Viimeinen yhteinen leikki

Riikka Pulkkinen: Viimeinen yhteinen leikki

Otava 2024

Riikka Pulkkisen uusin romaani Viimeinen yhteinen leikki ei ehkä ole minulle tyypillisimmän kaltaista luettavaa, mutta jäin silti heti alussa koukkuun. Kirjassa on ihanan sujuvaa kieltä ja kerrontaa, hienoja tuokiokuvauksia ja laajempia kokonaisuuksia sekä monitahoisia henkilöhahmoja. Minulle tuli tästä jotenkin mieleen Kazuo Ishiguron romaani Klara ja aurinko, jossa psykologia, tunnetaidot ja ihmisyys ovat myös keskeisiä, ja josta myös pidin paljon.

Nuori perheenisä Eelis katoaa lähdettyään huimauksen vuoksi käymään lääkäripäivystyksessä. Puoliso Mai ei voi ymmärtää mitä on tapahtunut. Hän yrittää tavoitella puolisoaan ja rauhoitella paitsi itseään myös heidän pieniä lapsiaan, jotka kyselevät isäänsä. Tuntuu, että mitään järjellistä selitystä ei ole. Sairaalasta ei anneta tietoja eikä poliisikaan vielä reagoi tilanteeseen. Sitten kotiovelle ilmaantuu nainen, joka sanoo tuntevansa Eeliksen. Hän kertoo Maille mitä hänelle ja Eelikselle ja heidän ystävilleen tapahtui heidän ollessaan lapsia. Lapsuuden kesäleirit jättivät lähtemättömät jäljet, vaikka niitä järjestettiin heidän avukseen.

Kokeellinen lääketiede ja vallan väärinkäyttö, siinäpä vaarallinen pari. Tätä kaksikkoa lukija pääsee luotaamaan kahden eri aikatason ja eri henkilöiden kautta. Nykyhetken rinnalla kulkee Eeliksen omaelämäkerta, jota kirjoittaessaan hän on antanut itselleen hetkeksi luvan palata kipeimpiin muistoihinsa ja pohtia kokemaansa. Lukijan on vaan pakko saada tietää lisää, vaikka välillä kieltämättä vähän ahdistaa se, mitä nuo muutenkin haavoittuvaiset lapset ja nuoret laitettiin kokemaan.

Kesäleirien miljöönä vanha keuhkotautiparantola luo jännittävät ja aavistuksen synkät puitteet, vaikka lämpö hellii, vesi kimmeltää ja iltapalapöydässä on tarjolla kaakaota ja pullaa. Miljöön pahaenteisyys kuvastaa hyvin sen seinien suojissa tapahtuvaa kokeellista lääkintää, jonka avulla pahaa-aavistamattomista lapsista yritetään jalostaa jotain ehjempää ja parempaa.

Viimeinen yhteinen leikki on ajatuksia herättävää luettavaa. Tässä lukukokemuksessa riittää prosessoitavaa vielä pitkäksi aikaa.

Lasten planeetta

Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta

382 s., Otava 2018

kansi: Anna Lehtonen

 

Riikka Pulkkisen tuotantoon minulla on hieman ristiriitainen suhtautuminen. Toisaalta olen pitänyt kaikista niistä, jotka olen lukenut, mutta toisaalta olen kokenut, että ne eivät kuitenkaan ihan täysin ole minun makuuni. Pulkkisen edellisen teoksen Paras mahdollinen maailma jätin ihan tietoisesti lukematta, koska maailmassa on niin paljon kirjoja ja niin vähän aikaa. Lasten planeettakin olisi voinut mennä minulta ohi, mutta löysin kirjan Ellibs e-kirjastosta äänikirjana (lukijana Elina Ylisuvanto) ja aloitin kuuntelun. Ehdin kuuntelemaan siitä lokakuussa noin kaksi kolmasosaa, kunnes aika päättyi. Varausjono oli pitkä ja sainkin paperisen kirjan nopeammin käsiini, joten lähdin lukemaan sitä nyt joulukuussa. Vähän piti kertailla aiempaa, mutta nopeasti juoni taas otti mukaansa.

 

Lasten planeetta kertoo Frederikasta, jonka parisuhde on päättymässä. Heillä on Henrikin kanssa yhteinen 3-vuotias tytär. Miten elämä järjestyy eron jälkeen? Frederikalla on monta murhetta. Hän murehtii oliko heidän rakkautensa koskaan sittenkään aitoa, sellaista kuin pitäisi. Ja miten kasvattaa lasta ja kertoa tälle maailmasta, kun itsekin epäröi omia valintojaan. Toisessa ajassa kuvataan nuorta naista, joka kokee saaneensa ison tehtävän pelastaa maailma. Sisaret yrittävät hänet pelastaa.

 

Lasten planeetta on äkkiseltään aiheeltaan teos, jollaiseen en ihan ensimmäisenä ole tarttumassa. Lapsen kasvattaminen, ero ja sen aiheuttama totaalinen elämänmuutos eivät ole minulle läheisiä aiheita. Teos kuitenkin vei mennessään ja tarina toimi yhtä hyvin niin äänikirjana kuin perinteisenäkin kirjana, sillä pohjimmiltaan teoksessa kuvataan lähelle päästämisen vaikeutta, sitä että osataan hyväksyä toisen "minuuden kakofonia" ja antaa jotain itsestäänkin. Ei siis tarvitse olla perheellinen voidaakseen viihtyä tämän teoksen parissa.

 

Lasten planeetan tunnelma on mielestäni aika ajoin hieman painostavakin, mutta kuitenkin tuntuu kuin teoksen "tilan" läpi kulkisi koko ajan valo. Teoksen toisen aikatason, jossa kuvataan nuoren naisen kamppailua todellisuudentajun hämärtyessä, olisin ehkä jättänyt tästä teoksesta pois. Itse en kokenut sen antavan kauheasti lisäarvoa päätarinalle. Toisaalta myös rikkonainen lukukokemus, joka aiheutui äänikirjan laina-ajan loppumisesta ja yli kuukauden odottelusta ennen kuin pääsin taas tarinan pariin, saattoi vaikuttaa siihen, miten hahmotan teoksen kokonaisuutena. Kuitenkin voin hyvillä mielin sanoa, että pidin tästä teoksesta.

 

♠♠♠♠

Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän

174 s., Otava 2013

julkaistu aiemmin Kauneus & Terveys -lehden jatkokertomuksena

kansi: Sanna Mander

Olen lukenut kaikki Riikka Pulkkisen aikaisemmin ilmestyneet teokset, mutta suhtautumiseni hänen teoksiinsa on ollut hieman ristiriitaista. Totta ei kauheasti sykähdyttänyt, mutta Rajasta pidin ja Vieraskin oli ihan sujuvaa luettavaa. Oikeastaan minulla ei ole ollut kauheasti moitittavaa hänen teoksiensa suhteen, mutta en ole kyllä ylistyssanojakaan keksinyt. Ehkä nyt alkaisi olla niiden aika, sillä jatkokertomuksesta muokattu Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän oli mielestäni mainio teos.

Aikaisemmin Riikka Pulkkisen kirjat ovat olleet enemmän tai vähemmän vakavia, mutta tämä teos oli jotain vallan muuta. Oli ilahduttavaa huomata miten hyvin Pulkkinen hallitsee myös kepeyden ja vallattomuuden sekä huumorin. Tämä kirja sisältää kepeydestään huolimatta monia totuuksia ihmissuhteista ja ihmiselämästä, joten siinä mielessä tässä on sitä samaa tuttua otetta kuin Pulkkisen muissakin teoksissa. Tuo hienoisesti vallaton arjen filosofia oli mielestäni tämän teoksen parasta antia.

Iiris Lempivaara on hieman alle 30-vuotias nainen, joka joutuu kokoamaan itsensä uudelleen, kun Aleksi jättää hänet seitsemän vuoden jälkeen ja ilmoittaa, että ei ole koskaan rakastanut. Iiriksen matkalla kohti eheämpää minää on mukana sisko Jennifer, paras ystävä Elina sekä naapurinmummo Marja-Liisa. Iiris huomaa kuitenkin, että vaikka matkalla on mukana ystäviä, on tärkein oivallettava itse.

Iiriksen "selviytymistarina" tai "uudelleen syntyminen" on sangen vallatonta, hän tekee ja toimii, mutta joutuu välillä pysähtymään ja miettimään asioita uudelleen. Iiriksen kohelluksista on hauska lukea, oikein hymy nousi huulille, mutta samalla kuitenkin filosofoinnit elämää nähneen Marja-Liisan kanssa tuovat kirjaan syvyyttä ja jonkinlaista liikuttavuutta. Ystävyys voi muodostua, vaikka ikäeroa olisikin melkein 60 vuotta. Ja mitä tulee rakkauteen ja ihmissuhteisiin, niin samat tosiseikat pätevät vuosikymmeniä. On hienoa, että Pulkkinen on tuonut tähän uusia ulottovuuksia erilaisten elämäntilanteiden kautta. Ne tuovat Iiriksen eteen erilaisia tilanteita ja kasvattavat häntä, joten kirja menee tasaisesti eteenpäin. Kokonaisuus toimii!

♠♠♠♠½

Vieras

Pulkkinen, Riikka: Vieras

299 s., Otava 2012

Kun kuulin, että Riikka Pulkkiselta ilmestyy uusi teos, en alunperin aikonut sitä lukea. Miksikö? Koska Totta ei oikeastaan ollut mielestäni niin kovin sykähdyttävä teos kuin millaisena moni muu sen koki. Annoin kuitenkin Pulkkiselle uuden mahdollisuuden ja luin hänen esikoisteoksensa Rajan elo-syyskuun vaihteessa. Onneksi, sillä pidin siitä aika paljonkin: siksipä päätin lukea myös tämän uutukaisen.

Vieras kertoo kolmekymppisestä Mariasta, jonka elämä kokee maahanmuuttajatyttö Yasminaan tutustumisen jälkeen suuria mullistuksia. Pastorina työskentelevä Maria jättää työnsä, kotinsa ja perheensä ja lähtee New Yorkiin ikään kuin etsimään juuriaan. New Yorkissa uskonkriisin kanssa painiva Maria tutustuu Mélanieen, joka auttaa häntä tuntemaan jälleen omat olemassaolonsa rajat.Vaikka Maria oppii elämään eri tavalla, ei hän voi unohtaa pientä Yasminaa ja tämän kohtaamaa pahuutta.

Tämän teoksen teemoja ovat vahvasti uskonnollisuus ja muukalaisuus sekä välittäminen. Pulkkinen tuo taiten esiin uskonnollisia näkökulmia asioihin, samalla nostaen esille sen mitä ihmiset usein unohtavat: lähimmäisenrakkauden. Pulkkinen ei pelkää maalailla tunteisiin vetoavia kuvia pienestä maahanmuuttajatytöstä ja hänen arkipäivästään, uskonkriisistä ja maailman pahuudesta. Hän kirjoittaa jälleen vahvasti ja kaikkia aisteja puhuttelevasti. Teoksessa on eräänlaista rytmiikkaa ja sykettä, joka kuljettaa tarinaa eteenpäin.

Teoksen loppu on sangen yllättävä ja lohdullinenkin, vaikka en oikeasti ymmärtänyt ihan kaikkea mikä siihen johti Marian elämän osalta: en tajunnut hänen valintojensa pohjia kunnolla. Jotenkin loppu hurahti niin nopeasti, että minä en vain pysynyt perässä. Lukukokemus olisi ollut parempi, jos lopussa olisi selitetty asioita hieman enemmän auki, mutta toimii tämä ihan hyvin näinkin. Täytynee varmaan oikeasti ottaa Totta uudelleen käsittelyyn, josko pitäisin siitä enemmän ja oivaltaisin sen paremmin toisella lukukerralla.

♠♠♠♠

Raja

Pulkkinen, Riikka: Raja

399 s., Gummerus 2006

Riikka Pulkkisen esikoisteos Raja on ollut lukulistallani jo jonkin aikaa ja laitoinkin sen sitten TBR100 -listalleni. Odotukseni teosta kohtaan olivat hyvin ristiriitaiset: toisaalta olin kuullut teoksesta pelkkää hyvää, mutta toisaalta ei oikein huvittanut tarttua tähän. Olen lukenut Pulkkisen Totta -teoksen (sen "ensimmäisen version") silloin kun se oli aivan uusi, ja minulla onkin kyseinen teos itselläni. Jotenkin en pitänyt siitä kovinkaan paljon, mutta nyt Rajan luettuani harkitsen lukevani sen uudelleen. Sillä Rajasta minä pidin.

Raja etenee neljän eri ihmisen kertomana. Jokaisella on oma tarinansa, mutta ne kietoutuvat toisiinsa ja täydentävät toisiaan erilaisilla tulkinnoillaan tilanteesta. Ainoastaan Anjan tarina on mielestäni erillinen muista. Yhteyksiä on selvästikin, mutta silti se on täysin oma asiansa: ainoastaan sen teema yhdistää sen muihin ja se toimiikin nähdäkseni rakentavana "vertauskohtana", sillä Anjalla on paljon opetettavaa.

Teoksen tärkein kysymys on: "missä menee raja?". Kuka määrittelee missä raja menee, ihminen itsekö vaiko yleiset normit? Entä onko oikein tehdä niin kuin sydän sanoo, vaikka laki tai järki sanoisikin toista? Koska saa valehdella vai saako koskaan? Esimerkiksi näitä asioita Pulkkinen pyörittelee romaanissaan taidokkaasti ja saa lukijansa ajattelemaan asioita eri näkökulmista. Hän kirjoittaa vahvasti ja rohkeasti.

♠♠♠♠