Hovimäki: Oolannin sodasta sortovuosiin

Anna-Lisa ja Carl Mesterton, Kirsti Manninen, Jussi-Pekka Aukia:

Hovimäki - Oolannin sodasta sortovuosiin

415 s. + Hovimäen aikaan s. 417-431

Gummerus 2004, 2.p.

perustuu samannimiseen tv-sarjaan

kirjasarjan neljäs osa

 

Aloitin viime keväänä minulle rakkaan Hovimäki-sarjan uudelleenluvun. Luin kolmannen osan kesäkuussa ja siitä vierähtikin aikaa nyt tähän helmikuuhun saakka ennen kuin neljänteen osaan tartuin. Nuorempana luin Hovimäet aina ahmimalla peräkkäin, mutta nykyään on niin paljon kirjoja lukulistalla, että uusintaluvut joutuvat odottamaan. Osittain pitkä aikaväli selittyy myös sillä, että tämä ajanjakso Oolannin sodasta sortovuosiin on minulle epämieluisin niin kirja- kuin tv-sarjassakin, joten lukeminen lykkääntyy myös makuasian vuoksi.

 

Tämä teos siis käsittää vuodet 1851-1896. Ajanjakso on pitkä ja hovimäkeläisten vaiheisiin mahtuu paljon kaikenlaista niin hyvässä kuin pahassakin. Kirja kuvaa tapahtumia laajemmalla aikavälillä kuin tv-sarjan tuotantokausi, joten muutamaan kysymykseen tulee tätä teosta lukiessa vastaus. Minulle tämä kirja on kuitenkin epämieluisin muutamasta syystä, jotka oikeastaan vasta nyt tämän ties monennenko lukukerran jälkeen pystyn erottelemaan. Yksi syy on hahmot, joista muutama vähemmän miellyttävä astuu kuvioihin ja useampikin tuttu ja pidetty hahmo kuolee. Toinen syy on miljöö, sillä tämä teos sijoittuu melko pitkälti Helsinkiin tai muualle maailmalle eikä niinkään Hovimäelle. Kolmanneksi syyksi mainitsen tunnelman, joka ei mielestäni ole kovinkaan mukava, vaikka niin kartanolaisille kuin sepän perheellekin tapahtuu positiivisiakin asioita.

 

Hovimäellä siis tapahtuu niin hyvässä kuin pahassakin. Lindhofien perhettä kohtaa onnettomuus toisensa perään, kun ensin perheen nuorin lapsi Carl Erik menehtyy, Wilhelm joutuu lähtemään maasta pidettyään humalassa venäläisvastaisen maljapuheen, Carl Magnus loukkaantuu pahoin lasihytin palossa ja menehtyy ja sitten menehtyy vielä koko perheen kantava voima Johanna-rouva. Myös Marie kohtaa pettymyksiä elämässään eikä Wilhelmkään löydä lopullista onnea, jonka hän mielestäni ansaitsisi. Sepän perheessä emännän menehdyttyä nuori Katri joutuu ottamaan vastuun kaikista taloustöistä eikä asiaa helpota muistamaton Stina-muori, jota pitäisi vahtia kaiken työn lomassa. Mutta on myös positiivisia käänteitä, kun niin Katri kuin veljensä Juhokin pääsevät opiskelemaan, Marie pääsee maailmalle oppimaan lisää maalaamisesta ja Wilhelm astuu isännän saappaisiin varmoin ottein.

 

Wilhelm on tässä sarjassa yksi niistä hahmoista, jotka minua eniten surettivat. Hän olisi ansainnut todellisen ja kestävän onnen, sillä avioliitto oikukkaan Vavan kanssa ei sitä hänelle tuo. Wilhelm on pystyvä isäntä ja hän olisi tarvinnut rinnalleen samanlaisen emännän kuin Magnuksella oli aikoinaan Johanna. Vava sen sijaan ei välitä muusta kuin itsestään enkä voi olla tuntematta häntä kohtaan vastenmielisyyttä, sillä hänen sisimpänsä paljastuu hyvin katalaksi. Vava ei ollut kartanon emännäksi alunperinkään yhtään sen sopivampi kuin Wilhelmin oma Hanna-äiti, mutta eri syistä. Hahmoista suosikkieni kärjessä säilyy edelleen Sepän Erkki, joka kohtelee kaikkia tasapuolisesti. Siitä syystä tuntuukin haikealta, että tässä teoksessa sanotaan hyvästit paitsi Erkille myös monelle muulle tutuksi tulleelle hahmolle, kuten Carl Magnukselle, Johannalle ja Anna-mamsellille. Erityisen ikävää on luopua Johannasta ja Annasta, jotka ovat olleet vuosikymmeniä kartanon elämän keskushahmoja ja vahvoja tukipilareita, joita ilman Hovimäen tunnelma on ratkaisevasti erilainen. Palvelusväki alkaa haipua taka-alalle, kun ennen taas he elivät läheisesti mukana kartanolaisten elämässä. Taloudenpitokin tuntuu olevan epävakaampaa Wilhelmin vakaasta isännyydestä huolimatta.

 

Hovimäen tunnelma siis muuttuu ja miljöö keskittyy muutenkin  pitkälti Helsinkiin. Tuntuu, että kartanomiljöö jää hyvin toissijaiseksi, kun taas aiemmin Hovimäki on ollut nimen omaan koko tarinan sydän. Myös historiallisena ajanjaksona tämä on mielestäni jotenkin puuduttava: toki britit hätyyttävät satamakaupunkeja, usean vuosikymmenen jälkeen järjestetään vihdoin valtiopäivät, koulujärjestelmälle luodaan pohja ja kohdataan hirveät nälkävuodet, mutta todellista toimintaa on kuitenkin kovin vähän ja osittain hovimäkeläisten vaiheiden nivoutuminen historiallisiin tapahtumiin on hieman epäluontevan oloinen. Muutoin ajanjaksona tämä on kuitenkin siinä mielessä kiintoisa, että hovimäkeläisille tapahtuu koko ajan jotain mullistavaa, joka muuttaa jopa käsityksiäni joistakin hahmoista. Esimerkiksi voisin mainita, että lapsena sarjaa ensimmäistä kertaa katsoessani Vava oli kiehtova hahmo, sillä hän oli niin kovin erilainen kuin kartanon aiemmat emännät. Nykyään tuo erilaisuus ei kiehdo, vaan lähinnä harmittaa niin Wilhelmin kuin kartanonkin puolesta.

 

Mielestäni teoksen päällimmäinen tunnelma on jotekin ankea ja se tietysti syö intoani niin tätä kirjaa kuin samaa ajanjaksoa käsittelevää tuotantokauttakin kohtaan. Ankeus johtunee suurimmaksi osaksi siitä, että teoksessa on niin paljon kuolemaa ja huolen varjot häivähtävät itse kunkin yllä. Onnen hetket ovat loppujen lopuksi melko ohikiitäviä. Tunnelma tuntuu osittain myös hieman hätäiseltä, sillä teoksen loppupäähän on ympätty monien vuosien edestä tapahtumia melko suppeaan tilaan. Ymmärrän toki, että sillä on haluttu kuroa umpeen tuotantokausien väliin jääviä aikoja, mutta mielestäni niiden kertomiseen olisi voinut kuitenkin panostaa enemmän. Hienoa on kuitenkin se, että teos antaa vastauksen monille kysymyksille, kuten mikä oli Esterin kohtalo, mitä Paulin elämässä tapahtuu ja miten helsinkiläiset Ingbergin sisarukset päätyvät Hirvikoskelle asumaan.

 

Vaikka olenkin nyt purkanut tuntemuksiani, on tämäkin osa mielestäni sarjaan sopiva ja sillä on ehdottomasti arvonsa kokonaisuudessa. Onnekseni voin kuitenkin todeta, että pidän kirjasarjan viidennestä osasta melkoisesti enemmän kuin tästä, sillä siinä on jo ehtinyt tottua ajatukseen kartanosta erilaisena kuin aiemmin. Siinä myös kuvioihin astuu vahvemmin sellaisia hahmoja, joista opin pitämään paljon, kuten Ruth, Felix ja Otto-pehtoori. Vaan siitä lisää sitten ajallaan!

 

Sarjan aiemmat osat ovat Ruotsin vallan iltarusko, Keisarin auringon alla ja Heräämisen aika.

Hovimäki: Heräämisen aika

Anna-Lisa ja Carl Mesterton, Kirsti Manninen, Jussi-Pekka Aukia:

Hovimäki - Heräämisen aika

278 s. + Hovimäen aikaan s. 279-304

Gummerus 2004, 3.p.

perustuu samannimiseen tv-sarjaan

kirjasarjan kolmas osa

 

Hovimäki: Heräämisen aika valottaa tapahtumia, jotka jäävät televisiosarjan toisen ja kolmannen tuotantokauden väliin. Tässä kirjassa moni asia täydentyy ja muistan, että käsitykseni joistakin asioista muuttui, kun olin ensimmäistä kertaa lukenut tämän teoksen. Vastauksensa saa myös moni kysymys, joita ainakaan minä en tv-sarjaa katsoessani edes huomannut ajatella: miksi Sepän Erkki ei mennyt naimisiin, millainen oli Esterin tie kartanon emännäksi, kuinka Volodja sopeutui Hovimäelle ja niin edelleen.

 

Heräämisen aika kattaa ajanjaksona vuodet 1834-1847, jolloin Suomessa alettiin vähitellen heräämään kansallistuntoon. Kauppa kukoisti, Suomi Venäjän autonomisena osana kehittyi ja muun muassa Saimaan kanavaa alettiin rakentaa. Elämä oli verrattaen rauhallista eikä Venäjältä kuulunut minkäänlaisia hälyttäviä merkkejä. Maassa oli siis verrattaen rauhallista, mutta Hovimäellä tapahtui kuitenkin paljon. Ester palasi leskikapteenskana Pietarista ja asettui Hovimäelle, mutta aivan helposti ei hän emännäksi kartanoon päässyt. Kun kaiken olisi lopulta pitänyt olla hyvin, kohtasivat hovimäkeläiset monia menetyksiä ja kipeimmin ne tuntuivat osuvan Sepän sukuun. Kartanolla Carl Magnus ei näyttänyt parantaneen tapojaan, vaan surut ajoivat hänet eroon Esteristä, jota hän kuitenkin oli aina rakastanut.

 

Minä pidän kovasti tästä kirjasarjan kolmannesta osasta, vaikka joissakin kohdin siinä mielestäni sorrutaan hienoiseen ylimalkaisuuteen ja asioita kiidätetään eteenpäin vimmattua vauhtia. Jälkimmäinen tunne saattaa johtuu kyllä siitäkin, että Heräämisen aika on huomattavasti lyhyempi kuin sarjan muut kirjat. Eniten kuitenkin pidin tämän kirjan tunnelmasta ja siitä, että Sepän Erkki pääsee tässä melkoisen merkittävään asemaan ja nousee Sepän suvusta selkeästi näkyvimmäksi hahmoksi. Erkki on aina ollut hahmona sellainen, josta olen pitänyt, joten on mielenkiintoista kuulla tarkemmin hänen vaiheistaan: tv-sarja kun keskittyy hyvin pitkälti kuitenkin kuvaamaan elämää Hovimäellä ja Lindhofien välittömässä vaikutuspiirissä, kun taas Erkki kulki paljon maailmalla.

 

Yksi syy siihen, miksi pidän tästä teoksesta, lienee se, että tässä herää taas toiveikas tulevaisuuden odotus. Kartanon asiat tuntuvat sujuvan Carl Magnuksen heikkouksista huolimatta, sillä onhan hänellä aisaparinaan vastuullinen lapsuudenystävä Erkki. Lasiruukki kehittyy, elämä jatkuu menetyksistä huolimatta ja tulevaisuutta voi tähytä luottavaisin mielin. Kaikista takaiskuista huolimatta päällimmäinen tunnelma on siis valoisa ja myönteinen, tulevaisuuteen uskova.

 

Tässä teoksessa ei myöskään nouse esiin sellaisia hahmoja, jotka aiheuttaisivat ärsytystä tai olisivat mitenkään erityisen luotaantyöntäviä. Tähän mennessä Carl Magnuksen periluonteen puutteisiin ja heikkouksiinkin on jo ehtinyt tottua, niin että ne eivät aiheuta mitään suurempaa turhautumaa. Joskus silti miettii, että eikö hän todellakaan osaa olla onnellinen siitä mitä on saanut, sillä aina veri kuitenkin vetää muualle kaiken tärkeän ohitse. Esterissäkin ilmenee joitakin piirteitä, jotka ehkä hieman yllättävät, sillä hän osoittautuu yllättäen melko herkäksi ja lempeäksi hahmoksi, kun tähän mennessä hän on näyttäytynyt lähinnä vahvana ja vankkumattomana persoonana. Siispä kuten sanottu: tämä teos muutti aikoinaan joitakin käsityksiäni asioista.

 

Sarjan aiemmat osat ovat Ruotsin vallan iltarusko ja Keisarin auringon alla.

Hovimäki: Keisarin auringon alla

Anna-Lisa ja Carl Mesterton, Kirsti Manninen, Jussi-Pekka Aukia:

Hovimäki - Keisarin auringon alla

403 s., + Hovimäen aikaan s. 404-416

Gummerus 2004, 3.p.

 perustuu samannimiseen tv-sarjaan

kirjasarjan toinen osa

Kirjoitin maaliskuussa Hovimäki-kirjasarjan ensimmäisestä osasta ja lisäksi kuvailin suhdettani sarjaan. Siinä missä ensimmäinen tuotantokausi ja kirja ovat olleet aina suosikkejani, on jotenkin tämä toinen tuotantokausi ja kirja kuulunut niihin epämieluisimpiin. Pidän kyllä tästäkin ajanjaksosta Hovimäen väen elämässä ja se kietoutuu mielenkiintoisesti todellisiin historian tapahtumiin, kuten kyllä muutkin teokset, mutta jostain syystä en ole ikinä suhtautunut tähän tuotantokauteen kovin innokkaasti.

Keisarin auringon alla kuvaa vuosia 1822-1833 eli ajanjaksoa johon mahtui mm. Turun palo, Helsingin kohoaminen keskeisimmäksi kaupungiksi, paha koleraepidemia ja uskonnollinen herännäisyys. Kartanolaisille tämä aika merkitsee myös oman suunnan etsimistä, avioliittoja ja yritteliäisyyttä. Ajanjaksolle mahtuu siis kaikkea mielenkiintoista eivätkä Hovimäen väen muutkaan vaiheet kalpene tämän kaiken rinnalla, onhan heidän elämänkohtaloissaan paljon erilaisia vaiheita. Koska kaikki tällaiset avut ovat kunnossa mielenkiinnon herättämisen kannalta, syytän "epämielenkiintoisuudesta" hahmoja ja yleistä ilmapiiriä.

Moni teoksen hahmoista on tuttu jo edellisestä kirjasta, kuten Johanna Lindhof, Anna-mamselli, Sepän Maria, Aaron, Stina ja Johannan veli vaimoineen. Suureen osaan näistä hahmoista on jo ehtinyt kiintyä, sillä etenkin Johanna ja Anna ovat hyvin keskeisiä hahmoja sarjan kannalta. Keskeisistä hahmoista ongelmallisin ja luontaan työntävin lienee epäilemättä kartanon perijä, isättömänä kasvanut kiihkeäsieluinen Carl Magnus Lindhof. Hän osaa olla huumorintajuinen henkilö ja vastuullinen isäntä, mutta ihmissuhteensa hän hoitaa miten sattuu ja vastuullisuuden kääntöpuolena nähdään kuitenkin myös piittaamattomuutta ja vastuuttomuutta. Carl Magnus tukeutuu monessa kartanon asiassa äitiinsä, eikä oikein osaa loppuviimeksi ottaa täydellistä vastuuta kartanosta tai mistään muustakaan. Erityisesti ärsyttää tapa, jolla hän kohtelee vaimoaan. Carl Magnus ei halunnut vaimokseen serkkuaan Hanna Sundeliusta, eikä hän toden totta osoita vaimolleen minkäänlaista kiintymystä.

Hanna Sundelius oli pitkään inhokkihahmojani koko sarjassa: hänhän tuhosi Esterin ja Carl Magnuksen onnen. Jossain vaiheessa oivalsin, että ei suinkaan ollut Hannan syytä, että Carl Magnus joutui lähes pakon edessä naimaan hänet. Kun pääsin inhostani, aloin tuntea myötätuntoa Hannaa kohtaan. Hanna on herkkäsieluinen ja hentoverinen nainen, joka ei alun alkaenkaan ollut sopiva kartanon emännäksi sen enempää kuin Carl Magnuksen vaimoksikaan. Täysin en ärsyynnyksestäni Hannaa kohtaan ole vielä päässyt, sillä mielestäni Hanna olisi voinut yrittää hieman enemmän ja viitoittaa itse elämänsä suuntaa.

Kun kaksi teoksen keskeisimmistä ja samalla epämieluisimmista hahmoista on käsitelty, voidaan siirtyä miettimään tapahtumia. Jotenkin on turhauttavaa se, miten koko ajan jokin este tuntuu ilmestyvän paitsi Ullan ja Axelin myös Carl Magnuksen ja Esterin onnen tielle. On määräilevää enoa, opintoja, Turun palo ja avioliittoja. Miksei asiat vain voisi sujua vähän helpommin? Tässä teoksessa ei siis voi välttyä suurelta ihmissuhdedraamalta, mikä on varmaan yksi syy miksi tämä tuntuu ensimmäisen osan jälkeen jotenkin vieraalta: ensimmäisen osan keskeisiin sisältöihin ei kuulunut ihmissuhdedraamaa.

Ilmapiiri ei myöskään ole erityisen kutsuva. Kuten Ruotsin vallan iltaruskosta kirjoitin, siinä on jotenkin toiveikas olo tulevaisuuden suhteen. Lukija pystyy luottamaan siihen, että asiat järjestyvät, sillä Magnus Lindhof on periaatteen mies ja Johanna järkevä ja asiallinen kartanonrouva. Apunaan heillä on päättäväisiä, aikaansaavia ja reippaita ihmisiä, kuten seppä vaimoineen sekä Frieda-mamselli. Ruotsin vallan iltaruskossa kaikki tuntuu olevan epävarmaa ja kuin tuuliajolla. Vahvat neuvojat ja tukijat puuttuvat, Gustav Adolf Sundelius puuttuu joka asiaan, Carl Magnus ei tunnu millään kasvavan vastuulliseksi isännäksi ja ihmisiä vain poistuu kartanolaisten elämästä. On kuolemaa, sydänsuruja ja riitoja, ja vaikka teoksessa onkin myös onnea ja onnistumisia, päällimmäiseksi jäävät mieleen kaikki takaiskut. 

Hovimäki on kuitenkin aina Hovimäki, ja vaikka olenkin nyt purkanut tuntojani, ei se tarkoita, ettenkö olisi tämänkin kirjan parissa viihtynyt, vaikkakaan en niin hyvin kuin ensimmäisen kirjan parissa. Sarjan seuraava osa kuvaa vaiheita, joita ei tv-sarjassa nähdä. Vaikka olenkin sen jo useaan otteeseen lukenut, odotan silti jo mielenkiinnolla hetkeä, jolloin ehdin sen pariin palata.

Hovimäki: Ruotsin vallan iltarusko

Anna-Lisa ja Carl Mesterton, Kirsti Manninen, Jussi-Pekka Aukia: 

Hovimäki - Ruotsin vallan iltarusko

392 s. + Hovimäen aikaan (s. 393-416)

Gummerus 2004, 2.p.

Perustuu samannimiseen tv-sarjaan

Kirjasarjan ensimmäinen osa

Hovimäki. En edes yritä lähteä arvostelemaan tätä teosta samanlaisella asenteella kuin minulla yleensä on tapana kirjoja esitellessä, sillä Hovimäki on minulle jotakin sellaista, johon ei sovi kovin ankaralla kädellä kajota. Olen nähnyt tv-sarjan jokaisen tuotantokauden moneen monituiseen kertaan ja kirjatkin olen lukenut melkein yhtä useasti. Itse asiassa nuorempana Hovimäet olivat vakiolukemistoani ja onnentunteeni oli valtava, kun vihdoin san kerättyä koko kirjasarjan itselleni. Tunnustan, että sarjassa on joitakin epäjohdonmukaisuuksia eikä kirjatkaan välttämättä aina ole ihan sitä priimakirjallisuutta, mutta se mikä Hovimäessä viehättää, on tarina hahmoineen ja heidän kohtaloineen sekä upea miljöö.

Nuorempana olin niin tosifani, että yksi perheemme kesälomamatkoista suuntautui Turun Kakskertaan ihan siitä syystä, että pääsin käymään Brinkhallin kartanossa, jossa Hovimäki kuvattiin. Yllätyin hieman, sillä livenä kartano oli mielestäni paljon pienempi kuin tv:ssä, mutta moni muu fani taas oli kokenut asian päinvastoin: kartano oli suurempi kuin he olettivat. Vaikka mielikuvani kartanosta osoittautuikin vääräksi, niin upea paikka se silti oli. Oli mahtavaa päästä kiertelmään "Lindhofien kartanossa" ja paikan päällä nähdä missä mitäkin kohtauksia oli kuvattu. Paikka on oikein kaunis, mutta kartano oli sisältä valitettavan huonossa kunnossa, tapetit repsottivat ja lattiat olivat likaiset. Toivottavasti kartano vielä kunnostettaisiin entiseen loistoonsa.

Hovimäkeä tehtiin neljä tuotantokautta ja kuusi kirjaa, joista kolmas ja kuudes kuvaa tapahtumia tv-sarjan ulkopuolella. Minulle kaikkein rakkain tuotantokausi on aina ollut niistä ensimmäinen, se jossa pennitön luutnantti Magnus perii sääntöperintötilan ja pääsee Johanna-vaimonsa kanssa muuttamaan pois Viaporin kurjuudesta omaan kartanoonsa, vaikkei elämä sielläkään aina kovin helppoa ole. Ensimmäinen kirja Ruotsin vallan iltarusko, joka kuvaa juuri näitä samoja vaiheita hieman laajemminkin, on niin ikään minulle tärkein tästä sarjasta.

En tiedä miksi ensimmäinen kausi on minulle tärkein. Ehkä se johtuu siitä, että tulevaisuus tuntui menetyksistä, sodasta ja Magnuksen sokeutumisesta huolimatta siinä jotenkin valoisalta ja turvatulta. Magnus oli kapteeni myös siinä mielessä, että vakaasti, viisaasti ja harkiten hän ohjasi laivaansa eli kartanoaan kohti tulevaa. Tuntui siltä, että kaikki järjestyy, olihan talossa pystyvä isäntä, joka kyllä huolehtisi niin perheestään kuin palkollisistaankin. Ensimmäinen tuotantokausi päättyy Magnuksen dramaattiseen kuolemaan - ja samalla päättyy Hovimäellä tämä "turvattu aikakausi". Kartanon isäntä on kuollut, perillinen vielä kapaloissaan ja holhoojaksi määrätään Johannan ärsyttävä veli Gustav Adolf Sundelius, jota ohjaa ahneus ja kateus. Magnus oli minun lempihahmoni oikeastaan koko sarjan aikana, mihin ehkä liittyy osittain hieman pikkutyttömäistä ihailuakin: kun muksuna katsoin tätä sarjaa tv:stä, niin olihan Magnus nyt hyvin ritarillinen ilmestys ja ilmiselvä ihailun kohde voittamattomuudessaan.

Ruotsin vallan iltarusko -kirja kuvaa ajanjaksoa 1798-1820, vaikkakin viimeiset kymmenen vuotta onkin kuvattu sangen ylimalkaisesti pikakelauksella. Vuosiin mahtuu muutto Hovimäelle, lasten syntymät, kahden lapsen kuolema, sotavuodet ja venäläisten tulo kartanoon, Magnuksen sokeutuminen ja lopulta kuolema vuonna 1809. Todentotta kapteenska Lindhofilla oli kestämistä ja suuri tila emännöitävänään, mutta samalla tavalla kuin Magnusta, häntäkin ohjasi vastuuntunto niin perheestään kuin alustalaisistaan. Onneksi Johannalla oli tukenaan tuikea mamselli Frieda sekä monitaitoinen parantaja ja sepänvaimo Maria Heikintytär, sillä ilman heitä hän tuskin olisikaan pystynyt olemaan niin vahva kuin oli.

Se mikä Hovimäestä ehkä tekee niin hienon sarjan on se, että siinä ei keskitytä kuvaamaan pelkästään säätyläisten vaiheita, vaan tapahtumien keskiössä on koko ajan myös tavallinen rahvas. Säätyläiset ja torpparit, siis Lindhofit ja Sepät pitävät yhtä. Myös kartanon palvelusväellä on suuri rooli, sekään ei jää kulisseihin. Kuten sanottu, valloittavat hahmot ja todentuntuiset kohtalot antavat anteeksi pienet asiavirheet, epäjohdonmukaisuudet ja kirjojen kohdalla myös hienoisen kömpelyyden. Hovimäelle on aina yhtä mukava saapua ja siellä viihtyy hyvin.