Ensirakkaus

Ivan Turgenev: Ensirakkaus

128 s., Otava 2001

alkup. Pervaja ljubov, 1860

suom. Martti Anhava

 

Luin helmikuussa kirjallisuuspiiriä varten Ivan Turgenevin Aateliskodin ja sanoin jo tuolloin, että haluan lukea lisää hänen teoksiaan. Kuvittelin aloittavani omasta hyllystänikin löytyvästä Valkamasta, mutta päädyinkin lainaamaan pienen ja sievän Ensirakkauden kirjastosta.

 

Ensirakkaus on pienoisromaani, jossa Vladimir Petrovitsh muistelee ensirakkauttaan, jonka hän koki 16-vuotiaana. Vladimir eli Volodja on jäänyt päivälliskutsujen jälkeen vielä istumaan iltaa isännän ja toisen vieraan kanssa, kun isäntä pyytää miehiä kertomaan ensirakkauksistaan. Toinen vieras kieltäytyy, koska on ollut rakastunut vain pikkupoikana lastenhoitajaansa, eikä isännän omassakaan rakkaustarinassa ole mitään erityistä kerrottavaa. Niinpä Volodja kertoo omista kokemuksistaan.

 

16-vuotiaan Volodjan perhe tapasi viettää kesiä poissa kaupungista, ja niin oli myös sinä kesänä, jolloin nuori mies kohtasi ensimmäistä kertaa Zinaidan. Volodjan perheen kesäpaikan naapuriin muuttaneen köyhän ruhtinattaren kaunis tytär lumosi kokemattoman pojan täydellisesti, mutta hän ei ollut ainoa - myös muut lähiseudun nuoret tai vähän varttuneemmatkin miehet pyörivät Zinaidan ympärillä suosiota tavoitellen. Zinaida osaa ottaa huomiosta kaiken ilon irti, ja nuori Volodja tunteekin välillä palavan rakkauden ja ihailun sijaan epätoivoa, mustasukkaisuutta, surua ja katkeruutta.

 

Mielestäni Turgenev on onnistunut kirjoittamaan sangen viehättävän pienoisromaanin, josta saatoin aistia kesäyön kevyeen hämärään verhoutuvat illat ja yöt, puiston varjojen viileyden ja Zinaidan seurapiirin kokoontuessa vallitsevan jännittyneen odotuksen. Pidin miljöön kuvauksesta kovasti, mutta tapahtumien kulku sen sijaan välillä turhautti, sillä mielestäni Zinaida ei ollut kovin mukavan oloinen ihminen. Pidin myös siitä, että päähenkilö Volodjan tunteet välittyvät teoksesta todella hyvin ja erityisesti hänen tuskastuneisuutensa ja epävarmuutensa hetket tuntuvat vahvoilta. Kokonaisuutena pidinkin tästä teoksesta, jota voisin luonnehtia tiivistunnelmaiseksi. Tässä teoksessa näkyy sama kerronnan selkeys, joka miellytti minua Aateliskodissa, ja on kiva huomata, että kyse ei ole ollut vain ainutkertaisesta tapauksesta. Aion jatkaa matkaani Turgenevin parissa taas sopivan tilaisuuden tullen.

 

♠♠♠♠

 

Tästä teoksesta on kirjoittanut myös Kirjan pauloissa -blogin Paula. 

Aateliskoti

 Ivan Turgenev: Aateliskoti

267 s., Otava 1970

alkup. Dvorjanskoe gnezdo, 1858

suom. Ulla-Liisa Heino

Käsittelimme kirjallisuuspiirissä tänään klassikoita. Aihe oli yksi omista toivomuksistani, joten oli mielenkiintoista paitsi valita kirja luettavaksi myös kuunnella mitä muut olivat lukeneet. Valitsin luettavakseni Ivan Turgenevin teoksen Aateliskoti. Sain muutama vuosi sitten palvelutaloon muuttoa tehneeltä naapuriltani kirjoja ja niiden joukossa oli yhteisnide Turgenevin Aateliskodista ja Valkamasta, joten tässä samalla sain myös lyhennettyä oman hyllyn lukemattomien kirjojen listaa. Valkamaa en ole vielä lukenut, mutta aion kyllä tehdä niin.

Aateliskoti kertoo nuoresta aatelineito Lizasta sekä hänen perheestään ja perheen tuttavapiiristä, josta löytyy monenkirjavia tyyppejä. Lisan äiti on hemmoteltu ja hitusen itsekeskeinen leskirouva, joka ilomielin viettää aikaa liehakoivien mielistelijöiden seurassa pitäen heitä mukavina ihmisinä. Tuttavapiiriin kuuluu siis parikin mielistelevää keikaria, jotka ovat epämiellyttävyydestään huolimatta harmittomia tyyppejä. Yksi tuttavapiirin keskeisimmistä hahmoista on kaukainen sukulainen Lavretski, joka on onneton, rakkaudessa pettynyt mies, johon suhtaudutaan jokseenkin alentuvasti ja jota pidetään vähän yksinkertaisena. Lavretski on tahollaan naimissa, mutta vaimo on lähtenyt toisen miehen matkaan. Puhdassydäminen Liza rakastuu Lavretskiin eikä tunne suinkaan ole yksipuolinen. Teokseen mahtuu monia yllättäviä käänteitä, jotka sanelevat niin Lizan kuin Lavretskinkin elämän suunnan.

Mielestäni Aateliskoti on selkeä, hyvin etenevä ja ennen kaikkea kiinnostava teos, jonka äärellä jaksaa istua. Minulla on aikaisemmin ollut hienoinen kammo venäläisiin klassikoihin, sillä Dostojevskin ja Tolstoin mammuttimaiset ja tylsähköt (ensimmäiseltä olen lukenut kaksi ja jälkimmäiseltä yhden) teokset ovat jotenkin saaneet minut pitämään kaikkia venäläisiä klassikoita samanlaisina, mutta nyt Turgenev kyllä onnistui muuttamaan ajatuksiani.

Mielestäni Turgenevin kerronta on selkeämpää, tasaisempaa ja hahmojen määrä on kohtuullisempi kuin aikalaistensa teoksissa. Ei ole täysin reilua vertailla Turgenevia ja hänen aikalaisiaan Dostojevskia ja Tolstoita, sillä he kirjoittivat tietyllä tapaa erityyppistä kirjallisuutta. Siitä huolimatta sanon, että minun mielestäni Turgenev ansaitsisi suurempaa huomiota, sillä Aateliskodin perusteella hänellä on paljon suurempi kyky pitää lukijan mielenkiinto yllä kuin kollegoillaan. Mielenkiinnon ylläpitämiseen auttaa varmasti jo yksinkertaisesti se, että hahmoissa on helpompi pysyä selvillä paitsi määrän myös selkeän puhuttelutyylin perusteella (eli koko ajan ei tule uusia kutsumanimiä vaan käyttöön vakiintuu yksi, joillakin kaksi nimeä).

Kiteytettynä luonnehtisin Aateliskotia kiinnostavaksi kuvaukseksi pienestä seurapiiristä, jonka elo ja olo on tasaista ja näennäisen yllätyksetöntä, mutta jonka jäsenet kuitenkin tuntevat suuriakin tunteita ja kokevat henkilökohtaisia mullistuksia. Turgenevilla näyttäisi olevan taito yllättää, mutta kuitenkin pitää kerronta maltillisena ja luoda hahmoihinsa aristokraattista vaikutelmaa osoittamalla, että he eivät julkisesti käyttäydy rahvaanomaisen hämmästyneesti. Mielestäni Aateliskodin henkilöhahmot ilmentävät hyvin heidän asemaansa.

Minä siis pidin tästä teoksesta ja haluan kyllä lukea lisääkin Turgenevia. Kun se aika koittaa, taidan aloittaa yhteisniteestä löytyvästä Valkamasta. Jossain vaiheessa haluan lukea myös Turgenevin pääteoksena pidetyn teoksen Isät ja pojat.

♠♠♠♠