Lukupiirikirja: Luonnon laki

Kari Hotakainen: Luonnon laki

283 s., Siltala 2013

 

Lukupiirimme joulutaukoa edeltäneessä kokoontumisessa marraskuun lopussa käsittelimme Kari Hotakaisen teosta Luonnon laki. Ehdimme juuri kokoontua ennen kuin parin päivän kulutta annettiin uudet alueelliset suositukset koronaviruksen leviämisen ehkäisemiseksi. Tammikuun lukupiirikertaa olen nyt jo kertaalleen siirtänyt eteenpäin, mutta saa nähdä joudunko tekemään sen vielä uudelleenkin.

Kari Hotakainen on kirjailija, jota olen vähitellen alkanut todella arvostaa. Luonnon laki on mielestäni oivallinen kirja, vaikka lukupiirissä se ei moneen muuhun teokseen verrattuna kauheasti keskustelua herättänytkään. Enemmän kuin teos itsessään, keskustelua herätti se vakava auto-onnettomuus, johon Hotakainen joutui vuonna 2012, ja joka on toiminut tämän teoksen inspiraationa.

Luonnon laki on mielestäni tragikoominen, naseva ja herkkävaistoinen kirja. On kohtia, joissa en voinut olla nauramatta ääneen Hotakaisen osuvalle sanankäytölle, mutta on myös kohtia, jotka saivat vakavoitumaan toden teolla. Hotakainen on mielestäni todellinen sanataituri, hänen tekstiää on todella vaivatonta lukea ja se etenee todella sujuvasti. Sanataituruus ei kompastu liialliseen taiturointiin, mutta toisinaan tragikoominen nasevuus saattaa harhauttaa lukijaa pitämään Hotakaisen tuotantoa kevyempänä kuin se todella onkaan. Hotakainen onkin ennen kaikkea yhteiskunnallisesti kantaaottava kirjailija, jolla on taito myös huumoriin.

Luonnon laissa kuvataan maalämpöurakoitsija Rautalan matkaa vakavan auto-onnettomuuden jälkeen takaisin arkeen. On leikkauksia, kuntoutusta ja päänsisäistä mylläkkää, ihmissuhteissakin korjaamisen varaa. Hotakainen osoittaa teoksellaan paitsi suomalaisen sairaanhoitojärjestelmän tehokkuuden myös sen kipupisteitä, kuten hoitajamitoituksen haasteet käytännön hoitotyössä.

Luonnon laki on rakenteeltaan melko sirpalemainen tarina, mutta minua se ei oikeastaan haitannut. Enemmänkin pohdin heijasteleeko sirpalemaisuus tajunnanvirtaa ja Hotakaisen omia tuntoja onnettomuudestaan vai onko sirpalemaisuus tehokeino kuvaamaan elämän kaoottisuutta vakavan onnettomuuden ja oman olemassaolon palasten uudelleen keräämisen jälkeen. Hotakainen on itse sanonut huomanneensa, miten onnekas onkaan jäätyään henkiin. Hän tuntuukin kiinnittävän lukijan huomiota siihen, miten helposti kaikki voidaan myös temmata pois, ja siinä mielestäni näkyy omakohtaisuutta.

Tuntematon Kimi Räikkönen

Kari Hotakainen: Tuntematon Kimi Räikkönen

336 s., Siltala 2018

 

Kun kuulin, että Kimi Räikkösestä julkaistaan kirja, en aikonut lukea sitä. Kun kirjan ympärille kehkeytyi mediamylläkkää, muutin mieleni. Yksi suuri vaikutin oli myös se, että Kari Hotakainen on kirjoittanut kirjan. Siispä mars varausjonoon!

 

Kimi Räikkösen ura on kerrassaan upea ja hänen tarinansa vaatimattomista oloista huipulle kuin sadusta, sitä ei voi kukaan kieltää. Ennen tämän kirjan lukemista en oikeastaan tiennyt Räikkösestä muuta kuin sen, mitä media on kertonut hänen yksityiselämästään ja työstään formulakuskina. Kirjan luettuani minulle valkeni, että hän on tehnyt todella sitkeästi töitä päästäkseen sinne, missä hän nyt on. Ei voi kuin ihailla.

 

Tuntematon Kimi Räikkönen kuvaa paitsi Räikkösen uran vaiheita, myös hänen yksityiselämänsä käänteitä. Tietyt luvut hänen elämässään, kuten avioliitto Jenni Dahlmanin kanssa, on jätetty maininnan tasolle, toiset taas saavat enemmän huomiota. Kieltämättä huomio on enemmän ammatillisissa vaiheissa, ja kieltämättä se oli välillä melko pitkäpiimäistä. En ole niin kiinnostunut moottoriurheilusta, että jaksaisin keskittyä täydellä mielenkiinnolla kisatuloksiin.

 

Tämän kirjan luettuaan pitäisi kai tietää, kuka on Kimi Räikkönen. Tavallaan niin kävikin, mutta kuva Kimistä jää aika pintapuoliseksi edelleen. Jäämiehen imago elää edelleen, vaikka lempeämpi puoli pilkahtelikin esiin etenkin, kun teoksessa kuvattiin Kimiä isänä. Myös lukuisten ystävien ja lähipiirin kommenttien mukaan hän on lämmin ja välittävä ihminen, jäämiehen rooli on vain rooli. Luulisi, että roolin vetäminen vuodesta toiseen on raskasta. Toisaalta se on varmasti myös suojamuuri julkisuusmylläkälle.

 

Tämä teos on kirjoitettu hyvin ja minulle jäi tunne, että Hotakainen on onnistunut vangitsemaan Räikkösen olemuksesta olennaisen tähän kirjaan. Hotakainen on naseva kirjoittaja ja Räikkönen on naseva kommenteissaan, joten "mätsi" on onnistunut. Jotain lisää olisin tähän kirjaan kuitenkin kaivannut.

Juoksuhaudantie

Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie

e-äänikirja, 7 h 15 min.

WSOY 2002

lukija: Veikko Honkanen

 

Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie on ollut lukulistallani jo pitkään. Löysin sen Ellibsin e-kirjastosta äänikirjana ja päätin ottaa kirjan kuunteluun. Viime aikoina olenkin viihtynyt Hotakaisen parissa, sillä sain juuri päätökseen hänen kirjoittamansa Kimi Räikkösestä kertovan kirjan.

 

Juoksuhaudantie kertoo Matista, jonka vaimo Helena lähtee ja ottaa mukaansa parin yhteisen tyttären, Sinin. Helenan lähdettyä Matti alkaa käydä epätoivoista kamppailua saadakseen perheensä takaisin. Hän ei voi hyväksyä, että yksi harkitsematon huitaisu, jollaista ei ole tapahtunut koskaan ennemmin, veisi häneltä kaiken. Yksin jäätyään Matti alkaa muistella Helenan haaveita omakotitalosta. Nyt Matti päättää pistää kaiken likoon löytääkseen perheelleen talon, joka taatusti tuo Helenan ja Sinin takaisin.

 

Matti on viimeisen päälle kotirintamamies, laittaa ruokaa, siivoaa kotia ja osallistuu lastenhoitoon. Hän on toimissaan perusteellinen ja niinpä hän ryhtyykin tekemään pikkutarkkaa tutkimusta ihanteellisesta tulevasta kodista. Hän kykkii pensaikossa, keräilee ruohonäytteitä, tuppautuu pihoille ja ottaa kiikariinsa kiinteistönvälittäjä Kesämaan, jota piinaa yhteydenotoillaan. Matti on myös päättänyt hankkia rahat omaan taloon keinolla millä hyvänsä, vaikka sitten epäilyttäviä reittejä pitkin.

 

Juoksuhaudantie on romaani miehestä, joka käy omaa henkilökohtaista sotaansa. Hänestä tulee fanaattinen, hänen toimillaan on enää vain päämääränä löytää talo, joka saa vaimon palaamaan. Teoksen loppu on tragikoominen ja osoittaa, että Matin todellisuudentaju on vinksahtanut pahemman kerran. Jossain vaiheessa teosta kuunnellessa oli lähes puuskahdettava ääneen: "mitä ihmettä tuo mies puuhaa". Matin touhut saavat tarinan edetessä hyvin absurdeja ja tragikoomisia piirteitä, mutta siitä huolimatta tai ehkä juuri siitä syystä tarina pitää hyvin otteessaan.

 

Olen aikaisemmin lukenut Hotakaiselta Kirjan ja ruusun päivän kunniaksi vuonna 2015 julkaistun kirjan Kantaja. Pidin siitä ja se muutti mielikuvani Hotakaisesta tylsähkönä kirjailijana, mutta vasta nyt Juoksuhaudantie osoitti minulle miten mainio kirjailija hän onkaan. Tarinan kuljettamisessa ja kielessä on jotain niin osuvaa, että en voi olla pitämättä hänen tyylistään.

Kantaja

Kari Hotakainen: Kantaja

139 s., Kirjakauppaliitto 2015

 

Tänä vuonna Kirjan ja ruusun päivänä tietyllä summalla ostoksia tehneille jaettiin lahjaksi Kari Hotakaisen teos Kantaja. En oikeastaan aikonut lukea koko kirjaa, sillä en Hotakaista ollut aiemmin lukenut ja minulla oli hänen tuotannostaan jotenkin tylsä ja puuduttava mielikuva. Töissä kuitenkin tämä Kantaja osui siksi monta kertaa käsiini, että ajattelin sitten kumminkin lukea tämän itsekin. Ja kyllä kannatti, sillä tämä onnistui muuttamaan hotakaiskuvaani paljon.

 

Kantaja kertoo Timosta, joka on filosofian maisteriksi opiskellut hautausmaanhoitaja. Työn hautausmaalla Timo saa sangen yllättäen, sillä lukuisista pätkätöistään huolimatta tältä alalta hänellä ei vielä ole kokemusta. Joskus Timoa pyydetään varsinaisen työnsä ohella myös kantajaksi hautajaisiin, joissa omaa väkeä ei ole riittävästi. Timolla tuntuu olevan oikeanlainen luonteenlaatu työhönsä, mutta yllättäen hän alkaakin pohtia turhan henkilökohtaiselta kannalta vainajien elämiä ja viimeisiä hetkiä. Sillä niin on, että Timolla ei vain yksinkertaisesti ole ketään. Hän alkaa pohtia, että tuleeko hänestäkin onneton rukka, joka haudataan nopein menoin ja kantajina on puistotyöntekijöitä.

 

Kantaja on kirja, jonka pystyy kyllä lukemaan todella nopeasti ja melko kevyenäkin kirjana, mutta todellisuudessa tässä on paljon sisältöä, joka laittaa ajattelemaan. Itse olen aina pitänyt hautausmaista, vaikka se voikin joidenkin mielestä kuulostaa hyvin kieroutuneelta. Hautausmaat vain ovat niin kauniita ja pidän erityisesti vanhemmista alueista niissä: mietin millaista jo kauan sitten kuolleiden elämät ovat olleet, miksi joku on kuollut hyvin nuorena ja millainen on ollut 80-vuotiaan emännän elämä, kun sitä komealla rautaristillä kunnioitetaan. Ehkä minussakin on hieman timomaista luonteenlaatua ja haluaisin, että jokainen jo mennyt muistettaisiin edes jossakin.

 

Hotakainen on kirjoittanut kirjaansa paljon oivaltavia huomioita, joita hieman sarkastisesti sitten hymistellään. Erityisesti mieleeni jäi sivulta 92 tällainen katkelma: "-Ihmisen suhde eläimeen paljastaa ihmisen todellisen luonteen, nainen sanoi ja rapsutti Tessua korvan takaa. Nyökyttelin ymmärtäväisesti ja jäin miettimään omaa suhdettani eläimiin. Sitä ei ollut. Tai se oli hyvin yksipuolinen. Söin niitä. Arvelin mahdollisuuteni koiraihmisten parissa huonoksi.", kun Timo herkesi koirapuistossa miettimään, mitä kautta voisi laajentaa tuttavapiiriään. Jotenkin kerrassaan mietityttävää on naisen repliikki, joka saa pohtimaan, voisiko asia todellakin olla niin.

 

Hotakainen siis yllätti minut osoittamalla, että hänen tekstinsä on oivaltavuuden ja pohdiskelevuuden ohella myös jollain tapaa humoristista eikä ollenkaan  puuduttavaa. En tosin tiedä millaisia Hotakaisen muut teokset ovat, mutta jos ne ovat jotain tämän tyylistä, voivat ne todellakin olla jossain vaiheessa tutustumisen arvoisia. Suurta hinkua Hotakaisen kirjojen pariin ei yllätyksestä huolimatta tullut vieläkään, mutta pääsinpä taas ennakkoluuloistani eroon.