Taivaslaulu

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

284 s., Gummerus 2013

kansi: Tuomo Pulli & Istockphoto

Käsittelimme lukupiirissä toukokuun alussa Pauliina Rauhalan Taivaslaulua. Luin kirjan toista kertaa ja pidin siitä edelleen. Ensimmäinen lukukerta oli heti kirjan ilmestyttyä, jolloin sen ympärillä velloi paljon keskustelua. Tuolloin kirjoittamani postaus taitaa olla blogini historian kommentoidun kirjapostaus ja se löytyy täältä.

Taivaslaulu herätti minuaa kokolailla samoja ajatuksia kuin lähes viisi vuotta sitten. Tarina oli piirtynyt vahvana mieleeni, mutta toinen lukukerta muistutti yksityiskohtia ja auttoi keskustelun vetämistä piirissä. Tarinaa oli mielenkiintoista seurata nyt myös Synninkantajien kautta, sillä kirjojen välillä on yhteys. Suurta tulkintaeroa se ei tuo tullessaan, mutta ehkä päähenkilöiden Viljan ja Aleksin perhe on nyt mahdollista nähdä laajemmassa kontekstissa.

Taivaslaulu oli lukupiirikirjana siinä mielessä yllättävä, että vaikka olemme syksystä lähteen istuneet saman pöydän ääressä, tuntui ilmassa hienoista epäröintiä siitä mitä oikein "uskaltaa" kommentoida tästä kirjasta. Taivaslaulun aihe on toki sellainen, että siitä puhuminen on helppoa lähinnä sellaisten ihmisten kanssa, jotka tuntee todella hyvin. Ehkä tämä ei siis ollut paras mahdollinen lukupiirin keskustelua ajatellen, vaikka piiriläiset olivatkin kirjasta pitäneet.

Synninkantajat

Pauliina Rauhala: Synninkantajat

368 s., Gummerus 2018

 

Pauliina Rauhala kirjoitti itsensä suomalaisten lukijoiden tietoisuuteen viitisen vuotta sitten teoksellaan Taivaslaulu. Moni on odottanut häneltä uutta kirjaa, minäkin, ja kun Synninkantajat tänä vuonna ilmestyi, lähdin lukemaan sitä innokkaasti. Taivaslaulu oli aikanaan minulle hyvin nopealukuinen teos, vaikka herättikin paljon ajatuksia. Se vei mukanaan ja tarina jäi mieleen pitkäksi aikaa. Synninkantajat on myös tarina, joka jää varmasti mieleen pitkäksi aikaa, mutta minua se ei oikein meinannut saada mukaansa.

 

Synninkantajat on moniääninen teos, jossa omia näkökulmiaan asioihin kuvaavat alakouluikäinen ja hieman erilainen lapsi Aaron, hänen isänisänsä ja lestadiolaisten hoitokokouksien kantava voima Taisto, Aaronin lempeä ja hyväksyvästi ihmisiin suhtautuva äidinäiti Aliisa sekä äidin sisar Auroora, jonka rakkaus ei sovellu uskonyhteisön muottiin. Lisäksi kirjassa kulkee mukana Matkakertomus ja pöytäkirjanotteita hoitokokouksista.

 

Tapahtumat sijoittuvat Pohjois-Pohjanmaalle ja teoksen keskiössä on lestadiolaisten uskonyhteisön suvaitsevaisuus tai oikeastaan suvaitsemattomuus, joka ilmenee hoitokokouksien muodossa. Minua riipaisi välillä syvään, miten pieni Aaron oli hädissään uskonsa puolesta ja pelkäsi tekevänsä väärin. Ja välillä häntä myös kohdeltiin kuin suurtakin syntistä ja vain koska häntä joskus pelotti ja hän ei halunnut valita kenenkään puolta. Erityisesti mieleeni jäi kohtaus talvisesta metsästä, jossa pelästynyttä lasta pelästytetään vielä lisää uskon varjolla. Kirjaa lukiessa mieleeni tuli väistämättä se, miten käsittämättömästi ihmisen ajatus joskus kulkee ja miten paljon asioita päätetään mielivallan mukaan. Hoitokokoukset, yhteisöstä erottamiset ja ja puhdas tuomitseminen rikkoivat perheitä ja katkoivat sukusiteitä. Miten kylmäävää, etenkin kun yleensä usko nähdään armollisena ja lempeänä.

 

Mutta hoitokokousten tuottama kuva ahdasmielisistä patriarkoista on vain yksi näkökulma. Kirjasta välittyy sekin, miten ankarana miehenä nähty ja hoitokokousten kantavana voimana toiminut Taisto osaa olla myös lempeä isoisä, jota pojanpojan on helppo lähestyä. Taisto myös hoivaa puutarhaansa ja pikkulintuja uskomattomalla kärsivällisyydellä. Hän välittää lähimmäisistään eikä hänen osansa aina ole helppo. Mielestäni on hyvä, että Rauhala on tuonut kirjaansa myös tällaisen kulman, koska asiat harvoin ovat todella niin mustavalkoisia kuin ensisilmäykseltä näyttää. Hän ei tässäkään teoksessaan luo lestadiolaisuudesta tai lestadiolaisista mitään mörköä, jossa kaikki on vialla. Hän herättelee keskustelua, mutta ei aseta sille liikaa suuntaviivoja.

 

Synninkantajat osoittautui minun kohdallani paljon raskaammaksi luettavaksi kuin Taivaslaulu. Etenkin teoksen loppupuolen käänteen hätkähdyttivät, mutta tietynlainen painostavuus leijui ilmassa koko ajan. Lisäksi tarinaa oli aluksi melko vaikea seurata monen kertojan vuoksi ennen kuin pääsi perille kuka on kuka. Kieli on kuitenkin kaunista kuten Taivaslaulussa.

 

♠♠♠♠

Taivaslaulu

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

281 s., Gummerus 2013

Pauliina Rauhalan esikoisteos Taivaslaulu tulee varmasti olemaan yksi tämän syksyn puhutuimmista teoksista aihepiirinsä puolesta. Taivaslaulu kertoo vanhoillislestadiolaisesta nuoresta avioparista Viljasta ja Aleksista, joiden kautta Rauhala maalailee kauniilla sanankäytöllä esiin yhden totuuden siitä, mitä arki uskonyhteisön sääntöjen puitteissa voi olla.

Viljalla ja Aleksilla on neljä lasta, vaikka avioliittoa on takana vasta muutamia vuosia. Parilla on raskasta ja Vilja tuntee kaatuvansa lapsiperheen arjen alle, kun sydämellä on ainainen pelko: mitä jos on taas raskaana, kun edellinenkin lapsi on vielä niin pieni? Miehen ja naisen väliseen rakkauteen liittyy koko ajan pelko, jollaista nuoripari ei uskonut olevan olemassakaan. Silti usko on vahva, vaikka molemmat pystyvät kyseenalaistamaankin asioita, joihin he ovat kasvaneet. Ei ole helppoa valita oman jaksamisen ja oman uskon väliltä, joten tilanne uhkaa kääntyä äärimmäiseen solmuun. Taivaslaulu on ennen kaikkea tarina yhdestä rakkaudentäyteisestä avioliitosta ja yhdestä tiiviistä perheestä, jonka elämään lestadiolaisuus kuuluu ja joka muodostaa sen rajat niin hyvässä kuin ehkä vähän pahassakin.

Kansiliepeessä sanotaan, että "Taivaslaulussa konkreettiset yksityiskohdat avaavat lukijoille näkymän lestadiolaisyhteisön elämään". Se on totta, lukija pääsee kurkistamaan lestadiolaisten perinteiden ja uskon maailmaan, mutta mielestäni Rauhala ei mitenkään mustamaalaa lestadiolaisyhteisöä vaan pikemminkin päin vastoin. Minusta tuntuu, että Rauhala luo aika harmonisen kuvan yhteisöstä, sellaisen aidon välittämisen ilmapiirin. Toisaalta Rauhala nostaa esille pointin, että tuohon piiriin kuuluminen edellyttää oikeauskoisuutta ja yhteisön sääntöjen noudattamista, mutta mielestäni hän siltikin onnistuu olemaan tuomitsematta. Välillä Viljan ajatukset ovat ahdistavia, mutta sellaisilta ne voisivat tuntua, vaikka taustalla olisi jonkin muun kuin lestadiolaisen yhteisön normit ja usko.

Vaikka Vilja kokee uskonsa jopa puristavana vanteena rintansa ympärillä, niin Rauhala tuo kuitenkin esille myös näkökulman, että ei se kaikkien kohdalla ole niin. Viljan ystävän Marian iloinen ja valoisa elämänasenne nostaa esiin sen ajatuksen,  että elämäntilanteita on monia ja toiselle toinen asia sopii paremmin kuin toiselle. Nähdäkseni Rauhala haluaa enemmänkin herättää ajatuksia kuin toitottaa, että kaikki lestadiolaiset olisivat ihan uupuneita arkeensa. Rauhala haluaa nimen omaan herättää keskustelua ja luo tällä myös hyvää vastinetta sille kuvalle, mitä media on kohuillaan lestadiolaisyhteisöistä synnyttänyt.

Mielestäni Taivaslaulun parhaita puolia ovat runollinen kieli ja vertauskuvallisuus. Pidin kovasti siitä miten lempeästi ja kauniisti Rauhala kuvaa Viljan tuntoja äitiydestä ja raskaana olemisesta, siitä miten Vilja on puu ja lapset sen hedelmiä tai että hän on lintuemo, joka huolehtii poikasistaan. Vertauskuvallisuus on onnistunutta, sillä lukijan on helppo tajuta vertausten sisältö. Hienoa on myös todellakin jo mainitsemani ajatuksia herättävyys ja kuitenkin samalla neutraalius: tämä kirja ei arvostele kenenkään valintoja. Pidin myös siitä, miten luonto ja jokin suuri rauha ovat vaikeidenkin aikojen vallitessa läsnä tässä teoksessa.

♠♠♠♠½

Voin sanoa, että tähän saakka minkään arvion kirjoittaminen ei ole ollut näin hankalaa, sillä uskonasiat ovat usein arkoja asioita ja on olemassa se riski, että joku pahoittaa mielensä. Näin minä kuitenkin tämän kirjan koin ja näitä ajatuksia tämä kirja herätti. Minusta tuntuu, että voisin kirjoittaa tästä kirjasta paljon lisääkin, sillä tämä kirja herätti paljon ajatuksia.