Alvar-kuvakirjat

Leena Laulajainen: Alvar avaruusjänis

kuvittanut: Kristiina Louhi

Gummerus 1988

ulkoasu: Tuula Solasaari-Pekki

***

Laulajainen: Alvar ja varjo

kuv.: Louhi

Tammi 1989

***

Laulajainen: Alvar ja salaisuus

kuv.: Louhi

Tammi 1991

ulkoasu: Tiina Heikkonen

 

Ostin kesällä kaksi vuotta sitten kirjaston poistomyynnistä Alvar avaruusjäniksestä kertovia kuvakirjoja, mutta en ole aiemmin niihin jostain syystä tutustunut. Kuvakirjat tarttuivat matkaani, sillä onhan ne kuvittanut yksi suosikeistani, Kristiina Louhi.

 

Leena Laulajaisen luoma hahmo ei olekaan mikään ihan tavallinen jänis, vaikka syntyykin tavalliseen metsäjänöperheeseen: Alvar on vaaleanpunainen eikä harmaa kuten asiaan kuuluisi. Lähdettyään etsimään paikkaansa maailmassa, Alvar saa tietää olevansa avaruusjänisten sukua, vaikka onkin metsäjänöemon poikanen.

 

Alvar on mielestäni äärimmäisen hellyyttävän suloinen hahmo, oikein sympaattinen. Jo hahmon ulkoinen olemuskin riittää voittamaan lukijan hänen puolelleen. Näissä kirjoissa on kuitenkin aina jotakin sellaista, mikä menee minusta hieman liikaakin jo yli ymmärryksen. Tietysti nämä ovat satuja, mutta jotenkin en vain kyennyt aina ymmärtämään, että "miten tuo muka on mahdollista yhtäkkiä". En osaa perustella tätä väittämääni alkuunkaan, mutta silti näissä oli jotain sellaista, joka mielestäni rikkoi niiden eheän saturakenteen.

 

Teoksessa Alvar avaruusjänis pieni jänöpoika joutuu alituisiin vaaroihin värinsä puolesta, sillä vaaleanpunaisen jäniksen on luonnollisesti hyvin vaikea piiloutua metsään. Lisäksi Alvaria kiusataan erilaisuutensa vuoksi, joten Alvar päättää lähteä etsimään omaa paikkaansa maailmassa, vaikka lupaakin suloiselle tyttöpupulle palaavansa takaisin.

 

Minulle tuli tästä ensimmäisestä teoksesta mieleen, että siinä varmasti vertauskuvallistettiin jänisten avulla erilaisuutta ihmisten keskuudessa. Koin teoksen ikään kuin viestinviejänä siitä, että kukaan ei värilleen mitään voi, mutta omalle käytökselleen kyllä. Teos on ilmestynyt vuonna 1988, jolloin erilaiset etniset taustat eivät olleet Suomessa vielä niin näkyvästi edustettuina kuin nykyään, joten ehkä tämä teos on syntynyt osittain tarpeesta edistää ja "opettaa" suvaitsevaisuutta.

 

Teos Alvar ja varjo on itsenäinen kertomus jo tutuksi tulleesta avaruusjäniksestä. Tässä teoksessa Alvar ihmettelee varjon olemusta, kadottaa sen välillä kokonaan ja välillä hänen varjonsa jopa pääsee vaihtumaan toiseen. Varjo on tässä teoksessa saanut runsaasti inhimillisiä piirteitä, mikä minua ehkä hieman häiritsi. (En tiedä mikä muinaismuisto oikein alan olemaan, kun jotenkin vaan löydän tästäkin sadusta jotain liian "epätodellista", vaikka sehän on juuri satujen perusominaisuus.) Varjo on kuitenkin sellainen asia, joka pikkulapsia eittämättä kiinnostaa. Ainakin itse muistan miten mielenkiintoista oli ihmetellä omaa varjoaan ja yrittää saada se kiinni!

 

Alvar ja salaisuus kertoo siitä kuinka Alvar lähtee kiertämään maailmalle salaisuuden löytääkseen. Jälleen kerran Alvar heittää hyvästit suloiselle tyttöpupulle ja lähtee matkaan. Alvar kiertää ympäriinsä ja kohtaa matkallaan paljon kaikenlaista, hän muun muassa rakentaa padon majavan kanssa. Mutta yhtä asiaa Alvar ei kuitenkaan löydä: salaisuutta. Loppujen lopuksi Alvar tajuaa oman hupsun salaisuutensa ja palaa kotiin.

 

Kristiina Louhen kuvitus on näissä teoksissa yhtä sympaattista kuin aina muulloinkin. Kuvilla on suuri asema näissä teoksissa, onhan kyse kuvakirjoista, mutta samalla näissä kaikissa on myös paljon tekstiä pitkissä pätkissä. Ainakin näissä on siis sisältöä ja kunnon tarina, vaikka välillä olisin toivonut hieman ripeämpää juonenkulkua. Alvar on kuitenkin hahmona niin ihana, että viihdyin näiden parissa melkoisen hyvin!

Maunon kaupunki

Katri Tapola (teksti) & Kristiina Louhi (kuvitus): Maunon kaupunki

31 s., Tammi 2008

Maunon kaupunki on Katri Tapolan ja Kristiina Louhen ensimmäinen yhteinen kuvakirja. Se kertoo kaupunkilaispoika Maunosta, jolla on erinomaisen hyvä mielikuvitus ja todellinen kiinnostus eläintieteeseen. Mauno osoittaa, että kaupungissakin voi törmätä vaikka minkälaisiin otuksiin, kunhan vain osaa katsoa tarpeeksi tarkkaan.

Mielestäni tämä kirja oli juoneltaan jotenkin omituinen. Vaikka tämä ilmentääkin erinomaista mielikuvitusta ja on puettu mainiosti Maunon mielikuvituksen tuotteeksi, niin minuun tämä ei oikein uponnut. Tässä tapahtuu paljon asioita, jotka kyllä liittyvät toisiinsa, mutta tuntuvat jäävän jotenkin irrallisiksi. Lisäksi tässä kirjassa välillä tuntuu, että Mauno kaipaisi enemmän virikkeitä tai että hän on oikeasti hieman kummallinen, aivan kuin hän ei tajuaisi, että mistä oikeasti on kyse ja että kaikki on hänen mielikuvituksensa tuotetta.

Mielestäni Tapola kuitenkin on saanut tekstiinsä hyvin mukaan sen perusajatuksen, että kaupungissakin on kaikenlaista mielenkiintoista nähtävää, tehtävää ja koettavaa eikä kaikki ole vain betoniviidakkoa ja laatikkotaloja. Minä jotenkin näkisin tämän asian niin, että Tapola haluaa puhua kaupungissa asuvien lapsiperheiden puolesta ja kuvata sitä, että kaupungissakin on virikkeitä ja siellä voi elää onnellisen lapsuuden.

Kristiina Louhen kuvitus on mielestäni jälleen kerran onnistunut, mutta mitäpä muuta lempikuvittajaltani odottaisinkaan. Louhi täydentää mainiosti Maunon mielikuvituksekasta kaupunkikuvaa, sillä kuvat kertovat myös paljon sellaista, mitä ei sanoista löydy. Kuvitus ansaitsee erityismaininnan värien käytöstä, joka on todella hyvää ja iloisen näköistä. Kuvituksessa on välillä miltei jotain kömpelöä, mutta toisaalta se sopii erinomaisesti tämän kirjan tunnelmaan ja sen pirteään ja mielikuvituksekkaaseen sekamelskaan.

♠♠♠

Auringonvärinen kissa

Arvi Arjatsalo (teksti) & Kristiina Louhi (kuvitus): Auringonvärinen kissa

?  s., Sanomaprint/Lasten oma kirjakerho 1990

Kävin maanantaina kirppiksellä kiertelemässä ja bongasin sieltä tämän todella hyväkuntoisen kuvakirjan Auringonvärinen kissa. Koska olen suunnaton Kristiina Louhi -fani, niin pakkohan tämä kirja oli ostaa eikä hintakaan ollut kuin euron. Myös kirjan juoni vaikutti mielenkiintoiselta, joten siis miksipä ei.

Auringonvärinen kissa kertoo Tanusta, jonka lemmikkikissa Kultapallo on ollut kadoksissa jo kolme päivää. Tanu on lohduton, mutta onneksi isä on laittanut lehteen ilmoituksen kadonneesta lemmikistä ja ajatus Kultapallon löytymisestä ei enää tunnukaan niin mahdottomalta. Ja puhelin soikin ja Kultapallon tuntomerkkejä vastaava kissa on löytynyt. Vaan kissa ei olekaan suloinen pieni tyttökissa vaan surkean näköinen iso kollikissa. Kissa tuntuu tahtovan Tanun lemmikiksi, sillä joka paikassa minne perhe menee ilmoituksen perusteella, on vastassa sama kollikissa.

Tämä kirja on mielestäni hyvin koskettava. Pelkkä ajatuskin siitä, että omat kissani pääsisivät karkuun ja en tietäisi missä ne ovat tai mitä on tapahtunut, on sietämätön. Pystyn myös ymmärtämään lapsen surun ja ikävän lemmikkiä kohtaan, sillä minulla on siitä kokemusta lapsuusvuosiltani. Mielestäni Arjatsalo käsittelee asiaa hyvin ja aidosti ja Louhen kuvitus täydentään sanoja mainiosti. Kirja on lämminhenkinen kokonaisuus, jossa on myös jonkinlainen opetus: myös lapsi ansaitsee kuulla totuuden eikä hänelle saisi uskotella mitään vain siksi, että lapselle tulisi parempi mieli. Suru kasvattaa ja totuus helpottaa, vaikka aluksi tuntuisikin pahalta.

Kirjan lopussa kerrotaan, että tämä tarina on tosi. Ehkä juuri siksi se on niin aidon tuntuinen.

arvosanoittamaton

---

Meidän auringonvärinen kissa oli nimeltään Roope. Se ilmestyi surkeana kulkukissana kotipihaani ja oli tavattoman ihmisystävällinen, utelias ja rohkea. Roope kotiutui meille eikä kukaan tuntunut sitä kaipaavan. Kerran se katosi ja lopuksi löytyikin noin kilometrin päästä kotoa ylittämässä suojatietä S-marketin ja postin välissä. Roope tuotiin kotiin, mutta kollikissa jatkoi retkiään, sillä kulkuria oli mahdoton enää opettaa valjaille. Sitten Roope katosi toisen kerran ja äitini sai tietää, että eräs saman kadun asukki oli saattanut tehdä kissalle jotain. Mies oli ampunut Roopen vain siksi, että kissa vaani hänen lintulaudallaan ruokailevia lintuja. Ja se tuntui todella pahalta ja ei sitä voi koskaan unohtaa, mutta totuus helpotti: ainakin me tiedämme mitä tapahtui ja kissa saatiin haudatuksi eikä enää tarvinnut miettiä mitä tapahtui. Tämä kirja nostatti taas kaikki muistot mieleen, vaikka tapahtumasta on jo melkein kymmenen vuotta. Roope oli hieno kissa ja elää aina muistoissani. ♥

Hattu

Hannu Mäkelä (teksti) & Kristiina Louhi (kuvitus): Hattu

32 s., Tammi 2001

Olen palannut muutaman päivän hiljaisuuden jälkeen. Minun oli tarkoitus kirjoittaa tästä kirjasta jo sunnuntaina, mutta en sitten ehtinytkään. Maanantaina kaatui netti ja tiistaina en taas ehtinyt, mutta nyt vihdoin olen koneen ääressä. Halusin ehdottomasti esitellä tämän kirjan, koska se teki minuun jonkin asteisen vaikutuksen.

Bongasin tämän kirjan kirjastosta hyllyn päältä, jonne se oli nostettu esille. En edes tiennyt, että Kristiina Louhi on kuvittanut tällaisenkin teoksen, joten oli ilo löytää sattumalta hänen kuvittamansa teos. En paljon edes takakantta vilkaissut, kuvitus riitti vakuuttamaan ainakin minut.

Hattu kertoo ala-asteikäisestä Hannasta, jonka kotitalo myydään ja perhe muuttaa pienempään asuntoon. Hanna joutuu vaihtamaan koulua ja Otto-kissa viedään pois. Tytöllä on vaikeaa ja on kamalaa kohdata se, että kissa on viety pois, lopetettavaksi ilmeisesti. Kamalaa on myös luopua kavereista ja omasta kodista. Mutta sitten Hannan huoneeseen  ilmestynyy salaperäinen hattu, joka auttaa tyttöä vaikean ajan läpi. Hattu kommentoi asioita ja on muutenkin juttukaverina, kun kellekkään muulle ei voi kertoa sitä miltä tuntuu.

Kristiina Louhen kuvitus täydentää lämpimästi ja aidosti Hannu Mäkelän empaattista tekstiä. Kokonaisuus on toimiva ja se jää mieleen pitkäksi aikaa. Mäkelä kirjoittaa uskottavasti siitä, miltä lapsesta tuntuu, kun tuttu ympäristö muuttuu ja omaan kotiin tulee asumaan vieraita ihmisiä ja oma huone kuuluu sitten jollekin toiselle lapselle. Uskon, että tästä kirjasta voi olla apua lapselle, joka on samankaltaisen elämäntilanteen edessä. Mäkelä osoittaa teoksessaan, että loppujen lopuksi kaikki alkaa sujua, vaikka välillä olisikin todella paha mieli ja kaikki surettaisi. Ja että äiti ja isä ymmärtävät kyllä, että Hanna ei tahtoisi muuttaa, mutta muutakaan vaihtoehtoa ei nyt ole.

♠♠♠♠

Revontulilumi

Riitta Jalonen (teksti) & Kristiina Louhi (kuvitus)

47 s., Tammi 2006

Revontulilumi on kertomus pienestä Sari-tytöstä, joka löytää hiihtoretkellään paljon ihanaa ja kaunista nähtävää. Kaikkein kauneinta on tietysti revontulilumi, joka sädehtii monenkirjavana. Muistot edellisten talvien ulkoilmaretkistä palaavat tytön mieleen, kun hän kokee uutta.

Revontulilumi on Jalosen ja Louhen kuvakirjatrilogian päätösosa. Ehkä minun olisi kannattanut lukea edelliset osat ensin, jotta ymmärtäisin täysin Sarin ajatuksia ja tuntemuksia, sitä mistä ne kumpuavat. Tosin en edes tiedä onko päähenkilö sama kaikissa teoksissa, mutta uskoisin näin. Sari on jotenkin todella reipas ja ymmärrystä omaava lapsi, sellainen vähän filosofinen. Aivan kuin hän olisi kokenut jonkin suuren menetyksen tai elämänmuutoksen, joka on muuttanut hänen ajatusmaailmaansa. Jotakin isään liittyvää se ilmeisesti on.

Tämä teos on jälleen osoitus siitä, miten teksti ja kuva voivat tukea toisiaan saumattomasti. Riitta Jalosen sympaattinen tarina ja Kristiina Louhen kaunis kuvitus sopivat yhteen erinomaisesti. Jo pelkkää kuvitusta voisi katsella ja tutkiskella pidempäänkin, sillä suosikkikuvittajani Louhi todella osaa asiansa. Tämä teos on ymmärtääkseni tehty pastelliväreillä (en ymmärrä kuvaamataidosta/piirtämisestä mitään, mutta päättelin näin), mikä ei oikein minuun iske yleensä. Tässä se kuitenkin toimii hyvin, sillä teksti vaatii seurakseen pehmeän ja herkkävireisen kuvituksen.

Vaikka kyllä pidin tästä kirjasta ja se on hyvin tehty, on tässä kuitenkin ehkä liiankin herkkä tunnelma minun makuuni. En tiedä mitä lapset tuumaisivat tästä teoksesta ja pitäisikö se heidän mielenkiintoaan yllä. Jos jollakin teistä lukijoista on jotakin kommentoitavaa/ajatusta tästä, niin kertokaa toki. Ihan jo kirjastoammatillisestikin kiinnostaa tietää, sillä itse en esimerkiksi välttämättä ottaisi tätä teosta satutunnille mukaan. Ehkä tämä sopisi paremmin kotona luettavaksi kirjaksi.

♠♠♠

Vauvan vaaka

Hannele Huovi (teksti) & Kristiina Louhi (kuvitus): Vauvan vaaka

75 s., Tammi 1995

Luin taannoin Hannele Huovin ja Kristiina Louhen yhteistyössä syntyneen Karvakorvan runopurkin. Siitä innostuneena päätin lukea myös tämän heidän ensimmäisen yhteisen teoksensa Vauvan vaaka. Innostus kyllä laimeni runojen lukemisen myötä, sillä tämä teos ei iskenyt minuun.

Huovin teksti ja Louhen kuvitus nivoutuvat kauniisti yhteen ja luovat harmonisen vaikutelman. Etenkin Louhen kuvitus oli tässä teoksessa mieleeni, runot eivät niinkään. Pääsääntöisesti runot ovat perinteisiä ja niitä löytyy laidasta laitaan: leikkirunoja, unirunoja, tunnelmarunoja ja niin edelleen. Erityisen hauskaa oli leikkirunojen kohdalla olevat ohjeet miten vauvan kanssa voi leikkiä runon mukana vaikkapa vatsaa silittelemällä tai kutittamalla.

Kristiina Louhen kuvitusta.

Miksi tämä kirja sitten ei osunut ja uponnut minuun? Veikkaanpa suurimmaksi syyksi sen, että minulla ei lapsia sen enempää kuin kokemustakaan aivan pikkulasten hoidosta. Tämä ei siis tuntunut "ajankohtaiselta". Uskon tämän teoksen sykähdyttävän etenkin tuoreita vanhempia ja niitä joilla on vielä pieniä lapsia. Lisäksi tämä on varmasti hauska teos luettavaksi yhdessä lasten kanssa. Tätä teosta onkin hankala nyt "arvoisanoittaa", koska ymmärrän selkeästi miten hyvä kirja tämä voisi olla minunkin mielestäni toisenlaisessa elämäntilanteessa. Nyt tuntuu kumminkin siltä, että kovin montaa pistettä ei voi antaa.

Kristiina Louhen kuvitusta.

 ♠♠½

Karvakorvan runopurkki

Hannele Huovi (teksti) ja Kristiina Louhi (kuvat): Karvakorvan runopurkki

77 s., Tammi 2008

Karvakorvan runopurkki on kahden ansioituneen lastenkirjailijan yhteistyössä syntynyt runoteos, joka puhuttelee sekä teksteillään että kuvillaan. Aikaisemmin heiltä on ilmestynyt toinenkin runoteos, Vauvan vaaka, jonka aion myös lukea: niin suuren vaikutuksen tämä Karvakorvan runopurkki teki.

Miten ylipäätään päädyin lukemaan tämän? Lasten- ja nuortenkirjallisuuden kurssin viimeisenä tehtävä oli lainata ja lukea kolme lastenrunoteosta. Otin listalta ylös muutaman nimen ja suuntasin kirjastoon, jolloin tämä teos pisti heti silmään iloisella ja pirteällä kannellaan. Kristiina Louhi on ehkä jopa suosikkikuvittajani (ihanat Aino-kirjat!), joten on kai sanomattakin selvää, että kuvat hurmasivat minut. Mutta olihan tämä hyvä valinta myös runojen kannalta.

Hannele Huovi on minulle tuttu lähinnä Histamiini-kirjoista vuosien takaa. Aikaisemmin en ole hänen runojaan lukenut, joten onneksi nyt niin tein: runot ovat hauskoja ja käsittelevät hyvin erilaisia aiheita, niissä on mainio rytmi ja kuten takakansi lupaa "Hannele Huovi -- kirjaa runoihin salaviisaita pikku mietteitä". Runot ovat mm. leikki-, kiukku- ja unirunoja. Kristiina Louhen kuvitus täydentään kauniisti runojen sanomaa ja tunnelmaa monen ikäisiä puhuttelevalla tavalla.

Pidin kaikkein eniten runoista Raja ja Kiukkupurkki, jotka mielestäni kuvaavat monen ikäisen ihmisen tuntemuksia: välillä kiukuttaa tai haluttaa olla yksin. Myös runo Kun on oikein pimeää teki minuun vaikutuksen. Tähän loppuun laitan vielä kuluvaan vuodenaikaan hyvin osuvan runon Kylmä houkuttaa kokonaisuudessaan:

Kylmä houkuttaa uneen/koirat ja ihmiset/kiepille sohvan mutkaan,/ja sateen valkoinen siipi/laskeutuu kaihtimena ikkunaan.

♠♠♠♠

Ettei kukaan pääse syyttämään minua tekijänoikeusrikkomuksista mainittakoon, että kuvat on otettu tämän teoksen "Karvakorvan runopurkki" sivuilta ja ne ovat siis Kristiina Louhen käsialaa.