Musta kuu

Mia Vänskä: Musta kuu

295 s., Atena 2012

 

Kuuntelin pari vuotta sitten Mia Vänskän esikoisteoksen Saattaja, josta en ollut alunperin tajunnut, että kyseessä on kauhukirja. Teen mielelläni tällaisia pieniä retkiä myös itselleni vieraaseen genreen, joten kokemus oli kuitenkin mieluisa. Ajattelin jo silloin, että Vänskän tuotantoa voisin lukea lisääkin, ja nyt tuon tuuman toteutin. Musta kuu on koukuttava tarina, jossa menneisyys ja nykyisyys sekoittuvat.

 

Musta kuu sijoittuu syrjäiseen pieneen mökkikylään, jossa lomailee keskenään hyvin erilainen joukko ihmisiä: Reino ja Ursula ovat eläkeläispariskunta, Juhani lomailee pienen Iida-tyttärensä kanssa, Annukka kaipaa omaa rauhaa ja erossaoloa perheestään ja nelihenkinen rock-bändi on saapunut mökkeilemään saadakseen keulahahmonsa rauhoittumaan. Heidän matkaansa on viime hetkellä keulahahmo-Jaken kutsumana liittynyt nuori Aurora. Eletään lämmintä kesää, mutta ilmassa leijuu jotain kylmäävän painostavaa.

 

Kapeenkärjessä alkaa tapahtua kummia. Omituiset pikimustat perhoset näyttäytyvät yhdelle jos toisellekin, jostain kuuluu omituista sykkeenkaltaista kuminaa, vuorokaudenajat tuntuvat heilahtelevan miten sattuu ja tunnelma on välillä yleisesti painostava. Jotain outoa on tekeillä ja ennen pitkää näyttää siltä, että tunnelma saa jokaisen näyttämään itsestään esiin nurjimmat puolensa kuin pakotettuina. Kun osa mökkeilijöistä yllättäen katoaa ja puhelimet eivät toimi, mökkikylästä ei tunnukaan pääsevän pois. Vuosikymmenten takaiset tapahtumat mökkikylän liepeillä tuntuvat heräävän taas henkiin, mutta onko kaiken juuret vielä kauempana, satojen vuosien takana?

 

Kirja alkaa rikostutkimuksesta, joka on käynnistetty omaisten huolestuttua, kun he eivät ole saaneet yhteyttä mökkikylässä lomaileviin läheisiinsä. On selvää, että jotain vakavaa on tapahtunut, sillä mökkiläiset näyttävät kadonneen ja paikalta löytyy lukemattomia kuolleita perhosia. Sen jälkeen lukija pääsee tutustumaan mökkeilijöihin, joista keskiössä on Annukka ja bändiläiset Jake, Erkka, Äijälä ja Markus sekä heidän kanssaan mökkeilevä Aurora. Tunnelma tihenee vähitellen ja etenkin Annukka kokee outoja tuntemuksia Kapeenkärjen maisemissa.

 

Musta kuu on tiheätunnelmainen kuvaus siitä, miten aurinkoinen kesäloma voi saada synkkiä väreitä täysin yllättäen. Pidin miljööstä, joka oli tavallaan suljettu. Se tihensi tunnelmaa ja etenkin metsän läheisyys ja siellä olevat ristinkivet ja muut muistomerkit tuntuivat jännittäviltä ja hyytäviltä. Pidin myös siitä, että miljöö ulotetaan jopa 1600-luvulle lyhyin piipahduksin, mikä tuo tarinaan ihan oman säväyksensä ikiaikaisen kirouksen tunnelmissa.

 

Mielestäni Mia Vänskä osaa kirjoittaa vetävästi ja tihentää tunnelmaa askel askeleelta. Teos alkaa prologista huolimatta aika leppoisasti ja lukijana jopa melkein unohdin sen, mitä alussa oli jo hieman paljastunut, mutta sitten metsä alkaa tuntua painostavalta eikä järvikään houkuttele virkistäytymään. Miljöötä en voi tarpeeksi kehua, mutta hahmot eivät puhutelleet ihan niin paljon. Suosittelen kuitenkin tätä myös niille, jotka eivät ole välttämättä kauhukirjallisuuteen kovinkaan mieltyneet.

 

♠♠♠♠

Saattaja

Mia Vänskä: Saattaja

8 cd-levyä, 8 h 33 min

BTJ äänikirjat, 2011

lukija: Leena Pöysti

En oikein osaa sanoa miten minulta pääsi takakannen lukemisen jälkeen menemään täysin ohi se fakta, että Saattaja on kauhukirja. Ymmärsin kyllä, että tässä on yliluonnollisia elementtejä ja mystistä tunnelmaa, mutta en silti jotenkin oikein tajunnut kyseessä olevan nimen omaan kauhukirja - en vaikka se luki selkeästi tuota termiä käyttäen takakannessa heti ylimpänä. Jos olisin huomannut sen ennen kuuntelun aloittamista, olisin ehkä jättänyt kuuntelun välistä. Syynä päätökseen olisi ollut se, että olen viime aikoina joutunut ajamaan paljon hämärässä tai jopa pimeässä ja mielikuvitukseni on helposti villiintyvää sorttia. Mutta voin kertoa, että sumuisena alkuiltana lähtiessäni ajelemaan mutkaista tietä kaverini luota kotiin päin tämän teoksen kuunteleminen oli oikeastaan sopivan hykerryttävää ja tunnelma oli juuri oikeanlainen!

Saattaja kertoo nelikymppisestä Liljasta, joka päättää eron jälkeen ostaa lapsuudenkotinsa ja muuttaa sinne asumaan. Muuton jälkeen alkaa kuitenkin tapahtua outoja asioita: kellarin valot vilkkuvat, lattiaan ilmestyy sitkeästi lätäkkö kuin tyhjästä, naapuri joutuu puukotuksen uhriksi ja Liljan äiti löydetään samaisesta kellarista tajuttomana. Lääkärit ovat ymmällään, mutta Liljan jo aikaa sitten hautautuneet lapsuusmuistot ja painajaiset alkavat löytää yhteisen tekijän, joka selvittää hänelle mistä on kyse. Liljalle paljastuu, että hän on saattaja, jonka tulee huolehtia välitilaan jääneet sielut perille. Paljon on kuitenkin mystistä: miten kaikki tapahtuu, mitä välitilan synkässä virrassa oikein lymyää ja mikä kaikki Liljaa voi matkalla oikeastaan uhata.

Mielestäni Saattaja on perusrakenteeltaan kiinnostavasti kerrottu teos, jossa on sopivissa määrin kauhuelementtejä ja jännitystä. Teos piti mielenkiintoni hyvin hereillä aivan loppumetreille saakka, mutta sitten minua hieman rupesi kyllästyttämään, vaikka olin jo kestänyt melko pitkän pohjustusvaiheen siitä mitä kykyjä Liljalla onkaan. Mielestäni lukija nimittäin varmasti tajuaa paljon ennen Liljaa mitä kaikkea yliluonnollista tämän ympärillä tapahtuukaan. Lopussa kuitenkin minua ärsytti jatkuvien takaiskujen sarja, joka pakotti Liljan taas kohtaamaan luopumista ja kaikenlaisia sekavia vaiheita ennen kuin tilanne alkoi tasaantua. Odotin vain, että joko pian asiat selviävät ja "puuuum" taas tuli uusi mutka matkaan. Ihan viimeiset pari minuuttia sen sijaan taas kuljettivat pari epäilyksen värettä selkäpiissäni, sillä pienen lapsen juttelut taisivat paljastaa jotain siitä, mikä Liljaa vielä voikaan odottaa.

Kokonaisuutena minä pidin tästä kirjasta kovasti. Olen muutamaan otteeseen saanut huomata, että kauhukirjallisuus ei lähtökohtaisesti kiinnosta minua, mutta loppujen lopuksi moni kauhukirja on osoittautunut todella positiiviseksi lukukokemukseksi ja olen viettänyt kauhukirjojen parissa monia hyviä lukuhetkiä. Suurin syy kauhukirjoja kohtaan tuntemaani vieroksuntaan on se, että mielikuvitukseni ihan oikeasti laukkaa helposti ja kauhua luettuani tunnen joitain pelonsekaisia väreitä, kun illalla sammutan valot ja tulee pilkkopimeää. Ehkä taustalla on se, että olen oikeasti taipuvainen uskomaan siihen, että esimerkiksi aaveita ja levottomia henkiä voi hyvinkin olla olemassa - eihän sitä koskaan tiedä.

Mia Vänskä onnistui kyllä jättämään nimensä mieleeni kerronnan hienoisesta hitaudesta ja välillä tuossa takaiskujen kohdalla jopa junnaavuudesta huolimatta. Jos joskus iskee sopiva kauhunnälkä, niin Vänskä on taatusti varteenotettava vaihtoehto.

♠♠♠♠