Rebekka: Tuulimyllyjä ja tulppaaneja

Tuija Lehtinen: Rebekka - Tuulimyllyjä ja tulppaaneja

208 s., Otava 2013

Vaikka aina löydän jotakin moitittavaa Tuija Lehtisen Rebekka -kirjoista, niin tässä sitä taas ollaan sarjan tuorein osa luettuna. En tiedä olisinko muuten lainannut enää uusinta osaa (vaikka en tykkääkkään jättää sarjoja kesken), mutta tämän kansi oli niin kertakaikkisen ihanan keväinen ja piristävä ja nimikin jotenkin houkutteleva, että oli ihan pakko lukea. Nyt olen iloinen, että tämän luin, koska minulla oli koko ajan sellainen tunne, että tämä on nyt varmaan sarjan viimeinen osa. Loppu tukee päätelmääni, mutta varma en voi olla.

Tuulimyllyjä ja tulppaaneja on Rebekasta kertovan sarjan uusin osa. Tässä kirjassa Rebekka käy luokkaretkellä Pietarissa, matkustaa koko perheen voimin Hollantiin hakemaan veljeään kotiin ja päättää yläasteen sekä jännittää sitä, että pääseekö hän hakemaansa paikkaan opiskelemaan. Koska kyseessä on pappilan punapäinen Rebekka, ei ammattihaave voi olla mitään tavallista: hän tähtää stylisti-artesaaniksi.

Tämä kirja oli jotenkin aivan erilainen kuin aikaisemmat osat. Rebekka on entistä aikuismaisempi, hän tähtää jo pitkälle tulevaisuuteen ja elää kuitenkin hetkessä. Ehkä olisi parempi sanoa, että nyt Rebekka vaikuttaa aidosti ikäiseltään, lapsellisuus on karissut pois. Rebekasta ei enää saa kiltin tytön kuvaa niin vahvasti kuin aikaisemmin, vaikka mihinkään radikaaleihin juttuihin hän ei ryhdykään.

Kerronnallisesti tämä kirja on hieman heikompi kuin aikaisemmat osat, sillä minua ärsyttivät jatkuvat takaumat. Pietarinmatkasta kerrottiin jopa ihan hyvin paikan päällä, mutta Hollannin tapahtumia kerrottiin enemmän takaumien kautta. Samoin monia muita juttuja käsiteltiin takautuvasti, mikä kyllä minua ihan oikeasti haittasi ja paikoin oli jopa vaikea seurata, kun ei annettu mitään selkeää merkkiä, että tapahtumat vaihtuvat. Aika meinasi mennä välillä ihan sekaisin. En tiedä miksi Lehtinen yhtäkkiä tuntuu niin ihastuneen tällaiseen kerrontaan, mutta toimivaa se ei ole.

Tekstillisesti tämä kirja on myöskin hieman erilainen kuin aikaisemmat osat, tässä tavoitellaan selkeästi enemmän nuorisopuhetta ja rentoutta. Juuri tuo liian ankara rentouden tavoittelu saa tekstin tuntumaan tosi pökkelöltä. Minun silmääni särähti kovasti, kun yhtäkkiä puhuttiin "hänestä" käyttäen "se" -sanaa. Sellainen ei alkuunkaan istunut kirjan tyyliin, etenkin kun muuten kirja oli hyvää suomea ja sujuvaa. Tuollainen turha kikkailu rikkoi eheää kokonaisuutta aivan turhaan.

Silti tykkäsin ideana tästä kirjasta eniten koko sarjasta, sillä tästä aistii muutoksen ja aikuistumisen niin vahvasti. Lisäksi miljöö muuttuu, mikä tuo jännitystä ennen niin tasaisen koulutyttömäiseen sarjaan. Juuri tämä asteittainen aikuistuminen, kerronnalliset ratkaisut ja tapahtumat yleensäkin luovat sen tunteen, että tämä sarja saattoi olla nyt tässä. Itse melkeinpä toivoisin, että niin olisi, koska tästä kirjasta sarja saisi tosi hyvän päätöksen ja kohtakin olisi oikea: muutoksen kynnyksellä on helppo lopettaa ja jättää lukijan mielikuvitukselle ovet avoimiksi. Kirjan loppulauseet luovat myös tunnelman, että Rebekan tarina jatkuu jossain muualla kuin kirjojen kansien välissä. Nyt sitten jännityksellä odotan, ettö tuleeko Rebekoita enempää.

Ideasta voisin antaa hieman enemmänkin pisteitä, mutta kerronta ja kieli tiputtavat pisteet nyt 3:een. Varman tasainen lisä Rebekka -sarjaan.

♠♠♠

Rebekka: Yllätysten ysi

Lehtinen, Tuija: Rebekka - Yllätysten ysi

271 s., Otava 2012

Rebekka: Yllätysten ysi on punapäisestä papintyttärestä kertovan sarjan seitsemäs osa. Kesän korvalla luin edellisen osan Mansikoita ja morsiusneitoja, jolloin kerroin päähenkilöstä ja sarjasta ylipäätään vähän tarkemmin. Yllätysten ysissä Lehtinen vastaa mielestäni hieman tuohon edellisessä tekstissä peräänkuuluttamaani "normaaliuteen".

Yllätysten ysi kertoo Rebekan elämästä peruskoulun yhdeksännellä luokalla. Hänen elämässään tapahtuu taas vaikka mitä: järjestetään reippaasti iltamat luokkaretken varainkeruun vuoksi, osallistutaan huovutuskurssille ja saadaan uusia tuttavuuksia. Kuulostaa taas hyvin pirteänsirkeältä ja sitä se onkin, mutta nyt kuvioihin on astunut jopa hieman ongelmia. Yhteydenpito Jerryn kanssa hiipuu ja lopulta välit katkeavat kokonaan, Rebekka ei tiedä mihin kouluun hakisi ja kuvioihin astuu "uusi" poika. Tässä teoksessa pikkusiskot Saimi ja Selma jäävät taka-alalle, joten tulee tuntuma, että nyt kirjoitetaan vähän "isommille tytöille".

Mielestäni Rebekka näyttäytyy edelleen hieman liian erikoisena henkilönä ikäisekseen, mikä häiritsee minua suunnattomasti. Rupeaa ihan ärsyttämään, kun koko ajan ollaan niin päivänsädettä ja totta kai autetaan vanhempia ja tuttujen mummoja ja vahditaan lapsia ja tehdään kaikenlaista muutakin ihan mukisematta. Miksi Rebekka ei voisi joskus kapinoida?

Kirjan nimi Yllätysten ysi ei mielestäni kovin hyvin kuvaa kirjan sisältöä näin loppupeleissä, koska mitään yllättävää ei varsinaisesti tapahtu koulun suhteen. Tietysti tapahtumat liittyvät tiettyyn ajanjaksoon päähenkilön elämässä, mutta nimen perusteella odotin silti enemmän jotakin kouluun liittyvää juonikuvioita. Kirjan kansi on mielestäni myös hyvin poikkeuksellinen tässä sarjassa, koska siinä Rebekka ensimmäistä kertaa näyttäytyy muuta kuin hymyilevänsä papintyttönä. Lisäksi tässä kirjassa kirjoitustyyli hieman vaihtuu eri-ikäiselle suunnatuksi, minkä kyllä huomaa heti. Samaten "lapsellisia" elementtejä on karsittu: enää ei niin leikitä barbeilla tai siskojen kanssa.

Tämä oli ihan jees luettava taas, sellainen välipalakirja, mutta en minä tätä mitenkään ahmimalla lukenut. Minulle on jäänyt sellainen olo, että Rebekat eivät oikein pure enää: aluksi suosio oli aika taattua ja kirjat olivat koko ajan menossa kirjastosta, nyt ne vain odottelevat hyllyssä ottajaansa. Kesällä huomasin, että upouusi Rebekka nökötti hyllyssä miltei 3 viikkoa, ennen kuin joku sen mukaansa nappasi. Samaten sarjan muut osat odottavat usein hyllyssä. Olen huomannut tämän muutamassa eri kirjastossa. Ehkä nuoriin ei pure tällainen "liika kiltteys" ja "täydellisyys". Ja ehkä siksi Lehtinen on hieman muuttanut tyyliään.

♠♠♠

Rebekka: mansikoita ja morsiusneitoja

Lehtinen, Tuija: Rebekka: mansikoita ja morsiusneitoja

222 s., Otava 2011

Tuija Lehtinen on aina jostakin syystä jäänyt minulle hieman vieraaksi kirjailijaksi. Olen toki lukenut esimerkiksi koko Laura- ja Rebekka-sarjat sekä pari muuta teosta, mutta en ole koskaan erityisesti odottanut uutta teosta tai muutenkaan aivan into piukassa ollut hänen kirjojensa perään. Ovathan ne viihdyttäviä ja piristäviä, mutta moni muu kirja on vain kiilannut hänen teostensa edelle.

Rebekka: mansikoita ja morsiusneitoja on sarjan kuudes osa. Sarja kertoo yläasteikäisestä Rebekasta, joka asuu perheensä kanssa vanhassa pappilassa. Rebekka harrastaa piirtämistä ja vaatteiden suunnittelua/ompelua ja koirien kanssa touhuamista. Eli aika tavallinen tyttö on kyseessä. Rebekan elämässä kuitenkin sattuu ja tapahtuu hieman keskimääräistä teinityttöä enemmän: tuskin kovin monella on Kiinasta adoptoituja siskoja, jotka perustavat morsiusneitopalvelun tai tuskin kovin moni lähtee vaellusriparille Lappiin?

Kirjassa on paljon hauskoja sattumuksia, joita erityisesti siskojen tempaukset ovat omiaan luomaan. Hieman vaikeampia aiheita kuvaa sitten esimerkiksi poikaystävän muutto toiselle paikkakunnalle. Vaikka Lehtinen kirjoittaakin hyvin ja se iskee nuoriin lukijoihin lähes poikkeuksetta, huomaan itse ajattelevani hieman toisin. Jotenkin tuntuu, että teoksessa on kaikki hieman liian erilaista ollakseen kovin uskottavaa. Rebekka on muka aina pirteä ja touhukas, varsinainen reipas papintytär. Hän onnistuu aina ja on olevinaan hyvinkin aikuismainen ja vastuullinen. Rebekka on siis oikea tähtityttö, ja sitä on vaikea uskoa. Eikö jokainen joskus suutu tai epäonnistu?

Kaiken kaikkiaan tämä oli kuitenkin ihan hauska kirja luettavaksi näin kesän korvalla ja varmaankin tulen lukemaan lisää Rebekka-kirjoja, jos niitä vielä tulee. En voi vaan jättää sarjaa kesken, haluan tietää mitä seuraavaksi tapahtuu. Osaa Lehtinen siis vangita parikymppisenkin lukijan huomion.

♠♠♠