosia 1918 ja 1938, jotka luovat mielestäni hykerryttävän parin paitsi erilaisuudessaan myös siinä, miten mennyt heijastelee tulevaa.

Täytyy sanoa, että kun luin kirjan epilogin olin enemmän kuin ällistynyt. Westö on onnistunut luomaan kirjalleen todella yllättävän ja ällistyttävän loppuratkaisun, että se jää varmasti mieleen pitkäksi aikaa. Mitään aivan tällaista en odottanut, vaikka jotakin samansuuntaista kyllä.

♠♠♠♠½

Missä kuljimme kerran

Westö, Kjell: Missä kuljimme kerran

586 s., Otava 2008, 1. p. 2006
suom. Katriina Savolainen
alkup. Där vi en gång gått

Missä kuljimme kerran on monen muun teoksen tavoin ollut lukulistallani iäisyyksiä. Koulutehtävää varten valitsin tämän luettavaksi, koska olin tämän jo kauan halunnut lukea, mutta jotenkin aina jättänyt kirjaston hyllyyn.

Missä kuljimme kerran kertoo Helsingin (ja samalla Suomen) noususta moderniksi paikaksi. Juoni kulkee usean eri ihmisen elämän kautta, osa on työläisiä ja toiset taas varakkaiden perheiden vesoja ja yrittäjiä. Pääasiallinen tapahtumapaikka on Helsinki ja ajallisesti teos sijoittuu vuosiin 1905-1938. Teoksessa nousevat esiin tuon ajan yhteiskunnalliset vedenjakajat: suurlakko, vuoden 1918 sota, sodan jättämät kaunat ja politiikka. Teos ei silti kerro pelkistä vakavista asioista vaan sen ajan ihmisten elämästä suruineen mutta myös iloineen. Rikkaat huvittelevat ja jazz tulee Suomeen, urheilu nostaa päätään ja työläistenkin asema alkaa hieman parantumaan.

Jollakin tavalla minulle tulee tästä teoksesta tai sen tyylistä mieleen Laila Hirvisaaren teokset, sillä tässä on samalla tavalla tehty hyvin taustatyö ja osattu liittää aidosti ihmisten elämä suuriin mullistuksiin. Ihmiskuvaus on yhtä mainiota ja sulavaa kuin Hirvisaarellakin, ja teoksen hahmojen voisi luulla oikeasti eläneen. Silti jotenkin minua tympäisi rikkaiden rappiolle joutuneiden irstailijoiden elämänkuvaukset, olisin toivonut laajempia kuvauksia työläisolosuhteista ja näkyvämpiä kontakteja rikkaiden ja köyhien väliin.

Välillä minusta tuntui, että eikö tätä teosta olisi voinut hieman tiivistää. Kyseessähän on suurromaani, mutta silti koin sen jotenkin turhan pitkäksi ja polveilevaksi. Aluksi oli myös hankala omaksua hahmot ja se, että kuka kukin on ja mitä tekemistä heillä on toistensa kanssa. Toisaalta teos ei ehkä olisi nykyisen veroinen, jos sitä olisi supistettu jollakin tavalla. Epilogi oli erinomainen ja tiivistetty päätös teokselle, se valaisee esimerkiksi sen mitä hahmoille tapahtuu sotien aikana.

Kjell Westö voitti tällä teoksella vuoden 2006 Finlandia-palkinnon.
♠♠♠♠