Palavan taivaan alla

Mark Sullivan: Palavan taivaan alla

Sitruuna Kustannus Oy, 2020

alkup. Beneath a Scarlet Sky

suomentanut Seppo Raudaskoski

äänikirjan lukijana Jone Takamäki

Kuuntelin vähän aikaa sitten Mark Sullivanin romaanin Kohti vihreää laaksoa, joka perustuu Martelin perheen uskomattomaan pakomatkaan Ukrainasta II maailmansodan aikaan. Pidin siitä kovasti, joten päätin kuunnella myös Palavan taivaan alla. Sekin perustuu II maailmansodan aikaiseen tositarinaan, jonka keskiössä on nuori mies nimeltä Pino Lella. Tämä kirja on kerännyt kehujen lisäksi myös kritiikkiä ja sen todenperäisyyttä on kyseenalaistettu. On syytä muistaa, että kyseessä on kuitenkin romaani, joten tapahtumien ei ole tarkoituskaan olla täysin yks-yhteen todellisuuden kanssa.

Pino Lella on milanolainen nuori mies, jonka elämä mullistuu II maailmansodan rintamien yltäessä hänen kotikaupunkiinsa. Pommitukset runtelevat rakasta kaupunkia ja isä lähettää molemmat poikansa turvaan vuoristoon. Siellä Pino ja muutama muu rohkea alkavat auttaa juutalaisia rajan yli Sveitsiin. Matkat ovat vaarallisia ja fyysisesti raskaita, mutta Pino kokee tekevänsä tärkeää työtä. Natsien kanssa hän ei halua olla missään tekemisissä.

Vanhempiensa painostuksesta Pino värväytyy saksalaisten armeijaan, jossa he uskovat pojan olevan parhaiten turvassa. Pinosta tulee Hitlerin lähipiiriin kuuluvan kenraali Leyersin henkilökohtainen autonkuljettaja. Hän pääsee todistamaan sotaa natsiarmeijan sisäpiiristä käsin, mutta toimii samalla salaisena vakoojana liittoutuneiden hyväksi. Hetken hengähdystaukoja pelkoon ja epävarmuuteen antaa rakkaus palvelustyttönä työskentelevään Annaan.

Palavan taivaan alla on jännittävä kuvaus sotaa käyvästä Italiasta. Pino on rohkea ja neuvokas nuorukainen, jonka seikkailuissa on kiinnostavaa olla mukana. Sodan näyttämöistä ja raakuuksista huolimatta pidin kirjan miljööstä paljon. Erityisesti vaiheet vuoristossa olivat kiehtovia ja taas erilaista kuin aiemmin lukemani tarinat. Mielestäni tämä on kokonaisuutena hyvin mukaansatempaava tarina, oli se sitten totta tai ei. Henkilöt ainakin ovat todellisia ja kirjan lopussa Sullivan kertoo mitä heille tapahtui sodan jälkeen.

Kohti vihreää laaksoa

Mark Sullivan: Kohti vihreää laaksoa

Sitruuna 2022

alkup. The Last Green Valley, 2021

suomentanut Arto Konttinen

äänikirjan lukijana Jukka Pitkänen

E-kirjaston käyttäminen ja kaupallisia sovelluksia suppeampi valikoima johdattaa sellaisten äänikirjojen äärelle, joita en ehkä muuten osaisi valita tai etsiä. Mark Sullivanin hieno hieno romaani on yksi niistä löydöistä. Kohti vihreää laaksoa on tosipohjainen kertomus Martelin perheestä, joka vuonna 1944 jätti kotinsa Ukrainassa ja lähti Stalinin joukkoja pakoon natsien luvatessa suojella puhdasverisiä saksalaisia, joita Martelinkin suku saksalaislähtöisenä edusti. Matkalla kohti turvaa, mielikuviensa vihreää laaksoa, Martelin perhe kohtaa monenlaisia käänteitä ja näkee monenlaisia kohtaloita, osa suoraan heidän elämäänsä osuvia.

Tarinan keskiössä ovat Emil ja Adeline sekä heidän kaksi pientä poikaansa, jotka lähtevät vaaralliselle matkalleen hevoskärryissään. Kumpikin hirmuhallinto pystyy vaikka mihin, siitä perheellä on omakohtaista kokemusta, mutta paikalleenkaan ei auta jäädä odottelemaan. Matkaa taitetaan yhdessä monien muiden pakolaisten kanssa, mukana myös Martelien muuta perhettä. Vaikka matka on kuluttava, on siinä koko ajan läsnä toivoa. Adeline turvaa jumalaansa, mutta Emil ei siitä saa lohtua. Kuitenkin maailmankaikkeudessa on jokin johdatus, joka tuo hyvät teot takaisin silloin kuin apua kipeimmin kaivataan.

Martelin perheen tarina on uskomattomalta tuntuva mutta silti tosi selviytymistarina. Minulle tämä on myös uudenlainen kuvaus toisen maailmansodan vaiheilta, sillä en ollut näin laajoista väestönsiirroista ollut aiemmin edes tietoinen. Yleinen historiankirjoitus, jota kouluissakin opetetaan, kertoo sodan suurista linjoista, mutta tällaiset tarinat jäävät jokaisen itse löydettäviksi. Sullivan on kirjoittanut perheen tarinasta mukaansatempaavan romaanin, joka jää ajatuksiin.

Emil ja Adeline ovat jotenkin niin sympaattisia ihmisiä, että heistä ei voi olla pitämättä. Vaikka jo takakansi paljastaa, että Martelit pääsivät kuin pääsivätkin vihreään laaksoonsa, muuttivat Yhdysvaltoihin ja loivat itselleen kodin ja elämän sinne, säilyy elämänpyörteiden tuoma jännitys silti loppuun asti. Pidin tästä kirjasta paljon ja aionkin tutustua myös Sullivanin toiseen tosipohjaiseen romaaniin Palavan taivaan alla.

Sirkustyttö

Pam Jenoff: Sirkustyttö

12 h 50 min., HarperCollins Nordic 2021

alkup. The Orphan's Tale

suom. Maija van de Pavert

lukija: Sanna Majuri

Etsin keväällä taas uutta kuunneltavaa kirjaston e-äänikirjojen valikoimasta ja valitsin Pam Jenoffin Sirkustytön. Se vaikutti ihan kiinnostavalta ja kuuntelin kirjan loppuunkin, vaikka ei tämä nyt erityisesti minua vienyt mennessään. En tiedä mikä siinä oli, sillä jännitystä ja dramaattisia käänteitä tässä kyllä riitti. Ehkä surullisia kohtaloita oli lopulta vähän liikaa.

Sirkustyttö sijoittuu II maailmansodan aikaan. 16-vuotias Noa on ajettu pois kotoaan raskauden vuoksi. Hän joutuu antamaan lapsensa pois, mutta kotiin ei ole silti palaamista. Hän elättää itsensä siivoojana rautatieasemalla. Eräänä yönä hän löytää junavaunun täynnä juutalaislapsia. Mitään ajattelematta hän sieppaa yhden lapsista turvaan. Noa ja pikku-Theo saavat turvapaikan sirkuksesta, mutta ehtona on, että Noa opettelee esiintymään trapetsitaitelijana. Häntä valmentaa kokenut trapetsitaiteilija, Noaa vanhempi toisen sirkusperheen kasvatti Astrid, joka kokee Noan uhkana asemalleen. Sodan pahentuessa ja luodessa todellisen uhkan pikkuisen Theon ylle, Astrid ja Noa huomaavat suojelunhalun yhdistävän heitä.

Surullisia ihmiskohtaloita, liian lyhyeksi jääneitä elämiä ja särkyneitä sydämiä tässä kirjassa on paljon. On tietysti myös toiveikkuutta ja selviytymistarinoita, mutta enemmän tästä jäi mieleen surumielisyys. Kiinnostavaa tässä oli sirkus miljöönä ja sirkuslaisten vaihtoehtoinen elämäntyyli. Niiden asioiden takia tämän kirjan jaksoin kuunnella loppuun asti.

Lukupiirikirja: Kirjavaras

Markus Zusak: Kirjavaras

558 s., Otava 2008

alkup. The Book Thief, 2005

suom. Pirkko Biström

Meidän lukupiiri kokoontuu ensi viikolla ensimmäistä kertaa joulutauon jälkeen. Olen kuitenkin kerrankin hyvissä ajoin matkassa, sillä sain luetuksi silloin käsittelyssä olevan Kirjavarkaan jo viime vuoden puolella!

Kirjavaras sijoittuu natsi-Saksaan ja kertoo tarinan alussa 9-vuotiaasta Lieselistä, joka kirjavarkaanakin tunnetaan. Kirjavarkaan tittelin Liesel saa, sillä hän todellakin varastaa kirjoja. Hänellä on sanojen ja tarinoiden nälkä. Teoksessa seurataan paitsi Lieselin vaiheita myös hänen elämäänsä sivuavien ihmisten elämää. Tarinan kertojana on itse Kuolema, joka ei ole koskaan ollut kiireisempi kuin II maailmansodan aikaan.

Aloittaessani kirjaa mietin, miten ihmeessä oikein saan tämän luetuksi. Jotenkin en meinannut päästä kertojaratkaisuun kiinni ja kaikki tuntui sekavalta, mutta se toki saattoi johtua ihan omasta keskittymisen puutteestakin. Teos vei kuitenkin mennessään, kunhan ensin opin hieman tuntemaan hahmoja ja miljöötä. Tässä tarinassa on kiehtovuutensa, mutta samaan aikaan se on hieman kauheakin. Ennen kaikkea se tuntuu kuitenkin hyvin inhimilliseltä. Työn uuvuttama Kuolema ja ihmisten "hulluus" luovat yhdistelmän, joka jää mieleen.

Hahmoista pidin eniten Lieselin kasvatti-isästä Hansista, sillä hänen lempeä luonteensa tuntuu turvalliselta. Lieselin sitkeys ja oikeudenmukaisuus - kyllä, varkauksista huolimatta - voittavat myös puolelleen. Naapurissa asuvan Rudyn kasvua oli ihana seurata, sillä hänestä oli varttumassa suurisydäminen ja toiset huomioon ottava mies. Teos on täynnä mieleenpainuvia hahmoja, ja mielestäni Zusak kuvaa ihmisiä tarkkanäköisesti ja  ymmärtävästi.

Keskeistä tässä teoksessa ovat myös sanat ja tarinat. Liesel oppii vähitellen lukemaan kunnolla, ja tarinoiden kautta hän pääsee kauas arkitodellisuudesta. Ne tuovat lohtua ja turvallisuudentunnetta pommisuojassakin, kun ilmahälytys ujeltaa vaaraa kaupungin yllä. Zusak osoittaa hienosti, miten kirjoista ja sanoista on moneksi. Ne tuovat lohtua ja turvaa, harhauttavat ajatuksia, kuvaavat tunteita ja selittäväät maailmaa. Sanat yhdistävät ja erottavat, ne ovat voimakkaita ja voivat johtaa pahaankin, jos niitä osaa taitavasti käyttää. Sen tässä osoittaa Mein Kampf.

Kirjavaras on mieleenpainuva ja vaikuttava kirja, ja odotankin innolla lukupiirissä käytävää keskustelua. Uskon, että tämä on herättänyt myös muissa piiriläisissä paljon ajatuksia.

Anne Frankin päiväkirja (sarjakuva)

Ari Folman & David Polonsky: Anne Frankin päiväkirja

155 s., Tammi 2019

alkup. The Diary of a Young Girl, 2017

suom. Anita Odé 

Anne Frank on epäilemättä holokaustin tunnetuin uhri ja yksi II maailmansodan ajan tunnetuimmista henkilöistä muutenkin. Olen lukenut hänen päiväkirjansa joskus nuorempana ja se teki jo silloin vaikutuksen. Tarina on siis sinänsä tuttu, mutta tuntuu siltä, että tämä sarjakuvasovitus antoi taas uutta ajateltavaa ja syvyyttä niin Anne Frankin tarinalle kuin juutalaisvainoille ylipäätäänkin. Todella onnistunut toteutus kaikin puolin, mutta kuvitus on kyllä kerrassaan erinomainen.

Jos nyt jollekulle Anne Frankin tarina ei ole tuttu, niin tiivistettynä hänen päiväkirjassaan on kyse teini-ikäisen juutalaistytön autenttisesta kuvauksesta hänen perheensä sekä muutaman muun ihmisen piilotellessa natseja II maailmansodan aikaan amsterdamilaisen kerrostalon salaisessa siivessä. Päiväkirjassaan Anne purkaa tuntojaan elinolosuhteistaan, teini-iän myllerryksestä, ihmissuhteista ja haaveistaan, joita kohti haluaa suunnata sodan päätyttyä. Salaisen siiven piilottelijat löydettiin ja heidät lähetettiin keskitysleireille, jotka koituivat jokaisen kohtaloksi Annen isää lukuunottamata. Anne kuoli kevättalvella 1945 ollessaan 15-vuotias.

Myönnän, että olin alkuun hieman skeptinen sen suhteen, että miten Annen päiväkirja on saatu tiivistettyä sarjakuvaksi, mutta mielestäni siinä on onnistuttu hienosti. Kokonaisuuteen on saatu poimittua päiväkirjan ydinkohdat, joiden avulla Annesta ja ajan tapahtumista muodostuu selkeä kuva. On hienoa, että tämän sarjakuvan kautta alkuteos on uusien lukijasukupolvien tavoitettavissa helposti lähestyttävällä tavalla.

Kukaan ei tietenkään voi tietää miten Anne Frank olisi mahdollisesti itse kuvittanut päiväkirjansa, mutta mielestäni tämä sarjakuva on visuaalisesti kerrassaan upea. Ari Folman mainitsee jälkisanoissa, että he tekivät parhaansa tavoittaakseen kuvissa Annelle ominaisen huumorin ja sarkasmin. Mielestäni se välittyy erinomaisesti, itselleni jopa nyt paremmin kuin alkuteoksesta aikanaan, mutta toki tässä on vuosia vierinyt välissä ja taitoni tulkita tekstiä on kehittynyt. Mielestäni kuvitus on kekseliästä ja ilmeikästä, kaiken kaikkiaan hyvin onnistunutta.

Lukiessani oivalsin toden teolla miten syvällisesti Anne tarkastelee maailmaa. Päiväkirjan edetessä hän aikuistuu ja hänen oma näkemyksensä asioihin terävöityy. Kyseessä on aito kasvutarina, ja on todella surullista ajatella, että tämä tarina jäi aivan liian lyhyeksi.

Janinan päiväkirjat

Janina Hescheles: Janinan päiväkirjat

126 s., Like 2015

alkup. Oczyma dwunastoletniej dziewczyny

suom. Tapani Kärkkäinen

kansi: Mikael Jaakkola

 

Voitin joitakin vuosia sitten jostakin blogiarpajaisista Janinan päiväkirjat. Kyseessä on puolalaisesta Lvivin ghetosta ja Janowskan keskitysleiriltä kertovat muistelmat, jotka teini-ikäinen Janina Altman kirjoitti ylös heti onnistuneen pakonsa jälkeen. Ne hautautuivat niin sanotusti arkistojen kätköihin, vaikka kirja julkaistiinkin ensimmäistä kertaa jo vuonna 1946 Krakovassa.

 

II maailmansodan aikaisista juutalaisiin kohdistuneista julmista vainoista on kirjoitettu paljon. Anne Frankin päiväkirja edustaa ikonisimmillaan juutalaisten kokemuksia vainojen alla, ja ihan hirveää sanoa näin, mutta mielestäni teoksen nimellä yritetään rinnastua Anne Frankiin ja ratsastaa hänen päiväkirjojensa maineella. Janinan päiväkirjat kertovat toisenlaisesta kokemuksesta juutalaisvainojen aikaan ja ovat omalta osaltaan arvokasta aineistoa ja perintöä, joten tuntuu ihan kamalalta sanoa, että mielestäni tämä teos oli lopulta aika kehno kyhäelmä. 

 

Janina Heschelesin (o.s. Altman) kokemuksia en toki millään muotoa kyseenalaista, sillä epäilemättä päiväkirjan kuvaamat ajat ovat olleet sanoin kuvaamattoman hirveitä. Tuntuukin todella väärältä arvostella toisen sydänverellään kirjoittamia muistelmia, mutta tämä teos vain on jokseenkin sekava kokonaisuus, josta paistaa kirjoittajan nuoruus ja kokemattomuus kirjoittajana. Toki muistelmien julkaiseminen lähestulkoon täysin identtisinä ensimmäiseen käsin kirjoitettuun versioon nähden tekee niistä hyvin autenttiset, mutta olen toisaalta siltikin sitä mieltä, että kirjallista asua olisi voinut hieman hioa. Janina Hescheles kertoo jälkisanoissa, että paperin vähyyden vuoksi hän joutui kirjoittamaan suoraan valmista tekstiä, joten korjauksiin tai uudelleen muotoiluihin ei ollut mahdollisuutta - olisiko siis ehkä nyt ollut niiden aika? Minusta tuntuu, että sisällöllinen anti jää vaihtelevalaatuisen kerronnan alle.

 

Kuten jo edellä mainitsin, mielestäni tämän kirjan nimellä haetaan rinnastumista Anne Frankin päiväkirjaan, sillä lopulta Janinan päiväkirjat ei ole päiväkirja lainkaan. Se on muistelma tapahtumien akuuteimman myllerryksen jälkeen, ei heti koettuna ylös kirjattua elämää. Alkuteoksen nimi kuuluu suomeksi oikeastaan "12-vuotiaan tytön silmien kautta", mikä on epäilemättä osuvampi kuvaus. Kirjan nimi asettaa aina jonkinlaisia odotuksia sisältöä kohtaan, joten ei ole ihan yksi ja sama mikä (suomennoksen) nimeksi valikoituu.

 

Jos jotain, niin ainakin Janinan päiväkirjat kuljetti minut Puolaan ja saavutin jälleen yhden maan Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa. Ilman lukuhaastetta on hyvinkin mahdollista, että olisin jättänyt tämän kirjan kesken. Nyt kirjan luettuani minun on helppo luopua tästä ja aionkin viedä tämän heti seuraavana arkena kirjaston vaihtopisteelle. Ehkä joku muu osaa lukea tämän kirjan häiriintymättä niistä asioista, jotka minun lukukokemustani himmensivät ratkaisevasti.

Kastanjapuun kylä

Theodor Kallifatides: Kastanjapuun kylä

216 s., Kirjayhtymä 1975

alkup. Bönder och herrar, 1973

suom. Kai Kaila

 

Theodor Kallifatides on kreikkalaisjuurinen ja Kreikassa syntynyt kirjailija, joka muutti Ruotsiin 1960-luvulla. Teoksessaan Kastanjapuun kylä hän kuvaa Jalosin vuoristokylää II maailmansodan saksalaismiehityksen aikaan. Teos aloittaa Kreikan sisällissota -trilogian, jonka kaksi muuta osaa ovat Kastanjan varjossa ja Julma rauha.

 

Kastanjapuun kylän elämää ennen saksalaismiehitystä ovat rytmittäneet ylemmän ja alemman luokan välinen hierarkia, kylän oman hullun edesottamukset, yleiset uskomukset ja pienet suuret paikalliset kohut, jotka ovat nitkauttaneet elämää normaaleilta raiteiltaan. Miehityksen alkaessa elämä muuttuu, kun saksalaiset ottavat komennon. Osa kyläläisistä katoaa kuvasta omasta tahdostaan, osan kohtalo on sanoin kuvaamattoman raaka. Kallifatides kirjoittaa mieleenpainuvaa kuvaa siitä, millaista elämä miehityksen aikaan on ollut.

 

Kallifatidesin kerrontatyyli on melko omaleimainen. Teoksessa ei ole varsinaista päähenkilöä, mutta keskeisten henkilöiden - kylähullun, opettajan, pormestarin, sokerileipurin ja monen muun - kautta kuvataan laajalti koko kylää ja käänteentekeviä tapahtumia. Yleisesti ottaen Kallifatides kuvaa mielestäni kiinnostavasti kreikkalaista luonteenlaatua niin kuin hän sen kokee. Kreikkalaiset ovat tässä kirjassa ovelia ja itsepintaisia, tiukasti omissa näkemyksissään pysyviä ihmisiä. Kreikkalaiset eivät ehkä näyttäydy parhaimmillaan, vaan ovat osin melko pahantahtoisenkin tuntuisia, mutta teoksessa näkyy myös se, miten kyläläisillä on tarvittaessa sydän paikallaan.

 

Kallifatidesin kirja on mielestäni hyvin rehellinen ja todentuntuinen, mutta valitettavasti minulla oli paikoitellen vaikeuksia pitää mielenkiintoa yllä. Osin se johtuu varmasti monista henkilöhahmoista, osin kerronnasta ylipäätään. Kallifatides on kuitenkin kiinnostava tuttavuus, joten en pidä mahdottomana ajatusta siitä, että lukisin vielä joskus lisää hänen kirjojaan.