Palavan taivaan alla

Mark Sullivan: Palavan taivaan alla

Sitruuna Kustannus Oy, 2020

alkup. Beneath a Scarlet Sky

suomentanut Seppo Raudaskoski

äänikirjan lukijana Jone Takamäki

Kuuntelin vähän aikaa sitten Mark Sullivanin romaanin Kohti vihreää laaksoa, joka perustuu Martelin perheen uskomattomaan pakomatkaan Ukrainasta II maailmansodan aikaan. Pidin siitä kovasti, joten päätin kuunnella myös Palavan taivaan alla. Sekin perustuu II maailmansodan aikaiseen tositarinaan, jonka keskiössä on nuori mies nimeltä Pino Lella. Tämä kirja on kerännyt kehujen lisäksi myös kritiikkiä ja sen todenperäisyyttä on kyseenalaistettu. On syytä muistaa, että kyseessä on kuitenkin romaani, joten tapahtumien ei ole tarkoituskaan olla täysin yks-yhteen todellisuuden kanssa.

Pino Lella on milanolainen nuori mies, jonka elämä mullistuu II maailmansodan rintamien yltäessä hänen kotikaupunkiinsa. Pommitukset runtelevat rakasta kaupunkia ja isä lähettää molemmat poikansa turvaan vuoristoon. Siellä Pino ja muutama muu rohkea alkavat auttaa juutalaisia rajan yli Sveitsiin. Matkat ovat vaarallisia ja fyysisesti raskaita, mutta Pino kokee tekevänsä tärkeää työtä. Natsien kanssa hän ei halua olla missään tekemisissä.

Vanhempiensa painostuksesta Pino värväytyy saksalaisten armeijaan, jossa he uskovat pojan olevan parhaiten turvassa. Pinosta tulee Hitlerin lähipiiriin kuuluvan kenraali Leyersin henkilökohtainen autonkuljettaja. Hän pääsee todistamaan sotaa natsiarmeijan sisäpiiristä käsin, mutta toimii samalla salaisena vakoojana liittoutuneiden hyväksi. Hetken hengähdystaukoja pelkoon ja epävarmuuteen antaa rakkaus palvelustyttönä työskentelevään Annaan.

Palavan taivaan alla on jännittävä kuvaus sotaa käyvästä Italiasta. Pino on rohkea ja neuvokas nuorukainen, jonka seikkailuissa on kiinnostavaa olla mukana. Sodan näyttämöistä ja raakuuksista huolimatta pidin kirjan miljööstä paljon. Erityisesti vaiheet vuoristossa olivat kiehtovia ja taas erilaista kuin aiemmin lukemani tarinat. Mielestäni tämä on kokonaisuutena hyvin mukaansatempaava tarina, oli se sitten totta tai ei. Henkilöt ainakin ovat todellisia ja kirjan lopussa Sullivan kertoo mitä heille tapahtui sodan jälkeen.

Lasten juna

 Viola Ardone: Lasten juna
244 s., Aula&Co 2022
alkup. Il treno dei bambini, 2019
suomentanut Laura Lahdensuu
kansi: Laura Noponen

Ajattelin nyt kevään mittaan lukea minulla pitkään lainassa olleita kirjoja. Yksi niistä on Viola Ardonen Lasten juna, joka kertoo Italian sotalapsista vuonna 1946. Tuolloin maassa virisi hanke, jonka myötä köyhiä lapsia kuljetettiin Etelä-Italiasta maan pohjoisosiin perheisiin, jotka halusivat auttaa. Luvattiin ruokaa, vaatteita ja koti. Niitä saatiin, mutta paljon meni samalla rikki.

Teoksen päähenkilö on Amerigo Speranza, 7 vuotta. Hän asuu kaksin äitinsä donna Antoniettan kanssa. Uuden ikioman kenkäparin toivossa Amerigo taivuttelee äitinsä lasten junan kannalle. Uudet kengät hän saakin, ympärilleen uuden perheen, ruokaa ja elämäänsä aivan uusia mahdollisuuksia. Ensin on ikävä äitiä, siirtolaisuuden päätyttyä Benvenuteja, jotka ottivat hänet omakseen. Lasta repii kahtaalle velvollisuudentunto omaa äitiä kohtaan ja kaipaus oikeaan ja omaksi tulleeseen perheeseen.

Miten rakentuu sotalapsen identiteetti, siitä Ardone antaa oman kuvauksensa teoksen lopussa. Pidin kenkiin liittyvästä symboliikasta. Amerigo tarkkailee ihmisten kenkiä, uudet kengät ovat hänelle iso unelma ja tietynlainen onnellisen elämän mittari. Kuitenkin uudet kengätkään eivät aina tasaa tietä kaikkialle, vaan voivat hiertää kipeästi matkalla.

En ollut aiemmin tiennyt, että Italiassa sotalapsia siirrettiin maan sisäisesti parempiin oloihin sotien jälkeen. Suomalaisittain sotalapsien käsite oli toki tuttu ja Heikki Hietamiehen romaaniin perustuva saman niminen elokuva Äideistä parhain liikuttaa kerrasta toiseen. Eri suuntiin repivä kaipaus särkee sydäntä niin Hietamiehen kuin Ardonen kuvaamana. Sujuvalukuinen mutta monin paikoin surullinen kirja.

Minä en pelkää

Niccolò Ammaniti: Minä en pelkää

272 s., Otava 2004

alkup. Io non ho paura, 2001

suom. Leena Taavitsainen-Petäjä 

Kartanon kruunaamattoman lukijan blogissa esiteltiin hiljattain tämä Niccolò Ammanitin teos, joka alkoi heti kiinnostaa minua. Kävin töissä hakemassa sen varastosta ja ajattelin, että luen pari ekaa sivua kokeillakseni kannattaako sitä lainata. Olisin voinut nauliutua siltä istumalta lukemaan vaikka koko kirjan. Jouduin todella pakottamaan itseni laskemaan kirjan kädestäni siltä erää. Ammaniti koukutti minut heti alkuunsa.

Kirja sijoittuu kuvitteelliseen italialaiseen pikkukylään vuonna 1978. On kesä, niin kuuma ja kuiva kuin kesä voi olla. Kotikylä Acqua Traverse näyttää pölyiseltä ja tukahduttavalta. Kylän lapset, heidän joukossaan kirjan kertoja Michele, yrittävät huvittaa itseään kisailemalla ja pyöräilemällä ympäriinsä. Eräänä kuumana päivänä lapset lähtevät keskinäisen vedonlyönnin tiimoilta alueelle, jolla eivät ole ennen käyneet. Tuolla retkellä 9-vuotias Michele tekee hylätyn rakennuksen liepeiltä löydön, jota ei oikein itsekään käsitä. Kenelle sellaisesta voisi edes puhua?

Minä en pelkää on teos, joka todella vie mennessään. Sen tunnelma tuo mieleen ilmanalan juuri ennen ukkosmyrskyä: painostava, tukala ja jyrähdystä enteilevä. Siitä huolimatta teos ei kuitenkaan ole liian ahdistava tai jännittävä. Ehkä se johtuu osin siitä, että se on kerrottu lapsen näkökulmasta: lapsen arkipäivän rutiinit jalkapallopeleineen ja päivällishetkineen suojelevat herkkää mieltä murehtimasta liikaa. Ja sitä paitsi Michelen äiti on turvallinen ihminen. Vaikka hänelle ei asiaansa saisikaan kerrottua, niin ainakin äiti luo elämälle turvalliset perusraamit.

Tästä teoksesta jää vahva jälkimaku ja tarina vaatiikin oman pohtimisensa ja pyörittelynsä vielä tovi lukemisen jälkeenkin. Juoni tuntuu oikeastaan jokseenkin huikealta, ehkä hieman epätodennäköiseltäkin, mutta kuitenkin se on jotenkin hyvin tosi. Siitä heijastuu ihmisen pyrkimys muuttaa elämäänsä paremmaksi melkeinpä hinnalla millä hyvänsä. Hahmotkin ovat onnistuneita. Päähenkilö Michelestä on erityisen helppo pitää hänen oikeudenmukaisuutensa vuoksi.

♠♠♠♠

Tällä kirjalla merkitsen Italian kolutuksi Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa.

Loistava ystäväni

Elena Ferrante: Loistava ystäväni

10 cd-levyä, 12 h 4 min.

BTJ:n äänikirja 2016 (WSOY 2016)

alkup. L'amica geniale, 2011

suom. Helinä Kangas

lukija: Erja Manto

Erja Manto on suosikkini äänikirjanlukijoista, ja oikeastaan juuri siksi päätin ryhtyä kuuntelemaan Elena Ferranten suuren suosion saavuttanutta teosta Loistava ystäväni. Kieltämättä minua kiinnosti myös teoksen italialainen miljöö ja sodanjälkeiset yhteiskunnalliset muutokset, joita Ferrante kuvaa kahden erilaisen ystävyksen ohessa ja heidän kauttaan.

Suutarin tytär Lila on peloton ja uhmakas, kun taas Elena on enemmän sivustaseuraaja ja miellyttämisenhaluisempi. Lilalla on unelmia, jollaisia kohti Elena ei ikinä uskaltaisi kurkottaa ilman ystäväänsä. Vaikka tyttöjen ystävyys on ristiriitaista ja kilpailuhenkistä, yhdistää heitä kuitenkin halu selviytyä miehisessä maailmassa ja löytää oma paikkansa. Köyhyydessä kasvaneet tytöt toivovat tulevalta parempaa, Lila kiihkeämmin ja laskelmoidummin ja Elena realistisemmin ja varovaisemmin. 

Loistava ystäväni, joka kantaa alaotsikossa nimeä Lapsuus ja nuoruus, kuvaa Elenan ja Lilan varttumista lapsista nuoriksi naisiksi. Tarina jatkuu vielä kolmen kirjan verran, mutta en ole varma jaksanko ja haluanko tutustua niihin, sillä tämä teos ei oikein vastannut odotuksiani. Minusta tuntuu, että tarinan imuun oli vaikea päästä eikä juoni oikein kiinnostanut, mutta kuuntelin kirjan loppuu sen kerran aloitettuani. Täytyy myöntää, että minun on vaikea nähdä miksi tämä kirja on noussut niin suosituksi, sillä minuun tämä ei tehnyt mitään ihmeempää vaikutusta. Kuitenkin kirjan loppuratkaisussa oli jotain sellaista, joka lopultakin onnistui herättämään mielenkiintoni siinä määrin, että toisaalta minua kiinnostaisi tietää mitä seuraavaksi tapahtui.

Mielestäni Loistava ystäväni on jokseenkin tasapaksu teos, jossa ei oikein tapahdu mitään huikeaa. Päivät seuraavat toistaan, naapuruston tytöt kilpailevat keskenään milloin milläkin elämän osa-alueella ja yrittävät löytää paikkansa maailmassa. En usko, että tasapaksuuden tuntuun vaikuttaisi millään tavalla äänikirjan lukija, sillä poikkeuksetta Erja Manto on aina ollut minulle mieleen. En mielestäni myöskään ladannut tälle kirjalle liikaa odotuksia, sillä en oikeastaan odottanut tältä mitään ihmeellistä: kunhan sattumien oikusta päädyin kuuntelemaan. Tämä ei yksinkertaisesti vain tainnut olla minun kirjani, mutta eipä sitä vaan aina onnistu löytämään huippusuositun teoksen suosion salaisuutta.

♠♠♠

Sinun kosketuksesi

Irene Cao: Sinun kosketuksesi - Aistien trilogia 3

226 s., Gummerus 2015

alkup. Io ti voglio, 2013

suom. Leena Taavitsainen-Petäjä 

 

Jonkin tovin näytti jo siltä, että Irene Caon Aistien trilogian päätösosa Sinun kosketuksesi tulee jäämään minulla ikuisuuskesken. Aloitin lukemaan tätä kirjaa jo kauan sitten pääsemättä puusta pitkään, mutta nyt kaipasin jotain helppoa luettavaa ja päätin kokeilla tätä uudestaan. Sinun kosketuksesi on sujuvaa luettavaa, mutta kieltämättä trilogian tässä vaiheessa Elenan hahmo alkoi jo hieman ärsyttää.

 

Sinun kosketuksesi alkaa tilanteesta, jossa Leonardosta eronnut Elena yrittää turruttaa mielensä säntäämällä sängystä toiseen ja juhlimalla päättömästi. Elenasta on kehkeytynyt itsekeskeinen akka, jolle mikään ei tunnu enää merkitsevän mitään, ei edes parhaan ystävän Gaian häät. Ennen niin tunnollisen Elenan syöksykierre meinaa jo päättyä huonosti ja onnettomuuden seurauksena hän joutuu sairaalaan. Sairaalavuoteen ääreen ilmestyy myös Leonardo, joka haluaa viedä Elenan toipumaan kotisaarelleen. Elena tarttuu tilaisuuteen, sillä muutama viikko hössöttävien vanhempien seurassa tuntuu tukalalta vaihtoehdolta. Saarella Elenan ja Leonardon välillä alkaa kipinöidä uudelleen, mutta onko vanhaan enää paluuta?

 

Aistien trilogian päätösosa on sujuvalukuinen ja kevyt kirja, jonka kyllä Elenaa kohtaan tuntemastaan alkuärsytyksestä huolimatta lukee nopeasti. Onneksi Elenan hahmokin muuttuu hieman mukavammaksi, sillä muuten olisin saattanut jättää tämän uudelleen kesken. Juoneltaan tämä kirja on melkoisen ennalta-arvattava ja etenkin loppuratkaisu tuntuu jopa naurettavan kliseiseltä, mutta kyllä tämän kirjan nyt luki. Toisinaan eroottisia kohtauksia lukiessa kuitenkin tunsin jonkinsorttista myötähäpeää, sillä niissä tunnuttiin yrittäneen tavoitella ronskiutta ja rivoutta, joka ei mielestäni lainkaan sopinut muuhun tekstiin ja joka siitä syystä alkoi tuntua jopa hieman koomiselta.

 

Aistien trilogian ensimmäinen osa oli mielestäni sävytetty hyvin aistivoimaisesti mauilla, väreillä ja tuoksuilla. Trilogian edetessä taso kuitenkin selvästi laski eikä tämä viimeinen osa yltänyt kiinnostavuudessaan läheskään avausosan tasolle. Oli kuitenkin toisaalta kiva lukea trilogia loppuun, sillä haluan aina mieluusti lukea kaikki sarjat loppuun ja etenkin jos vain yksi osa on enää lukematta.

 

♠♠½

Milanon nukkemestari

Vera Vala: Milanon nukkemestari

Arianna de Bellis tutkii, osa 5

431 s., Gummerus 2016

kansi: Shutterstock ja Laura Noponen

 

Jokaiseen kesään kuuluu vähintään yksi dekkari ja mun kohdalla se on viime vuosina tarkoittanut Vera Valan Arianna de Bellis tutkii -dekkaria. Niin on tänäkin vuonna, sillä sarjaan ilmestyi viides osa, jonka tietysti halusin lukea. Milanon nukkemestari on mielestäni hieman erilainen kuin sarjan aiemmat osat, mutta lukunautinto oli silti taattu.

 

Arianna de Bellis perheineen on muuttanut Roomasta Milanoon ja luopunut työstään yksityisetsivänä. Äitiys on ollut Ariannalle ykkössijalla Selene-tyttären synnyttyä, mutta nyt hän on palannut työelämään ja toimii yliopiston alaisuudessa tehden haastatteluja mielisairaalan asukkaille. Samaan aikaan Ariannan vanhempi veli Ares saa esimiehiltään pyynnön saapua Milanoon tutkimaan vanhaa rikosjuttua, jossa epäillään tuomituksi joutuneen väärän miehen. Pappina työskentelevä Ares on aikoinaan tutkinut sarjamurhaajien psykologiaa, ja kun tapauksessa on kyse niin sanotuista marionettimurhista ja tuomittuna on niin ikään jesuiittapappi, haluaa Vatikaani Areksen ottavan osaa tutkimuksiin. Tuomitun jesuiittapapin syyllisyydestä on herännyt epäilyksiä, sillä lisää samankaltaisia murhia on alkanut tapahtua lisää. Pian sekä Arianna että Ares huomaavat työskentelevänsä samaan juttuun liittyvien ihmisten parissa.

 

Se mikä teki tästä teoksesta selkeimmin erilaisen aikaisempiin osiin verrattuna oli Ariannan työnkuvan muuttuminen ja Areksen astuminen hänen rinnalleen toiseksi ja ehkä jopa selkeämmäksi päähenkilöksi. Alussa Ares esiintyi tarinassa jopa siinä määrin, että aloin jo miltei epäillä onko tämä todella jatkoa Arianna-sarjaan. Olisinkin kaivannut Ariannalle selkeämpää päähenkilön roolia tässä teoksessa, sillä sarja kuitenkin kantaa hänen nimeään. Rikosjuonen puitteissa tämä tarina kuitenkin oli ihan yhtä mielenkiintoinen kuin aikaisemmatkin osat ja mielestäni kuvio oli taitavasti punottu ja melko yllättäväkin, sillä epäiltyjen ja heidän läheistensä taustoista paljastui monenmoisia asioita, joita en olisi osannut arvata. Ja vaikka Arianna olikin teoksessa mielestäni hieman taka-alalle jäävä päähenkilö, niin lopussa jälleen kerran Vala yllättää ja paljastaa muistinmenetystä potevan Ariannan menneisyydestä jotakin sellaista, joka viimeistään nyt keikauttaa monen asian päälaelleen. Eli seuraavaa osaa todellakin odotellessa!

 

♠♠♠♠

Sinun tuoksusi

Irene Cao: Sinun tuoksusi - Aistien trilogia 2

233 s., Gummerus 2015

alkup. Io ti sento, 2013

suom. Leena Taavitsainen-Petäjä

 

Luettuani elokuussa Irene Caon Aistien trilogian avausosan Sinun katseesi, päätin jossain vaiheessa tutustua myös trilogian seuraaviin osiin. Sinun katseesi oli mielestäni sujuvasti etenevä ja monipuolinen teos, jota on sävytetty monilla aistivoimaisilla asioilla, kuten maut, värit ja tuoksut. Odotin samaa "rehevyyttä" myös tältä trilogian toiselta osalta Sinun tuoksusi, mutta tämä osoittautui mielestäni avausosaa paljon latteammaksi teokseksi.

 

Leonardon jälkeen Elena on muuttunut nainen. Hän on löytänyt paitsi naisellisuutensa myös kykynsä nauttia elämästä kaikkia aistejaan käyttäen, ei pelkästään restauroijan työtä tehden ja näkökykyään äärimmilleen virittäen. Kiihkeän suhteen kariuduttua Elena päätti aloittaa alusta, ja niin hän muutti Roomaan, jossa elämä tuntuu lopultakin loksahtavan taas uomiinsa: hänellä on töitä ja ennen kaikkea hänellä on toimiva parisuhde. Kaikki mullistuu, kun Leonardo palaa kuvioihin eikä hän aio jättää Elenaa rauhaan.

 

Sinun tuoksusi on yhtä kamppailua, kun Elena yrittää tasapainoilla kahden erilaisen rakkauden välillä. Hän rakastaa miesystäväänsä, jota hän kunnioittaa, jonka rinnalla hän tuntee olonsa tasaveroiseksi ja jonka kanssa kaikki on vain niin mutkatonta ja helppoa.  Samalla hän tuntee edelleen vahvasti myös Leonardoa kohtaan, eikä kyse ole pelkästä intohimosta ja lihallisuudesta - Leonardo vetää häntä puoleensa kuin magneetti. Elenan ajatukset kiertävät kehää ja loppujen lopuksi hän ei enää pysty vastustamaan Leonardoa, eikä hän välttämättä haluaisikaan pystyä. Loppujen lopuksi Elena tajuaa olevansa paljon pahemmin eksyksissä kuin ennen muuttoaan Roomaan.

 

Siinä missä trilogian avaus oli tulvillaan aistivoimaisia asioita ja niitä maalailtiin huolella, keskittyy tämä kirja enemmän ihmissuhteisiin ja Elenan tunteisiin. Taide tuntuu jäävän toissijaiseksi, samoin kulinaristiset elämykset. Eroottista latausta tästä kirjasta kuitenkin löytyy, onhan kyseessä eroottinen trilogia, mutta mielestäni sitäkin on verrattain vähän edelliseen osaan nähden. Elenan ajatuksenjuoksun seuraaminen on välillä miltei ahdistavaa, etenkin kun hänen tekonsa johtavat pitkälti kohti ikävyyksiä. Siitä huolimatta Elena ei osaa kieltäytyä, vaan leijuu kuin sumussa muutamien huuman hetkien vuoksi. Teos oli kuitenkin sujuvalukuinen ja tarina kantoi koko ajan, joten kyllä tämän nyt luki ilman sen suurempia ongelmia, vaikka odotinkin tästä enemmän avausosan kaltaista tarinaa.

 

♠♠♠

Sinun katseesi

Irene Cao: Sinun katseesi - Aistien trilogia 1

291 s., Gummerus 2015, 2.p.

alkup. Io ti guardo, 2013

suom. Leena Taavitsainen-Petäjä

 

Nyt kesällä kirjastossa kyseltiin muun muassa Irene Caon teoksia, joten päätin itsekin klikkautua varausjonon jatkoksi ja ottaa selvää, mistä hänen ilmeisesti jokseenkin suosituksi tulleessa trilogiassaan on kyse. Sinun katseesi avaa Aistien trilogia -nimisen eroottisen sarjan, jonka jatko-osatkin löytyvät jo suomennettuina.

 

Trilogian pääosassa on 29-vuotias Elena, joka suhtautuu työhönsä antaumuksella eikä hän voi sietää häiriötekijöitä työssään. Nyt hänellä on työn alla erään venetsialaisen palatsin vanha fresko, jota hän restauroi. Palatsin omistaja ilmoittaa hänelle yllättäen, että hänen uuden ravintolansa keittiömestari muuttaa palatsiin asumaan. Ajatus on Elenalle sietämätön, mutta eipä hän oikein voi vastaankaan sanoa - eihän talo hänen ole. Kun Leonardo muuttaa palatsiin, Elena huomaa, että hän onkin hyvin kiehtova tyyppi, joka ykskaks valloittaa Elenan ajatukset kokonaan.

 

Leonardo ja Elenan tuttavuudesta saa alkunsa matka, jonka varrella Elena löytää naisellisen puolensa, kulinaristiset nautinnot sekä oppii käyttämään muitakin aistejaan kuin äärimmilleen virittynyttä ja restauroijan työssä tuiki tärkeää näköaistiaan. Elena muuttuu tai ehkä löytää oman sisimmän olemuksensa, mutta kaikki läheiset eivät ole asiasta kovin innoissaan.

 

Itse pidin tästä kirjasta ja sen lukeminen sujui oikein sutjakkaasti, vaikka teksti olikin oikeasti todella pientä. Joten italialainen miljöö on kuvattu tässä teoksessa todella hyvin ja se sopii teoksen aistikkaaseen tunnelmaan. Tätä lukiessa mietin, että miksiköhän ihmeessä minä muka pidin Fifty Shadesista niinkin paljon kuin mitä pidin, sillä tämän avausosan perusteella Aistien trilogia on paljon mielenkiintoisempi ja monipuolisempi. Esimerkiksi mielikuvitusta tässä on moninverroin enemmän ja tässä teoksessa on paljon muutakin kuin vain eroottista latausta ja eroottisia kohtauksia, joissa niissäkään ei näy jatkuvaa samojen asioiden toistoa. Tämä ensimmäinen osa päättyy aika jännällä tavalla enkä minä ainakaan oikein osaa aavistaa, että miten seuraava osa voisi alkaa. Taidanpa jossain vaiheessa ottaa siitä selvää ja lukea trilogian loputkin osat!

 

♠♠♠♠

Dekkariviikko: Tuomitut

Vera Vala: Tuomitut

457 s., Gummerus 2015

Arianna de Bellis tutkii, osa 4

Vera Valan uuden dekkarin ilmestymisestä on alkanut muodostua minulle jonkinlainen "tapaus", sillä vaikka en erityisen paljon dekkareita luekaan enkä koe sitä itselleni välttämättä kovin läheiseksi genreksi, niin uuteen Arianna de Bellis tutkii -dekkariin tarttuu aina mielellään. Tuomitut on dekkarisarjan neljäs osa. Vala säilyttää edelleen yhtä tasaisen varman otteensa kuin sarjan aikaisemmissakin osissa, vaikka tässä kirjassa kulkeekin oikeastaan kaksi erillistä ja samalla toisiinsa kietoutuvaa juonta sen lisäksi, että sarjalle tunnusomaisesti tämäkin teos sisältää paljon erilaisia yksityiskohtia.

Tällä kertaa Arianna ryhtyy selvittämään asiaparinsa Angelon avustuksella Torinossa tapahtunutta katoamistapausta, jonka selvittämiseen toimeksianto tulee Ariannan sukulaisilta. Näyttää siltä, että kadonnut Rosalina on mahdollisesti liittynyt outoon lahkoon ja hänen henkensä saattaa olla vaarassa. Samaan aikaan Torinossa kuohuu, kun useampi pappi löytyy surmattuna ja kaikki viittaa sarjamurhaajaan, joka aikoo jatkaa työtään edelleen. Pappisurmia on tutkimassa poliisin ohella myös Ariannan veli Ares. Näyttää siltä, että Rosalinan lahkolla saattaa olla jotain kytköksiä Torinon pappisurmiin.

Kirjoitin sarjan edellisestä osasta Villan Sibyllan kirous, että jännittävyysaste on noussut ja lukijalta vaaditaan enemmän ajatustyötä, kun leppoisat lenkkeily- ja ruoanlaittohetket on rajattu teoksessa minimiin ja keskitytään enemmän itse rikokseen. Tässä teoksessa Vala näyttää taas kuvaavan enemmän myös Ariannan arkipäivää, mutta edelleen tarina keskittyy hyvin tiiviisti rikokseen. Tapahtumat keskittyvät vain muutamiin päiviin ja tunnelma on hyvin latautunut. Mielenkiintoisena pidin erityisesti kahden alunperin erilliseltä vaikuttavan juonen punoutumista toisiinsa sekä Ariannan isoveljen, pappi Areksen, nostamista hyvin keskeiseksi hahmoksi. Kiinnostavia olivat myös erilaiset kultit ja katolisen kirkon kiemurat.

Tapahtumat keskittyvät tiiviisti pappisurmiin ja Rosalinan katoamiseen liittyviin tutkimuksiin, mutta myös Ariannan elämän kiemuroita päästään tarkastelemaan. Raskaana oleva Arianna on pettänyt rakastettuna Bartolomeon luottamuksen ja hän kamppailee ristiriitaisten tunteidensa parissa, sillä Bartolomeo ei näytä olevan enää kiinnostunut muusta kuin syntymättömän lapsensa hyvinvoinnista. Samaan aikaan Ariannaa kalvaa huoli siitä, onko el Lobon varoitus Ariannan ja syntymättömän lapsen mahdollisesta hengenvaarasta aiheellinen. Myös Ariannan menneisyydestä tuntuu kumpuavan yhä uusia tietoja ja muistinmenetyksen kattavalta ajalta paljastuu asioita, jotka yllättävät. Tässä romaanissa ollaan kuitenkin ennen kaikkea nykytilanteessa eikä keskitytä niin paljon muistinmenetyksen aikoihin kuin edellisissä osissa. Ratkaisu on virkistävä.

Valan dekkareissa olen pitänyt paljon siitä, miten taidokkaasti hän ottaa mukaan runsaasti yksityiskohtia muun muassa italialaisesta kulttuurista ja historiasta sekä antiikin mytologiasta ja luo samalla lukijalle helposti ymmärrettävän kokonaisuuden. Italia näyttäytyy Valan dekkareissa hyvin kiehtovana paikkana, ja jälleen kerran en voi muuten kuin uteliaana odottaa millaisia vaiheita seuraavassa dekkarissa Ariannan tielle osuu. Tuomitut on epäilemättä mielestäni mielenkiintoisin Arianna de Bellis tutkii -dekkari ja loppuhuipennus suorastaan salpasi hengen. Mahtavaa!

♠♠♠♠♠

Villa Sibyllan kirous

Vera Vala: Villa Sibyllan kirous

426 s., Gummerus 2014

kansi: ?

Villa Sibyllan kirous on kolmas osa Arianna de Bellis tutkii -dekkarisarjaan. Olen pitänyt sarjan aikaisemmista osista (Kuolema sypressin varjossa ja Kosto ikuisessa kaupungissa) paljon, eikä tämäkään osa jäänyt edeltäjiään huonommaksi.

Kosto ikuisessa kaupungissa päättyi mitä jännittävimmällä tavalla, mikä kyllä takasi sen, että tätä kirjaa on todella odotettu. Tässä teoksessa lukija saa hyvin vastauksia pohdituttamaan jääneisiin kysymyksiin, jotka liittyvät etsivä Arianna de Bellisin yksityiselämään ja erityisesti aikaan, jolta dramaattinen muistinmenetys häntä suojelee. Mielestäni Ariannan menneisyyttä ei ollut aina kovin sulavasti kuvattu, vaan hänestä ilmeni yhtäkkiä asioita, jotka tuntuivat jotenkin irrallisilta sen hetkisiin tapahtumiin nähden. Nyt kuitenkin moni menneisyyden solmu on auottu ja palat loksahtelevat kohdilleen, vaikka edelleenkin hänestä jää selvitettävää seuraaviinkin osiin.

Tämän teoksen varsinainen keissi saa alkunsa, kun asianajajaperheen huvila yritetään ryöstää. Talon emäntä on jo pidemmän aikaa saanut uhkauskirjeitä, eikä ryöstöyritys ainakaan paranna hänen mielenrauhaansa. Niinpä hän pyytää apua Ariannalta, joka ryhtyy selvittämään kuka haluaa vahingoittaa perhettä ja mistä syystä. Uhkailijaa jäljittäessään Arianna törmää muinaiseksi luultuun kulttiin sekä rikollisliigaan, mutta myös talouselämän korruptoituneisuuteen ja kieroiluun.

Mielestäni Vala on kehittynyt juonenpunojana hyvin, sillä vaikka hänen aikaisemmatkin dekkarinsa ovat pitäneet mielenkiintoani yllä, niin Villa Sibyllan kirous vei huomioini täysin. Jotenkin myös tyyli on muuttunut vakavammaksi ja lukijalta enemmän ajatustyötä vaativaksi, mikä ei suinkaan ole huono asia. Paras luonnehdinta voisi olla, että jännittävyysaste on noussut eikä Ariannan seikkailut ole enää ihan niin kevyttä luettavaa kuin aiemmin: sellainen leppoisa lenkkeily ja ruoanlaitto on tarinassa rajattu minimiin ja tapaus vie Ariannaa mitä erikoisempiin tilanteisiin. Muutoin Vala on säilyttänyt aikaisemmista osista tutun kerrontarakenteensa siinä missä kykynsä yllättää lukijansa täysin.

Pidin tapaukseen sujutettua antiikin aikaista kulttia oikein mielenkiintoisena lisänä tähän teokseen. Vala osaa maustaa tarinoitaan hyvin peri-italialaisilla asioilla, jotka ainakin minua kiehtovat. Ne syventävät miljöön yhteyttä tapahtumiin, ja se on kyllä Valan kirjoissa hoidettu aina täydelleen. Sen sijaan talouselämän lonkerot olivat mielestäni välillä hieman vaikeatajusia, vaikka en kyllä ole muutenkaan mikään ekonomianero.

Kokonaisuutena Villa Sibyllan kirous on kiehtova dekkari, joka nappaa lukijan erinomaisesti otteeseensa. Vala kirjoittaa pääsääntöisen sujuvasti, vaikka edellä kuvaamani Ariannan taustojen paljastuminen tuntui välillä hieman irralliselta. Harmillista muuten sujuvassa dekkarissa on myös selkeä hutilointi oikoluvussa. Tämä kirja vilisti erilaisia virheitä, kuten toistoa ja puuttellisesti muokattuja lauseita. Se hieman himmensi lukunautintoani, mutta onneksi ei täysin vienyt huomioitani itse tarinasta.

♠♠♠♠½

Kosto ikuisessa kaupungissa

Vera Vala: Kosto ikuisessa kaupungissa

350 s., Gummerus 2013

kannen suunnittelu: Eevaliina Rusanen
arvostelukappale

Sain tänään luettua loppuun Vera Valan uutuusdekkarin Kosto ikuisessa kaupungissa, joka jatkaa Kuolema sypressin varjossa -teoksesta tutun Arianna de Bellisin tutkimusten sarjaa. Olin odottanut tätä kirjaa suurella mielenkiinnolla, sillä pidin KSV:sta todella paljon. Kosto ikuisessa kaupungissa lunasti odotukseni, joita turhaan yritin hillitä mahdollisen pettymyksen pelossa. Vaan olisihan se pitänyt tietää, että Ariannan vaiheet ja työ pitävät mielenkiinnon yllä kirjan viimeiseen sivuun asti, kuten viimeksikin.

Arianna saa puhelun parlamentaarikko Anna Lucarellilta, joka pyytää yksityisetsivää selvittämään onko hänen sisarpuolensa Laura vaarassa. Kun Laura löydetään kuolleena, alkaa Arianna potea syyllisyyttä: toimiko hän jotenkin väärin, kun ei tarpeeksi pontevasti vaatinut kääntymään turvamiesten puoleen? Arianna päättää jatkaa tutkimuksia Lauran elämän suhteen, vaikka Anna kieltääkin. Arianna ei luovuta, sillä hän huomaa jutun olevan paljon mutkikkaampi kuin aluksi vaikuttikaan.

Pidin jo sarjan ensimmäisessä osassa kovasti siitä, miten Vala jakaa tutkimusten etenemisen päivien mukaan: lukijan on helppo pysyä mukana ja tapaus ei tunnu etenevän liian kovalla vauhdilla. Lisäksi oli hienoa, että edelleenkin lukijalla oli mahdollisuus välillä kurkistaa muidenkin kuin vain päähenkilön pään sisään. Erityisesti syyllisen pään sisään kurkistaminen oli kutkuttavaa, sillä koko ajan yritin etsiä viitteitä siitä, kuka syyllinen sitten on. Ja luulin jo tietäväni, vaan en tiennytkään. Lopputulos yllätti taas.

Ariannan hahmon kuvaus laajenee tässä kirjassa mielestäni paljon edelliseen verrattuna. Se on hyvä ratkaisu, sillä hänen vaiheidensa asteittainen valottuminen ja siltä pohjalta myös luonteenlaatunsa selviäminen auttaa seuraamaan kirjaa, sillä lukija pystyy paremmin kuvittelemaan hänen hahmonsa silmiensä eteen. Ariannan menneisyyden salaisuudet eivät tuntuneet niin järkyttäviltä kuin odotin ensimmäisen osan nojalla, mutta toisaalta ehkä seuraava osa jo räjäyttää pajatson? Mene ja tiedä, sitä kuitenkin odotellessa.

Kirjoitin KSV:n arviossani, että henkilöhahmoja on ihan liikaa ja siksi seuraaminen hankaloituu. Mielestäni Vala on ottanut tästä kritiikistä opikseen (tosin tuskin hän nyt vain jonkun Jonnan mielipidettä kuunteli), sillä henkilöhahmoja on vähemmän ja siksi heidän seuraamisensa, muistamisensa ja heidän ajatusmaailmansa ymmärtäminen oli paljon helpompaa kuin ensimmäisen osan hahmojen. Lisäksi tietyt hahmot, kuten Bartolomeo, Angelo ja Ermes olivat jo tuttuja nimiä, joten ehkä silläkin oli osansa siinä, että nimissä oli helppo pysyä kärryillä.

Mielestäni italialainen kulttuuri ja sen tavat sekä miljöö on kuvattu tiedolla ja taidolla.  Vala  myös punoo juonta taitavasti. Se tihenee välillä niin jännittäväksi, että silmät alkavat kiitää riveillä huomaamatta yhä nopeammin ja nopeammin, kun haluaa vain tietää, että miten tilanne ratkeaa. Ariannan joutuminen vaaratilanteisiin ja siten tunnelman tiivistyminen oli myös mielestäni toteutettu jotenkin paremmin, se ei enää häirinnyt minua millään lailla, toisin kuin KSV:ssa. Valalla on sana hallussa.

Tarina itsessään ei mielestäni ollut ihan niin mielenkiintoinen kuin KSV:ssa, mutta Ariannan yksityiselämän tapahtumat paikkaavat sen aukon loistavasti. Jotenkin syyllisen selviäminen ja tapauksen loppuratkaisu jäi mielestäni hieman pintapuolisesti kerrotuksi, jotenkin asiaa ei käsitelty loppuun asti: mitä nyt tapahtuu asiaan liittyneille hahmoille? Pakko on kuitenkin sanoa, että kirja päättyy todella yllättävästi, se suorastaan vaatii lukijaansa lukemaan myös jatko-osan. Vala tosiaan osaa vangita lukijansa huomion ja asettaa hänet odotuksen valtaan.

♠♠♠♠½

Kuolema sypressin varjossa

Vala, Vera: Kuolema sypressin varjossa

359 s., Gummerus 2012

Olen saattanut jo joskus aikaisemminkin todeta täällä blogissani, että en oikeastaan lue dekkareita muutoin kuin kesällä ja silloin vain muutaman. En yksinkertaisesti pysty lukemaan dekkareita kovin paljon, sillä lukuinnostus usein kärsii siitä. Vaikka nyt ei ole kesä ja tämän vuoden dekkarikiintiöni on huomattavasti täydempi kuin aikaisempina vuosina, täytyi tämä saada käsiini. Italiaan sijoittuva dekkarisarjan avaus vaikutti sen verran lupaavalta esikoisteokselta, että pakko oli kokeilla. Tästä teoksesta kuulin alun perin kirjallisuuspiirissä, mutta sitten huomasin monessa blogissa kirjoitettavan tästä. En lukenut arvioita, koska halusin antaa tälle teokselle yllättämisen mahdollisuuden. 

Teoksen päähenkilö Arianna de Bellis saa toimeksiannon selvittää Tolfa -nimisen pikkukylän rauhaa rikkoneen nuoren amerikkalaisnaisen murhan. Ariannan palkkaa murhatun naisen lanko, eikä kaikki ihan hyväksy pyyntöä: murhan uhriksi joutuneesta Lilystä kun ei liiemmin Tolfassa pidetty. Kun Arianna selvittää Lilyn murhaa, paljastuu samalla osia hänen omasta menneisyydestään.

Mielestäni tässä teoksessa oli erinomainen rakenne: yksi luku piti sisällään yhden päivän tapahtumat, mikä helpotti juonen seuraamista. Lisäksi oli mielenkiintoista päästä välillä muidenkin kun vain päähenkilön pään sisään, kun jokaisen luvun lopussa oli jonkun toisen näkökulmasta kuvattuja asioita. Minua ilahdutti se ehkä siksikin, että se antaa lukijalle aika mainiosti tilaisuuden ratkoa tapausta myös itse. Ja siltikin loppu yllättää!

Päähenkilö on mielestäni mielenkiintoinen hahmo, koska hänestä selviää pala palalta jotain uutta: ja aluksi minun oli vaikea jopa kuvitella hänen ulkonäköään ja ikäänsä, koska paljon asioita jää varjoon. Pelkästään se ettei päähenkilöstä paljasteta kaikkea takaa jatko-osienkin yllättävyyden ja herättää mielenkiintoa.

Kirjan miinuspuolena on näen sen, että itselläni oli ainakin alussa vaikeuksia seurata kuka henkilö olikaan kukakin ja mitä tekemistä kenelläkin oli kenenkin kanssa, koska nimet ovat italialaisia ja niitä on paljon. Ehkä tähän verkkoon on liitetty liian paljon ihmisiä, vaikka toisaalta se tuokin juoneen paljon uusia puolia ja tekee rikoksen selvittämisestä mielenkiintoisempaa.

Enkä ymmärrä mikä siinä on, mutta nykydekkareissa (joiden tuntemukseni on kehnoa) aina sankarin tai sankarittaren pitää joutua vaaraan. Niin on tässäkin. Miksi, oi miksi? Mielestäni poikkeaminen tästä valtavirrasta voisi antaa mahdollisuuden erottua massasta. En nyt suoranaisesti sano, että tämä piirre juuri tässä kirjassa kauheasti häiritsi, mutta halusin kuitenkin mainita sen. 

Yhteenvetona sanoisin, että oikein mainio sarjan avaus ja esikoisteos. Tulen aivan varmasti lukemaan myös jatko-osat. Melkein tekisi mieli sanoa, että tässäpä on vähän niin kuin "naisten Vares", sillä uskon tämän saavuttavan suosiota Reijo Mäen Varesten lailla. Kaikki eivät tätä ehkä pidä kohteliaisuutena, mutta sellaiseksi se on tarkoitettu: tällä sarjalla on varmasti potentiaalia, vaikka Italia miljöönä voi ehkä jarruttaa suosiota: samaistuminen maisemiin ja hahmoihin on vaikeampaa. Jos haluatte lukea dekkarin, harkitkaa tätä!

♠♠♠♠½