Pikku hiiren joulu

Riikka Jäntti: Pikku hiiren joulu

42 s., Tammi 2017

 

Ihana Pikku hiiri -sarja on saanut jatkoa! Ihastuin Hiiru-hiireen heti ensimmäisessä kirjassa pari vuotta sitten, joten täytyihän minun päästä lukemaan myös tämä uutukainen, jossa Hiiru odottaa kärsimättömästi joulua ja ahertaa jouluvalmisteluissa äitinsä kanssa.

 

Pikku hiiren joulu kertoo niistä asioista, joita varmsti monessa lapsiperheessä koetaan joulun alla: odotetaan koska saa avata kalenterin ensimmäisen luukun, leivotaan pipareita, hankitaan ja koristellaan kuusi ja odotetaan joulupukkia. Hiirunkin äiti joutuu välillä ojentamaan pikkuistaan, joka on välillä hyvin kärsimätön odotuksessaan. Kun Hiiru on salaa avannut joulukalenterista viimeisen luukun, ymmärtää äiti odotuksen käyneen Hiirulle ylivoimaiseksi.

 

Tässäkin Hiiru-kirjassa on aivan hurmaava ja lämminhenkinen kuvitus, josta välittyy kodin lämpö ja joulunajan hohto. Kuvituksen maltilliset yksityiskohdat päästävät fiilistelemään sen asian kanssa, että joulu ei ole pelkkää materiaa, vaan myös välittämistä ja yhdessäoloa. Erityisesti mieleeni jäi se, että Hiiru sai jouluna kolme lahjaa ja oli niin tyytyväinen niistä: nykyään kun lahjakasat kasvavat usein ihan hurjan korkeiksi. Hiirun joulusta kertova kirja on ihanan sympaattinen lisä sarjaan.

Pikku hiiri saa vieraan

Riikka Jäntti: Pikku hiiri saa vieraan

40 s., Tammi 2016

 

Hiiru-hiiri on täällä taas! Ilahduin kovin, kun käsiini osui Riikka Jäntin uusi kuvakirja Pikku hiiri saa vieraan, sillä ensimmäinen Hiirusta kertova kirja Pikku hiiri, tuuliviiri oli mielestäni todella mainio.

 

Siinä missä Hiirulla ensimmäisessä kirjassa oli uhmaikä, nyt hänellä on meneillään "minä itse" -vaihe. Se näkyy kaikessa mitä Hiiru tekee valmistautuessaan päivään, jolloin hänen ystävänsä Lyly tulee kylään. Innokkaasti Hiiru auttaa äitiä laittamaan ruokaa ja siivoamaan, vaikka saakin yleensä aikaan hieman sotkuakin. Äiti kuitenkin antaa Hiirun touhuta ja kyllä se Hiiru edelleen osaa olla uhmakaskin, jos ei heti pääse tekemään kaikkea itse. Lylynkin kanssa meinaa tulla riitaa lelusta, mutta lopulta Hiiru osaa myös jakaa omansa toisen kanssa.

 

Oikeastaan voisin melkeinpä kopioida tähän suoraan suurimman osan niistä ajatuksista, joita heräsi Pikku hiiri, tuuliviiri -kirjasta, sillä ne sopisivat hyvin myös tähän. Ensinnäkin Pikku hiiri saa vieraan on varmasti monessa lapsiperheessä hyvin samaistuttava teos. Mielestäni se kuvaa lempeällä tavalla tohottavaa Hiirua eli lasta, jonka tohotus voi joskus laittaa hieman kärsivällisyydenkin koetukselle. Toisekseen kuvitus jatkaa samaa tuttua kodikasta linjaansa, joka kyllä minun silmääni miellyttää kovasti. Kuvituksessa on tunnelmaltaan jotain samaa kuin monissa Tammen kultaisissa kirjoissa, enkä minä ainakaan ole kovin usein törmännyt vastaavaan uudemmissa teoksissa.

 

Viimeksi kritisoin Jänttiä hieman siitä, että teoksesta ei löytynyt riittävästi juonellisuutta tekstin muodossa ja sen etenemistapa oli melko yksioikoinen ja riisuttu. Tässä toisessa Hiiru-kirjassaan Jäntti on kuitenkin nähdäkseni petrannut asiaa, sillä nyt teksti mielestäni kulkee tasaisemmin eikä niin "tökkivästi" kuin aiemmin, vaikka Jäntti edelleen pitää tekstin määrän maltillisena. Tämä on siis mielestäni tasaisempi kokonaisuus kuin edellinen osa, ja toivon kyllä Hiirun seikkailuille jatkoa.

Pikku hiiri, tuuliviiri

Riikka Jäntti: Pikku hiiri, tuuliviiri

43 s., Tammi 2015

Pikku hiiri, tuuliviiri osui käsiini kirjoja muovittaessani ja vilkaisinkin sitä heti. Kuvitus oli niin valloittavaa, että päätin lainata kirjan oikein kotiin asti. Kun sitten luin teoksen kokonaan, pidin kuvitusta edelleenkin hyvin valloittavana, mutta tekstiä toisinaan hieman liian yksioikoisena. Tietysti tämä on suunnattu pikkulapsille, joten ehkä kerrontaratkaisun selkeyttäminen selittyy pitkälti sillä. Sekä teoksen teksti että kuvat on Riikka Jäntin kynästä lähtöisin.

Kirjan päähenkilö on uhmaikäinen Hiiru-hiiri, jonka mieli vaihtaa suuntaa kuin tuuliviiri konsanaan. Hiiru esimerkiksi haluaisi tarhamatkalla hyppiä vesilätäköissä eikä istua rattaissa, aamulla ei pukeminen kiinnosta yhtään ja illalla hampaiden pesukin on katastrofi. Mutta kuitenkin tapahtuu päivän aikana paljon sellaista, mistä Hiiru pitää: hän saa pelata tietokoneella ja juoda pillimehua. Äiti-hiiren kärsivällisyys on välillä koetuksella, kun Hiirun uhma nousee jälleen.

Mielestäni Riikka Jäntti on luonut helposti samaistuttavan teoksen, joka varmasti valloittaa sekä lapset että heidän vanhempansa. Kuvitus oli mielestäni todella lumoavaa ja selkeydessään yksityiskohtaista, ja ennen kaikkea jotenkin kodikkaan kutsuvaa. Kuvia katselee oikein mielellään, vaikka mielestäni tarina sinänsä harppoo välillä turhan yksioikoisesti eteenpäin. Jäntti on selkeästi halunnut kuvata Hiirun koko päivän tapahtumat, joten osittain se selittyy sillä. En kuitenkaan tämän seikan oivaltamisenkaan kautta pääse yli siitä mielipiteestä, että mielestäni tekstiä on yksinkertaisesta liian vähän ja vaikka tarina etenee loogisesti eteenpäin, siinä ei kuitenkaan ole tarpeeksi juonellisuutta tekstin muodossa. Joillakin sivuilla on esimerkiksi vain yksi virke, mikä on mielestäni useimmissa tällaisissa kohdissa liian vähän. Se jättää toki mielikuvitukselle tilaa, mutta sitä tilaa jää ehkä melkein liikaakin.

Kokonaisuudessaan pidin tästä teoksesta ja uskon tästä tulevan monen lapsen suosikki.