Viimeiset mitalit

Sisko Istanmäki: Viimeiset mitalit

219 s., Kirjayhtymä Oy 1997

kannen kuva: Hannu Hyrske

kannen typografia: Liisa Holm

 

Luimme lukupiirimme marraskuun kokoontumista varten Sisko Istanmäen teoksen Viimeiset mitalit. Istanmäkeä oli toivottu aiheeksi ja juuri tämä teos valikoitui luettavaksi siksi, että sitä oli helpoiten saatavilla useita kappaleita ja lisäksi aihe vaikutti kiinnostavalta. Ennen kokoontumistamme kaivoin esiin tietoa Istanmäestä ja yritin löytää jotain tästä kirjastakin, mutta löysin ainoastaan yhden blogiosuman Ristiinan kirjallisuuspiirin blogista. Oli jotenkin havahduttavaa huomata, että 20 vuotta vanhasta teoksesta ei löydy netistä pikaisella haulla juuri mitään, ja se tuntuu ikään kuin pudonneen nettiajan kelkasta. Onneksi on esimerkiksi kirjabloggaajien klassikkohaaste, jossa nostetaan vanhempiakin teoksia esille!

 

Viimeiset mitalit kertoo 90-vuotta täyttävistä kaksosista Hettasta ja Selmasta. Selma on elämäänsä tyytyväinen vanhainkodin asukki, joka viihtyy rauhallisessa ja vähän uneliaassakin ympäristössä. Hän on lukkarinleski ja hänen elämässään on tietty uskonnollinen sävy. Hetta puolestaan on rämäpäinen ja kovasuinen, itsenäisesti omassa talossaan asuva romukauppiaan leski. Selman elämä menee raiteiltaan, kun samaan vanhainkotiin on muuttamassa molempien nuoruudenrakkaus, Punakorvana tunnettu juoksijalupaus. Juurikaan kyselemättä Hetta tempaa mukaansa sekä Selman että Punakorvan.

 

Jo matka Hettan talolle osoittaa millaista seuraavat kyläilyviikot tulevat olemaan. Hetta osoittautuu ailahtelevaiseksi ja vaikka vielä matkalla tarinassa pilkahtelee huumori, on teos mielestäni loppujen lopuksi aika painostava ja ahdistava. Hettan ailahtelevaisuus ja ilkeä käytös sekä vaikeasti liikkuvien vanhusten tuskainen paarustus ulkohuussiin, puulatoon ja kaivolle on omiaan luomaan tunnelmasta tukahduttavan. Lukiessa minua hirvitti koko ajan mitä seuraavaksi tapahtuu, vaikka Istanmäki oli selvästi upottanut tarinaansa myös huumoria. Hettan hahmo vain hautaa sen kaiken alleen ja tuntuu ikävältä.

 

Viimeiset mitalit ei ole mikään hyvän mielen kirja ja lukupiirissä moni oli kokenut samanlaisia tunnelmia kuin minä. Hettan hahmoa on vaikea ymmärtää silloinkaan, kun oivaltaa, että taustalla taitaa olla jokin muistisairaus - eihän se selitä miten Hetta oli karkea jo nuorena. Punakorvaa käy eniten surku tilanteessa, jossa hän on sisarusten ikivanhojen kiistojen välissä.

 

Viimeiset mitalit on teos, josta jää lopulta ristiriitainen olo. Istanmäen tätä edellinen teos, Liian paksu perhoseksi, oli ilmestymisvuonnaan 1995 ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi. Se onkin varmasti hänen tunnetuin teoksensa, ja vaikka siinäkin päähenkilöillä on kipupisteensä, on siinä myös herkkyyttä. Se puuttuu tästä teoksesta, jolloin tragikoomisiksi tarkoitetut piirteet jäävät kovuuden alle.

Liian paksu perhoseksi

Sisko Istanmäki: Liian paksu perhoseksi

214 s., Kirjayhtymä 1995
kansi: Hannu Hyrske ja Ulla Vuorinen

Sisko Istanmäen tunnetuimmaksi teokseksikin tituleerattu Liian paksu perhoseksi epäilytti minua pitkään. Olen joskus muutama vuosi sitten katsonut siitä tehdyn filmatisoinnin, mutta jotenkin se ei silloin oikein auennut minulle ja lähinnä vain ärsytti Kaisuun kohdistunut epäoikeudenmukaisuus. Päätin nyt kuitenkin kokeilla tämän lukemista ja onneksi niin tein, koska tämä vakuutti minut nyt täysin ja haluan kyllä nähdä filmatisoinnin uudelleen.

Vaikka filmatisoinnin näkemisestä on jo aikaa, niin lukiessa tapahtumat muistuivat mieleen ja välillä tiesi jo odottaakin, että mitä tuleman pitää. En kuitenkaan missään vaiheessa harmitellut sitä, että arvasin tai muistin ennalta tapahtumat, sillä Istanmäen käyttämä aito, suora ja samalla herkkä kieli vei mennessään.

Tapahtumat saavat alkunsa, kun Kaisu päättää lähteä kauppa-apulaiseksi Ruutinojan Sekatavaraan Pohjanmaalle. Ajallisesti tapahtumat sijoittuvat 1960-luvulle, jolloin moni muutti Ruotsiin leveämmän leivän perässä ja maaseutu autioitui. Samojen ongelmien kanssa painiskelee myös Ruutinoja ja siellä kauppaa pyörittävä hintelä ja hyväntahtoinen Erni, jonka äiti ja sisar kuluttavat surutta entisestäänkin niukkoja tuloja. Kaisu ei tiedä millaiseen soppaan lusikkansa työntää, kun Ruutinojalle linja-autolla huristelee.

Kirjaa lukiessa sympatiat keräsi päähenkilö Kaisu, nainen joka on rotevampi kuin useimmat miehet. Kukaan ei oikeastaan tiennyt, miten häneen pitäisi suhtautua. Sääliksi kävi myös silloin, kun Kaisun kovan työn tulokset mitätöitiin tai niitä vähäteltiin Ruutinojan sekatavarakaupassa. Kaisu on päällisin puolin kovan oloinen hahmo, mutta hänestä paljastuu syvää herkkyyttä ja empatiaa, rakkauden kaipuuta. Menneisyyden tapahtumat, joita paljastuu pala palalta, tekevät hänen hahmostaan koko ajan monisyisemmän ja selittävät monia asioita.

Mielestäni tapahtumapaikkaa ei tässä kirjassa oikein tunnista, sillä murteellinen kieli on suitsittu oikeastaan kokonaan pois ja maisemakuvauskin voisi olla oikeastaan mistä päin Suomea tahansa. Alun kuvauksissa paikka kyllä selvästi viittaa Pohjanmaahan ja muutama paikkakin mainitaan. Joissakin hahmoissa näkyy sellaista "perinteistä pohjalaisuutta", Kaisussa nyt etunenässä. Hän on vahvatahtoinen ja periksiantamaton, sellainen vahva pohjalainen nainen. Ennenhän sanottiin jotenkin niin, että Pohjanmaalla viisaus asuu vanhoissa naisissa. Kaisu ei ole vanha, mutta sitäkin vahvempi ja jotenkin viisas sekä tunneälyltään että muutenkin.

Takakansi lupaa, että tämä kirja on ehdottomasti rakkausromaani. Ja sitä se todella on kuvatessaan Kaisun ja Ernin suhdetta, jossa kaikki osaset ovat vähän nurinkurin. Kaisu on se vahvempi, melkein kuin isäntä talossa, Erni taas paljon pehmeämpi ja myötäilevämpi. Kaisu on iso ja Erni pieni, mikä ei päällisin puolin hierrä heidän välejään, vaikka pinnan alla on välillä aistittavissa Ernissä pientä alemmuudentuntoa. Mielestäni tässä rakkaustarinassa on jotenkin ihanaa se, että se osoittaa ettei ihmisen ulkonäkö ja -muoto ole se tärkein, jos ajatus kulkee samaa tahtia. Kaisu ja Erni ovat molemmat omassa sukupuolessaan poikkeavia hahmoja kokojensa vuoksi ja heillä on vahva rakkauden ja hyväksytyksi tulemisen kaipuu, jonka täyttäjän he löytävät toisistaan.

♠♠♠♠

Niin paljon parempi mies

Istanmäki, Sisko: Niin paljon parempi mies

184 s., Kirjayhtymä 1991

Niin paljon parempi mies on Sisko Istanmäen esikoisromaani, joka kertoo äidin ja pojan tarinaa jatkosodan aikaan. Perheen isä kuolee ratatyömaalla ja äiti joutuu yksin vastaamaan kolmesta pojastaan, joista tarinan keskiössä on Viljo.

Jatkosodan aikaan kaikesta oli pulaa ja mustanpörssin kauppa rehotti. Viljokin sotkeentuu pörssikauppaan, jolloin punnitaan äidin moraalia kasvattajana. Viljoa kiusataan koulussa ja hän kantaa suurta vastuuta kotona, hän ottaa isän kuoltua miehen roolin itselleen ja pyrkii huolehtimaan äidistä ja veljistä. Mikään ei ole niin kuin ennen.

Teos kuvaa hyvin äidin kipeitä valintoja ja yksinoloa kasvattajana poikkeuksellisissa olosuhteissa. Hyvin kuvataan myös äidin ja pojan suhdetta, sitä kuka on auktoriteetti ja kuka ei, kenelle kuuluu vastuu ja milloin lapsella on taas mahdollisuus olla lapsi. Teoksessa on esitelty hyvin kipeitäkin asioita, joita lapsi joutuu kohtaamaan ja sitä miten hän niihin suhtautuu. Hän ei anna äidin olla hoivaaja, hän haluaa itse olla vahva.

Tämä teos on ensimmäinen, jolla osallistun Sinisen linnan kirjaston Kirjallisuuden äidit -haasteeseen. Jos nyt kategorioisin tämän teoksen, se menisi kategoriaan "äitejä ja poikia".

♠♠♠½