Näytetään tekstit, joissa on tunniste Lindroth. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Lindroth. Näytä kaikki tekstit

lauantai 17. elokuuta 2019

Vanhapiika: Tahattomasti yksinäisen tarina

Malin Lindroth: Vanhapiika - Tahattomasti yksinäisen tarina
115 s., Atena 2019
alkup. Nuckan, 2018
suom. Hannimari Heino
kansi: Sanna Mander
 
Malin Lindrothin omakohtainen kertomus yksinäisyydestä ilmestyi suomeksi tänä keväänä ja nousi nopeasti ainakin kirjainstaajien suosioon. Teosta kiitettiin ja ainakin minun silmiini osui useampikin postaus, jossa kirjaa pidettiin niin hyvänä, että se täytyy hankkia omaankin hyllyyn. Siksi odotin tältä kirjalta aika paljon, mutta minun on pakko sanoa, että minulle lukukokemus jäi lopulta hieman valjuksi.
 
Malin Lindroth antaa kirjassaan kasvot kaikille niille, jotka ovat jääneet ilman parisuhdetta ja perhettä vastoin omaa tahtoaan. Hän keskittyy kirjassaan nimen omaan puuttuvan parisuhteen aiheuttamaan yksinäisyyteen. Mielestäni tämä on tärkeä avaus aiheesta, josta yleensä vaietaan. Yksinäisyys maailmassa, joka on normitettu parisuhteen ja perhe-elämän ympärille, tuntuu jo aiheenakin, no, yksinäiseltä. Lindroth kuvaa kirjassaan sitä, miten hänelle ei vain tullut sitä oikeaa ihmistä, joka tulee vastaan sitten kun on oikea aika. Ei tullut, vaikka aina sinkuille juuri sitä toistellaan. Että kyllä sinullekin jossain on joku. Mitä jos ei olekaan? 
 
Kirjassaan Lindroth haluaa vallata takaisin sanan "vanhapiika" ja poistaa siihen liittyvän häpeän. Hän haluaa puhua avoimesti siitä ihmisestä, joka jäi yksin vaikka ei halunnutkaan. Yksinäisyys on asia, johon kanssaihmisten on usein vaikea suhtautua. On helpompi sivuuttaa aihe toteamalla, että jokaiselle on joku, tai sitten vain olettaa, että toinen on yksin omasta valinnastaan. Kaikki eivät ole. Parisuhteen puuttuminen voi olla todella kipeä asia, kuten Lindroth rohkeasti tunnustaa. Hänenkin elämässään on ollut suhteita, jotka ovat lopulta päättyneet torjuntaan. Miten voi selvitä siitä, että tuntuu aina olevan jotenkin vääränlainen?
 
Olen itse ollut käytännöllisesti katsoen koko ikäni sinkku. Joskus mietin sanonko olevani tyytyväinen tilanteeseen vain siksi, että en kehtaisi tunnustaa olevani yksinäinen. Olen tullut siihen tulokseen, että en ole yksinäinen ja olen aidosti tyytyväinen. Oli aika surullista lukea ihmisestä, jolle parisuhteen puuttuminen on todellakin puute, ikävä ja iso asia. Vaikka lähtökohta Jonnalla, 27 vuotta, ja Malinilla, +50 vuotta, on hyvin erilainen tähän asiaan liittyen, oli tässä kuitenkin samaistumispintaakin. Mitä enemmän tulee (sinkku)vuosia mittariin, sitä enemmän saa kuulla hyvää tarkoittavia paritusyrityksiä, lohdutukseksi tarkoitettuja lausahduksia (en edes kaipaa lohdutusta, olenhan tyytyväinen!) ja ihan myös suoria kommentteja siitä, että ei saa olla liian valikoiva. Miksi pitäisi elää epämieluisan ihmisen kanssa vain sopiakseen parisuhdenormiin tai jottei tuntisi yksinäisyyttä?
 
Kuten sanottu, kaikesta huolimatta lukukokemus jäi minulle valjuksi, vaikka itse aihe onkin tärkeä. Valju lukukokemus saattaa johtua niin liian korkealla asetetuista odotuksista kuin myös siitä, että luin kirjan tavallaan kahdessa osassa. Luulenpa, että tämä olisi ollut puhuttelevampi kirja yhtäjaksoisesti luettuna. Minulle toimi paremmin yksinäisyyttä monesta eri näkökulmasta ja monessa eri tilanteessa käsittelevä Laura Honkasalon Pöytä yhdelle.
 
♠♠♠