Kirjeitä sotapäällikölle

Anja Snellman: Kirjeitä sotapäällikölle - Romaani eräästä katastrofista

WSOY 2024

Kollega vinkkasi minulle Anja Snellmanin romaanin Kirjeitä sotapäällikölle, jonka olin aiemmin ohittanut ottamatta edes tarkemmin selvää kirjan aiheesta. Kirja kertoo ison julkisuuden saaneesta Vastaamon tietomurrosta, joka osui kipeästi yli 33 000 ihmiseen, kun heidän henkilötietonsa ja potilasasiakirjansa vuodettiin julki.

Vaikka kyseessä on romaani eli fiktiivinen teos, kuvaa Snellman osuvasti niitä tuntoja, joita tapahtunut herätti. Snellman itse työskenteli Vastaamossa terapeuttina, joten hänellä on ensikäden kokemusta siitä epäuskosta, järkytyksestä ja huolesta, jotka tietomurto sysäsi liikkeelle.

Terapeutit saivat alkuun niukasti tietoja tietomurrosta, joten heidän oli vain pärjättävä ja yritettävä samalla pitää huoli asiakkaistaan, joista monet olivat joko peloissaan tai vihaisia tapahtuneesta. Selviytymiskeinonaan Snellman kirjoitti päiväkirjaa, josta myöhemmin syntyi idea kirjasta. Kirjeitä sotapäällikölle on sekoitus päiväkirjamerkintöjä ja kirjeitä. Nimensä kirja sai tapauksesta syytetyn ja tuomitun Julius Aleksanteri Kivimäen etunimistä, keisarillisia molemmat.

Vaikka teoksen ytimessä on pitkälti uhrien, joita myös työntekijät olivat, tunnot, pyrkii Snellman kuitenkin edes jollakin tasolla ymmärtämään ja löytämään syitä sille, miksi ihminen haluaa kohdistaa rikoksen nimenomaan haavoittuvassa asemassa oleviin ihmisiin. Se ei ole helppoa, mutta terapeuttina hän haluaa yrittää.

Kokonaisuus on puhutteleva ja silmiä avaava, sillä vaikka tapauksesta uutisoitiin laajasti, tämä teos välittää aitoja tuntoja aivan toisella tavalla. Minun on myönnettävä, että en ollut osannut lainkaan ajatella kuinka monta asiaa uhrien oli tehtävä pelastaakseen tiedoistaan edes sen minkä voi. Esimerkiksi asettamalla itsensä vapaaehtoiseen luottokieltoon saattoi turvata taloutta, mutta juoksevien asioiden hoitaminen vaati peloissaan olevalta ihmiseltä paljon voimia.

Olen nuorempana lukenut Snellmanin kirjoja eivätkä ne ole oikein olleet minun juttuni. Tämä oli kuitenkin niin hyvä lukukokemus, että nyt aika saattaisi olla kypsä muillekin hänen teoksilleen. Ja voi että miten toivonkaan, että hän vielä joskus julkaisisi sen romaanin, joka jäi kesken ja karkasi käsistä, kun uutinen tietomurrosta tuli. Se vaikutti nimittäin todella kiinnostavalta.

Pääoma

Anja Snellman: Pääoma

299 s., Otava 2013

kannen kuva: A. Snellmanin kotiarkisto

kannen suunnittelu: Piia Aho

Minulla on aina ollut hieman kahtiajakoinen suhtautuminen Anja Snellmanin teoksiin. Niissä on jotakin sellaista, joka kiehtoo minua, mutta samalla myös jotakin sellaista, joka ei minua vakuuta. Tässä uutuusteoksessa on kuitenkin poikkeuksellisesti jotakin sellaista, joka vei minua mennessään niin kovasti, että itsekin hämmästyin.

Anja Snellman kuvaa uutuusteoksessaan avoimesti ja suorasti niitä tunteita, joita hänessä heräsi kitalakihalkioisen ja kehityshäiriöisen sisarensa Marun rinnalla. Kyseessä on romaani, mutta tästä kuultaa vahvasti läpi tunteiden aitous ja kaunistelemattomuus, se miten häpeä ja kiintymys ovat repineet häntä eri suuntiin. Juuri nämä seikat tekevät tästä romaanista hyvin elämänmakuisen ja voimakkaan lukukokemuksen, jota on vaikea sanoin kuvata. Olen mykistynyt siitä miten Snellman pukee sanoiksi vuosien mittaiset häpeän aiheuttamat omantunnontuskat, syvän rakkauden ja piinaavat ajatukset siitä millaista elämä olisi voinut olla, jos elinolosuhteet ja pienenpienet asiat olisivat olleet toisin. Josjosjos.

Snellmanin tyylissä on hieman tajunnanvirtamaisia ominaisuuksia, jotka osaltaan tekevät teoksesta niin kaunistelemattoman. Samalla tuo kerronnallinen ominaisuus aiheuttaa kuitenkin hieman hankaluuksia, sillä ainakin minun oli välillä vaikea pysyä mukana tässä kiihkeässä selonteossa, joka välillä etenee vimmalla ja välillä poikkeaa asiasta toiseen. Snellmanin käyttämät ilmaukset ja kielelliset jipot, kuten vieraskieliset ilmaukset ja "marunkieli", tuovat tekstiin rikkautta, joka jää voimakkaana mieleen.

Yleistunnelmani tästä teoksesta on oikein positiivinen, vaikka aivan kaikkea en varmasti tästä teoksesta ymmärtänyt. Etenkin teoksen alussa minulla oli vaikeuksia seurata tapahtumia ja päästä niihin mukaan, mutta onneksi Snellman petrasi viimeistään kirjan puolivälin tienoilla ja juoni alkoi toden teolla vetää. Joku voisi kysyä, että onko kirja lukemisen arvoinen, jos se vasta puolivälin tienoilla alkaa tosissaan kiinnostaa. Tämän kirjan kohdalla voin epäröimättä sanoa, että kyllä on, sillä tämä kirja antoi monessa suhteessa valtavasti ajattelemisen aihetta useastakin asiasta.

♠♠♠♠