Rose on poissa

Katja Kettu: Rose on poissa

284 s., WSOY 2018

kannen maalaus: Manuela Bosco

 

Juuri kun vuosi 2018 oli vaihtumassa uuteen ja raketit räiskyivät kiivaimmillaan, luin viimeiset sivut Katja Ketun Finlandia-palkintoehdokkaanakin olleesta uutuusteoksesta Rose on poissa. Lukuvuoden 2018 viimeiseksi jäänyt kirja on minulle yksi viime vuoden vahvimmista, vaikka ihan alkuun tuntuikin hieman vaikealta tottua teoksen rehevään kieleen.

 

Lempi on fintiaani, suomalaisen miehen ja intiaaninaisen tytär, joka lähti reservaatista nuorena tyttönä 45 vuotta sitten. Hänen äitinsä Rose oli juuri kadonnut ja isänsä Ettu menetti muistinsa. Vasta nyt, yllättävän puhelinsoiton saatuaan, Lempi palaa reservaattiin. Muistot lapsuudesta hyökyvät yli. Niistä ja yllättäen löytyneistä Rosen Lempille vuonna 1973 kirjoittamista kirjeistä alkaa muodostua kokonaisuus, joka alkaa vihdoin ehjätä Lempiä. Kovin sirpaleinen Lempi nimittäin on ollut, kuten elämänsäkin, sillä valkoisten keskuudessa hänestä on yritetty pestä pois intiaania eikä hän ole tuntenut oloaan koskaan täysin tervetulleeksi intiaanienkaan keskuudessa.

 

Teos rakentuu kirjeistä, joista osa on kirjoitettu helmikuussa 1973 ja osa elokuussa 2018. Ensimmäiset kirjeet ovat Rosen kirjeitä Lempille, Pikku Käpälälle, jälkimmäiset puolestaan ovat Lempin kirjeitä Jim Harmaaturkille.  Rosen katoamisen arvoitus on vaivannut etenkin muistinsa menettänyttä Ettua, mutta ei se ole muidenkaan muistista päässyt unohtumaan. Rosen kirjeiden löytyminen paljastaa lopulta Lempille mitä hänen äidilleen todella tapahtui, mutta Ettua tieto ei enää kykene tavoittamaan. Omissa kirjeissään Lempi purkaa sydäntään Jimille, joka työskentelee poliisilaitoksella, mutta joka ennen kaikkea on mies, josta olisi kerran voinut tulla Lempin polkukumppani.

 

Rosen tapaus ei ole ainoa katoamistapaus intiaanireservaatissa, sillä joukko muita intiaaninaisia ja -lapsia on myös poissa. Kukaan ei kuitenkaan tutki niitä kunnolla. Rosen katoamisen taustalta löytyykin jotain paljon suurempaa kuin mitä aluksi ajattelisi. Se osoittaa, että Rosen sydän oli suurempi kuin kenelläkään muulla ja oikeudentuntonsa korkealla. Katja Kettu yllättää lukijansa - tai ainakin minut - kun juonensäikeet punoutuvat yhdeksi ja paljastavat totuuden.

 

Katja Kettu on vahva kirjailija ja hänen tuotannostaan etenkin Kätilö on tehnyt minuun suuren vaikutuksen. Sen olenkin lukenut peräti kahdesti. Rose on poissa on mielestäni yhtä väkevä teos kuin Kätilö. Se vangitsee otteeseensa pihtien lailla ja kuljettaa mukanaan intiaanireservaattiin, jonka miljöö tuntuu niin todelliselta, että sinne melkein sulautuu mukaan. Vahva suositus!

 

♠♠♠♠♠

Kätilö

Katja Kettu: Kätilö

348 s., WSOY 2011, Bon-pokkari

 

Heti kun olin saanut luettua Katja Ketun uusimman teoksen Yöperhonen, päätin ottaa luettavakseni Kätilön. Olen kyllä lukenut Kätilön jo aikaisemmin ja pidin siitä paljon, mutta nyt halusin lukea sen uudelleen, sillä olen menossa katsomaan siihen perustuvan, juuri ensi-iltaan tulleen elokuvan.

 

Joidenkin kirjojen kohdalla muistaa aina sen tunteen tai tunnelman, joka niitä lukiessa tuli. Kätilö on yksi niistä kirjoista. Muistan, kuinka luin sitä suorastaan henki salpautuen ja levottomana, sillä tarina tuli hyvin lähelle ja hahmojen tunteet välittyivät hienosti. Ketun käyttämä kieli lumosi minut myös, ja se onkin varmasti yksi merkittävimmistä syistä siihen, miksi hahmojen mielialat välittyvät lukijalle niin hyvin. Rikas murteellinen kieli on jotenkin niin täyteläistä, että jo se riittää hengästyttämään, kun silmät kiitävät pitkin sanoja.

 

Kätilö kertoo 36-vuotiaasta elämän kolhimasta naisesta, jota on syljetty ja syrjitty koko hänen elämänsä ajan. Hänen asemansa kätilönä on ehkä hieman parantanut hänen asemaansa, mutta yhtä kaikki hän on edelleen vikasilmä, punikkiäpärä ja maho. On vuosi 1944 ja saksalaisia sotilaita vilistää pitkin Lappia tukemassa sotivaa Suomea. Kätilö rakastuu saksalaiseen luutnantti Johann Angelhurstiin ja on valmis tekemään mitä vain saadakseen miehen itselleen. Hän hakeutuu töihin saksalaisten johtamalle vankileirille ja saa vihdoin kaipaamaansa arvostusta, mutta sitten Suomen ja Venäjän välille solmitaan rauha eikä mikään ole enää hyvin. Kätilö on paitsi kuvaus muuttuvista olosuhteista ja sodan hurjuudesta rintamalinjojen takana, niin myös rakkaustarina, joka saa järkyttäviä piirteitä.

 

Tällä toisella lukukerralla huomasin näkeväni kätilön ja Johanneksen hahmot eri tavalla kuin ennen. Huomasin, että kätilö on iästään ja elämänkokemuksistaan huolimatta kovin lapsellinen, sillä niin häpeämättömästi hän suorastaan jumaloi Johannesta. Naiivi hän on myös, sillä kyselemättä hän ryhtyy täyttämään ties minkälaisia määräyksiä tajuamatta ollenkaan mitä niiden taustalla on. Minua välillä suorastaan hävetti kätilön puolesta hänen lapsellisuutensa ja suoranainen typeryytensä, vaikka eipä hän saamalleen kasvatukselle tietenkään itse mitään voi. Ja Johannes ei ollutkaan sellainen järkevä ja älykäs nuorimies kuin kuvittelin. Hänen hahmonsa ominaispiirteet on hyvin selkeästi nähtävissä ja luettavissa, mutta jotenkin en aiemmin kiinnittänyt sniihin niin paljon huomiota. Johannes on heikompi kuin luulinkaan, ja kaiken lisäksi melkoisen kopea ja oikea naistenmies. Kätilö olisi ansainnut jotain paljon parempaa, mutta hän halusi Johanneksen keinolla millä hyvänsä.

 

Vaikka pidin Kätilöstä heti ensisivuilta lähtien, minulle jäi loppujen lopuksi sellainen tunne, että minulta saattoi mennä jotakin ohi tai etten tajunnut aivan kaikkea. Nyt toisen lukukerran jälkeen minusta tuntuu, että olen oivaltanut jotakin olennaista tästä teoksesta ja sen hahmoista. Kokonaiskuva tästä teoksesta on nyt paljon eheämpänä mielessäni. Oloni on sangen voitonriemuinen ja odotan mielenkiinnolla näkyykö juuri kokemani oivallukset elokuvasta kuinka selkeästi. Pidin tästä kirjasta tällä toisella lukukerralla entistä enemmän, vaikka luulin, ettei se olisi mahdollista: niin paljon pidin tästä alunperinkin.

 

♠♠♠♠♠

Yöperhonen

Katja Kettu: Yöperhonen

325 s., WSOY 2015

kannen maalaus: Eemil Karila

 

Kun sain Yöperhosen käsiini kirjaston varausjonosta, en aluksi tohtinut aloittaa kirjan lukemista. Pyörittelin sitä käsissäni ja laskin sen aina takaisin pöydälle odottamaan vuoroaan. En tiennyt Yöperhosesta mitään muuta kuin sen mitä takakannessa kerrottiin, mutta uskalsin jo sen perusteella odottaa ainakin yhtä hengästyttävän rikasta kieltä kuin Kätilössä, joka on yksi suosikkiromaaneistani. Minua jotenkin epäilytti aloittaa tätä teosta, sillä melkein pelkäsin kokevani taas samanlaisen ravistelevan ja ylitsevyöryvän lukukokemuksen kuin Kätilö oli. Yöperhonen osoittautui mielenkiintoiseksi ja vaiherikkaaksi romaaniksi, jossa onkin tietynlaista samankaltaisuutta kuin Kätilön teemoissa. Lukukokemuksena Yöperhonen jäi kuitenkin Kätilöä latteammaksi, vaikkakin vaati myös paljon sulattelemista. Pidin kyllä tästäkin Ketun romaanista.

 

Yöperhonen on kahdessa ajassa liikkuva romaani. Se kertoo valkokenraalin tyttärestä Irgasta, joka 15-vuotiaana loikkaa rajan yli Neuvostoliittoon rakastettunsa Suenhampaan luokse 1930-luvulla. Irga odottaa Suenhampaalle lasta eikä hän olisi missään tapauksessa voinut jäädä kotikyläänsä punaisen miehen lapsi kainalossaan. Rajan takana ei odotakaan rakastetun avoin syli, vaan Irga saa syytteen maanpetoksesta ja joutuu vankileirille Vorkutaan. Toisessa aikatasossa kuvataan Lavran kylään isänsä pyynnöstä saapuneen suomalaisen Vernan vaiheita vuonna 2015. Lavran kylä on kummallinen kolhoosiaikaan jämähtänyt ikiaikaisten uskomusten värittämä kylä, joka kätkee suuria salaisuuksia.

 

Tuntuu, että en välttämättä osaa kuvata tätä teosta niin hyvin kuin se ansaitsisi tai että en osaa kertoa siitä sitä olennaista jujua, joka vei minut mukanaan. Juonellisesti tämä oli hyvin vetävä ja kaksi aikatasoa punoutuivat toisiinsa saumattomasti, mutta mielestäni etenkin tuo 1930-luvusta lähtenyt aikataso jäi jotenkin pintapuoliseksi. Irga koki ja näki vankileirillä pöyristyttäviä asioita, joista oli inhimillisyys kaukana, mutta jotenkin Irgan tuntemukset eivät ainakaan minulle lukijana välittyneet kovin hyvin. Tiedostin tapahtumat, mutta ne eivät hiipineet iholle, vaan jäivät melko etäisiksi. Irgan tunteita kyllä kuvattiin alusta asti, mutta silti ne jäivät jotenkin neutraaleiksi. Teoksen loppua kohti tilanne hieman muuttui ja tunnelmat alkoivat välittyä paremmin. Vuotta 2015 kuvaava aikataso oli koko ajan jotenkin paremmin läsnä eikä jäänyt vain tapahtumien sarjaksi.

 

Kettu on saanut mahdutettua romaaniinsa paljon kaikenlaista. Siinä on tietynlaista kantaaottavuutta ja etenkin vuoden 2015 aikatasosta on luettavissa mielenkiintoisia tulkintoja asioista, mutta niihin en nyt tässä tarkemmin mene, vaan jokainen saa tulkita asiat tavallaan. Tämä romaani kuitenkin minun nähdäkseni kätkee sisäänsä paljon sellaista, mitä ei välttämättä ihan heti huomaa.

 

Yksi tämän teoksen parhaita puolia on Katja Ketun rikas verbaliikka, jota on ilo lukea. Lupauksen kauniista kielestä antaa jo takakansi, johon on otettu lainaus teoksesta. Se on todennäköisesti yksi kauneimpia rakkaudenkuvauksia, jonka olen koskaan lukenut:

"Sinun kanssasi on niin helppo nauraa. Sinun kanssasi on hyvä kyyhöttää lempeänhikisessä pimeydessä tuoksusi sekoittuessa minun ihooni ja toisin päin. Selkovereni siinä, litilempi linnunpoikani. Minä olen kaikukoppa sinun kieltesi soida. Olet parasta mitä minussa on." 

 

♠♠♠♠

Piippuhylly

Katja Kettu: Piippuhylly

236 s., WSOY 2013

kannen suunnittelu: Marjaana Virta

Kun kuulin, että Katja Ketulta ilmestyy novellikokoelma, tiesin heti lukevani sen. Suorastaan jäin odottamaan kokoelmaa, sillä pidin Kätilöstä kovasti. Osa Piippuhyllyssä esiintyvistä hahmoista on tuttuja jo Kätilöstä, mikä oli mielestäni mielenkiintoinen valinta. Silloin myös Kätilön juoni tuntuu saavan jonkin uudenlaisen säväyksen, kun näkökulmaa tulee lisää. Tapahtumat eivät liity suoranaisesti toisiinsa näissä kahdessa kirjassa, mutta se on vain hyvä asia. Näin ei ole väliä kummanko lukee ensin tai haluaako lukea jompaa kumpaa ollenkaan.

Piippuhylly sisältää 10 novellia, joista jokainen kietoutuu piipun ympärille. Kettu luo onnistuneesti tarinoita piippujen entisistä omistajista, ne ovat näiden entisten omistajien muistomerkkejä, jos näin voi sanoa. Tarinan sijoittuvat eri paikkoihin ja ovat sisällöltään erilaisia, mutta miltei jokaiselle niistä on yhteistä yksi asia: irstaus. En tiedä onko se hieman liian vahva sana kuvaamaan tekstin sisältöä, mutta en keksi parempaakaan. Lähestulkoon jokaisessa novellissa on läsnä voimakas seksuaalissävytteisyys ja Ketun käyttämä omalaatuinen ja voimallinen kieli yhdistettynä siihen, tekee aika tyrmäävän tuloksen. Itse en tästä "irstaudesta" pitänyt, mielestäni kaikki poikkeavuudet olisi hyvin voinut jättää pois ja kertoa tarinaa toisinkin. Toisaalta tuntuu, että entisten omistajien piipuista on haluttu luoda hyvin intiimi kuva, sellainen joka kuvastaisi piippuakin jollakin tavalla. Siinä mielessä kokonaisuus toimii, mutta sisältö on mielestäni hieman liian raju enkä aina pitänyt siitä. Henkilöiden tarinoita on mielenkiintoista lukea, mutta kuten sanottu, niissä on liikaa seksillä mässäilyä.

Piippuhyllyn piti alunperin ilmestyä nimellä Jäänsärkijä. Olinkin hämmästynyt, kun luin tästä ensimmäisen arvion ja nimi olikin ihan toinen. Mielestäni Piippuhylly on oivallinen nimi tälle kirjalle, sillä se kuvaa sisältöään tai sen yksityiskohtia hyvin. Piippuhylly on siis nimeä myöten hyvin tehty teos, Ketun teksti on sujuvaa ja omaperäistä, sen tunnistaa juuri hänen tekstikseen. On sääli, että en tässä kirjassa pystynyt nauttimaan taidokkaasta tekstistä kuten Kätilöä lukiessani tein. Onhan Kätilökin aika raju teos ja moni on kavahtanut jo sen kieltä. Mielestäni siinä ei kuitenkaan seksuaalisuus ole niin voimakkaassa asemassa kuin tässä novellikokoelmassa, joten se selittää osaltaa sen, miksi koen sen novellikokoelmassa jotenkin epämiellyttävänä asiana. Se täytyy kuitenkin sanoa, että Kettu luo novelleja yhtä lahjakkaasti kuin romaanejakin.

♠♠♠

Hitsaaja

Kettu, Katja: Hitsaaja

348 s., WSOY 2008

Kaikki jotka ovat lukeneet Katja Ketun menestysteoksen "Kätilö" tietävät, että häneltä on lupa odottaa paljon. Minä kuitenkin olin sangen skeptinen edelleen, sillä vaikka pidinkin Kätilöstä hyvin paljon, niin en hänen esikoisteoksestaan Surujenkerääjä kauhesti pitänyt. Voisin sanoa, että arvoasteikolla Hitsaaja sijoittuu näiden kahden teoksen välimaastoon: varsin kelpo suoritus.

Hitsaaja sijoittuu loppuvuoteen 1994 ja tapahtumat saavat alkunsa matkustaja-alus Estonian uppoamisesta ja sitä seuranneesta vyyhdestä. Teoksessa on monta eri tarinaa punottu taitavasti yhteen: on Niila, joka tuntee syyllistyyttä Estonian uppoamisesta; on Mirka, jonka veljen epäillään olleen laivalla, on poliisikomisario ja Kaisu, Niilan vaimo. Nämä henkilöt ovat teoksen kertojia, joten teoksessa nousee esiin pala palalta asioita, jotka loksahtavat kohdalleen. Näin jälkikäteen voi sanoa, että tämä teos tuo jo monisyisyydessään esimakua Ketun kirjailijankyvyistä, jotka puhkeavat täyteen kukkaan Kätilössä.

Jos nyt vielä kerran vertaan Hitsaajaa Kätilöön, niin voin sanoa, että Hitsaajan kieli ei ole niin rehevää tai mukaansatempaavaa kuin Kätilön. Itse asiassa välillä lapin murre jopa ärsytti, koska minusta se ei istunut joka tilanteeseen kovin hyvin. Hitsaaja on melko raskas teos, jo alkumetreillä tuntui tukahduttavalta: niin hyvin tuntemuksia on kuvattu. Silti minulle jäi teoksesta jotenkin kolkko jälkimaku. Lisäksi teosta oli aluksi vähän vaikea seurata, kun ei oikein vielä tiennyt kuka on kuka. Mutta kuten sanottu: varsin kelpo suoritus. En oikein osaa sanoa antaisinko tälle teokselle arvosanaksi 3½ vai 4, mutta ehkä vaakakuppi kallistuu aavistuksen paremmalle puolelle. Siispä:

♠♠♠♠

Kätilö

Kettu, Katja: Kätilö
344 s., WSOY 2011

Kun kuulin tästä teoksesta ensi kerran, tiesin heti, että tämä on pakko lukea. Suhtauduin kirjaan kuitenkin pienellä varauksella, koska luin viime kesänä Katja Ketun Surujenkerääjän ja teos oli sangen erikoinen. Tämä teos oli kuitenkin erinomainen lukuvalinta.

Teoksen takakannessa luvataan, että Katja Ketun kieli on "kokonaisuuden loistokas osa". Allekirjoitan tämän väitteen täysin. Teksti oli sujuvaa, mutta silti siinä oli jokin pieni jippo, joka teki siitä erilaisen. Ehkä se oli sanavalinnat tai murreilmaisut, tai sitten se oli puhtaasti jotain sellaista, jota ei voi nähdä silmin. Ikään kuin "tekstin henki", jos niin voi sanoa.

Kätilö on tosipohjainen tarina suomalaisnaisesta ja saksalaisupseerista Lapin sodan ollessa jo ovella. Perinteinen asetelma kieltämättä, mutta nainen ei olekaan mikään tavallinen nainen, vaan 36-vuotias vanhapiika, mahoksi haukuttu neitsyt, Villisilmä, Vikasilmä, punikkiäpärä.

Teos osoittaa mihin kaikkeen ihminen on valmis ryhtymään rakkauden tähden; esimerkiksi menemään vankileirille hoitajaksi kauheuksien keskelle, leikkaamaan kuolioita ja tarkastamaan esinahkoja juutalaisten varalta. Suomalaisnaisten ja saksalaissotilaiden suhteista on vaiettu, vaikka niistä on olemassa monia (eläviä) todistuskappaleita: lapsia. Tämä teos avaa historian vaietut lehdet ja tuo ne lukijansa silmien eteen. Paitsi että teos valottaa suhteita, se myös kertoo sodan kauheuksista vankileireillä.

Teos rakentuu taidokkaasti autenttisten dokumenttien ympärille, joiden salanimien takana piileekin tuttuja ihmisiä. On mahtavaa tehdä oivallus, että "hei tuo on tuo" tai hoksata sukulaisuussuhteita tai muuta, jota ei selkeästi sanota. Tarina etenee kolmen ihmisen kertomina kappaleina, mutta pääosassa on kuitenkin kätilö. Teos ei kuitenkaan tullut sekavaksi tällaisesta kerronnasta, aluksi korkeintaan vähän hämmensi, kun tarina lensi heidän mukanaan hieman eri aikoihin. Siihen kuitenkin tottui pian ja minulle siitä tuli osa teoksen viehätystä.

Katja Ketun romaanilla on arka ja vaiettu aihe, mutta rohkeasti se ei kaihda mitään. Romaani on "vahvaääninen", kuten takakannessa luonnehditaan, en voi sitä paremmin sanoa. Tätä teosta tekee mieli lukea koko ajan eteenpäin ja tämän luettuanikin pohdin vielä tarinaa, sillä siitä jäi voimakas jälkimaku. Kirjan pitää herättää tunteita ja tämä teos teki sen; laittoi suremaan, iloitsemaan, kauhistumaan, ahdistumaan sekä miettimään ja oivaltamaan. Tämä ei ole läpihuutoromaani, se pitää "elää" läpi ja tuntea sen voima.

♠♠♠♠♠