Kurpitsajuhla

Agatha Christie: Kurpitsajuhla

WSOY 1985

alkup. Hallowe'en party, 1969

suom. Anna-Liisa Laine

En ole pitkään aikaan lukenut Agatha Christien teoksia, mutta nyt päätin tarttua niin sanotusti sesongin mukaiseen teokseen eli Kurpitsajuhlaan. Se kertoo pieleen menneistä lasten pyhäinpäivänjuhlista, joissa nuori Joyce löytyy kuolleena pää omenanpoimintaleikissä käytettyyn vesisankoon upotettuna. On selvää, että kyse on henkirikoksesta, mutta kun niin motiivi kuin syyllinenkin ovat epäselviä, juhlissa mukana ollut dekkarikirjailija Ariadne Oliver kutsuu ystävänsä Hercule Poirotin avuksi.

Kurpitsajuhla on taattua Christietä eli ovelaa, loppuratkaisultaan yllättävää rikoskirjallisuutta. Teemoiltaan koin tämän olevan kuitenkin paljon synkempi kuin Christien dekkarit keskimäärin. Henkirikoksen uhriksi on joutunut lapsi, mikä vie jo heti synkempiin vesiin. Valtaosassa lukemistani Christieistä on ollut kyse kolmiodraamoista tai perinnöistä, aikuisten asioista. Nyt näyttää siltä, että 13-vuotias Joyce on joutunut uhriksi vain varomattomien puheidensa vuoksi, täysin pahaa-aavistamatta. Teoksessa myös viitataan moneen otteeseen lapsiin kohdistuneisiin rikoksiin ja seksuaalirikoksien yleisyyteen. Seksi ja seksuaalisuus vilisevät myös nuorison puheessa ehkä hieman hämmentävällä tavalla, päälleliimatun arkipäiväisenä. Se ei tuntunut luontevalta, vaan pikemminkin kohahduttamishaluiselta.

Agatha Christien tekstiä on helppo lukea ja kirja tuli luetuksi nopeasti. Oli lähes nostalgisella tavalla mukavaa uppoutua aivan perinteisen salapoliisikertomuksen maailmaan. Omassa hyllyssäni odottelee pari lukematonta Christietä, joten ehkäpä seuraavan kerran salapoliisikertomusta kaivatessani tartun niihin.

Kirstin

Kaari Utrio: Kirstin

410 s., Tammi 2018

kansi: Otso Melkka

ilmestynyt ensikerran nimellä Kartanonherra ja kaunis Kirstin, 1968

 

Kaari Utrion esikoisteos Kirstin on ollut lukulistallani jo pitkään. Kun viime vuonna kirjasta ilmestyi 50-vuotisjuhlajulkaisu, lainasin sen melko pian. Tämä onkin odotellut minulla lainassa jo ihan liian pitkään, joten oli jo aikakin todella ottaa tämä luettavaksi.

Kirstiniä pidetään suomalaisena vastineena huippusuositulle Angelica-sarjalle, joka onkin ollut Utrion esikuvana hänen työstäessään esikoisromaaniaan. Esipuheessaan Utrio kertoo kirjan työstämisestä ja ilmestymisestä. Hän ei esimerkiksi pitänyt kirjan alkuperäisestä ilmestymisnimestä lainkaan ja olen kyllä itseki nsitä mieltä, että tämä lyhennetty nimi on ytimekkäämpi. Tosin alkuperäisestä nimestä näkyy mielestäni kuka oikeastaan lopulta on päähenkilö suhteessa keneen: itse koin, että teoksen ensisijainen päähenkilö taitaa lopulta kuitenkin olla kartanonherra Klaus Kristerinpoika Horn, vaikka Kirstin ja heidän suhteensa ovatkin erittäin olennaisesti muodostamassa juonta.

Kirstin sijoittuu Ruotsi-Suomeen 1500-luvulle loistokkaiden linnojen ja kartanojen mutta myös sotien, tautien ja mielettömien hallitsijoiden aikakauteen. Klaus Kristerinpoika Horn, Joensuun kartanon omistaja, on tunnettu valtiomies, jota yleisesti pidetään naistenmiehenä. Hän saisi vaimokseen kenet tahtoisi, mutta Klaus tahtoo kiivaan ja omapäisen Kirstinin, joka ei todellakaan tahdo naistenmiehen vaimoksi. Sinänsä hyvin itsevarmassa Kirstinissä esiintyy tässä kohtaa epävarma puoli, sillä hän kokee itsensä kokemattomaksi miehen rinnalla eikä tunnu voivan myöntää sitä oikein itselleenkään.

Esipuheessaan Utrio suhtautuu esikoisteokseensa ankaran rehellisesti, hän ei pyri peittelemään sen puutteita tai kömmähdyksiä, mutta samalla Utrio on nuorta esikoiskirjailijaa kohtaan lempeä. Hän kertoo tunnistavansa teoksesta myös kerronnan ilon ja aidon tarinankertojan kyvyn. Mielestäni Utrio on oikessa kummassakin asiassa. Kirstin oli tosiaan paikoitellen vähän kömpelö, mutta toisaalta tässä esikoisteoksessakin jo näkyy Utrion loistava kyky kirjoittaa hyvää, kiinnostavaa ja mukaansatempaavaa historiallista viihdettä. 

 

Kirstin  osoittautui minulle romaaniksi, jota viihdytti ja nollasi ajatuksia, vaikka ei tämä välttämättä kirjallisilta ansioiltaan huippu olekaan. Viihteelläkin on kuitenkin sijansa ja viihdyttämäänhän Utrio on kirjansa kirjoittanutkin. Pidin Klausin ja Kirstinin hahmoista ja heidän suhteensa kipinöinnistä. Jostain syystä minua aina viehättää tarinoissa kipakasti sanailevat ja vahvatahtoiset parit, kuten tämän kirjan pääpari tai esimerkiksi Tuulen viemän Rhett ja Scarlett. Myös miljöötä on mielestäni kuvattu hyvin, ja vaikka Utrio itse moitiskeleekin joissain kohdin kirjoittaneensa teokseensa aikakauteen sopimattomia sanoja ja tunteita, niin eivät ne minun lukukokemustani häirinneet.

Utrio on tehnyt pitkän uran kirjailijana ja tietyllä tapaa ymmärrän hänen tuntemuksiaan esikoisteostaan kohtaan. Itse olen kirjoittanut tätä blogia nyt melkein 7,5 vuotta ja kieltämättä suhtaudun ensimmäisiin arviointeihini vähän nolostuneena: ensimmäiset tekstit tuntuvat nyt kömpelöiltä, mutta toisaalta ne ovat tärkeä osa kehitystäni kirjabloggaajana ja siksi ne ovat tärkeitä. Omiin teksteihin täytyy suhtautua ymmärryksellä ja lempeästi, vaikka niitä pystyisikin tarkastelemaan myös kriittisesti. Mielestäni se pätee kaikkeen julkaistuun tekstiin, olipa kyseessä sitten kaunokirjallinen teos tai blogi.

Piiat

Kathryn Stockett: Piiat

462 s., WSOY 2010

alkup. The Help, 2009

suom. Laura Beck

 

Voi että mikä kirja! Kathryn Stockettin esikoisteos ja ainakin toistaiseksi ainoa teos Piiat on ollut lukulistallani todella pitkään enkä edes tiedä montako kertaa olen sitä jo käsissäni hypistellyt lainausaikeissa. Kirjan luota minut on karkottanut lähinnä tiheä teksti, mutta toisaalta teksti ei tuntunut yhtään tiheältä, kun tätä upeaa kirjaa luki. Tätä toivottiin lukupiirissä käsiteltäväksi, joten sitä kautta sain lopulta tähän todella tartuttua. Onneksi on lukupiiri!

 

Piiat sijoittuu 1960-luvun alkuun Mississippin osavaltiossa sijaitsevaan Jacksonin kaupunkiin, jossa rotuerottelu on voimissaan ja raja mustien ja valkoisten välillä on selvä. Siellä on omat kaupunginosansa mustille ja valkoisille, on omat kaupat, sairaalat ja kirjastot. Kuitenkin mustat naiset työskentelevät valkoisten kodeissa kotiapulaisina, usein alipalkattuina ja ylityöllistettyinä. He siivoavat kodit, laittavat ruuat ja kasvattavat lapset. Kiitokseksi he saavat jatkuvasti kuulla olevansa likaisia ja tyhmiä. Heille pitää rakentaa jopa erilliset vessat, etteivät he tartuta valkoisia. Surkuhupaisaa ja ristiriitaista.

 

Valkoisten seurapiirirouvien keskushenkilö on Hilly Holbrook, jonka ajatuksia ja toiveita hänen ystävänsä, Elizabeth Leefolt etunenässä, yrittävät myötäillä. Myös Skeeter Phelan kuuluu seurapiiriin, vaikka onkin naimaton. Hänen elämänsä tavoitteet ovat muualla kuin aviomiehen nappaamisessa ja rouvaspuuhastelussa, sillä hän tahtoisi journalistiksi ja kirjailijaksi. Kun Hilly heittää ilmoille aikeensa tehdä aloitteen siitä, että palvelijoille pitäisi rakentaa omat vessat, Skeeter ei voi ymmärtää. Hän nimittäin todella rakasti hänet kasvattanutta kotiapulaista, Constantinea, joka lähti eikä Skeeter tiedä miksi.

 

Kirjassa kuullaan myös mustien ääntä, kun Skeeter ryhtyy yhteystyöhön Aibileenin (mikä ihanalta soinnahtava nimi) kanssa. Aibileen auttaa Skeeteriä kirjoittamaan Miss Myrna -kodinhoitopalstaa, koska Skeeter ei tiedä mitään kodinhoidosta ja Aibileen tietää kaiken. Aibileen työskentelee Leefolteilla. Pian Skeeter kertoo Aibileenille, että tahtoisi haastatella ja kirjoittaa kirjan mustien kotiapulaisten kokemuksista. Skeeter ei ehkä ihan tiedä mitä pyytää Aibileenilta, tämän ystävältä Minnyltä ja muilta kotiapulaisilta, sillä paljastuminen tietäisi järjestöntä mielivaltaa ja hyvällä tuurilla vankeustuomiota, huonolla tuurilla kidutusta hipovaa pahoinpitelyä. Turvassa ei olisi silloin edes valkoinen nainen.

 

Teoksessa kuvatut naiset ja heidän perheensä, seurapiirin ja mustien oman yhteisön muodostama eräänlainen pienoisyhteiskunta, on kuvattu mielestäni taidolla ja hyvin. Henkilöhahmot on helppo visualisoida mielessään. Hahmoja on paljon, mutta jokainen on jollain tavalla olennainen ja taitavasti kuvattu. Itselleni aika liikuttava hahmo oli esimerkiksi Leefoltien pieni tytär Mae Mobley, mutta muuten on vaikea nostaa suosikkia tai edes yksiselitteistä inhokkia.

 

Piiat on ihan huikea kirja! Se on koukuttava, rohkea, rehellinen, naurua nostattava, kauhistuttava, jännittävä, koskettava, ajatuksia herättävä ja kerta kaikkiaan onnistunut kokonaisuus. Stockett onnistuu mielestäni nostamaan esille mainiosti molempien puolien (en haluaisi käyttää sanaa rotujen, koska se kuulostaa kamalalta) äänet ihannoimatta tai liikoja yleistämättä. Tarinaa haluaisi lukea ahmimalla, mutta olosuhteiden pakosta luin sen hitaasti ja sulatellen, mikä oli varmaan oikein hyvä. Tässä on niin paljon kaikkea huomioitavaa, että näin sain varmaan parhaan annin. En pysty tässä tekstissä käsittelemään kaikkea haluamaani tekemättä runsaasti juonipaljastuksia, mutta onneksi sain puida niitä lukupiirissä. Tämän kirjan haluaisin lukea vielä joskus uudelleen!

♠♠♠♠♠

Klassikkohaaste 5: Ollin oppivuodet

Kirjabloggaajien klassikkohaaste on täällä taas! Olin päättänyt ottaa tälle vuodelle haasteteemakseni naiskirjailijoiden klassikot, koska viime vuonna keskityin molemmissa haasteissa (tammikuussa ja heinäkuussa) mieskirjailijoiden teoksiin. Minun oli melko vaikea päättää mitä loppujen lopuksi lukisin, mutta päädyin sitten valitsemaan lukulistallani iät ja ajat olleen Anni Swanin nuortenkirjaklassikon Ollin oppivuodet. Heti ensimmäisistä sivuista lähtien tarina lähti kulkemaan hyvin ja sai napatuksi mielenkiintoni, vaikka heti alussa tapahtui kaikenlaista ikävää ja mietin jo haluanko lukeakaan tarinaa niin epäreilun kohtelun saaneesta pojasta. Luin kuitenkin ja viihdyin, vaikka Ollin oppivuosiin mahtui paljon ikäviä asioita.

***

Anni Swan: Ollin oppivuodet

197 s., WSOY 1981, 15. p.

 1. p. 1919

Olli on 9-vuotias kiivasluontoinen mutta kuitenkin kiltti poika, jonka isä on vaikutusvaltainen tehtaanpatruuna ja äiti hieno nainen. Olli päättää karata kotoaan saatuaan mielestään epäreilun rangaistuksen tappelustaan voudin Pentti-pojan kanssa. Uhmakkaalla matkallaan Olli kohtaa Harmaalassa asuvan Kaarle-serkkunsa, jolla on katalat tuumat. Hän onnistu pelottelemaan Ollin taipuvaiseksi lähteä hänen matkassaan aina kauas Tukholmaan asti, ja sinne Olli sitten päätyykin suutarin oppipojaksi. Olli viettää teillä tietymättömillä vuosia, kunnes ainoan ystävänsä Ränni-Pellen avustuksella pääsee karkaamaan merille ja matka jatkuu lopulta myös Suomeen, joskin monta mutkaa on edelleen matkassa.

Anni Swanin teos on klassinen esimerkki teoksesta, jossa oikeus voittaa ja paha saa palkkansa tai ainakin nöyrtyy omatuntonsa soimatessa ja tunnustaa pahat tekonsa. Ollin oppivuodet vaikutti mielestäni aluksi hieman ankealta teokselta, jossa vaikeudet seuraavat toistaan. Kuitenkin tässä teoksessa oli jotain sellaista valoa ja Ollin hahmossa lannistumattomuutta, jotka olivat omiaan tekemään teoksesta kuitenkin mukavan luettavan. Swan kirjoittaa hyvin sujuvaa tekstiä, jossa on helppo pysyä mukana ja joka vie helposti mennessään. Hänen hahmonsa ovat osittain hyvin stereotyyppisiä, kuten suutari Simolin, jossa tiivistyy kaikki ilkeän ihmisen ominaisuudet jo ulkonäöstä lähtien, mutta stereotyyppisyys ei haittaa lainkaan, kun juoni vie mennessään.

Kokonaisuutena pidin tästä teoksesta, jossa kaikki päättyy parhain päin. Tykästyin Anni Swaniin siinä määrin, että aion kyllä lukea lisääkin hänen teoksiaan, kun vain joskus ennätän. Minusta hieman tuntuu, että Anni Swan alkaa vähitellen painua unholaan, mikä on tämän kirjan luettuani mielestäni harmillista. Tämän teoksen perusteella hän tuntuu kirjoittavan ikävistäkin asioista viehättävästi, hän osaa rakentaa tiiviiseen pakettiin monenmoisia juonenkäänteitä ja luoda ainakin tässä teoksessa oikean seikkailutarinan henkeä.

Klassikkohaaste 4: Mrs. Dalloway

Kirjabloggaajien klassikkohaaste on täällä taas! Koska viime vuonna luin haasteisiin kotimaisen ja ulkomaisen mieskirjailijan teokset, päätin tänä vuonna lukea samanlaisen parin naiskirjailijoilta. Hetken mietin pitäisikö Suomen 100-vuotisjuhlavuoden vuoksi lukea haasteeseen kotimainen klassikko, mutta päädyin kuitenkin pysymään alkuperäisessä suunnitelmassa, sillä luen muutenkin paljolti kotimaisia kirjoja. Lisäksi Virginia Woolfin Mrs. Dalloway on ollut lukulistallani jo niin kauan, että se oli melko nopeasti selkeä valinta tähän haasteeseen.

 

***

 

Virginia Woolf: Mrs. Dalloway

277 s., Seven-pokkarit/Otava, 2011, 4.p.

ilmestyi suomeksi 1. kerran 1956

alkup. Mrs. Dalloway, 1925

suom. Kyllikki Hämäläinen

 

Mrs. Dalloway on yhdenpäivänromaani, jonka kerronta on tajunnanvirtainen. Teos kertoo Clarissa Dallowayn päivästä, jolloin hän valmistelee seurapiirijuhlia. Kerronta keskittyy välillä kuvaamaan myös muiden ihmisten päivän kulkua, kuten esimerkiksi Clarissa Dallowayn aviomiehen lounaskutsua tai Septimus Warren Smithin kilvoittelua harhojensa keskellä. Septimus on tarinan toinen päähenkilö.

 

Minun täytyy myöntää, että Mrs. Dalloway osoittautui minulle aika vaikeaksi kirjaksi. Olin kuvitellut lukevani tämän tuosta vain, mutta tajunnanvirtainen kerronta yllätti minut, vaikka tiesinkin teoksen kerronnan sellaiseksi jo etukäteen. Yllättäen jouduinkin todella terästämään keskittymistäni eikä tätä teosta käynytkään lukeminen väsyneenä, sillä tapahtumien kulkua oli välillä mielestäni työlästä seurata. Lisäksi olin ällistynyt siitä, että päähenkilöiksi on valittu kaksi hahmoa, joilla ei ole kerrassaan mitään tekemistä toistensa kanssa - Woolf kylläkin tavallaan yhdistää hahmot lopuksi muiden hahmojen kautta, mutta muuten mielestäni heistä olisi voitu kirjoittaa kaksi täysin erillistä kirjaa.

Jotenkin minusta tuntuu, että en oikein ymmärtänyt Woolfin tyyliä kirjoittaa. Nyt lukemisen jälkeen koitin etsiä hieman tietoa tästä kirjasta ja ilmeisesti Clarissan ja Septimuksen hahmojen on tarkoitus peilata toisiaan. Minä en kuitenkaan sellaista lukiessani älynnyt enkä tainnut muutenkaan oikein ymmärtää mitä kaikkia merkityksiä Woolf on tekstiinsä kätkenyt. Tajunnanvirtaisuus ei tunnu olevan minun juttuni eikä tässä tarinassa muutenkaan ollut minun mielestäni mitään erityisen kiinnostavaa.

Vaikka Mrs. Dalloway ei osoittautunutkaan "minun kirjakseni", olen ylpeä siitä, että sain lopultakin luettua tämän klassikon. Toisaalta olen hieman pettynyt siitä, että en kyennytkään ymmärtämään tunnettua teosta, jota on kehuttu paljon, mutta varmasti jokaiselle joskus tulee eteen kirja, joka itselle ei oikein meinaa avautua.

 

Koljatti

Jari Tervo: Koljatti

7 cd-levyä, 8 h 45 min

WSOY 2009

lukija: Veikko Honkanen

Sain jo lähes viikko sitten kuunneltua Jari Tervon Koljatin, mutta jotenkin on taas päivät vierineet enkä ole oikein ehtinyt tietokoneen ääreen istahtamaan. Koljatti on ollut lukulistallani jo kauan, mutta jotenkin en ole vain saanut aikaiseksi tarttua kirjaan. Kun nyt kuitenkin äänikirjan työmatkaseurakseni valitsin, niin kieltämättä viihdyin kyllä hyvin ja monta kertaa nauratti ihan älyttömästi, sillä Jari Tervo on onnistunut luomaan Suomen fiktiivisestä pääministeristä Pekka Lahnasesta melko koomisen hahmon. Lukijana Veikko Honkanen tekee mielestäni eläväisen suorituksen, joka tehostaa tekstiä hyvin.

Koljatti on satiiri 2000-luvun Suomesta ja päähenkilö Pekka Lahnasen hahmon taustana on selkeästi entinen pääministeri Matti Vanhanen - joskin hyvin parodianomaisesti esitettynä. Tervo porautuu teoksessaan yhteiskunnallisten päättäjien erikoisuuksiin tai mahdollisiin salaisuuksiin sekä tekee hahmonsa ajatustoiminnasta niin hämärän, että lukijassa väkisinkin herää kyseenalaistus päättäjien järjenjuoksua kohtaan. Tervon tyyli kirjoittaa on hauska, mutta kyllä tässä silti mielestäni on nähtävillä yhteiskunnallista kritiikkiä ja ihan todellista kyseenalaistustakin, vaikka se huumoriin onkin verhottu.

En osaa sanoa mikä tässä teoksessa oli hauskinta, mutta tämä vain oli paikoitellen ihan todella huvittava kirja. Joissakin kohdissa tilanne alkoi kuitenkin mielestäni mennä jo vähän liian överiksi verrattuna todellisiin mahdollisuuksiin tapahtua jotain vastaavaa, ja ne kohdat hieman kyllästyttivät minua. Jos oltaisiin pysytty hieman tasaisemmin todellisuudessa mahdollisissa skenaarioissa, olisin todennäköisesti viihtynyt vielä hieman paremmin kuin nyt. Toisaalta satiiri nyt on laji, jossa esiintyy voimakkaitakin kärjistyksiä, joten sinänsä tässä ei ole mitään "poikkeuksellista" - minä vaan pidän todennäköisemmistä skenaarioista enemmän.

Yllätyin positiivisesti tämän kirjan suhteen, sillä pelkäsin tämän olevan jotenkin tylsä. Onneksi lopultakin sain aikaiseksi tutustua tähän enkä pidä lainkaan mahdottomana ettenkö joskus vielä lukisi lisääkin Tervon kirjoja. Olen vuosia sitten lukenut Tervon Laylan ja pidin siitä, joten kyllähän minun olisi pitänyt jo tietää, että Tervo osaa kirjoittaa. Jostain syystä kuitenkin edelleen on tainnut kyteä jotain ennakkoluuloja häntä kohtaan, mutta eipä kyde enää!

♠♠♠♠

Professori

Charlotte Brontë: Professori

331 s., Tammi 2009

alkup. Professor 1857

suom. Inkeri Koskinen

 

Charlotte Brontën teos Professori on ollut lukulistallani jo hyvän tovin. Ajattelin lukea sen jo huhtikuun lopussa, kun Brontën syntymästä tuli kuluneeksi 200 vuotta, mutta aikatauluni petti oikein kunnolla. Professori on Brontën ensimmäinen romaani, joka tosin julkaistiin vasta pari vuotta hänen kuolemansa jälkeen.

 

Professori on miesnäkökulmasta kirjoitettu teos. Sen päähenkilö on William Crimsworth -niminen nuori mies, joka on vastikään valmistunut yliopistosta. Koettuaan kylmäkiskoista kohtelua niin veljensä kuin muidenkin sukulaisten taholta, hän päättää lähteä Brysseliin koetellakseen siipiään opettajana eli professorina. Liikemiestä hänestä ei ainakaan tulisi, sen hän huomasi lyhyenä aikana veljensä leivissä. Nuori Crimsworth ei kuitenkaan uppoudu pelkästään työntekoon, vaan hänen elämäänsä astuu myös rakkaus.

 

Inkeri Koskisen kirjoittamassa esipuheessa todetaan, että teoksesta löytyy teoksen ajalle ominaisia ajatuksia muun muassa ihmisten henkisten ja älyllisten piirteiden heijastumisesta ihmisen ulkomuotoon. Teoksessa onkin runsaasti henkilöiden kuvailuja, joissa ruoditaan tarkasti esimerkiksi otsan muodosta heijastuvaa henkistä tasoa. Teos on muutenkin mielestäni yllättävänkin ulkonäkökeskeinen ja toisinaan koin huomiot etenkin eri kansalaisuuksien vahvoista piirteistä jopa ilkeiksi. Usein kuvailuilla ei mielestäni edes ollut mitään merkitystä pääasialliseen juoneen, etenkään Brontën kuvatessa sivuhenkilöitä melko tarkasti.

 

Elän siinä käsityksessä, että Professori on Brontën vähiten suosittu teos ja siinä vieroksutaan erityisesti miesnäkökulman käyttöä. Kieltämättä Kotiopettajattaren romaani on mielestäni jotenkin sujuvamman oloinen, mutta kyllä Professorikin ihan kiinnostava ja sujuva romaani on. Kerronta on mielestäni tasaista, joskin turhat kuvailut välillä vähän väsyttävät ja jotkin juonelliset käänteet tuntuvat hieman äkkinäisiltä. Kokonaisuutena Professori on kuitenkin lukemisen arvoinen teos ja mielestäni Brontë onnistuu ihan riittävän hyvin miesnäkökulman käytössä.

 

♠♠♠½

Tulitikkuja lainaamassa

Maiju Lassila: Tulitikkuja lainaamassa

6 cd-levyä, n. 6 h 40 min.

WSOY äänikirjat 2012

alkup. Kansa, 1910

lukija: Yrjö Tähtelä

Maiju Lassilan Tulitikkuja lainaamassa on ollut lukulistallani jo pitkään. Päätin ottaa sen työmatkoilla kuunneltavaksi, sillä minusta tuntui, että tuskin tulisin vielä hetkeen tarttumaan siihen muuten. Tulitikkuja lainaamassa osoittautui melko hauskaksi teokseksi, joskin minua hieman turhautti toinen toistaan seuranneet kommellukset ja väärinkäsitykset.

Kaikki saa alkunsa siitä, kun Ihalaisen talosta on tulitikut päässeet loppumaan. Vaimo Anna-Liisa lähettää miehensä Antin lainaamaan tikkuja Hyvärisen talosta, syrjäkylillä kun asutaan eikä kirkolle ole oikein muuta asiaa. Antti lähteekin pyyntöä täyttämään, mutta kohtaa matkallaan Jussi Vatasen, joka aikansa kierreltyään saa pyydettyä Antin puhemieheksi - leskimies kun on ajatellut naida Hyvärisen tyttären Anna-Kaisan. Tulitikkujen lainaamisesta tuleekin pidempi reissu, sillä myöntävän vastauksen saatuaan puhemies ja Vatanen lähtevät kaupunkiin kihloja ostamaan, juovat vuosikymmenten tauon jälkeen viinaa ja joutuvat kahnaukseen. Tapaavatpa he matkalla Jussin nuoruuden mielitietyn Kaisan, joka niin ikään on jäänyt leskeksi. Asioille näyttää taas tulevan uusi suunta. Samaan aikaan kotipuolessa taas kulkee tieto, että Vatanen ja Ihalainen ovat lähteneet Amerikkaan, seuraava tieto taas on, että molemmat ovat hukkuneet matkallaan. Sekös riittää hämmentään kotipuolen porukkaa ja siellä ryhdytään niin ikään tekemään omia järjestelyitä.

Kuten äskeisestä juoniselostuksesta käy ilmi, on tarinassa monta mutkaa matkassa ja huhu kulkee nopeammin kuin arvaisikaan. Henkilöt tuntuivat minusta olevan toinen toistaan "tyhmempiä", kuka kertoi ihan täyttä valhetta totuutena, koska itse uskoi valheensa todeksi, ja toinen puolestaan uskoi ja juttu muuttui matkan varrella. Kellään ei tuntunut juuri olevan maalaisjärkeä hoksata, että eiköhän jokin virallinen taho tulisi kertomaan kuolemantapauksesta leskelle tai että ei se mies nyt varmaan oikeasti ole yhtäkkiä Amerikkaan ollut menossa, kun on kerran muutoin ollut niin tasaisen luontoinen. Välillä olin todella turhautunut kaikista väärinkäsityksistä ja siitä mitä niistä seurasi, sillä minun luonteelleni moinen sekasorto ei sovi. Toisaalta taas tämä kirja oli ihan hauska, sillä useampaan otteeseen huomasin hymyileväni tai jopa hörähteleväni ääneen kirjan tapahtumille.

Mielestäni Lassilan ote tarinankerrontaan on hyvä ja siinä on jotain sellaista tyyliä, josta kovasti pidin. Myös tarinan kieliasu on nykylukijalle (kuuntelijalle) mielenkiintoinen, sillä siinä on jotakin sellaista särmää, joka sopii tähän teokseen erinomaisesti luoden samalla mukavaa tunnelmaa. Kokonaisuutena minä siis pidin tästä teoksesta, vaikka ajoittain turhauduinkin hieman! Haluankin suositella tätä kirjaa niille, jotka kaipaavat luettavakseen jotain kevyttä klassikkokirjaa. Enpä olekaan aiemmin tainnut törmätä näin hauskaan klassikkoon.

♠♠♠♠

Klassikkohaaste 2: Maa on syntinen laulu

Tänään on se päivä, jolloin kirjabloggaajien klassikkohaasteen toiseen osaan osallistuvat bloggaajat julkaisevat tekstinsä lukemistaan klassikoista. Haasteen ensimmäiseen osaan en osallistunut, mutta jahka jatkoa seuraa, niin tulen olemaan mukana, sillä haasteen kautta oikeasti tulee tartuttua lukulistalla ikuisuuksia keikkuneisiin teoksiin. Tällä kierroksella päätin selättää Timo K. Mukan teoksen Maa on syntinen laulu.

***

Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu (1964)

yhteisniteestä Nuoruuden romaanit, Gummerus 1988

Maa on syntinen laulu kertoo pohjoisessa sijaitsevan kylän asukkaista ja elämänmenosta. Kyläyhteistöä leimaa paitsi kiihkomielinen uskonnollisuus myös luonnon äärellä eläminen ja luonnosta eläminen. Pohjoinen luonto näyttäytyy väkevänä ja rehevänä, kylän asukkaat puolestaan osoittautuvat toinen toistaan erikoisemmiksi yksilöiksi, joiden mielihuvia on naapureista juoruileminen, viinanjuonti tai yleinen pahennuksen aiheuttaminen. Tarinan keskiössä on nuori nainen Martta Mäkelä, joka elää heräävän seksuaalisuutensa aikoja ja rakastuu epämääräisen maineen omaavaan lappalaiseen, Oula Nahkamaahan.

Kukaan vähääkään kotimaista kirjallisuutta tunteva ei varmaan ole voinut välttyä kuulemasta, että Maa on syntinen laulu oli ilmestyessään shokeeraava ja rajoja rikkova teos. Painopiste tuossa kuvauksessa lienee avoimessa seksuaalisuudessa, alastomuudessa ja kaikenlaisessa "riettaassa elämässä", jota kylässä ilmenee. Minulle nykylukijana tämä ei ollut erityisen shokeeraava teos, mutta ihmettelin kyllä moneen kertaan miten omituisen vapaamielisiä jotkut kyläläiset olivat. Ihmetystä ei juurikaan herättänyt nuorten (tai vanhempienkaan vapaiden ihmisten) vapaa seurustelu keskenään. Enemmän ihmettelin päähenkilö Martta Mäkelän taipumusta pällistellä alastomana keimaillen muun muassa isoisänsä edessä ja puhua rivoja jopa sukulaiselleen. Tuli mieleen ihan joku alkuasukas, jolla ei ole päässä mitään käsitystä siitä mikä on sopivaa ja mikä ei. Minua jotenkin inhotti Martan käytös ja ylipäätään tapa jolla hän suhtautui moniin muihin ihmisiin. Hämmästelin myös sitä, miten toisaalta esiaviolliset suhteet herättivät pahennusta, mutta samalla oli ihan ookoo jos nuoret lukittautuivat peräkamariin ja kaikki kyllä tiesivät mitä siellä oli tapahtuva. Kylän ihmiset osoittautuivat melkoisen tekopyhiksi ja kaksijakoisiksi.

Vaikka tämä kirja ei shokeerannut minua, niin silti tämä tietyiltä osin onnistui järkyttämään minua. Olin täysin kauhuissani siitä, miten teoksessa eläimiä kohdeltiin - vanha ja sokea koira sai kestää iskut ja potkut, poroerottelussa tapahtui jos jonkinlaista kidutusta ihan huvin vuoksi eikä hevoselle annettu armoa savotassa. Osa kyläläisistä tuntui olevan todella brutaaleja ja vailla mitään käsitystä mistään inhimillisestä. Se ei todellakaan ollut kaunista luettavaa ja herätti minussa lähinnä mielipahaa, tyrmistystä ja inhoa. Ihmisten puukkohippastelut vielä kestää lukea, mutta eläimiin kohdistuva raakuus on minulle liikaa.

Olen näköjään jo kaksi kertaa luonnehtinut tämän teoksen herättäneen minussa inhoa, joten lienee sanomattakin selvää, että minä en ymmärrä tämän teoksen erinomaisuutta. Teksti on toki sujuvaa ja murteellinen dialogi kiehtovaa, samoin luonto näyttäytyy upeana ja voimallisena. En tiedä oliko tämä teos hieman liian alkuvoimainen minun makuuni, sillä Mukka kirjoittaa kovin suorasti ja kaunistelematta. Kuitenkin mielestäni vaikka ei haluaisikaan kirjoittaa mitään kaunopuheista tekstiä, niin asiat voi silti esittää vähän vähemmän inhottavasti ja brutaalisti. Tämä ei vain kerta kaikkiaan ollut minun kirjani, sillä sujuva teksti ja luontokuvaus ei ihan riitä peittomaan kaikkea muuta lukemaani. Mutta tulipahan luettua!

♠

Kellokosken prinsessa

Ilkka Raitasuo ja Terhi Siltala: Kellokosken prinsessa

252 s., Like 2010

 

Meillä on kirjallisuuspiirin seuraavana aiheena elämäkerrat. Päätin sitä varten lukea jo hyvän aikaa lukulistallani olleen Ilkka Raitasuon ja Terhi Siltalan kirjoittaman Kellokosken prinsessan, joka kertoo Kellokosken sairaalassa asuneesta mielenterveyspotilaasta Anna Svedholmista.

 

Anna Svedholmin (1896-1988) elämänkulku oli kaikkea muuta kuin helppo. Anna Svedholmin elämään mahtui monia vastoinkäymisiä, joiden on arveltu vaikuttaneen ratkaisevasti hänen mielenterveytensä järkkymiseen: isän tapaturmainen kuolema ja Annan päätyminen kasvatettavaksi muualle, huonot perhesuhteet, avioero ja lopulta taloudellisiin vaikeuksiin ajautuminen sinetöivät Annan kohtalon. Hänellä oli ollut jo aikaisemmin mielenterveysongelmia, jotka hän kuitenkin pystyi hallitsemaan. Pian koitti kuitenkin aika, jolloin Anna sijoitettiin pysyvästi Kellokosken sairaalaan.

 

Anna Svedholm (o.s. Lappalainen) sai elämänsä aikana useita diagnooseja, mutta lopulliseksi diagnoosiksi tuli maanisdepressiivisyys. Anna asui Kellokosken sairaalamiljöössä 1930-luvun alusta lähes viimeisiin elinvuosiinsa asti. Muutamaa vuotta ennen kuolemaansa Anna siirrettiin Nikkilän sairaalaan. Anna otti kuitenkin suvereenisti paikkansa minne ikinä menikin. Maanisdepressiivisyyden lisäksi Annalla oli todettu suuruusharha. Hän väitti olevansa englantilainen prinsessa, jonka kotka oli kuljettanut Suomeen hänen ollessaan vielä pieni. Anna vaati kuninkaallista kohtelua ja hän kuvittelikin omistavansa paitsi Kellokosken sairaalan (kartanonsa) myös muut Kellokosken kylän rakennukset. Lisäksi hän puhui useista julkisuudenhenkilöistä läheisinä tuttavinaan tai sukulaisinaan.

 

Olen joskus nähnyt Anna Svedholmista kertovan elokuvan Kellokosken prinsessa, joten siitä alunperin tuli ajatus lukea kirjakin. Nyt lukukokemuksen jälkeen voin todeta, että elokuvasta saamani kuva täydentyi hyvin. Annan tarina oli ihan mielenkiintoinen, mutta toisaalta taas hyvin surullinen. Millaista Annan elämä olisi voinut olla nykypäivänä, kun mielenterveysongelmiin ei etsitä apua malariasta tai insuliinishokkihoidoista? Tässä teoksessa tulee myös esitellyksi keskeisiä mielenterveysongelmien hoitomuotoja, joita myös Annaan testattiin hänen pitkän "potilasuransa" aikana.

Tumman veden päällä

Peter Franzén: Tumman veden päällä

7 CD-levyä, n. 8 h 30 min

Tammen äänikirja 2013

lukijana Peter Franzén

Peter Franzénin esikoisromaani Tumman veden päällä on ollut lukulistallani oikeastaan heti ilmestymisestään lähtien, mutta jotenkin en ole saanut aikaiseksi siihen tutustua. Aihe on tuntunut niin raskaalta, että en ole oikeastaan tavallaan edes halunnut ottaa teokseen tutustumista asiakseni. Nyt sitten äänikirjainnostukseni vallassa päätin tutustua teokseen äänikirjana, mutta en tiedä oliko se sittenkin väärä valinta. Tumman veden päällä osoittautui hyvin voimakkaaksi ja iholle hiipiväksi teokseksi, joka uskoakseni äänikirjana tuli vielä kiinteämmin iholle ja kokemuspiiriin, niin että välillä tuntui suorastaan ahdistavalta tuntea teoksen piirtyvän tajuntaani. Äänikirjaa oli myös hyvin vaikea keskeyttää, ja kuuntelinkin sitä lähes hypnoottisen tarkasti, vaikka kuinka olisi ahdistanut. Silloin koko ajan odotti, että koska tilanne laukeaa ja voi ottaa pienen breikin tarinaan.

Tumman veden päällä on osittain Franzénin omiin kokemuksiin pohjautuva kaunokirjallinen lapsuudenkuvaus Pete-pojasta. Pete on kouluiän kynnyksellä oleva poika, joka joutuu nuoresta iästään huolimatta näkemään järkyttäviä asioita kuten perheväkivaltaa, kun isä viinapäissään pahoinpitelee äitiä, tai kun isä rankaisee poikaa suhteettomissa määrin tämän virheistä tai tottelemattomuudesta. Pete, Suvi-sisko ja äiti elävät alituisessa pelossa. On hyviä aikoja, jolloin kaiken pahan voi unohtaa. Sitten tulee taas se yö, jolloin he joutuvat pakenemaan mummolaan yöpukusillaan. Kun kaikki lopulta muuttuu, ei pelko silti hellitä täysin otettaan.

Takakansi toteaa, että kyseessä on "herkkä ja riemastuttava kasvukuvaus". En nyt ihan ensimmäiseksi menisi kuvailemaan tätä teosta riemukkaaksi, sillä minä koin tämän ennen muuta vavahduttavana ja ahdistavana, ja minua suorastaan kylmäsi ajatella, mitä seuraavassa hetkessä voisi tapahtua. Herkkä teos tämä kuitenkin todella oli, ja kasvukuvauksena mielestäni tavoittaa hienosti lapsen näkökulman asioihin. Franzén kuvaa hyvin kaikkia niitä asioita, joihin lapsi kiinnittää huomiota, ja välittää taidokkaasti lapsen tunteita eri tilanteissa. Se onkin merkittävin syy siihen, miksi tämä teos tulee niin iholle ja nappaa huomion osakseen kaikeasta ahdistavuudesta huolimatta. Franzénin ääni on toinen syy sille, miksi teos pitää hyvin mielenkiinnon yllä. Olen aina pitänyt Franzénin äänestä, sillä se on jotenkin sävyisä ja kuunneltava. Hän lukee teoksensa vivahteikkaasti, mikä entisestään taas lisää tunnetta siitä, että teos tulee todella lähelle.

Tiedän jo nyt, että Tumman veden päällä tulee ehdottomasti olemaan minulle sellainen teos, joka jättää syvän muistijäljen. Minua kiinnostaisi tutustua myös Franzénin toiseen teokseen Samoilla silmillä, mutta sen aika ei ole vielä. Nyt tuntuu, että kaipaan jotain hieman kevyempää luettavaa, eräänlaisen hengähdystauon.

♠♠♠♠♠

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville

Mary Ann Shaffer & Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville

301 s., Otava 2010

alkup. The Guernsey Literary and Potato Peel Pie Society, 2008

suom. Jaana Kapari-Jatta

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville on houkutellut minua jo pitkään, sillä erikoisen nimen lisäksi kiinnostusta on herättänyt teoksen saama positiivinen palaute ja huomio. Toden sanoakseni tämä onkin ollut minulla kirjastosta lainassa jo useamman kuukauden, mutta nyt opparirumban jälkeen pääsin vihdoin tutustumaan tähän lähemmin. Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville on käsittääkseni lähinnä Mary Ann Shafferin käsialaa, jonka Annie Barrows tätinsä puolesta viimeisteli.

Kyseessä on kirjeromaani, jonka päähenkilö on kirjailija Juliet Ashton, salanimelläkin  kirjoittanut 32-vuotias nainen. Tarinan muodostavat kirjeet on päivätty vuonna 1946, mutta todellisuudessa moni keskeinen tapahtuma on tapahtunut aiemmin jo noin viiden vuoden sisään tästä. Ydintarina saa alkunsa Julietin vastaanottamasta kirjeestä, jossa tuntematon mieshenkilö kertoo ostaneensa Julietille aikoinaan kuuluneen Charles Lambin teoksen. Tästä alkaa kirjeenvaihto, joka poikii kirjeenvaihtoyhteyden Julietin ja usean muun Guernseyn saarella asustavan henkilön välillä. Pala palalta Julietille selviää millaista elämä Kanaalisaarilla oli saksalaissotilaiden miehitettyä sen toisen maailmansodan aikaan. Englannille kuuluvan, lähellä Ranskan rannikkoa sijaitsevan saarirykelmän asukkaat kokivat sodan aikana paljon.

Henkilöt, joiden kanssa Juliet käy kirjeenvaihtoa, ovat kirjallisen piirin perunankuoripaistoksen ystäville jäseniä, jotka kuvaavat miten piiri sai alkunsa sattuman oikusta ja mitä siitä seurasi. Jokaisella ihmisellä on sanansa sanottavana ja kaikki tuntuu aina kulminoituvan vangituksi tulleeseen Elizabethiin, joka onkin poissaolostaan huolimatta yksi tarinan keskushenkilöistä. Siinä missä kuvataan Julietin kiintymystä saarelaisiin ja itse saareen sekä sitä miten palava tiedonhalu hänelle saarelaisten sodanaikaista elämää kohtaan syntyi, kuvataan myös hänen suhteitaan manner-Englannissa. Kirjeistä välittyy Julietin muuttuminen henkilönä vahvemmaksi ja ehkä jopa empaattisemmaksi, mitä on ilo seurata. On myös mielenkiintoista lukea kirjeitä, joiden taakse kirjailija(t) on istuttanut mitä erilaisimpia hahmoja, joista lähes jokaisessa on jotakin mieleenpainuvaa.

Kirjeromaanin seuraaminen tuntui aluksi hieman työläältä, mutta kerrontatapaan tottui nopeasti ja siitä alkoi nauttia. Kirjeet paljastavat useista henkilöistä asioita mielestäni syvemmin kuin jollakin muulla kerrontaratkaisulla olisi ollut mahdollista, mikä auttaa pääsemään paremmin tarinan sisään. Eritaustaisten hahmojen käyttäminen kerronnassa tuo teokseen myös eloa, mutta ei liikaa kirjavuutta. Kokonaisuus ei muodostu sekavaksi, vaikka sekin vaara varmasti voisi olla olemassa.

Aluksi pidin kerrontaa jotenkin totisena ja vakavana, mikä tietysti johtuu osittain aiheesta. En tiedä missä määrin Barrows on joutunut tekstiä viimeistelemään, mutta mielestäni 200 sivun jälkeen teos muuttui huomattavasti kevyemmäksi ja teksti jotenkin letkeämmäksi. Viimeisen sadan sivun aikana jopa nauroin ääneen monelle hauskalle ja kekseliäälle sutkautukselle, mistä kiitosta tietysti ansaitsee myös suomentaja. Mielestäni viimeiset 100 sivua etenivät todella miellyttävästi ja etenkin niitä lukiessani viihdyin tämän kokonaisuutenakin toimivan teoksen parissa. Kaiken kaikkiaan tässä on kyseessä sujuvasanainen, monella tapaa rikas teos, jossa vilisee tuttuja nimiä kirjallisuuden maailmasta!

♠♠♠♠½

Luminainen

Leena Lehtolainen: Luminainen

352 s., Tammi 1996

kansi: Markko Taina

Minun piti lukea kirjallisuuspiiriin (joka tosin on vasta viikon päästä maanantaina) jokin kotimainen dekkari. En lähtenyt mitään uutuuksia tavoittelemaan, kun en niitä kuitenkaan olisi ehtinyt saada, joten vilkaisin TBR100 -listaani ja valitsin luettavakseni Leena Lehtolaisen Luminaisen. Olen aikaisemmin lukenut sarjaan kuuluvan Kuolemanspiraalin, josta en erityisemmin pitänyt. Listalle Lehtolainen kai päätyi alunperin siksi, että halusin antaa hänelle toisen mahdollisuuden, sillä Maria Kallio -dramatisoinneista olen pitänyt kovasti ja katsonutkin ne moneen kertaan.

Luminaisen tarina on myös dramatisoinneista tuttu, joten sinänsä dekkarin lukemisesta ei muodostunut jännittävää: tiesin kuka on syyllinen, miksi hän teki niin kuin teki ja niin edelleen. Tapaus siis käsittelee nuuksiolaisen terapiakeskuksen johtajattaren katoamista ja kuolemaa. Epäiltyjen listalle kuuluvat niin uhrin, Elina Rosbergin, miesystävä kuin terapiaryhmän osanottajat. Vaikka itse tapaus oli minulle jo entuudestaan tuttu ja dramatisointi vieläpä pääosin seuraa kirjan juonikuviota, niin Maria Kallion oman elämän kuviot ovat hieman erilaiset kuin televisiossa on esitetty.

Olen elänyt hieman harhaluulossa, sillä kuvittelin Kuolemanspiraalin olleen ensimmäinen Maria Kallio -dekkari ja Luminaisen sen jatko-osa. Kävi ilmi, että Luminainen on neljäs osa ja Kuolemanspiraali sitten ilmeisesti viides, joka tapauksessa kuitenkin myöhempi osa. Lukemista ei kuitenkaan yhtään haitannut se, että olen tutustunut sarjaan epäjärjestyksessä, mutta toisaalta se voi johtua myös siitä, että Kallion elämä on todellakin jo telkkarista tuttu minulle.

Kuolemanspiraali oli mielestäni jotenkin ankea ja harmaa lukukokemus, sen muistan vuosienkin takaa. Tarina ei oikein kulkenut ja lukeminen takkusi. Siksi olinkin positiivisesti yllättynyt, kun Luminainen tuntui oikeinkin sujuvalta luettavalta ja tajusin viihtyväni Maria Kallion parissa. Hänen hahmossaan on paljon rasittavia piirteitä, kuten yltiöpäisyys ja tietynlainen itsekkyys, mutta toisaalta hänessä on potkua. En kuitenkaan voinut olla pitämättä hänen käytöstään välillä lapsellisena, mikä söi hänen hahmonsa uskottavuutta silmissäni melko paljonkin. Maria Kallio on kuitenkin mieleenpainuva hahmo, ehkä jälleen kerran osittain dramatisoinninkin takia.

Luminainen oli mielestäni sujuvasti kirjoitettu kirja, johon mahtui sopivasti niin poliisin työtä kuin ihan tavallista yksityiselämääkin. Lehtolainen on onnistunut tasapainottamaan kokonaisuuden hyvin, mutta olen edelleen sitä mieltä, että hänen dekkarinsa eivät ole minua varten. Sarja kyllä sinänsä kiinnostaa, mutta loppujen lopuksi jään kaipaamaan jotakin lisää. En tiedä johtuuko se pelkästään kirjoista vai onko tv-sarja luonut minulle jonkin tietyn kuvan, jonka täydentymistä odotan kirjoilta. Vaikea sanoa, mutta niin tai näin, lopputulos on kuitenkin sama.

♠♠♠½

Naisten etsivätoimisto nro 1

Alexander McCall Smith: Naisten etsivätoimisto nro 1 - Mma Ramotswe tutkii

302 s., Otava 2003

alkup.The No 1 Ladies' Detective Agency 1998

suom. Jaakko Kankaanpää

Päätin vihdoin tarttua johonkin oman hyllyn kirjaan, joten valitsin luettavakseni Alexander McCall Smithin huippusuositun dekkarisarjan avausosan. Mma Ramotswe etsivätoimistoineen edustaa pehmeämpää dekkari, jossa jutut tuntuvat ratkeavan kuin itsestään teen siemailun ja päättelyn lomassa. Mma Ramotswessa on jotain sellaista, mitä Agatha Christien Poirotissa tai Marplessa. Teoksessa ei priljeerata rikosteknisillä yksityiskohdilla tai laintuntemuksella, vaan ratkotaan tapauksia puhtaasti oman älyn varassa.

Olen hieman pettynyt, sillä odotin tältä kirjalta paljon sen perusteella, miten suosittu sarja kokonaisuudessaan on. Tämä ensimmäinen osa ei mielestäni ollut kummoinen ainakaan sen valossa, millaiseksi dekkarin kuvittelen. Naisten etsivätoimisto nro 1:ssä keskitytään mielestäni turhan paljon päähenkilön menneisyyden ja yleisen yksityiselämän kuvaamiseen eikä itse rikoksiin ja etsivän työhön, jotka toki saavat kapean siivunsa teoksesta. Lisäksi Mma Ramotswe on jotenkin liian amatöörimäinen ja epäuskottava rooibos-teekupposineen ja leppoisine jutusteluineen, vaikka hänestäkin löytyy se piinkova puoli, joka edesauttaa tapausten ratkomista.

Jos Mma Ramotswea ei ajattele etsivänä, niin hän on kerrassaan valloittava hahmo: valoisa, elämäniloinen, rento nainen, joka osaa laittaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Myös teoksen tapahtumapaikka, Botswana, on mielestäni hienosti kuvattu, vaikka siihen ei keskitetäkään kovin paljon huomiota. Se on kuitenkin omiaan tekemään tästä teoksesta erilaisen muihin dekkareihin nähden, mikä on hyvä asia.

McCall Smith kirjoittaa melko sujuvasti, mutta välillä hän sortuu mielestäni liialliseen toistoon. Esimerkiksi rooibos-teestä ja Ramotswen valkoisesta pakettiautosta höpötetään ihan liikaa, mutta toisaalta ne ovat tunnusomaisia tälle kirjalle, joten niiden toisto on periaatteessa ihan ymmärrettävää. Ei se silti muuta sitä seikkaa, etteikö se olisi välillä ärsyttävää, etenkin autosta puhuttaessa: teelaatu voisi periaatteessa välillä vaihtua, auto tuskin yhtä todennäköisesti. Mielestäni hänen olisi lisäksi ehkä kannattanut jättää Ramotswen henkilöhahmon syväluotaamisen osia myös myöhempiä kirjoja varten, vaikka toisaalta näin päähenkilöstä tulee välittömästi tuttu. Mutta kuten sanottu, teoksessa keskityttiin liikaa Ramotswen hahmoon, siitä ei pääse mihinkään.

Kokonaisuutena tämä oli ihan leppoisa kirja, joka antaa mielenkiintoista kuvaa afrikkalaisesta elämänrytmistä ja tavoista. Dekkariksi tämä on todella kevyt, mutta toisaalta samalla miellyttävä luettava. En tiedä tulenko lukemaan jatko-osia, sillä ei tämä nyt minua ihan vakuuttanut, vaikka ansionsa tälläkin teoksella toki on.

♠♠♠½

Vuonna 1984

George Orwell: Vuonna 1984

340 s., WSOY 1981, 5.p.

alkup. Nineteen eighty-four, 1949

suom. Oiva Talvitie

George Orwellin scifi-romaani Vuonna 1984 on ollut lukulistallani pitkään, kuten niin moni muukin teos. Kirjallisuuden genrejen kurssilla oli tämä yhtenä vaihtoehtona luettavaksi scifi-kirjaksi, joten päätin vihdoin lukea tämän. Orwellin Eläinten vallankumous on mielestäni melkoisen vaikuttava teos, joka edelleen on säilynyt mielessäni sangen voimakkaasti. Kirjoittamani arvio siitä ei ole mitään huippuluokkaa, todellakaan!, ja hieman ihmettelen arvosanaperusteitanikin, mutta linkitän sen kuitenkin tähän.

Vuonna 1984 kertoo yhteiskunnasta, jota edes etäisesti muistuttavaa ei soisi olevan olemassa milloinkaan. Kirjan teemana on se, miten valtio koko ajan valvoo kansalaisiaan eikä edes ajatukset ole omia. Kirjan iskulause "Isoveli valvoo" on todennettu teoksessa pöyristyttävissä määrin. Joka paikassa on kaukovarjostimia, joista tarkkaillaan jokaista liikettä, todellista tietoa vääristellään jatkuvasti paremmaksi ja miellyttävämmäksi, pienikin ele tulkitaan rikkeeksi Puoluetta kohtaan ja joka puolella vilisee Ajatuspoliisin miehiä. Ihmisiä katoaa jatkuvasti, mitään yksityisyyttä ei ole ja mihinkään ei voi luottaa.

Kirjan päähenkilö Winston käy läpi monenlaisia vaiheita, tärkeimpänä se, miten hän uskaltautuu vastustamaan valtavirtaa, vaikka siitä voi seurata ennen pitkää pelkkiä ikävyyksiä. Vaikka Winston uskaltaa epäillä Puoluetta, on silti teoksessa koko ajan nähtävillä se, miten ihmiset eivät edes uskalla ajatellakaan, etteikö nykyinen yhteiskuntamalli olisi oikeudenmukainen ja toimiva. Ihmisiltä on nitistetty kaikki oma tahto, ja ne joilla sitä on, on aivopesty ajamaan tosiasiassa Puolueen tahtoa ikään kuin omanaan. Mielestäni siinä on jotakin riipaisevaa. Kaikki perinteiset siteet ihmisten välillä (sukulaisuus, ystävyys, rakkaus, yleinen kiintymys) on pyritty karsimaan pois. Orwell osoittaa ikään kuin teoriansa siitä, mitä ihmisistä jää jäljelle, jos minkäänlaiset tunteet eivät ohjaa heidän toimintaansa.

Tämän kirjan lukeminen oli hyvin silmiä avartavaa. Aluksi en meinannut millään saada juonesta kiinni ja kirjan lukeminen otti niin sanotusti hieman hiekkaan, mutta yllättäen teos synkkyydestään huolimatta alkoi vetää sellaisella voimalla, että lukemista ei voinut lopettaa. Teoksen tapahtumat, erityisesti kidutuskuvaukset, järkyttivät oikeasti. Myös tunteettomuus ja manipulaation tulokset hätkähdyttivät. Tuntuu oudolta ajatella, että scifi-kirjan tapahtuma-aika on jo takanapäin. Siksi onkin helpottavaa, että kirjan luettua saa sanoa, että onneksi maailma ei muuttunut sellaiseksi kuin Orwell sen kuvasi.

♠♠♠♠
Kirjoitin tästä kirjasta myös koulun blogiin. Osa siitä on suoria lainauksia tästä tekstistä, joten kyse ei ole plagiaatista, jos kirjoittajana olen minä.

Poika raidallisessa pyjamassa

John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa

206 s., Bazar 2008

alkup. The Boy in the Striped Pyjamas 2006

suom. Laura Beck

John Boynen Poika raidallisessa pyjamassa on sellainen teos, josta on hyvin vaikea kirjoittaa mitään, sillä siitä ei halua paljastaa mitään ylimääräistä. Takakannessa sanotaan osuvasti, että "on tärkeää, että aloitat kirjan lukemisen tietämättä liikaa sen juonesta". Allekirjoitan tämän, sillä itselleni tämä teos ei noussut kovin huikeaksi lukukokemukseksi, sillä tiesin kirjan tapahtumat. En muista mistä ja kuinka onnistuin saamaan kirjan tapahtumat tietooni, mutta joka tapauksessa tästä kirjasta meni hieman tehot näiden tietojen takia. Uskon, että tämä kirja olisi huikaissut minut, jos olisin saanut aloittaa täysin tyhjästä lukemaan.

Kirja kertoo 9-vuotiaasta Brunosta ja hänen perheestään. En haluaisi oikeastaan kertoa juonesta mitään tämän enempää, joten siirryn kuvailemaan muita ominaisuuksia. Ensiksikin mielestäni Boyne onnistuu erinomaisesti katsomaan tapahtumia 9-vuotiaan silmin. Hän on kirjoittanut teoksensa hyvin taidokkaasti, sillä päähenkilöstä saa hyvän otteen ja kirjaan tulee mielenkiintoista kerroksellisuutta, kun tapahtumia tarkastellaan lapsen silmin, mutta lukija voi kuitenkin itse löytää syvempiä merkityksiä ja viitteitä aikaan ja paikkaan ja tapahtumiin niin perheen sisällä kuin laajemminkin.

Parasta tässä kirjassa on ehkä sen "maailmankuva" tai mitä termiä asiasta nyt sitten käyttäisikään. Lapsi on erinomainen valinta päähenkilöksi, sillä hänen vilpittömyytensä ja eräänlainen tietämättömyytensä osoittavat paljon siitä, miten isoja ja pahoja asioita maailmassa onkaan tapahtunut ja ihan ilman mitään hyvää syytä. Tietysti tämänkin kirjan tapahtumien laajempi mittakaava on ollut tuttua ja tunnettua minulle, ja aikuisen silminkin se on käsittämätöntä, mutta lapsen avoimet kysymykset ja ihmettelyt tuovat lisää tuntua siihen, miten käsittämättömistä ja epäreiluista asioista on kyse.

Kuten sanottu, tämä kirja ei kuitenkaan huikaissut minua täysin. Lopussa olisi ollut paljon aineksia loksauttaa leuka rinnalle, mutta tiesin mitä odottaa ja siksi en saanut lopusta irti sitä, mikä olisi viimeistellyt tämän lukukokemuksen. Tuntuu epäreilulta lähteä tätä teosta pisteyttämään, koska jokin täysin kirjasta riippumaton seikka vaikutti lukukokemukseeni näin paljon, joten arvosanaa tälle kirjalle en nyt anna.

Ennen kuin kuolen

Jenny Downham: Ennen kuin kuolen

379 s., Otava 2009

alkup. Before I Die 2007

suom. Katariina Kaila

kansi: Emmi Kyytsönen

Jenny Downhamin esikoisteos Ennen kuin kuolen on ollut lukulistallani iät ja ajat. Syksyn mittaan se käväisi hyppysissäni useammin kuin kerran, mutta jäi aina odottamaan hyllyyn omaa vuoroaan. Nyt vihdoin ja viimein lainasin tämän kirjan ja täytyy sanoa, että kyllä tähän kannatti tarttua. Ennen kuin kuolen ei ollut ihan sitä mitä odotin, mutta en ole mitenkään pettynytkään: tämä kirja oli hyvin puhutteleva.

Ennen kuin kuolen kertoo 16-vuotiaasta Tessasta, joka sairastaa leukemiaa. Nuori nainen tietää päiviensä olevan pian luetut, joten hän päättää tarttua toimeen ja toteuttaa unelmiaan. Avukseen hän tekee kymmenen kohdan listan, jota hän alkaa toteuttaa sellaisella elämänvimmalla, että oikein hengästyttää. Listan toteuttaminen ei autakaan häntä luopumaan elämästään, kuten hän oletti, vaan lisää hänen elämännälkäänsä.

Tessa hahmona on hyvin ristiriitainen siinä suhteessa, että hän on toisaalta hyväksynyt sairautensa lopullisuuden, mutta siitä huolimatta hän ei haluaisi antaa kuolemalle periksi vaan elämänhalu on kova ja kuolemaa juostaan pakoon niin lujaa kuin voidaan. Tessa on samalla kertaa sekä vahva että haavoittuvainen, sillä omasta epävarmuudestaan huolimatta hän kantaa huolta etenkin isästään, joka ei tahtoisi millään hyväksyä tyttärensä diagnoosia.

Tässä kirjassa kaikkein puhuttelevinta oli se, miten Tessa osaa iloita pienistäkin asioista ja uskaltaa uhmata hänelle saneltua roolia. Tessa elää elämäänsä täysillä ja viimeisinä kuukausinaan hän tuntee olevansa enemmän elossa kuin koskaan, vaikka sairaus viekin hänen voimiaan koko ajan. Takakannessa todetaan, että "tarinasta kasvaa väkevä ylistyslaulu elämälle". Se on aika hyvin sanottu, sillä se kiteyttää hyvin tämän kirjan olemusta.

Vaikka kirja puhuttelikin minua, en oikein osaa kirjoittaa tästä mitään suurempia ajatuksia. Sen voin ainakin sanoa, että tämä on sellainen kirja, joka vaatii sulattelua. Ainakin minulla meni useampia päiviä lukea tämä teos, sillä näin kipeää ja vaikeaa aihetta kuvaava kirja on elämäniloisesta vireestään huolimatta aika vaativa luettava. Downham antaa kirjallaan paljon ajattelemisen aihetta.

♠♠♠♠

Tuhat loistavaa aurinkoa

Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa

771 s., Otava 2013, 1. Miki-painos

alkup. A Thousand Splendid Suns, 2007

suom. Kristiina Savikurki

Khaled Hosseinin menestysteos (no eipä hänellä paljon muita olekaan kuin menestysteoksia) Tuhat loistavaa aurinkoa on ollut lukulistallani jo pitkään. En tiedä miksi olen lingannut tämän teoksen lukemista näinkin pitkään, sillä tämä kirja kolahti ja kovaa. Tuhat loistavaa aurinkoa on sellainen kirja, että tuntuu aika vaikealta ruveta kirjoittamaan siitä mitään, mutta yritetään nyt kumminkin.

Afganistanilaissyntyinen Khaled Hosseini kuvaa teoksessaan afganistanilaisnaisten elämää kahden päähenkilön, Mariamin ja Lailan kautta. Hän kuvaa vavahduttavasti sitä miten naisten asemassa on tapahtunut muutoksia niin parempaan kuin huonompaankin, sillä kirjassa seurataan melko pitkää ajanjaksoa aina 1950-luvun lopusta 2000-luvun ensimmäisiin vuosiin. Hosseini avaa lukijan silmät näkemään myös mitä sota ja talebanien hallinto merkitsee tavallisille afganistanilaisille, niin naisille kuin miehillekin. Allekirjoitan täysin sen Charlotte Observerin kommentin, jota takakannessa on lainattu: "Tämän jälkeen eivät uutisotsikot koskaan enää näytä samalta".

Mariam on teoksen alussa nuori nainen, jonka elämää sanelee vahvasti hänen syntyperänsä. Mariam on harami, äpärälapsi, joka jumaloi isäänsä eikä usko äitinsä sanoihin. Kun Mariam erään käänteentekevän tapahtuman jälkeen huomaa, että äiti olikin oikeassa, on jo liian myöhäistä. Mariam naitetaan itseään huomattavasti vanhemmalle kabulilaiselle kengäntekijälle, eikä liitosta tule helppo. Samalla kadulla Mariamin ja kengäntekijä-Rashidin kanssa asuu myös Fariban ja Hakimin perhe, jota sota ja yhteiskunnalliset muutokset repivät. Fariba ja Hakim saavat kahden pojan jälkeen vielä tyttären, Lailan, jonka elämä mullistuu pommin revittyä heidän talonsa hajalle. Rashid ja Mariam pelastavat tytön kotiinsa, jonka jälkeen koulua käyneen ja älykkään tytön elämä muuttuu lopullisesti. Vaikka kirja kuvaa surullisia ihmiskohtaloita ja vastoinkäymisiä, on pohjalla kuitenkin koko ajan ajatus siitä, että aina on toivoa eikä uskoaan saa menettää. Tässä teoksessa on myös valtavasti rakkautta, joka tekee tästä kirjasta erityisen mieleenpainuvan lukukokemuksen. 

Khaled Hosseini on kirjoittanut kirjansa kauniisti ja sujuvasti, mutta todenmukaisesti ja suorasti. Suomentajakin tietysti ansaitsee kiitoksensa siitä, miten hyvin kirjan tunnelma välittyy lukijalle kääntämisen jälkeenkin. En osaa enää sanoa muuta kuin että Tuhat loistavaa aurinkoa on yksinkertaisesti loistava teos. Tätä lukukokemusta on ollut hyvin vaikea kuvailla, ja olenkin sitä mieltä, että jokaisen tulisi lukea tämä itse. Suosittelen!

♠♠♠♠♠

Pessi ja Illusia

Yrjö Kokko: Pessi ja Illusia

240 s, WSOY 2001, 1. p. 1944

kansi ja kuvitus: Kristina Segercrantz

Yrjö Kokon Pessi ja Illusia on ollut lukulistallani jo ties kuinka kauan. Kirjastossa päätin hetken mielijohteesta lainata sen juhannuslukemiseksi ja niinpä luin sekä juhannusaattona että -päivänä lasten satukirjaa, kun muut olivat sillä välin ties missä. Jokainen viettää juhannusta tavallaan tai on viettämättä ja täytyy sanoa, että Pessi ja Illusia on jokseenkin erinomainen juhannuskirja juonessa selkeästi näkyvän luonnon läsnäolon vuoksi.

Helmikuussa yksi  lasten- ja nuortenkirjastotyön kurssin ryhmäkavereistani aikoi vinkata tämän tokaluokkalaisille. Opettaja kehotti harkitsemaan ja jäin miettimään, että mistä syystä. Okei, kirja on sangen paksu ja ehkä hieman vaativa siinä suhteessa, mutta ei kai se voi olla syynä? Sitä paitsi kaupunginkirjaston lukulistoilla sitä suositeltiin tokaluokkalaiselle! Ja nyt kirjan luettuani ymmärrän kyllä selkeästi, että ei tämä ihan niin pienten lasten kirja ole.

Pessi ja Illusia on satu metsänpeikosta ja sateenkaaren keijukaisesta. He tapaavat Illusian karattua kotoaan ja tultua ihmettelemään maanpäällistä elämää. Yhdessä he tapaavat erilaisia eläimiä, kohtaavat erilaisia ilmiöitä ja oppivat paljon uutta rakkaudesta, ystävyydestä ja maailman menosta. Kokko on kirjoittanut teoksensa sota-aikana ja sota on tässä teoksessa hyvin vahvasti läsnä kuin myös pahuus, ilkeys, suru ja vastoinkäymisetkin. Siitä syystä ajattelen nyt, että tämä kirja olisi liian vaikea ymmärrettävä ja käsiteltävä useimmalle tokaluokkalaiselle. Itsekin välillä havahduin pohtimaan, että huhhuh miten rehellistä tekstiä, vaikka Kokko siirtääkin ihmismaailman totuuksia eläinmaailmaan ja siten ehkä hieman pehmentää asioita.

Tämä kirja on alunperin tarkoitettu lähinnä aikuisille lukijoille ja sen kyllä huomaa vielä tästä Kokon lapsille muokkaamasta versiostakin. Moni asia on sellainen, että lapsen olisi varmaankin vaikea käsitellä tätä ainakin yksin lukiessaan ja aikuisen pitäisi olla mukana lukukokemuksessa. Ehkä lapsi ei kiinnittäisi huomiota asioiden raakuuteen, ehkä kaikki tuntuisi vain jännittävältä. Mutta kumminkin petoeläimien toiminta ja eläinten kuolemat ja eläinmaailman julmuus on kyllä mielestäni vähän turhan tarkkaan kuvattu ainakin pienten lasten kannalta. Samoin mielestäni on ristiriitaista, että päähenkilöt tuntuvat lapsilta, mutta kuitenkin heidän elämässään on aikuisten elämän käänteitä.

Kristina Segercrantzin kuvitus tälle kirjalle on aivan mainio, se herättää Kokon sanat henkiin entistä voimakkaammin. Kuvitus on herkkävireinen ja kauniisti väritetty, hienopiirteinen ja samalla kumminkin pystyy ilmentämään myös raakuutta, jota kirja käsittelee. Sekä kuvat että tarina toimivat hyvin yhteen ja pidin tästä kirjasta aika paljon sen "shokeeraavuudesta" huolimatta. Jotain tässä kumminkin on sellaista, mitä en odottanut ja mikä ei oikein innosta. En osaa edes antaa tälle kirjalle nyt pisteitä, sillä niin kahtiajakoinen mielialani on tämän lukemisen jälkeen.

Summa summarum voisi olla, että Kokon satu on erinomaisesti keksitty, mutta kumminkin yllättävän raaka ja samaan aikaan kaunis luonnon-, ystävyyden- ja rakkaudenkuvauksineen. On hienoa, että Kokko on kirjoittanut tähän mukaan paljon erilaisia ajatuksiaan maailman menosta, mutta ne ovat kumminkin hieman liian suoria satukirjaan minun mielestäni.

arvosanoittamaton

Kirsikkavarkaat

Aulikki Oksanen: Kirsikkavarkaat

160 s., Kirjayhtymä 1976

kansi: A. Oksanen

Tulipas taas luettua omasta hyllystä teos, tällä kertaa Aulikki Oksasen Kirsikkavarkaat. Minulla on ollut tämä kirja TBR100 -listallani ja kun löysin tämän huhtikuussa kirjaston poistomyynnistä, päätin tämän kotiuttaa omaksi asti.

Kirsikkavarkaat sisältää viisi hyvin erilaista novellia, joissa jokaisessa on oma jujunsa. Takakansi lupaa, että tämä novellikokoelma "tiedostaa nykyhetkeä koskettavan elävästi", mutta en tiedä välittyykö tuo tunnelma enää miltei 40 vuotta ilmestymisen jälkeen samalla tavalla kuin ennen. Kaksi tai ehkä oikeastaan kolmekin näistä novelleista olivat mielestäni aika oivaltavia ja yhdessä niistä oli tosi mielenkiintoinen lähtökohta, mutta koskettavuutta en löytänyt.

Suosikkinovellejani olivat Perheenäitejä, Antikvariaatti ja Kirsikkavarkaat. Ei Torstissa ja Vesi, pihlaja ja hirvikivääri -novellissakaan sinänsä mitään teknistä vikaa ollut, mutta jälkimmäisen pääpointtia en oikein ymmärtänyt ja Torsti oli mielestäni lähinnä väsyttävä ja rasittava. Tosin se täytyy sanoa, että etenkin Perheenäitejä, Kirsikkavarkaat ja Vesi, pihlaja ja hirvikivääri tuovat esiin nykyäänkin ymmärrettävät teemat ja taustat: väsymyksen, rakkauden kaipuun ja kaupungistumisen.

Perheenäitejä kertoo nimensä mukaisesti perheenäideistä, jotka ovat jokainen loukussa ja yksin jokainen omalla tavallaan. Eri äitien näkökulmat sekä perhekuvaukset ovat mielestäni aitoja ja jotenkin edelleenkin ajankohtaisia, sillä samantyyppistä arkea saattaa moni vielä elää nykyäänkin. Äitien hahmot ovat jotenkin sellaisia, että tekisi mieli sanoa heille, että koittakaa kestää ja kyllä se siitä, ette te jää yksin.

Antikvariaatti on novelleista ehdottomasti erikoisin, sillä vaikka en täysin ymmärtänytkään tämän juonen etenemistä ja loppua, niin kertojanäkökulma on hyvin poikkeuksellinen: kertojana toimii vanha kirja, joka on joutunut omistajansa kuoltua antikvariaatin ylähyllylle. Se kertoo kirjan kaipuusta päästä takaisin ihmisen käsiin, siitä miten siihen sattuu kun sitä kohdellaan miten sattuu ja siitä miten sen ainoa tehtävä on olla olemassa ihmistä varten. Kertojanäkökulma saatta olla ja varmasti onkin vertaus johonkin muuhun, mutta on kyllä pakko tunnustaa, että en saanut täysin kiinni siitä mitä se voisi olla. Nyt tulee mieleen ehkä jokin lemmikki, joka haluaa tulla rakastetuksi ja kohtalo voi olla varsin surullinen omistajan kuoltua.

Kirsikkavarkaat on kokoelman niminovelli, se kertoo kahdesta sisaruksesta, jotka matkaavat Saksaan kesätöihin. Sisarukset ovat läheisiä toisilleen, mutta niin ulkoisesti kuin luonteiltaankin kuin yö ja päivä. Tämän novellin tunnelma on jokseenkin jännittynyt, hienovireisesti painostava, kuten myös tapahtuma-aikojen säätila on kuvattu. Tässä novellissa on sellaista rakkauden kaipuuta, eräänlaista "carpe diem - tartu hetkeen" -tunnelmaa ja kaihoa. Toisaalta tämä on eloisa novelli Helenan (toinen sisaruksista) ja kämppisten persoonallisuuden vuoksi, toisaalta jotenkin pysähtynyt, odottava ja utuinen kuin ilma ennen ukkosta.

Pidin siis tästä kokoelma melkoisen paljon, kolme viidesosaa novelleista miellytti minua. Oksanen kirjoittaa sujuvasti ja taidolla, hänellä on sana hallussa. Hän on löytänyt jokaiseen novelliinsa jotakin erikoista ja ehkä hieman epätodellistakin, mutta silti kokonaisuus pysyy eheänä ja toimivana niin novellien sisäisesti kuin kokoelmassakin. Sivuhuomiona vielä ulkoasusta, että on aika erikoista, että kirjailija on itse suunnitellut kannen. Nykyäänhän se on aika äärimmäinen poikkeus. Täytyy sanoa, että tämän kansi on yksinkertaisuudessaan juuri sopiva tälle kirjalle.

♠♠♠♠