Onnen kaukoranta

Matti Rönkä: Onnen kaukoranta

Gummerus 2024

äänikirjan lukijana Matti Rönkä

Matti Rönkä lunasti paikkansa minun suosikkilistallani viimeistään Einon ja Surutalon luettuani, vaikka Viktor Kärppä -dekkareistakin olen pitänyt. Rönkä osaa käsitellä aiheitaan monipuolisesti, juonet etenevät sujuvasti ja henkilöhahmot ovat moniulotteisia. Onnen kaukoranta on mielestäni otteeltaan paljon kevyempi ja rennompi kuin viimeisimpänä lukemani Eino ja Surutalo, mutta yhtä kaikki taattua Rönkää.

Raimo Rissanen on savolainen heinäpellon poika, jonka lauluääni siivittää hänet tanssilavojen tähdeksi. Raimo tai Rami, kuten kaikki häntä kutsuvat, on kesätöissä enonsa maatilalla, kun entuudestaan tuttu Tarvaisen Tuomo pyytää häntä orkesteriinsa kitaristiksi ja laulajaksi. Musiikkikärpänen puree Ramia tosissaan, ja hänen karismansa huomaavat muutkin kuin tanssiväki. Matka tunnettuuteen on alkanut.

Kun levy-yhtiö hoksaa nuoren laulajan kyvyt, tulee Rissasen Ramista lavatähti Rami Sarri. Musiikkibisnes vie miestä, mutta Tarvaisen orkesterikaan ei jää paitsi tästä nosteesta. Myös elämän peruskallio pysyy, vaikka keikkamatkoihin mahtuu monenlaisia kohtaamisia.

Pidin paljon tästä kirjasta, sillä vaikka olen 1990-luvun lapsi, osui tämä heinäpeltojen ja lavatanssien nostalgia silti mielenmaisemallisesti lähelle. Tunnetut musiikkikappaleet kulkevat koko ajan kerronnassa mukana, joten fiilikseen pääsee jo niidenkin myötä. En ole vielä kuunnellut tämän kirjan Spotify-soittolistaa, mutta jonain kesäiltana aion sen tehdä.

Surutalo

Matti Rönkä: Surutalo

278 s., Gummerus 2021

kansi: Timo Numminen

Matti Rönkä on minulle jo entuudestaan tuttu kirjailija, sillä olen lukenut niin Viktor Kärppä -sarjaa kuin Einonkin, joka oli meillä lukupiirikirjana reilu vuosi sitten. Eino on mielestäni paras Röngältä lukemani, mutta Surutalokin yltää lähelle. Siinä käsitellään myös muistoja, jotka lopulta on pakko kohdata.

Jukan ja Timpan isä on kuollut ja perinnöksi on jäänyt vanha omakotitalo, verstas ja pihamaa, jotka Jukka on lunastanut itselleen huolimatta siitä, että ei ole käynyt lapsuudenkodissaan pitkiin aikoihin. Välit isään olivat vähän niin ja näin, ja yksinhuoltajanisän kasvatusyrityksistä on jälkikäteen helppo etsiä syitä siihen millainen Jukasta on tullut. Isän kuoltua Jukan on lopulta oikeasti kohdattava menneisyytensä. Isoveljen muistot ja suhtautuminen isään ja lapsuuteen ovat niin kovin erilaiset, että myös Jukka joutuu pohtimaan asioita uudelleen.

Surutalo etenee kahdessa aikatasossa ja rakenne toimii mielestäni hyvin, sillä samalla kun lukijalle aukeaa Jukan tarina pala palalta, Jukka kokee monien solmujen vähitellen alkavan aueta ja antaa periksi. Mielestäni Rönkä kuvaa hyvin sitä, miten lapsuusmuistojaan ja suhdetta omaan vanhempaan käy ihan uudella tavalla läpi, kun vanhempaa ei enää ole. Jukka hakee isoveljeltään vastauksia niihin kysymyksiin, joihin ei enää voi saada vastauksia isältään. Pohtiessaan omaa isäsuhdettaan, pohtii Jukka myös omaa isyyttään ja sitä, mitä ei välttämättä olisi tarvinnut siirtää sukupolvelta toiselle.

Minä pidin tästä kirjasta, vaikka ehkä jollakin tavalla lukukokemus jäi etäiseksi. En luultavasti ole kirjan varsinaista kohderyhmää, jos sille sellaisen haluaa ajatella, mutta aihepiirin olisi silti voinut odottaa herättävän enemmän tunteita. Vanhemman menetys ja maallisen ja henkisen perinnön läpikäynti sekä kaikki siihen liittyvä tunteiden ja ajatusten vaihtelu laidasta laitaan on Surutalossa kuvattu melko vähäeleisesti. Siihen on vaikea saada tarttumapintaa, vaikka olisi samanlaisia asioita kohdannut omassa elämässään.

Lukupiirikirja: Eino

Matti Rönkä: Eino

235 s., Gummerus 2015

kansi: Jenni Noponen

Emme ole lukupiirissä pitkään aikaan lukeneet kotimaisen mieskirjailijan kirjaa, joten ehdotin piiriläisille helmikuun kirjaksi Matti Röngän Einoa. Valinta sai ilahtuneen vastaanoton, joten odotan illan keskustelua mielenkiinnolla.

Eino kertoo yhdeksänkymppisestä sodan käyneestä miehestä, jossa on alkanut ilmetä ensimmäisiä muistisairauden oireita. Kirja kertoo myös Einon pojanpojasta Joonaksesta, joka on enemmän Ukin hengenheimolainen kuin tämän oma poika, Joonaksen isä Janne. Terveyskeskuksessa Joonas näkee vanhat luodinjäljet Ukin vartalossa, ja kun Ukin kotoa löytyy vanhoja karttoja ja valokuvia, suostuu tämä paljastamaan jotain pojanpojalleen. Joonakselle on selvää, että Ukilla on salaisuutensa, jotka eivät jätä rauhaan.

Takakannessa tätä luonnehditaan romaaniksi nuoruudesta ja odottamattomista valinnan paikoista. Sitä tämä todella on. On valintoja ja seurauksia, sellaisiakin hetkiä joihin ei olisi ollut valmis, mutta jotka muuttavat ratkaisevasti kaiken. Kerronta kulkee Einon muistojen kautta sotien jälkeisiin vuosiin, mutta ankkuroituu vahvasti nykyhetkeen. Rönkä kuvaa mielestäni hienosti sitä, miten pitkä on ihmisen muisti ja miten elävänä voi jotkin vuosikymmeniä sitten koetut asiat nousta mieleen. On riipaisevaa, miten Eino toteaa miettineensä yhtä ihmistä joka ikinen päivä heidän kohtaamisestaan lähtien, siis jo vuosikymmeniä.

Vaikka Eino on jäyhä ja jämäkkä, paljastuu hänestä vähitellen myös toisenlainen puoli. Lukija pääsee näkemään, että Einon ja Kertun avioliiton solmut eivät olleet lopulta niin yksiselitteisiä kuin voisi luulla. Oikeastaan Einoa alkaa ehkä vähän käymään sääliksikin, vaikka hän onnistuikin elämässään saavuttamaan paljon haluamaansa. Minulle lukijana muodostuu kuva, että hän kyllä yritti parhaansa myös niissä asioissa, jotka eivät hänen toiveitaan oikeastaan vastanneet. On raastavaa, kun kädenojennukseen ei vastata, vaikka toinen parhaansa yrittää.

Viktor Kärppä -dekkarit 2-5

 

Matti Rönkä: Hyvä veli, paha veli

5 h 43 min., Gummerus 2018, alkup. 2003

lukija: Jarmo Mäkinen

***

Ystävät kaukana

5 h 51 min., Gummerus 2018, alkup. 2005

lukija: Jarmo Mäkinen

***

Isä, poika ja paha henki

5 h 57 min., Gummerus 2011, alkup. 2007

lukija: Jukka-Pekka Palo

***

Tuliaiset Moskovasta

6 h 10 min., Gummerus 2011, alkup. 2009

lukija: Jukka-Pekka Palo

Luin reilut 5 vuotta sitten Matti Röngän paluumuuttaja Viktor Kärpästä kertovan sarjan avausosan. Ensikosketukseni sarjaan kuitenkin oli Samuli Edelmannin, Martti Suosalon ja Ville Haapasalon tähdittämä Tappajan näköinen mies -tv-sarja, jonka olen sittemmin katsonut useampaan otteeseen. Tv-sarjassa pidin sen konstailemattomuudesta ja samanlaisia ovat nämä kirjatkin. Tv-sarja perustuukin hyvin vahvasti näihin kirjoihin, joten sinänsä kirjojen kuuntelu ei juurikaan tarjonnut jännitystä juonenkäänteistä.

Viktor Kärppä on paluumuuttaja Sortavalasta. Hän tekee monenlaista bisnestä ja liikkuu vähän lain molemmin puolin. Hänellä on vahvat siteet Venäjälle, mutta toisaalta hänellä on luottomiehensä myös Suomessa. Entinen neuvostoliiton upseeri ei tunnu pääsevän menneisyydestään eroon, ja vaikka hän joskus niin haluaisikin, niin on menneisyydessä luoduista kontakteista usein myös hyötyä.

Näissä kuuntelemissani kirjoissa Viktor Kärppä yrittää rakentaa vakaata parisuhdetta Marjan kanssa, pitää ataripoliisi Teppo Korhosen tyytyväisenä siinä missä Venäjän mafiankin ja pyörittää mahdollisimman laillista ja menestyvää bisnestä. Kärppä ei tunne olevansa kotonaan missään, sillä Sortavala on muuttunut niin paljon hänen lähtönsä jälkeen, mutta toisaalta ei koti ole oikein Suomessakaan.

En lähde kuvailemaan teosten juonia sen kummemmin, sillä yksittäisissä teoksissa ei mielestäni sinänsä ole mitään ikimuistettavaa ja erityisesti mainitsemisen arvoista, vaikka siis minä pidän näistä kirjoista. Ne ovat sujuvia, nopeasti kuunneltavia dekkareita ja henkilöhahmot ovat toimivia ja kiinnostavia. Juonikuvausten sijaan haluan kuitenkin mainita, että mielestäni Jarmo Mäkinen on ollut loistava valinta äänikirjojen lukijaksi, sillä hänen tyylinsä ja äänensä sopivat kirjojen tunnelmaan oivallisesti. Jukka-Pekka Palosta en sen sijaan voi sanoa samaa, vaan hänen tavassaan lukea nuo kaksi kirjaa oli jotain jopa ihan ärsyttävää. Nämä kirjat on tehty äänikirjoiksi eri aikoina, mikä selittää eri lukijat, mutta toteanpa vaan, että onneksi Jarmo Mäkinen on otettu myöhemmin äänitettyihin kirjoihin lukijaksi.

Aion mahdollisesti jatkaa tämän sarjan parissa myöhemmin, mutta nyt siihen tulee ainakin toviksi tauko, sillä Storytel-tilaukseni on päättymäisillään. Luulenpa, että sarjan pariin on kuitenkin helppo palata koska tahansa myöhemmin, sillä ei tässä tuo reilun viiden vuoden tauko avausosan lukemisen jälkeenkään yhtään haitannut. 

Tappajan näköinen mies

Matti Rönkä: Tappajan näköinen mies

220 s., Gummerus 2002

Pohdiskelin taannoin, että mitähän luettavaa veljelleni tällä kertaa tarjoaisin, sillä hänen suosikkinsa Mäet ja Sipilät on jo luettu. Pidin kovasti Tappajan näköinen mies -tv-sarjasta, joten sen perusteella uskalsin tarjota tätä Viktor Kärppä -sarjan ensimmäistä osaa luettavaksi. Taisi olla aikalailla nappivalinta, sillä nyt hänellä on menossa sarjasta jo kolmas osa. Itsekin päätin vihdoin testata, että millainen kirja tv-sarjan takaa löytyy, enkä kyllä pettynyt.

Viktor Kärppä on sortavalalainen paluumuuttaja, joka hoitaa pienessä yrityksessään erilaisia lupa-asioita, kauppoja ja avustuksia sekä tekee etsivän töitä. Isänmaattomaksi itsensä kokevalla Kärpällä on suhteita hieman joka suuntaan: Venäjälle, Viroon, Suomen poliisiin. Näiden tahojen välillä tasapainottelu ei aina ole helppoa, mutta Kärppä pärjää: onhan hän luotettava ja rehellisen näköinen.

Täytyy sanoa, että tv-sarja seurailee ainakin tämän kirjan osalta hyvin esikuvaansa. Tietysti filmatisointi on jonkin verran toiminnallisempi ja ehkä hieman päivitettykin, mutta muuten on ilahduttavaa huomata, että kirjaa on selkeästi arvostettu. Olen filmatisoinnissa pitänyt juurikin toiminnallisuudesta, joten tämä teos tuntui ehkä hieman pliisulta siihen verrattuna, mutta muuten juoni oli kyllä mukaansatempaava.

Rönkä kirjoittaa mielestäni aika "kapeaa" tekstiä. Hän ei juuri turhia kuvaile esimerkiksi miljöötä tai hahmojen ulkonäköä, ja juuri kuvailua olisin ehkä hieman kaivannut enemmän tarinaa värittämään. "Kapeaa" teksti on myös siinä mielessä, että teos pyörii pitkälti ihan oikeasti selvitettävien rikosten ja erilaisten työkeikkojen ympärillä, Kärpän omasta yksityiselämästä ei juuri puhuta: se lomittuu tarinaan, mutta jää selkeästi juonen kannalta toissijaiseksi asiaksi. Olisin ehkä kaivannut hieman enemmän otetta siihen, millainen mies Viktor Kärppä on, vaikka toki viitteitä hänen persoonastaan annetaan koko ajan pitkin tarinan etenemistä. Samoin hieman hämmästyttää se, että tekstiä ei ole juurikaan maustettu venäjän kielellä. Se olisi mielestäni tuonut aitouden tunnetta siihen, minkälaisissa piireissä Kärppä liikkuu ja missä hänen juurensa ovat.

Vaikka hienoista kritiikkiä teokselle joiltakin osin annan, niin se täytyy sanoa, että Rönkä on luonut yllätyksekkään juonen. Missään vaiheessa ei voi tietää, mihin Kärppä seuraavaksi tempaistaan ja mitä hänen tielleen heitetään. Välillä jopa jännitin, että mitä kamalaa Kärpän epämääräisissä piireissä vielä voi tapahtua, vaikka olenkin filmatisoinnin nähnyt. Taidanpa siis minäkin veljeni tavoin jatkaa sarjan parissa!

♠♠♠½