36 uurnaa: Väärässä olemisen historia

Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa - Väärässä olemisen historia

Siltala 2023

Sirpa Kähkösen uusin romaani 36 uurnaa: Väärässä olemisen historia voitti viime vuonna Finlandia-palkinnon, mitä en ihmettele lainkaan. Se on vahva, melkeinpä hengästyttävä kuvaus yhden suvun vaikenemisista ja kipupisteistä, joiden vaikutukset näkyvät sukupolvelta toiselle. Kirjaa on luonnehdittu rakkaudentunnustukseksi kuolleelle äidille ja sellainen se mielestäni on.

Sirpa Kähkösen äiti Riitta (s. 1941) kuoli vuonna 2022 sairastettuaan pitkään. Äitisuhde ei ollut missään nimessä yksiselitteinen tai helppo, mutta tässä kirjassa Kähkönen silittää äitinsä ja tämän suvun kipupisteitä hellästi auki. Teksti on täynnä ymmärrystä ja anteeksiantoa siitä, mitä hän itsekin on joutunut sukupolvien ketjussa vuorollaan kokemaan. 36 uurnaa on viisas ja lempeä kirja, ja vaikka se onkin kaunokirjallinen, perustuu se todellisiin asioihin ja tapahtumiin.

Vaikka Kähkönen kietoo menneiden sukupolvien valinnat ja virheet ymmärrykseen ja empatiaan, oli tämä kirja kuitenkin todella kuormittavaa luettavaa. Niin Kähkösen äidin kuin hänen itsensäkin lapsuus oli täynnä riittämättömyyden tunnetta ja pelkoakin, mutta raskaita kokemuksia oli jo aiemmillakin sukupolvilla. Vaikeneminen vei monelta mahdollisuuden ymmärtää ja tulla ymmärretyksi jo aiemmin.

Tunnistan Kähkösen tekstistä sen, että ihmisen kuoleman jälkeen häntä pystyy monesti ymmärtämään paremmin. Tuntuu kuin ihminen kuollessaan veisi mennessään virittyneet ja värittyneet tunteet ja tarjoaisi samalla mahdollisuuden asioiden objektiivisempaan tarkasteluun. Itse koen niin omasta äitisuhteestani, sillä meillä oli aika myrskyisä suhde niin hyvässä kuin pahassa. Äitini kuoleman jälkeen hänet on ollut helpompi kietoa ymmärrykseen ja hellyyteen. Ehkä Kähkösen kirja oli siksikin niin kuormittavaa luettavaa, että olen samankaltaista ajatustyötä ja hyvästelyä tehnyt itsekin mielessäni kevään 2022 jälkeen.

Tankkien kesä

Sirpa Kähkönen: Tankkien kesä

412 s., Otava 2016

Luin tammikuussa Kuopio-sarjan kuudennen osan, joka sillä tietoa oli myös sarjan viimeinen osa. Kirjoitin tuolloin jättäneeni Hietakehdon odottelemaan lukulistalleni pitkäksi aikaa, koska "en millään olisi halunnut vielä sanoa hyvästejä Tuomen perheelle, Juho Tiihoselle, Saaralotalle, Marille, Arville ja kaikille muille näiden kirjojen myötä niin tutuiksi tulleille hahmoille". Siksi riemastuinkin kovin kuullessani, että sarja saa jatkoa, sillä nyt sain vastauksen moniin minua askarruttamaan jääneisiin kysymyksiin. Tankkien kesä on itsenäinen jatko-osa Kuopio-sarjaan.

Eletään elokuuta 1968. Tarinan keskiössä on aikuiseksi varttunut ja arkkitehdiksi opiskellut Juho Tiihonen, joka palaa Lontoosta koti-Kuopioon. Kuopio elää suurten muutosten aikaa, sillä katukuvasta hävitetään vanhoja asuintaloja ja tilalle rakennetaan uusia tornitaloja kaikkine mukavuuksineen. Yhteiskunta elää muutostaan ja Juhossakin tuntuu kytevän nyt jotain uutta, joka vain odottaa pääsevänsä esiin. Pala palalta rakas kaupunki muuttuu, mutta Juho päättää ryhtyä taltioimaan kaikkea ennen kuin on liian myöhäistä. Saman kaltaisella asialla on myös Mertasen Stella, joka kiertää nauhurinsa kanssa keräämässä ihmisten muistoja talteen.

Tankkien kesä on moniääninen romaani, jossa keskushenkilönä on Juho. Ääneen pääsevät mm. elämässä kolhuja kokenut lehtimies Lehtivaara, nuori ja idealistinen Stella Mertanen, tunnettu kommunisti Lassi Tuomi sekä moni muu jo aikaisemmista osista tuttu hahmo. Uutena hahmona nähdään pikkuinen Hilla, jonka osuuksia oli mielestäni suurin ilo lukea, sillä lapsi katselee maailmaa viisaasti, mutta samalla lapsen silmin ihmetellen ja kummastellen. 

Eri kertojien kautta välittyy selkeästi se, miten erilailla he maailman tilannetta katselivat ja menneisyyden kokivat. Uutta mietittävää antaa Tsekkoslovakian tilanne, sillä valtaosa Varsovan liittoon kuuluneista maista miehitti sen elokuussa 1968, koska sen poliittiset linjaukset koettiin mm. Neuvostoliitossa uhkana. Teoksen Kuopiossa moni pitää Tsekkoslovakiaa jonkinlaisena verrokkina Suomelle, ja niinpä maailman tilanne paitsi herättää vanhat sotamuistot henkiin myös laittaa ajattelemaan mitä tuleman pitää.

Vaikka Tankkien kesä olikin sujuvaa luettavaa ja oli ihana saada tietää mihin kaikki tutut hahmot sodan pyörteistä suuntasivat, en silti ole ihan varma mitä ajattelen tästä kirjasta. Viihdyin tämän kirjan parissa hyvin ja kun vauhtiin pääsin, luin tätä suorastaan ahmimalla, mutta jotenkin en tästä tavoittanut enää sitä samaa tunnelmaa kuin aikaisemmista osista. Tietysti tämä on itsenäinen osa ja siinä mielessä saakin olla erilainen, mutta jotenkin tämä ei vain sytyttänyt samalla tavalla kuin aiemmat osat. Ehkä kaikki johtuu miljöön muutoksesta, sillä aikaisemmista osista poiketen en oikein tykästynyt nykyiseen miljööseen uusine taloineen ja hajottamisen meininkiin. Kähkönen tietysti kirjottaa kaupungin muutoksesta niin kuin se varmasti on oikeastikin tapahtunut, mutta jotenkin minäkin jäin kaipaamaan sitä vanhaa Kuopiota ihan samalla tavalla kuin kesämökkinsä menettänyt Tuomen Anna ja kotinsa purkua odottava Hilda.

♠♠♠♠ 

Sarjan aikaisemmat osat ovat Mustat morsiamet, Rautayöt, Jään ja tulen kevät, Lakanasiivet, Neidonkenkä ja Hietakehto.

Hietakehto

Sirpa Kähkönen: Hietakehto

336 s., Otava 2012

kannen kuva: Jussi Kangas / Otavan arkisto 

Aloitin Sirpa Kähkösen ihanan Kuopio-sarjan lukemisen tammikuun lopussa 2014, ja melko nopeaan tahtiin luinkin neljä ensimmäistä osaa. Sitten vierähtikin yli vuosi ennen kuin luin viidennen osan kesällä 2015, ja nyt oli sitten kuudennen ja viimeisen osan vuoro. Olen vähän tarkoituksellakin antanut Hietakehdon odotella lukulistalla, sillä en millään olisi halunnut vielä sanoa hyvästejä Tuomen perheelle, Juho Tiihoselle, Saaralotalle, Marille, Arville ja kaikille muille näiden kirjojen myötä niin tutuiksi tulleille hahmoille.

On elokuun loppu vuonna 1943. Joukko kuopiolaisia on muuttanut kesän ajaksi Kesäkallioon, joka on Selma Kelon omistama huvila. Omavaraisuus kukoistaa ja työtä tehdään ankarasti, välillä jopa voimien äärirajoilla. Lapsille koitetaan tarjota ihana huvilakesä, sillä aikuiset haluaisivat suojella pienimpiä sodan todellisuudelta - niin ja myös itseäänkin. Kukin yrittää selviytyä tavallaan, eikä helppoa ole kenelläkään. Juho Tiihosen isä on menehtynyt sodassa saatuun tuberkuloosiin, Anna tekee töitä niin että hän tuntuu vain kuihtuvan entisestään ja Selma Kelon mielessä myllertää monet ihmissuhdeasiat. Jopa Hildan, aina niin vakaan ja varman naisen, ajatukset tuntuvat syöksyvän raiteiltaan, kun Lassi-veli saapuu katsomaan Anna-vaimoaan sekä muuta perhettään.

Hietakehto kuvaa tapahtumia vain parin päivän ajalta, mutta siinä ehtii tapahtua kaikenlaista. Pidin kovasti Kähkösen luomasta miljööstä, joka tuntuu työntäyteisyydestään huolimatta kuitenkin todelliselta keitaalta verrattuna kaupunkiin, jossa parveilee sotilaita, liikkeitä on suljettu eikä kaupungilla liikkuminen ole kovinkaan turvallista ainakaan iltamyöhään. Näin sieluni silmin huvilaa varjostavat puut, joiden viileisiin varjoihin kätkeytyi monta hyvää leikkipaikkaa. Näin auringon paahtaman kasvimaan, huvilan kuuman keittiön ja Hertan ateljeen. Koko miljöö piirtyi silmieni eteen hyvin terävänä ja selkeänä, kuten aikaisemmissakin Kuopio-sarjan osissa. Kähkönen jättää lukijan mielikuvitukselle hyvin tilaa, mutta silti kuvaa miljöötä niin hienosti, että se on helppo aistia paitsi kuvina myös makuina ja tuoksuina.

Tässä teoksessa myös ihmisten kohtaamisessa oli jotain erilaista kuin ennen. Eräänlainen herkkyys tuntui hiipineen ihmisten välille, mikä kuvastaa kyllä sota-aikaa: koskaan ei tiedä mitä voi tapahtua ja pitäisi uskaltaa tuntea juuri niin kuin sisimmässä tuntuu. Erityisesti minua liikutti Lassi Tuomi, sillä mies joka on aina tuntunut jotenkin etäiseltä paljastuikin olosuhteisiin nähden melko rennoksi ihmiseksi. Jotenkin hänen tunneälynsä tuntui vasta nyt pääsevän esiin samoin kuin hänen kykynsä kohdata erilaisia ihmisiä ja etenkin lapsia.

Kuopio-sarja päättyy tähän teokseen. Sota jää edelleen melskaamaan, ja minua ehkä hieman jää vaivaamaan se, etten tiedä mitä tutuille hahmoille tapahtuu sodan aikana ja rauhan tultua. Selviääkö Lassi Tuomi? Miten voimansa äärimmilleen venyttänyt Anna jaksaa? Miten Juho saa käsiteltyä suuren surunsa? Antaako Hilda lopunkin roudan murtua sydämestään? Monta kysymystä jää avoimeksi, ja haluan kuvitella kaiken kääntyvän parhain päin. Näitä hahmoja jää kyllä vähän ikävä ja Kuopio-sarja on epäilemättä yksi mieleenpainuvimmista sarjoista, joita olen koskaan lukenut. Kiitos kirjailijalle tästä!

♠♠♠♠♠

Mustat morsiamet, Rautayöt, Jään ja tulen kevät, Lakanasiivet, Neidonkenkä

Neidonkenkä

Sirpa Kähkönen: Neidonkenkä

358 s., Otava 2009

kannen alkup. kuva: Paavo Poutiainen

kannen suunnittelu: Piia Aho

 

Huomasin yhtäkkiä, että olen viimeksi lukenut Kähkösen Kuopio-sarjaa yli vuosi sitten, vaikka vakaana aikomuksenani oli lukea sarjan kaksi viimeistä osaa, Neidonkenkä ja Hietakehto, aika pian "samaan syssyyn". Neidonkenkä oli minulla useamman kuukauden lainassakin, mutta sitten palautin sen takaisin kirjastoon, kun en vain kerta kaikkiaan saanut aikaiseksi aloittaa sen lukemista. Nyt pitkän tauon jälkeen aikaisempien osien tapahtumat ovat edelleen hyvin muistissa ja lukunautinto tuntui miltei kaksinkertaiselta, kuin olisi kotiin palannut, kun pääsi tuttujen hahmojen pariin.

 

Neidonkenkä on sarjan edellisen osan, Lakanasiipien, tavoin yhdenpäivänromaani. Tapahtumapäivä on 9.6.1942. Sodasta huolimatta tulevaisuuteen on katsottava, vaikka itse kukin on joutunut jotain sodalle uhraamaan: terveyden, kodin, rakkaan, nuoruuden, tulevaisuudenuskon. Nälkätalven muistot elävät edelleen, vaikka välillä pilkahtaa myös toivonkipinä, kun Tuomen naiset pääsevät leipomaan leipää ruisjauhoista ja Tatrassa järjestetään lähes vanhaan tyyliin kunnon illallisjuhlat.

 

Eilen illalla mieleeni rakentui ajatus siitä, miten paljon yksi päivä voi pitää sisällään. Tuntuu hyvältä, että sulattelin tätä kirjaa kaikessa rauhassa ennen tämän tekstin kirjoittamista, sillä nyt alitajuntaisesta tiedosta rakentui oikea oivallus. Yksi päivä voi pitää sisällään niin paljon. Ihmisiässä se on vain ohikiitävä hetki, mutta kuten Kähkönen osoittaa, jokin yksi ainut päivä voi tyystin muuttaa sen, mihin suuntaan elämä lähtee kulkemaan. 9.6.1942 yksi tarinan henkilöistä menettää tulevaisuudenunelmansa, joku toinen taas näkee yllättäen tulevaisuutensa ja joidenkin silmät avautuvat maailman todellisuuteen - aikuisuudella kun on vapaudenhuuman kääntöpuolena vastuu ja vaatimukset.

 

Siinä missä hahmojen tunteet ja toiveet herättävät ajatuksia, myös miljöö piirtyy eteeni selkeänä. Kähkönen kuvaa ihanan raikkaasti kesäpäivää niin kaupungissa kuin sitä ympäröivissä metsissä. Luonnon pystyy aistimaan niin syvästi, että tuntuu kuin itsekin olisi mukana lehdoissa siinä missä kaupungin kaduilla ja pihoillakin. Kähkönen kuvaa hienosti elämää sota-aikana, jolloin ei voinut jäädä rypemään kurjuudessa ja pohtimaan, että nyt on sota. Arjen rattaiden piti pyöriä, lapset ja vanhukset ruokkia, käydä töissä ja hoitaa kasvimaata. Minä pidin tästä teoksesta todella paljon.

 

♠♠♠♠½

Graniittimies

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

334 s., Otava 2014, 2.p.

kannen suunnittelu: Timo Numminen

Sirpa Kähkösen Graniittimies edustaa niitä kirjoja, joihin minun oli ihan valtavan vaikea tarttua, koska pelkäsin aiheen yksinkertaisesti olevan mielestäni tylsä. Kansi näyttää synkältä, aihe vaikutti synkältä ja kaiken lisäksi Graniittimiehestä sai kuulla pelkkiä kehuja ja pääsipä se Finlandia-ehdokkaaksikin: mitä jos tämä kaikki olisi minulle liikaa ja joutuisin tarpomaan tylsyyden suossa, koska jokin hyvä jujuhan tässä olisi pakko olla, ei muuten pääse Finlandia-ehdokkaaksi. Onneksi huoleni osoittautui turhaksi ja Kähkösen tarina vei minut mukanaan. Ehkäpä nyt saisin lopultakin aikaiseksi lukea myös loput Kuopio-sarjan teokset.

Graniittimies kertoo Iljasta ja Klarasta, jotka lähtevät hiihtäen rajan yli Suomesta Neuvostoliiton puolelle luomaan parempaa yhteiskuntaa. Vuoden 1918 sodan arvet tuntuvat edelleen tykyttävinä, mutta usko parempaan tulevaisuuteen on luja. Klara seuraisi Iljaa vaikka maan ääriin, joten miksei sitten sinne, missä heidän yhteinen aatteensa tarvitsee käytännön toteuttajia. Klara ja Ilja asettuvat Petrogradiin, josta sittemmin tulee Leningrad.

Ilja ja Klara kuuluvat puoleen keskeisimpiin ruohonjuuritason toimijoihin uudessa kotikaupungissaan. Iljalla aatteen palo on suuri, Klara taas kohtaa valistusmatkoillaan ja myöhemmin työssään katulasten myös sellaisia asioita, jotka saavat hänet pohtimaan ovatko heidän metodinsa sittenkään oikeita. Ja kun Lenin kuolee ja Stalin nousee valtaan, alkaa moni asia pikkuhiljaa muuttumaan. 

Vaikka pidin tästä kirjasta ja pysyin juonessa hyvin kärryillä, jäi minulle jotenkin tunne, että en ehkä oikein osaa kirjoittaa tästä mitään. Kommunistinen yhteiskunta ja vallanpito oli aiheena jotenkin niin iso, että tuntuu vaikealta keksiä mitään kulmaa, josta siihen tarttua. Tuntuu ettei voi kuin hämmentyneenä ajatella sitä, miten yhtenä päivänä oikea teko tai ajatus on seuraavana päivänä väärä. Kohtalot, myös kaikkein vähäpätöisimpien ja pienimpien, herättävät ajatuksia. 

Kähkönen kuvaa suuriakin tapahtumia mielestäni melko vähäeleisesti, mutta toisaalta monieleisyys voisi tuntua liian tukahduttavalta jo itsessään vahvan tarinan rinnalla. Tarina puhuu puolestaan ilman mitään suurempia kikkailuja, mutta vivahteikasta kieltä Kähkönen kuitenkin vähäeleisyydestään huolimatta kirjoittaa. Pidin myös siitä, miten Kähkönen on käyttänyt venäjänkielisiä termejä kuvaamaan aatteen kulmakiviä ja iskusanoja. Siitä tulee autenttinen olo ja miljöö tuntuu entistä todemmalta. Graniittimies on kokonaisuutena ajatuksia herättävä, voimakas tarina, jonka lukemiseen tein itselleni ihan liian suuren kynnyksen: tylsä tämä kun ei missään nimessä ollut.

♠♠♠♠

Lakanasiivet

Sirpa Kähkönen: Lakanasiivet

398 s., Otava 2007, 4.p.

kannen alkuperäinen kuva: Eino Mäkinen

kannen suunnittelu: Piia Aho

Vihdoin pääsin taas palaamaan Kähkösen ihanan Kuopio-sarjan pariin, joten tässä tulee ajatuksiani neljännestä osasta. En ollut tästä aivan yhtä vakuuttunut kuin kolmesta aiemmasta teoksesta (Mustat morsiamet, Rautayöt, Jään ja tulen kevät), mutta toisaalta teoksen rakenne on ratkaisevasti erilainen. Lakanasiivet on yhdenpäivänromaani, mikä vaatii ehkä hieman sulattelua ja totuttelua, kun on tottunut aiemmissa osissa seuraamaan jo tutuiksi tulleiden hahmojen elämää hieman pidemmällä aikavälillä.

Lakanasiivet kuvaa vuoden 1941 sotakesään sijoittuvaa ainoata päivää, jolloin Kuopiota pommitettiin. Teoksen keskeisessä roolissa ovat naiset, sillä kaikki kynnelle kykenevät miehet ovat sotarintamalla. On koskettavaa lukea miten kaupunkilaisten, niin naisten kuin jäljelle jääneen miesväestönkin, ajatukset kaupungin turvallisuudesta murtuvat vähitellen. Vielä jaksetaan uskoa, että syksyllä tulee rauha. Tuon uskon turvin arki on pysynyt jotenkuten kasassa, mutta silti elo kaupungissa on jatkuvan paineen alla. Kukin kipuilee tavallaan: Annaa ja Helviä kaihertaa ikävä lapsiensa luo, Hilda miettii olisiko sittenkin pitänyt elää hieman rennommin. Pommitus ei tuo kuitenkaan mukanaan vain raunioita ja epävarmuutta, sillä se myös hitsaa sen kokeneet ihmiset tiiviimmin kiinni toisiinsa.

Tässä teoksessa tarkastellaan yhä useamman henkilön elämää tuttujen hahmojen lisäksi. Ratkaisu on sinänsä ymmärrettävä, sillä jos teos kuvaa yhden päivän tapahtumia, niin muutaman naishahmon päivä tuskin riittäisi luomaan näin kattavaa ja monipuolista kuvaa siitä hälinästä, jonka aivan tavallisena kesäpäivänä äkillisesti alkanut pommitus sai aikaan. Jotenkin kuitenkin ehkä kaipasin sitä kotoista pientä piiriä, joka oli aikaisemmista kirjoista tuttu. Kerronnasta on kyllä pakko sanoa sellainen mainitsemisen arvoinen seikka, että Kähkönen onnistuu luomaan hyvin kiireettömän tunnun kirjaan: hänellä ei ole tarvetta typistää yhtä päivää pieneen tilaan, vaan hän antaa hahmoille tilaa ja tietyllä tavalla myös aikaa.

Kaikki aikaisemmat osat ovat näyttäytyneet silmissäni jonkinlaisina värisekoituksina. Jouduin hetken pohtimaan, että mikä kuva minulle Lakanasiivistä jäi, mutta sitten se piirtyi silmieni eteen hyvin selkeänä. Lakanasiivet jätti minulle kuvan hyvin hyvin kuuman kesäpäivän valosta, jolloin kaikki tuntuu väreilevän auringon kuumuudessa. Kaiken ympärillä on lämmin autere, mutta samalla ilmassa on jotain hyvin painostavaa. On yhä edelleen mielenkiintoista huomata se, että Kuopio-sarja luo silmieni eteen visuaalisia ilmiöitä ilman, että Kähkösen tarvitsee niitä erityisesti esiin maalailla.

♠♠♠♠

Jään ja tulen kevät

Sirpa Kähkönen: Jään ja tulen kevät

382 s., Otava 2004

Matkani Sirpa Kähkösen Kuopio -sarjan parissa jatkuu jälleen. Jään ja tulen kevät jatkaa samalla valloittavalla linjalla kuin Mustat morsiamet ja Rautayöt, joista etenkin jälkimmäinen teki minuun suuren vaikutuksen. Jään ja tulen kevät jatkaa tarinaa marraskuusta 1940, jolloin uuden sodan uhka leijuu ilmassa entistä vahvempana.

Muutama kuukausi mahtuu Rautaöiden ja Jään ja tulen kevään väliin, sillä edellinen kattaa ajallisesti kevään ja kesän 1940. Jään ja tulen kevään tapahtumien keskiö on kirjan nimen mukaisesti keväässä, joka tulee myöhemmin kuin vuosiin. Ankara pula ja pitkä talvi on äärimmäisen huono yhdistelmä, mutta Tuomien perheessä jokainen tekee mitä kykenee. Lassikin pääsee hieman työnsyrjään kiinni, vaikkakin Annan rooli perheen elättäjänä korostuu entisestään: perheenäiti pääsee keittiöapulaiseksi ravintolaan.

On ilo seurata sitä, miten hyvin Kähkönen pureutuu pienten ihmisten elämään ja kuvaa samalla kertaa heidän epätoivoaan, mutta myös varovaista tulevaisuudenuskoaan. Kaikesta huolimatta eteenpäin on mentävä, oli tulevaisuus millainen hyvänsä. Sen tietävät niin Anna, Lassi kuin Hildakin, joka tuntuu päätyneen jonkinlaiseen murrosvaiheeseen ja etsivän itseään. Hildan kovuus murenee entistä selkeämmin, mutta samalla hänestä tulee tietyllä tapaa entistä itsevarmempi ja rohkeampi nainen kuin ennen. Annan ja Lassin suhteen hienoinen lämpeneminen, se arkinen tottumus ja välittäminen, jonka Kähkönen heidän välilleen kirjoittaa, on kerrassaan ihanaa luettavaa. Samalla se mielestäni kuvastaa myös sitä, että on tartuttava hetkeen, kun ei tiedä mitä on tulossa. Ainakin minulle tuo oli hyvin sykähdyttävää luettavaa, sillä Annan ja Lassin suhteessa tuntuu olevan jotakin sellaista erikoista ja eleetöntä kipinää ja välittämistä, joka tuntuu huikealta. Hahmoista myös paljastuu yllättäviä asioita, jotka nostavat asioita uuteen valoon.

Pula-ajan piirteet on tässä kirjassa nähtävissä vielä paremmin kuin edellisessä osassa, sillä säännöstely kovenee ja kunkin on pärjättävä miten parhaiten taitaa. On mielenkiintoista lukea miten kaupunkilaisperhe selviää, kun ei ole mahdollisuutta samanlaiseen omavaraisuuteen kuin maalla. Luontokin nousee tässä kirjassa paremmin esiin, sillä pitkään jatkuva talvi kuvastaa sitä karua ilmapiiriä, joka alkaa uhata entistä voimakkaampana. Sota on tulossa ja tuntuu, että kylmyys ja koleus kuvastavat tuota jäytävää epätietoisuutta. Varsinainen sodan alku kuvataan sen sijaan sangen eleettömästi, kuin huomaamatta. Se hieman hämmensi minua, mutta toisaalta se ehkä kuvastaa sitä, miten ajatukseen on jo turruttu vähitellen.

Siinä missä Mustat morsiamet näyttäytyi silmissäni harmaan verhon takaa ja Rautayöt kuvastui näkökenttääni selkeinä väreinä, on Jään ja tulen kevät erilainen. Sen näen myös värikkäänä, mutta ikään kuin haalenneena, jäätyneenä, pakkasen puremana. Hieman kuin aurinko yrittäisi paistaa, mutta sumu peittäisi sen liiaksi. On oikeasti hyvin poikkeavaa, että tapahtumat piirtyvät silmiini jotenkin näin tarkasti analysoitavasti. Kuopio -sarjalla kuitenkin tuntuu olevansa oma ulottuvuutensa siinäkin suhteessa. Odotan mielenkiinnolla, että mitä seuraavalla osalla on minulle tarjota!

♠♠♠♠

Rautayöt

Sirpa Kähkönen: Rautayöt

281 s., Otava 2002

Luin tammikuun lopussa Sirpa Kähkösen Mustat morsiamet, jonka jälkeen mieltäni alkoi heti vaivata valtava hinku lukea suositun Kuopio -sarjan seuraava osa. Lainasin Rautayöt kuitenkin vasta tällä viikolla ja luin lähes kokonaan yhdessä illassa, sillä mielestäni tämä on vielä parempi teos kuin edeltäjänsä!

Rautayöt kuvaa Annan sekä muun Tuomen perheen vaiheita talvisodan jälkeen. Tapahtumat sijoittuvat kevääseen ja kesään 1940, jolloin itse kukin yrittää päästä jollakin tavalla jaloilleen sotatalven tapahtumien jälkeen. Asiaa ei helpota se, että uuden sodan uhka väreilee jo ilmassa. Anna jaksaa, kun on pakko. Hänellä on kaksosvauvat Lilja ja Otto, anopista pitää huolehtia, eikä sodan jälkeen Lassista ole perheensä elättäjäksi. Anna on sidottu lapsiinsa, mutta onneksi apuna on Hilda-käly, jonka kanssa Anna yrittää pyörittää taloutta vähien rahavarojen turvin.

Sodan jälkeen Tuomien perhe ei ole entisensä, jopa tuikea Hilda alkaa väsyä ja uupua kaiken alle. Selkeä muutos on myös nähtävissä perheen toimeentulon suhteen, sillä ennen hyvin toimeentulevaan työväestöön kuulunut perhe on nyt yhtä köyhä kuin kaikki muutkin. Jopa anopin kukkapenkki muutetaan kasvimaaksi, sillä jostakin on ruoka revittävä tulevaksi talveksi. Tässä kirjassa mielestäni ajankuva välittyy selkeämmin kuin edellisessä osassa, jossa ajalliset viitteet olivat melko pieniä ja teos kattoi pidemmän ajan. Rautaöissä aloitetaan perunanviljely kaupungissa, huulipielet lohkeilevat vitamiinien puutteesta ja kuljetaan vanhoissa vaatteissa. Rautaöissä myös tartutaan uutisiin hanakammin, joten tapahtumat on helpompi sijoittaa ja kuvitella tiettyyn aikaan.

Tässä teoksessa myös Tuomien salaisuudet alkavat vähän kerrallaan raottua. Erityisesti päästään lähemmäs Hildaa, jonka kovan kuoren alle tuntuu kätkeytyvän unelmia ja tunteita. Kirjoitin Mustien morsiamien arviooni, että "Tässä kirjassa on myös niin monella tapaa vaitonaisia ja tummia hahmoja, että niiden sisään ei tahdo päästä". Samanlaisia asioita on tässäkin kirjassa havaittavissa, mutta nyt tummuus alkaa jotenkin väistyä ja vaitonaisuus muuttua sanoiksi. Kun vielä osattaisiin puhua asioista toisilleen, niin voisi itse kullakin olla helpompi kestää.

Tässä teoksessa ei myöskään ole samanlaista kaiken kasaan puristavaa vähäeleisyyttä kuin edellisessä osassa. Jotenkin tuntuu, että sodan jälkeen kaikki hengittävät vapaammin, vaikka puute ja epävarmuus ovat koko ajan läsnä. Iloa ja väriä tähän kirjaan tuo myös Annan uusi ystävä, sortavalalainen evakko Helvi. Maisema alkaa saada väriä, sillä Mustat morsiamet jätti minulle hyvin harmaan tunteen, kuin kaiken edessä olisi ohut usvaverho. Nyt kuva terävöityy ja värit saavat valtaa. Tuohon vaikutelmaan varmasti vaikuttaa myös se, että vaikenemisen muuri alkaa murtua.

♠♠♠♠½ 

Mustat morsiamet

Sirpa Kähkönen: Mustat morsiamet

288 s., Otava 1998

Sirpa Kähkösen Mustat morsiamet tai ylipäätään koko Kuopio -sarja on ollut sellainen, jonka olen halunnut lukea jo kauan. Nyt sain vihdoin aikaiseksi tarttua sarjan avausosaan, sillä kirjallisuuden genrejen kurssilla valitsin ryhmäni kanssa tämän vetämämme lukupiirin kirjaksi. Täytyy sanoa, että vaikka tämä kirja on jotenkin hyvin vähäeleinen, niin tämä vei ainakin minut täysin mennessään.

Mustat morsiamet sijoittuu 1920-1930-luvun Kuopioon. Päähenkilönä nähdään Anna, maalta kaupunkiin töiden perässä muuttanut nuori nainen. Anna ei odota tulevaisuudeltaan suuria, mutta sitten hän törmää Lassiin, mieheen jolla on kuumat kädet ja pikimustat silmät. Hän rakastuu, menee naimisiin ja huomaa, että mies on uskollinen muullekin kuin hänelle: kommunismille. Tuo aate vie Lassia ja muuttaa myös Annan elämän suuntaa.

Mustat morsiamet on mielestäni jotenkin vähäeleinen teos, vaikkakin tässä tapahtuu paljon. Tunnelma on jotenkin tiivis ja tarkasti tunnelmia luoden kirjoitettu, mistä johtuen vähäeleiseksi kuvaileminen tuntuu hieman ristiriitaiselta. Tapahtumien tiheys tuntuu puristavan kaiken kasaan ja välillä miltei salpaavan hengen, mutta samalla tarina etenee ja hengittää.

Tämä kirja on siitä erikoinen, että en oikein tiennyt mitä odottaa tältä. En osannut aavistaa mihin tarina etenee ja mitä kaikkea tulee tapahtumaan. Tässä kirjassa on myös niin monella tapaa vaitonaisia ja tummia hahmoja, että niiden sisään ei tahdo päästä. Sitä en kuitenkaan koe haitaksi tälle kirjalle, sillä vaitonaisuus sopii tähän kirjaan. Ehkä vähäeleisyyden vaikutelma tulee osittain juuri tuosta vaitonaisuudesta.

Odotan mielenkiinnolla seuraavan osan lukemista. Haluaisin lukea sen vaikka heti, mutta lienee parasta sulatella tätä kirjaa vielä hieman. Vaikka tämä kirja olikin sellainen tasainen ja kohtalaisen helppolukuinen teos, niin samalla tuntuu, että olen tietyistä tulkinnoistani hieman epävarma. Olen hyvin vakuuttunut Kähkösen kirjoittajankyvyistä ja varmasti jatkan tämän sarjan parissa ennemmin tai myöhemmin.

♠♠♠♠