Hertta

Heidi Köngäs: Hertta

Otava 2015

Heidi Köngäs on kirjailija, jota olen lukenut aivan liian vähän siihen nähden, miten paljon pidän hänen kirjoistaan. Köngäs on sujuvasanainen kirjailija, jonka teksti kulkee ja tarina etenee. Saman kokemuksen sain myös ryhtyessäni lukemaan Herttaa, jossa vaihtelee peräti kolme näkökulmaa, mutta joka on silti sujuva ja selkeä tarina.

Hertta on Hertta Kuusinen, joka vapautuu vankilasta kesällä 1939 vankilasta istuttuaan tuomionsa valtiopetoksen valmistelusta. Vapautuessaan hänen tahtonsa on entistä lujempi, sitä ei ole vankeusaika murtanut, vaikka ruumis onkin nälän kuihduttama. Hän on 35-vuotias, nainen täynnä tarmoa. Kun hän kohtaa Yrjö Leinon ja salamarakastuu, kehkeytyy suhteesta palava poliittinen liitto. Kommunismi yhdistää, mutta myös erottaa, sillä Hertan palo aatteeseen tuntuu olevan vahvempaa kuin mikään muu.

Hertta Kuusinen on todellinen henkilö, kommunistipoliitikko Otto-Wille Kuusisen vanhin tytär, joka eli ja hengitti kommunistista aatetta jo nuoresta asti. Hän oli valmis toimimaan aina puolueen edun nimissä, vaikka joutui sen vuoksi jopa jättämään Juri-poikansa Moskovaan ja kaipasi tätä jatkuvasti. Rakkaus Yrjö Leinoon oli kiihkeää, jopa yhtä vimmaista kuin aatteen palo.

Pidin tästä kirjasta. Erityisen vahvana jäi mieleen talvisodan ajanjakso, jolloin pariskunta painui maan alle, paleli ja piilotteli koko kylmän talven nähden ajoittain suoranaista nälkää. Edes se ei riittänyt nujertamaan heitä, eikä myöskään turvasäilöön joutuminen jatkosodan sytyttyä. Hertta jaksoi uskoa parempaan kommunistiseen huomiseen, joka koittaisi sodan jälkeen.

Hertan lisäksi tarinaa seurataan Yrjö Leinon sekä Leinoa taskussaan pitävän entisen Etsivän keskuspoliisin miehen, Riekin, näkökulmasta. Näistä kolmesta näkökulmasta muodostuu mielenkiintoinen kokonaiskuva, joka on kertojanvaihdoksista huolimatta selkeä kokonaisuus. Sitä ei aina tiennyt kenen puolelle asettuisi: silmittömästi rakastuneen Hertan, rahapulassaan helposti ostettavissa olevan Leinon vaiko ammatillisesti pettyneen Riekin. Tietysti olisi voinut ajatella ensisijaisesti maan etua, mutta käsitys siitä saattoi asioiden muuttuessa vaihtua myös toiseksi. Puolueeseensa sinisilmäisesti uskovaa Herttaa on kuitenkin vaikea syyttää siitä, että hän uskoi johonkin, joka häneen oli istutettu jo silloin, kun nuori mieli oli ollut erityisen altis vaikutuksille.

Tällä romaanilla Köngäs tekee historiasta elävää. 1930-1940-lukujen poliittinen kuohunta tulee lähelle nykylukijaa ja historiallinen henkilö Hertta Kuusinen tulee tutuksi inhimillisenä ihmisenä, jollainen hänkin aivan taatusti oli, vaikka yleinen historiankirjoitus onkin luonut hänestä kuvan nimenomaan valtiopetoksen kautta.

Mirjami

Heidi Köngäs: Mirjami

347 s., Otava 2019

kansi: Anna Lehtonen

 

Voi että mikä kirja! Heidi Köngäksen uusin teos Mirjami on jatkoa pari vuotta aikaisemmin ilmestyneelle Sandralle. Pidin Sandrastakin kovasti, mutta Mirjami lumosi täysin. Pidin kirjan kauniista kielestä, mutta myös tarina oli pakahduttava. Sandran vaiheet sijoittuvat sisällissodan aikoihin, Mirjamissa eletään talvisodan ja jatkosodan kuohuissa kotirintamalla. Suosittelen tätä kirjaa, todellakin.

 

Mirjami on Sandran tyttäristä keskimmäinen, "paras tytär", kuten Janne toteaa tyttärestään vaimolleen. Mirjami auttaa paljon kotona ja on jotenkin muutenkin lähimpänä kaikista lapsista. Sotavuosina Mirjami tapaa nuoren sotilaan ja rakastuu palavasti, vaikka etenkin Sandra paheksuu suhdetta. Rakkaus kantaa läpi epävarmojen vuosien, tuo kuolemanvaaran lähelle kotirintamallakin, mutta Mirjami ei peräänny. Kun hän kerran on rakastunut, niin siihen ei muilla ole sanomista.

 

Mirjamin tarina oli ihan erilainen kuin mitä odotin. En halua paljastaa liikaa juonesta, mutta se oli yllättävä. Moniääninen tarina, jossa ääneen pääsevät niin Sandra-äiti kuin tyttäret Annikki, Mirjami ja Soili, tuo lukijan eteen sodan monet kasvot. Tietyllä tavalla minua kosketti eniten Soilin osuudet, sillä hänen osuudestaan näkyy se, miten sota haukkaa lapsuuden ja teini-iän etsikkovuodet. Kirja kaikkiaan oli hienovireinen, sujuvalukuinen ja niin kauniisti kirjoitettu, että voisin oikeastaan siteerata tässä mitä tahansa kohtaa kirjasta ja löytää siitä jotain osuvaa ja hienosti sanottua.

 

 ♠♠♠♠♠

Sandra

Heidi Köngäs: Sandra

285 s., Otava 2017

kannen suunnittelu: Anna Lehtonen

"Surulla ei ole loppua, mutta onnella on. Se on kuin öinen kastepisara poimulehdellä, jonka aamutuuli kuivattaa pois." s. 246

Niin ajattelee Sandra, joka ikiomasta torpasta, miehestään ja lapsistaan onnellisena on saanut elää hyvää elämää monta vuotta. Sitten tulee vuosi 1918 ja sota kulkee myös heidän torppansa pihamaan läpi. Mies joutuu lähtemään sotimaan ja Sandran osaksi jää pärjätä pienten lasten kanssa miten parhaiten taitaa. Sodassa kolhuitta ei jää kukaan: ei Sandra, ei suorapuheinen käly Lyyti, ei edes kiltti ja hiljainen appiukko Mikko.

Sandra on alkujaan köyhän torpan tyttö, joka päätyi huutolaiseksi ja vietti lapsuutensa ja nuoruutensa erossa perheestään. Ikioma torppa on niukkuuteen tottuneelle Sandralle unelmien täyttymys, jota ei oikein tahdo todeksi uskoa. Elämän rakentaminen vahvan ja aikaansaavan Jannen kanssa sujuu, perhe kasvaa ja appivanhemmatkin ovat Sandralle hyvät. Sota hajottaa paljon, mutta silti Sandrassa elää periksiantamattomuus.

Sandran tarina lähtee purkautumaan, kun hänen tyttärentyttärensä Klaara alkaa tutkia isoäitinsä muistiinpanoja. Niissä esille pääsee väkevänä nuoren Sandran mietteet, jotka ravisuttavat Klaaraa ja myös lukijaa. Heidi Köngäs on kirjoittanut Sandran tarinasta väkevän ja kaunistelemattoman. Teksti kulkee ja tarina herättää paljon ajatuksia.

Mielestäni Sandra on hieno ja onnistunut kirja. Ainoa asia, mikä hieman pisti silmääni, oli se miten sujuvasti kouluja käymätön huutolaisena elänyt Sandra sanansa asetteli muistikirjoissaan. Tietysti olisi käynyt raskaaksi lukea tarinaa, joka olisi kirjoitettu aidommin vastaamaan Sandran taustaisen henkilön todennäköisiä kirjallisia tuotoksia. Tämän asian jos ei anna häiritä, tarina vie taatusti mukanaan. Jos kaipaat viime hetken joululahjavinkkiä, se on tässä. 

♠♠♠♠ 

Luvattu

Heidi Köngäs: Luvattu

188 s., Otava 2000

kansi: SKS/KRA I.K. Inha (kuva), Anna Lehtonen (suunnittelu)

 

Lukupiirissä, jonka ohjaajana toimin, käsitellään tänään Heidi Köngäksen tuotantoa. Minulle Luvattu oli aika itsestäänselvä valinta luettavaksi, sillä olen jo vuosia törmännyt siihen aina hyllyttäessäni ja aina se on saanut jäädä odottamaan vuoroaan jonnekin hamaan tulevaisuuteen. Se hetki on nyt ja lukukokemus oli kyllä mieluinen.

 

Maija elää piikana hyvässä talossa ja odottaa sulhastaan Anttia saapuvaksi ratatyömaalta, jossa hän on tienaamassa talorahoja. Kun Antti saapuu ja rahat ovat kasassa, on parin määrä mennä vihille ja rakentaa uusi talo palaneen torpan paikalle. Vaan mies viipyy ja Maija huomaa ajattelevansa yhä enenevissä määrin samassa talossa työskentelevän toisen miehen täyttävän hänen ajatuksensa. Maija yrittää parhaansa mukaan sulkea tämän pois ajatuksistaan ja arjestaan ja keskittyä odottamaan Anttia, mutta tilanne ei ole helppo - ei vaikka mieskin on tahollaan naimisissa. Kun Antti lopulta saapuu, tapahtuu jotain niin peruuttamatonta, että se muuttaa kaikki suunnitelmat.

 

Teos sijoittuu aikaan, jolloin lemmentaiat ja uskomukset elivät vahvana kansan keskuudessa ja kiertäviin kansanlääkitsijöihin luotettiin. Samaan aikaan kihlalupausta pidettiin sitovana jopa ilman papin aamenta, ja sen saa Maija karulla tavalla kokea. Siinä kohtaa on vaikea ymmärtää kanssaihmisten armottomuutta Maijaa kohtaan, sillä jopa yleensä ankarana näyttäytyvä kirkollinen esivalta tuntuu ymmärtäväisemmältä kuin Maijan kanssa työtä tehneet ja hänen kanssaan asuneet ihmiset.

 

Luvattu on nopealukuinen teos, jonka tarina etenee sujuvasti eteenpäin. Aluksi tosin oli hieman totuttelemista kerrontaan, jossa vierasta miestä nimitettiin yksinkertaisesti termillä "hän". Esimerkiksi sivulla 72-73 kerrotaan näin: "Paras työ tämä minusta on ja Isäntäkin viheltelee pellolla kun heinän korjuu lähtee rivakasti liikkeelle. Antti ajaa hevosta, ja Isäntä määrää hänet minulle pariksi. Se pilaa vähän päivääni, mutta päätän, etten välitä." Tässä kohtaa hetken mietin, että miksi Antin pariksi joutuminen pilaa Maijan päivää, kunnes seuraavan virkkeen jälkeen tajusin kyseessä olevan nyt taas se toinen hän. Tällaisia kohtia oli muutamia muitakin, mutta aika nopeasti siihen tottui.

 

Luvattu on hätkähdyttävä kirja. Sivuja siinä ei ole paljon, mutta tarinassa on melkoisia käänteitä ja voimaa, joka herättää ajatuksia. Maijaa käy sääliksi ja hänen itsesyyllistyksensä tuntuu raskaalta kaiken muun hänen niskaansa satavan kurjuuden vuoksi. Mikään hupikirja tämä ei siis mielestäni ole, eikä edes miljöö tunnu puhaltavan tähän lämminhenkisyyttä. Samaan aikaan tämä oli lukukokemuksena kuitenkin melko tyhjentävä ja hyvä. Aiheesta huolimatta lukemisen jälkeen ei jäänyt kurja olo, vaikka tarina jääkin pyörimään mieleen vielä toviksi. 

 

♠♠♠♠