Taskupainos: Anna-Leena Härkösen elämästä

Katja Kallio (kirj.) ja Anna-Leena Härkönen (haastateltava): Taskupainos - Anna-Leena Härkösen elämästä

Otava 2025

Anna-Leena Härkönen on kuulunut suosikkikirjailijoideni joukkoon jo ainakin 15 vuotta ja pidempäänkin, vaikka hänen viimeisimmät romaaninsa eivät olekaan olleet oikein minun makuuni. Muistan hänet jo lapsuudestani Liisa Metsolan roolista, ja se hänen rooleistaan on minulle edelleenkin tutuin, kun olen sarjan niin monta kertaa katsonut. Härkönen on monipuolinen taiteilija, sillä rooleja on riittänyt ja kirjoja on julkaistu tasaista tahtia.

Taskupainos on muistelmateos, jonka Katja Kallio on kirjoittanut Härkösen kanssa käymiensä keskusteluiden pohjalta. On hämmästyttävää miten selkeästi Härkösen oma ääni kuuluu tästä. Lukiessani saatoin hyvin kuvittelemaan hänet viereiseen nojatuoliin kertomaan tarinaansa minulle ääneen.

Heti ilmestymisen jälkeen ainakin iltapäivämediassa tästä tunnuttiin maalailevan jonkinlaista paljastuskirjaa ja revittiin lööppiotsikoita, joten itseäni kieltämättä pelotti sellaistako on luvassa. Mielestäni niin ei kuitenkaan käynyt. Sisältö on avointa ja suoraa, kuten Härkösen omissakin teksteissä yleensä, mutta asioita ei jäädä mässäilemään tai ketään ei ryvetetä tarkoitushakuisesti. Asiat vain kerrotaan siten kuin ne on koettu, toisinaan jopa hakien ymmärrystä muita ihmisiä ja omaa nuorta itseään kohtaan.

Pidin tästä kirjasta paljon. Tämä oli mukaansatempaava, kiinnostava ja monipuolinen teos. Vaikka olen Härkösen uraa jollakin tasolla seurannut jo pitkään, niin paljon oli uuttakin. Härkönen ei myöskään pelkää laittaa itseään likoon tai peittele omia pelkojaan tai herkkyyksiään, mikä tekee tästä mielestäni hyvin helposti lähestyttävän ja inhimillisen kokonaisuuden.

Tämä läpinäkyvä sydän

Katja Kallio: Tämä läpinäkyvä sydän

267 s., Otava 2021

kansi: Piia Aho

Olen nyt kesälomalla ollessani pyrkinyt lopultakin lukenaan myös pitkään lainassa olleita kirjoja, ja Tämä läpinäkyvä sydän on yksi niistä. En voi olla jälleen kerran ihmettelemättä, että miksi olen tätäkin niin pitkään odotuttanut.

Beata on hankolaisperheen tytär, jo äiti itsekin aviottomalle tyttärelleen. Eletään vuotta 1942, jolloin perhe pääsee palaamaan Hankoon miehitysajan jälkeen. Kotitalo on maalattu toisen väriseksi, mutta talosta on huolehdittu. Venäläisiä sotavankeja on Hanko täynnä, mutta niin on pian myös saksalaisia sotilaita. Kun Beata kohtaa peurapolulla venäläisvangin, ei hän voi unohtaa miehen sacher-kakun värisiä silmiä. Vankien kanssa vehkeilystä voi saada tuomion maanpetoksesta, mutta sydän ei anna unohtaa miestä.

En tiedä miten kuvailisin tätä teosta. Mieleen tulee sanat tuokionomainen, välähdysmäinen, herkkä, kuulas. Uppouduin perheen arkeen miehitysajan jälkeisessä Hangossa, kun sota vielä jatkuu ja kaikesta on pulaa. Beata on oman tiensä kulkija, jotenkin peloton. Sydämen äänen seuraaminen on aiemmin johtanut tilanteeseen, joka jätti hänet kokoamaan sirpaleita, mutta silti hän merkillisellä varmuudella uskaltaa, vaikka pelissä on tällä kertaa muutakin kuin sydän. Pelissä on koko elämä, sillä maanpetos on vakava rikos.

Pidin tästä teoksesta, vaikka se ei minussa suuria tunteita herättänytkään. Joskus sitä vain tiedostamattaankin kaipaa juuri tällaista romaania, jota ei oikein pysty edes kuvailemaan.

Yön kantaja

Katja Kallio: Yön kantaja

11 h 40 min., Otavan äänikirja 2017

alkup. 2017

lukija: Vuokko Hovatta

Katja Kallion Yön kantaja valikoitui kuunneltavakseni oikeastaan siksi, että en meinannut löytää mitään kiinnostavaa kirjaa, joka olisi ollut vapaana kuunneltavaksi heti. Yön kantaja vaikutti ihan kelpo vaihtoehdolta, joten otin sen kuunteluun vähän ajatuksella "meneehän tämä paremman puutteessa". Ehkä ennakkoasenteeni vaikutti taustalla jopa siinä määrin, että minusta tämä kirja ei ollut mitenkään erityisen hyvä tai mukaansatempaava.

Yön kantaja kertoo Amanda Aaltosesta, jonka tie kulkee irtolaistytöstä kuumailmapallolentäjän matkassa Pariisin kaduille ja sieltä koti-Suomeen Seilin sairaalasaarelle parantumattomasti mielisairaaksi luokiteltuna. Amanda on monella tapaa erilainen kuin muut, ja kotiseudullaan hänet tunnetaankin Hassu-Amandana. Vielä Seilin saarellakaan, eristyksissä kaikesta ulkomaailmasta, Amanda ei ole valmis sopeutumaan yhteisiin sääntöihin ja määräyksiin, sillä hän aikoo vielä palata takaisin maailmalle. Ajan jatkuessa Seilin saarella hän oppii pakenemaan omaan maailmaansa.

Amandan tarina on tarina, joka voisi koskettaa tai ainakin herättää jotain tunteita. Minä en kuitenkaan tuntenut mitään erityistä, kunhan kuuntelin. Tietysti moni asia oli tuntui epäreilulta, tarpeettoman tunteettomalta ja karskilta, mutta syvälle ihon alle meneviä reaktiota en tuntenut. Amandasta hahmona en juuri pitänyt. Seilin saari kuitenkin oli mielenkiintoinen miljöö. Myös kuvaus mielenterveysongelmien hoidosta 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa oli kiinnostavaa, sillä kuvaus saarella asuvien potilaiden ja heidän hoitajiensa arjesta oli minulle uudenlainen näkökulma aiheeseen.

♠♠♠