Näytetään tekstit, joissa on tunniste Seinäjoki. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Seinäjoki. Näytä kaikki tekstit

lauantai 23. lokakuuta 2021

Humiseva harju Seinäjoen kaupunginteatterissa

Emily Brontën Humiseva harju on yksi kaikkien aikojen suosikkikirjoistani. Alunperin omistin siitä pokkaripainoksen, jonka kannetkin jo uhkaavasti käpristyivät, mutta sitten löysin vaihtopisteeltä kovakantisen niteen ja vaihdoin pokkarini siihen. Toisaalta olisi ihanaa, jos se luetun näköinen ja paljon käytetty pokkarikin olisi tallella, mutta aina sitä havahtuu vasta jälkikäteen.

Humiseva harju tuli Seinäjoen kaupunginteatterin ohjelmistoon kevättalvella 2021, mutta jostain syystä en ehtinyt tai saanut aikaiseksi mennä esitystä katsomaan, vaikka halusinkin tutun tarinan lavalla nähdä. Onneksi nyt syksyllä tuli lisää näytöksiä, niin minäkin pääsin esitystä katsomaan. Ajattelin lyhyesti kirjoittaa tänne blogiin joitakin fiiliksiä siitä, vaikka minulla ei olekaan sen kummempaa asiantuntemusta teatteriesitysten arvioimisesta.

Ihan alkuun minun on sanottava, että viihdyin Humisevalla harjulla hyvin. Ei ole mikään itsestäänselvyys, että useiden lukukertojen myötä oman pään sisälle luodut mielikuvat kohtaavat kovin hyvin muiden ihmisten näkemyksien kanssa, mutta nyt se onnistui yllättävänkin hyvin, vaikka etenkin miljöön suhteen omat mielikuvani ovat vahvoja. Mielestäni lavastus (Juho Lindström) ja valaistus (Hannu Raja-Aho) olivat todella onnistuneita ja kiehtovia. Etenkin vuotava katto oli mielestäni esitetty hienosti, samoin ikkunasta nummille avautuva näkyvä Rastaslaaksossa puhutteli minua jostain syystä erityisellä tavalla.

Tarinankerronta on mielestäni onnistunutta tässä Jo Cliffordin näytelmäsovituksessa, vaikka siinä ei alkuperäistä tarinaa kokonaisuudessaan esitetäkään. Seinäjoen Humisevan harjun on ohjannut Pauliina Salonius, ja se siirtyi näyttämölle yhtä tuulisena, vahvojen tunteiden täyteisenä ja voimakkaana kuin millaisena olen alkuteoksen tarinan kokenut. Ilta oli kaiken kaikkiaan hieno ja aika kului kuin siivillä.

Roolityöskentely oli pääsääntöisesti puhuttelevaa ja hyvää, mutta pari erityishuomiota haluan mainita. Vahvimpana roolisuorituksena pidän Jani Johanssonin tulkintaa Hindleysta, sillä se oli mielestäni eläväinen, ilmeikäs ja taitava suoritus. Jussi Jätinvuoren Heathcliff kasvaa hienosti tarinan edetessä ja tulkinta vahvistuu, vaikka alkupuolella en ollut ihan varma pidänkö tästä tulkinnasta. Kuitenkin esityksen loppupuolella hahmo tuskin jättää ketään kylmäksi. Naispäähenkilö Cathyn (Heidi Ajanto) tulkinta sen sijaan jätti minut ehkä hieman etäisen tunteen, sillä olin itse kokenut hahmon hieman eri tavalla kuin millaisen kuvan näytelmä antaa. Nyt hän näyttäytyi mielestäni  enemmän ailahtelevaisena ja hysteerikkona kuin suurten tunteiden naisena. Hahmoon ei oikein täysin saanut otetta eikä hänen tragediansa päässyt mielestäni täysin oikeuksiinsa.

Kaupunginteatterille täytyy antaa kiitosta ystävällisestä asiakaspalvelusta sekä koronaturvallisuuden huomioimisesta. En ole aktiivinen teatterissa kävijä, mutta joka kerta kokemus on ollut sellainen, että uudelleen on helppo ja mukava mennä.

maanantai 10. heinäkuuta 2017

Uppalan Kartanon aarre

Mervi Heikkilä (teksti) & Marjo Nygård (kuvitus): Uppalan Kartanon aarre
37 s., Haamu 2017
arvostelukappale kustantajalta, kiitos!
 
Seinäjoella sijaitseva Uppalan kartano oli minulle lapsena jonkinlainen haavetalo. Kartanon ohi ajaessamme kyselin aina mikä tuo mielenkiintoiselta näyttävä suuri vaaleanpunainen talo oikein on. Hieman villiintynyt puutarha oli omiaan ruokkimaan mielenkiintoani vielä lisää. Olen oikeastaan aina tuntenut mielenkiintoa kartanoita kohtaan, mutta Uppala siinä kerrostalojen keskellä oli jotenkin erityisen kiehtova. Voitte varmaan uskoa, että olin onneni kukkuloilla, kun pääsin muutama vuosi sitten käymään ensimmäistä kertaa tuossa lapsuushaaveideni kartanossa, joka toimii nykyään ravintolana. Kun kuulin, että on ilmestymässä Uppalan kartanoon sijoittuva lastenkirja, oli itsestäänselvää, että minä lukisin sen.
 
Uppalan Kartanon ikioma kummitus Kosti on vaipumassa epätoivoon, sillä hän on hukannut aarrearkkunsa avaimen. Hän ei kertakaikkiaan muista minne avain on jäänyt, mutta onneksi Kuuvoiman avulla taikoja tekevä Silkki-kissa lupaa auttaa. Silkki-kissan selässä Kosti Kummitus pääsee kulkemaan ajassa aina 1800-luvulle asti. Avain ei kuitenkaan ota löytyäkseen, vaikka monenlaista ystävykset matkallaan kohtaavatkin. Löytävätkö he avaimen ja ennen kaikkea onko aarre jotain herkullista syötävää, kuten Silkki toivoo? Lähde matkalle Seinäjoen historiaan Kostin ja Silkin kanssa, niin saat tietää!
 
Uppalan Kartanon aarre on mielestäni viehättävä kuvakirja, joka tarjoaa lukijalleen paikallishistoriaa mielikuvituksellisen tarinan ohessa. Tässä teoksessa on aika paljon tekstiä, joten kovin pienille lapsille tämä ei välttämättä ole oikea valinta - se on toki yksilöllistä. Heikkilän teksti on kuitenkin niin eloisaa ja värikästä, että uskon sen huvittavan lukijaansa/kuulijaansa ja auttavan pitämään mielenkiintoa yllä pidempienkin tekstipätkien kohdalla. Eloisaa ja värikästä on myös Nygårdin luoma kuvitus, joka miellyttää minun silmääni suuresti. Suosittelen kovasti tutustumaan tähän teokseen! Tämä kirja olisi myös varmasti mainio tuliainen Etelä-Pohjanmaalta, jos matkaat jonnekin ja haluat viedä jotain kotiseutuusi liittyvää lahjaksi jollekulle.