Ranta

*tässä kohtaa piti olla kansikuva, jonka kameran muistikortti söi*

Hanna Tuuri: Ranta

285 s., Otava 2015

Nyt kyllä ihan oikeasti harmittaa, että kameran muistikortti kadotti Hanna Tuurin uudesta romaanista nappaamani kansikuvan, sillä kyseessä on mielestäni oikeasti todella hieno kansi. Kirjakin on jo palautettu kirjastoon, joten näillä mennään. Hanna Tuuri on aikaisemmin kirjoittanut useampia omelämäkerrallisia Irlantiin sijoittuvia teoksia sekä Orapihlajapiiri -nimisen romaanin, joka teki minuun suuren vaikutuksen. Tästä syystä odotin, että Ranta tarjoaisi yhtä hyvän lukuelämyksen, mutta jouduin pettymään.

Ranta kertoo kolmesta lapsuudenkaveruksesta, joiden tiet ovat vieneet erilleen. Nora lähti Dubliniin ja hankki hyvän koulutuksen ja työpaikan sekä perusti perheen, mutta pyristeli eroon siitä leimasta, jonka isättömyys oli häneen lyönyt. Seamus perusti perheen ja jatkoi työskentelyään enemmän tai vähemmän laillisissa kuljetusfirmoissa, mutta asettui kuin asettuikin aloilleen, vaikka hänen suonissaan virtaakin äidin puolelta kiertolaisveri. Seamusin serkku Jim taas jatkoi tyylilleen uskollisena rentoa elämää vailla sitoumuksia ja rajoja: kyllä hänkin yritti, mutta vapaus kiehtoi enemmän.

Kolmikon yhteys toisiinsa katkesi, kun elämä alkoi kuljettamaan eri suuntiin. Silti aina pohjimmiltaan Jim veti Noraa puoleensa, kun taas Nora kiinnosti Seamusia. Osittain Nora lähti Dubliniin paetakseen rannan tapahtumia ja jätti taakseen kaiken, myös Seamusin uskollisen ystävyyden. Nyt Jim makaa pahoin hakattuna sairaalassa, jolloin Nora ja Seamus kohtaavat vuosien jälkeen. On koittanut hetki, jolloin jokaisen heistä täytyy tehdä itselleen tiliä menneisyydestään ja nykyisyydestäänkin, sekä annettava anteeksi paitsi muille myös itselleenkin.

Sinänsä teos oli todella mielenkiintoinen, sillä minua on aina kirjallisuudessa kiehtonut erilaiset salaisuudet, joita tässäkin romaanissa tuodaan esiin pala palalta. Osa jää lukijan itsensä pääteltäväksi, vaikka vihjeet ovat suorat. Toisinaan hahmojen todellisen luonteenlaadun paljastuminen yllättää paljonkin: oikeastiko Seamus on sellainen, niinkö Nora ajattelee. Siitä huolimatta hahmot jäävät jotenkin ulkokohtaisiksi, sillä ainakin minun oli vaikea kiintyä heihin tai kokea minkäänlaista myötätuntoa heitä kohtaan. Minä vain ulkopuolisena tarkkailijana pääsin lukemaan palan heidän elämästään, siinä kaikki.

Mutta teoksen miljöö on kuitenkin hurmaava, sillä Tuuri kuvaa Irlantia todella todentuntuisesti ja aistittavasti. Jotenkin aina Tuurin teoksien kohdalla tulee sellainen olo, että voi kunpa joskus pääsisin itsekin käymään Irlannissa! Miljöö itse asiassa pelastaa paljon siinä mielessä, että siihen on helppo "kiintyä" ja tempautua mukaan, toisin kuin henkilöhahmoihin. Kuitenkaan tästä ei mitenkään voinut kehkeytyä Orapihlajapiirin veroista elämystä, vaikka on tässäkin paljon ammennettavaa ihmisyydestä.

♠♠♠½

Sara on kiteyttänyt P.S. Rakastan kirjoja -blogissaan hyvin ajatuksiaan tästä kirjasta, ja koen samaistuvani niistä moniin. Hänen blogistaan voitte käydä kurkkaamassa myös kansikuvan.

Orapihlajapiiri

Hanna Tuuri: Orapihlajapiiri

285 s., Otava 2011

kansi: Maija Vallinoja

Ostin Hanna Tuurin Orapihlajapiirin tammikuussa kirja-alesta, mutta vasta nyt tartuin siihen lukeakseni sen. Olen aikaisemmin lukenut Tuurilta tietokirjallisuudeksi laskettavan Irlantilaisen aamiaisen ja sen jälkeen on ollut tarkoitus lukea myös Vihreän saaren puutarhoissa, mutta enpä ole sitäkään vielä tehnyt. Tartuin tähän kirjaan jotenkin tosi nihkeästi siitäkin huolimatta, että odotin tämän lukemista. Orapihlajapiiri kuitenkin imaisi minut keskustaansa ihan täysin, sillä pidin tästä kirjasta todella paljon. Olen oikeasti positiivisesti yllättynyt.

Orapihlajapiiri kertoo yksinhuoltajaäiti Kirsistä ja tämän 14-vuotiaasta tyttärestä Annista, jotka muuttavat Kuopiosta Irlannin maaseudulle Knocknamurran yhteisöön. Yhteisössä asuu myöskehitysvammaisia asukkaita, joista pidetään huolta kodinomaisesti. Elämänmuutos on suuri niin Kirsille kuin Annillekin, joka protestoi kiivaasti lähtöä vastaan. Molemmat kuitenkin oppivat Knocknamurrassa jotain uutta itsestään ja kanssaihmisistään, kaikista ihmisistä yleensä. He omaksuvat uudenlaisen elämänasenteen, vaikka se ei ole alunperin helppoa edes muutosta hakeneelle Kirsille. Takakansi lupaa, että "Orapihlajapiiri on koskettava kertomus uuden alun mahdollisuuksista sekä yhteisöllisyyden ja ystävyyden voimasta". Se on hyvin kiteytetty ja pitää täysin paikkansa.

Lumouduin jotenkin täysin Tuurin tavasta kuljettaa tarinaa. Mielestäni on hyvä ratkaisu, että hän vuorottelee kertojina Kirsiä ja Annia, sillä molempien näkökulman esiin nostaminen tuo teokseen syvyyttä ja aitoutta. Se auttaa myös ymmärtämään molempien toimintaa, sekä tietysti tuo esille asiat monipuolisesti. Perhesuhteet ja menneisyys nousevat eri tavalla esiin. Mielestäni Tuuri eläytyy myös 14-vuotiaan tytön tuntemuksiin ihmeen aidosti, siinä ei ole mitään teennäistä tai kliseistä kerronnan suhteen, vaikka tietysti joku voi mieltää tietyt asenteet kliseiksi.

Kehitysvammaisista huolehtivaan yhteisöön muuttaminen oli mielestäni jotenkin ehkä hieman liian suuri muutos perheen tavalliseen arkeen, samoin jotenkin kammotti se kovuus, millä Kirsi halusi purkaa vanhan elämänsä pois. Hän ei jättänyt itselleen mitään kiinnekohtaa mihin palata. Mielestäni oli aika hyvä veto tuoda yhteisöön kehitysvammaisia asukkaita tuomaan aitoutta ja samalla heidän kauttaan pystyttiin välittämään eräänlaista asenteiden muutosta sekä itsestä oppimista. Toisaalta kuitenkin kehitysvammaisista huolehtiva yhteisö kuulostaa minusta jokseenkin sellaiselta.. en oikein osaa edes sanoa millaiselta. Jotenkin teennäiseltä ehkä, eräänlaiselta lintukodolta, millaista ei oikeasti voi olla olemassakaan. Se on lähestulkoon ainut minua tässä kirjassa häirinnyt seikka.

Tuuri käyttää kirjassaan myös huumoria, välillä oikein nauratti Annin ajatukset. Joku voi tulkita ne ilkeämielisiksi tai pahantahtoisiksi, mutta mielestäni ne eivät olleet sitä: ne tuntuivat melko tavallisilta keskenkasvuisen ihmisen ajatuksilta. Huumori pilkahtelee kirjassa muulloinkin, mikä on hyvä asia, sillä tässä kirjassa on aika paljon kiukkua, tasaisuutta ja eräänlaista "opetuksellisuutta".

♠♠♠♠½