Kaikilla elämän kaipuu

Laila Hirvisaari (ent. Hietamies): Kaikilla elämän kaipuu

Hamina-sarja, osa 2

Otavan äänikirja, 2023

ilmestynyt ensimmäisen kerran vuonna 1978

lukija: Anna Saksman

Pitkä oli odottavan aika, kun äänikirjapalvelusta loppui kuunteluaika ja jouduin odottamaan kokonaiset 5 päivää, että sain kuunneltua Hirvisaaren Hamina-sarjan 2. osan Kaikilla elämän kaipuu loppuun saakka. Tästä kirjasta minulla oli muistissa varsin vähän, joten kaikki tuntui uudelta lukukokemukselta. Jostain syystä en kuitenkaan hirveästi pitänyt tästä kirjasta kaikkine salailuineen ja väärinymmärryksineen, vaikka muistan ensimmäisestä lukukerrasta sentään sen, että pidin kirjasta.

Valma ja Kauko Laatokka ovat muuttaneet poikansa Santerin kanssa Kalliokoskelta Haminaan jo pari vuotta sitten. Toive omasta sekatavarapuodista ei ole kuitenkaan vielä toteutunut, mutta sitkeän työnteon ja suunnittelun jälkeen haave on vihdoin tulossa todeksi. Samaan aikaan onnea varjostaa suuri salaisuus, jonka arvaa niin lukija kuin saman pihan muut asukkaatkin ennen kuin se täysin valkenee asianosallisille.

Varuskuntakaupunki Hamina on tapahtumapaikkana kiva. Eläväinen Ympyräkaupunki iloineen ja suruineen välittää kuvan aktiivisesta 1920-luvun lopun kaupungista, jossa riittää elämää. Vaikka tälle sarjalle ei koskaan tullut jatkoa, on haikea ajatella mitä Santerille ja Anna Kristiinan ja Simon pojille mahtoi tapahtua noin kymmenen vuotta myöhemmin, kun sota syttyi. Toivottavasti heille kävi yhtä hyvin kuin miltä näytti vielä kirjan tapahtuma-aikaan, jolloin tulevaisuuden usko oli vahva.

Maan väkevän lapset

Laila Hirvisaari (ent. Hietamies): Maan väkevän lapset

Hamina-sarja, osa 1

Otavan äänikirja, 2023

ilmestynyt ensimmäisen kerran vuonna 1977

lukijana Anna Saksman

Olen lukenut Laila Hirvisaaren kaksiosaisen Hamina-sarjan joskus yli 10 vuotta sitten. Siitä jäi mieleen vahva elämänmakuisuus, mutta yksityiskohdat ovat sittemmin painuneet unholaan. Päätin ottaa tämän omastakin hyllystä löytyvän kirjan kuunneltavaksi äänikirjana, sillä ilokseni huomasin Hirvisaaren tuotannosta tehdyn enemmänkin äänikirjoja viime vuonna kuuntelemani Laatokka-sarjan lisäksi.

Maan väkevän lapset kertoo Kalliokosken kyläyhteisöstä, joka koostuu pitkälti lasitehtaan ja maatilan työläisistä, jotka kaikki kuuluvat kartanonomistaja, insinööri Hjalmar Sandsjoen alaisuuteen. Yhteisö on tiivis ja työnantajaa arvostetaan, vaikka sisällissodan tapahtumat ovat edelleen lähellä, sillä kirja sijoittuu 1920-luvun alkuun.

Kirjan kaikkein keskeisin henkilö on Läävämäellä, siis maatilalla, työskentelevä Anna Kristiina Salakka. Hän on nuori tyttö, jolla on vahva oikeudentunto ja sydän paikallaan. Siksi hän pelastaa laukkuryssä Kostjankin, jonka kylän miehistä koostunut porukka on lynkannut ja jättänyt pihamaalle makaamaan. Siitä seuraa pahoja puheita, mutta Anna Kristiina pitää päänsä pystyssä, sillä hän tietää tehneensä oikein. Annan ystäväpiiriin kuuluu läheisesti karjakko Valma, jonka kanssa hän muuttaa insinöörin taloon piioiksi.

Laila Hirvisaarella oli taito kirjoittaa koskettavia tarinoita. Hän loi inhimillisiä henkilöhahmoja, joista on helppo pitää ja joille toivoo vain hyvää. Siksi joskus heidän elämiensä käänteitä seuraa suorastaan sydän kurkussa, kun jotain oikein merkittävää tapahtuu. Miljöön luomisessakin Hirvisaari oli vahva. Kalliokoski on siitä hyvä osoitus, sillä se piirtyy esiin helposti aistittavana. Ajattelin ottaa seuraavaksi kuunteluun sarjan toisen osan, sillä haluan päästä pian takaisin näiden hahmojen pariin.

 

Valoa kohti

Laila Hirvisaari: Valoa kohti

Laatokka, osa 6

Otavan äänikirja 2023, alkup. 1991

äänikirjan lukija: Fanni Noroila

Laila Hirvisaaren hieno Laatokka-sarja ilmestyi äänikirjoina tänä vuonna. Se oli minulle todellinen löytö, koska Laatokka oli Hirvisaaren sarjoista viimeinen, jota en ollut vielä lukenut. Äänikirjoina tämä sarja toimikin hienosti ja mielestäni lukijavalinta on onnistunut. Vähän on nyt haikea fiilis sarjan päättymisestä, vaikka toisaalta tämä oli varmasti juuri oikea kohta päättää sarja.

Aiemmista osista tuttu Anna Ustinova on päätynyt vankileirille miehensä Timofein tavoin. Venäjällä eletään 1920-luvulla kuohuttavaa aikaa ja yhtenä hetkenä oikeana pidetty mielipide tai kontakti voikin olla väärin ja vaarallista. Syyttömänä leirille tuomittu Anna pyrkii kaikin tavoin kamppailemaan lamaannusta vastaan. Lääkärinä hän haluaa auttaa kohtalotovereitaan ja parantaa leirin olosuhteita edes hieman inhimillisemmiksi. Mielessä siintää koko ajan toivo vapaudesta, siitä että pääsisi takaisin Suomeen ja turvaan. Siksi hän ryhtyykin uhkayritykseen. Leirille hän ei halua kuolla.

Totesin edellisen osan kohdalla, että en ole aiemmin lukenut Hirvisaarelta kirjaa, joka olisi ollut niin synkkäsävyinen. No, tässä on toinen, vaikka valon pilkahduksiakin lopulta tulee kirjan nimen mukaisesti. Synkkyydestä huolimatta pidin tästäkin kirjasta, vaikka pienen pettymyksenkin sarjan päättyminen tuo tullessaan, sillä olisin halunnut kuulla lisää ensimmäisen osan keskushenkilöiden myöhemmistä vaiheista. Avarankalliolla asuvien Eeva Marian lasten Katrin ja Johanneksen myöhemmistä vaiheista ei ole sen jälkeen juurikaan kuultu, mikä tuntuu mielestäni hieman hassulta. Kuusiosainen sarja kiertyi myöhemmin enemmän heidän enonsa ja muiden vuokkiniemeläisten vaiheiden, etenkin Annan, ympärille, mikä on hieman harmi.

 

Valkeat yöt

Laila Hirvisaari: Valkeat yöt

Laatokka, osa 5

Otavan äänikirja 2023, alkup. 1990

lukija: Fanni Noroila

Laila Hirvisaaren Laatokka-sarjan äänikirjaversioiden julkaisu on edennyt viidenteen osaansa saakka. Tämä on sarjan tähän mennessä synkkäsävyisin osa, sillä tapahtumat keskittyvät Venäjän vallankumouksen jälkeisiin aikoihin. Leipä loppuu ja olosuhteet ovat kurjimmat kuin koskaan, kun nälkä ja kylmyys saavat sairaudet jylläämään. Maisemaa värittää myös pelko paitsi nykyhetkestä myös huomisesta.

Anna on saanut pietarilaisesta lastensairaalasta lääkärinviran, jonka vuoksi hänet lähetetään aika-ajoin tarkastusmatkoille eri puolille Venäjää. Toisinaan hän suorastaan pyrkii matkoille auttaakseen hädänalaisia, vaikka etenkin vankileireillä kohdatut kauhut ja epäinhimilliset olosuhteet vaikuttavat häneen vahingoittavasti. Samaan aikaan Timofei luo uraansa uuden hallituksen leivissä. Asemansa vuoksi hän on jatkuvan tarkkailun alla, mistä johtuen Annan on oltava erityisen varovainen hankkeissaan. Moni asia tuntuu tulevan avioparin välille, sillä Anna kaipaa tytärtään ja tämän perhettä, jotka ovat suljetun rajan takana Suomessa.

Valkeat yöt on itse asiassa aika hätkähdyttävä kirja, sillä se antoi minulle uutta käsitystä siitä, millaisissa oloissa Venäjällä vallankumouksen jälkeen on oltu. Olen niistä asioista toki aiemminkin lukenut, mutta jotenkin Lailan hahmot tuovat asian hyvin lähelle. Hän tuntee historian, joten on helppo uskoa, että hänen kuvaamillaan asioilla on todellisuuspohjaa. Vaikka olenkin lukenut lähes koko Hirvisaaren tuotannon, en ole tainnut aiemmin lukea häneltä kirjaa, joka olisi ollut näin synkkäsävyinen. Toivottavasti viimeinen osa tuo mukanaan valoisampia vaiheita tutuiksi käyneiden hahmojen elämiin.

Jäiden soitto

Laila Hietamies/Hirvisaari: Jäiden soitto

Laatokka, osa 4

17h 30min., Otava 2023

alkup. 1989

lukija: Fanni Noroila

Odotus palkittiin lopultakin, kun pääsin kuuntelemaan Laila Hirvisaaren Laatokka-sarjan neljättä osaa. Tässä kirjassa tapahtuu paljon kaikkea dramaattista, tutuiksi käyneiden hahmojen vaiheet koskettavat ja liikuttavat. Jälleen kerran nappisuoritus. Seuraava ilmestyy äänikirjaksi muutaman viikon kuluttua, joten taas odotellaan hetki.

Jäiden soitto ajoittuu vallankumouksen aikaan vuoteen 1916. Euroopan ylle kohoaa yhä synkempiä pilviä ja Venäjälläkin kuohuu yhä pahemmin. Ei ole poikkeuksellista joutua mielipiteidensä vuoksi virkavallan hampaisiin, minkä saavat myös tutut hahmot Anna, Nikolai ja Dimitri läheisineen huomata.

Hietamies osaa kirjoittaa niin elämänmakuisesti, että syvänmaalaisia riepottavat pyörteet tulevat lähelle lukijaakin. Nyt kun katsoo sarjaa taaksepäin, niin näissä neljässä kirjassa on tapahtunut valtavan paljon kaikenlaista. Tapahtumat ovat parissa viimeisessä kirjassa alkaneet keskittyä Dimitrin, Nikolain, Annan ja Katjan ympärille, ja olenkin hieman jäänyt kaipaan ensimmäisessä osassa tavattuja Katria ja Johannesta. Olisi kiinnostavaa tietää myös heidän vaiheistaan, siitä miten poliittinen kuohunta näyttäytyy Avarankalliolla ja taidekoulussa. Ehkä seuraavat osat tuovat vastauksia myös siihen.

 

Valamon yksinäinen

Laila Hietamies/Hirvisaari: Valamon yksinäinen

Laatokka-sarja, osa 3

16 h 5 min., Otava 2023

alkup. 1988

lukija: Fanni Noroila

Kuuntelin Laatokka-sarjan kolmannen osan Valamon yksinäinen kesälomallani aika vauhdilla, sillä Hirvisaaren tarinankerronta tempaisi minut tuttuun tapaan täysin mukaansa. Tämä osa sijoittuu heti 1. osan jälkeiseen aikaan ja sijoittuu pitkälti luostarimiljööseen, osin Valamoon ja vielä suuremmalta osin kauempana sijaitsevaan nunnaluostariin, jonne viitankantaja Dimitri lähetetään saamaan hoitoa kipuihinsa.

Viitankantaja Dimitri on valamon yksinäinen, joka ei ole saanut tehdyksi luostarilupausta vuosikymmenienkään kuluessa. Samalla tavalla kuin sairaus kalvaa hänen niveliään, kalvaa menneisyyden tapahtumat hänen mieltään. Rakastunutta Mitja-nuorukaista ei enää ole, hänet Dimitrin on ollut pakko haudata vuosien taakse. Näyttää kuitenkin siltä, että hän ei voi jatkaa elämässään todella eteenpäin, jos ei kohtaa menneisyyttään silmästä silmään. Siinäkin auttaa nunnaluostarissa hoitajana työskentelevä sisar Anna, joka osoittautuu paljon tutummaksi kuin Dimitri koskaan osasi odottaa.

Tämä nyt on tätä itseni toistamista, mutta Hirvisaari todella osasi luoda aidontuntuisen historiallisen miljöön ja elämänmakuisia ihmistarinoita. Hänen hahmoissaan esiintyy ihmisluonteen eri puolia, mikä tekee hahmoista niin inhimillisen tuntuisia. Odotan mielenkiinnolla mitä neljäs osa tuo tullessaan. Sen pitäisi ilmestyä äänikirjana tulevana perjantaina, mutta ilmestyminen on jo kertaalleen siirtynyt. Toivottavasti ei enää!

Maan kämmenellä

Laila Hietamies/Hirvisaari: Maan kämmenellä

Laatokka, osa 2

15h 34min., Otava 2023

alkup. 1987

lukija: Fanni Noroila

Pidin niin paljon Laatokka-sarjan avausosasta Pilvissä taivaanlaiva, että otin sen jälkeen oitis kuunteluun jatko-osan Maan kämmenellä. Tässä kirjassa palataan ajassa taaksepäin ja kerrotaan niistä tapahtumista, jotka muuttivat Avarankallion Eeva Marian koko elämän suunnan. Pidin tästä kirjasta vielä avausosaakin enemmän, sillä vaikka toisaalta tiesin jo suurin piirtein mitä tuleman pitää, oli Vienan Karjalan sydänmaille sijoittuvassa tarinassa aivan erityistä lumoa. Eeva Maria oli vielä nuori, helposti lähestyttävä ja elämään luottava naisenalku. Pienen kyläyhteisön elämä jättää herttaisen mielikuvan, vaikka ristiriitojakin koetaan, kuten ihmissuhteissa yleensäkin.

Tässä kirjassa Eeva Maria tunnetaan vielä Mashana, joka on yhtä pehmeä, lempeä ja empaattinen kuin nimensä sointi. Hän elää aikuistuvan nuoren elämäänsä kotitalossaan, tekee työtä ja rakastaa saman kylän poikaa. Ja Mitjakin rakastaa häntä, heillä on vakaa aie mennä vielä naimisiin eikä heidän seurusteluaan kodeissakaan pahalla katsota. Näyttävä pari, toisilleen osuvat. Ainoastaan Mashan Petja-veli, Mitjan paras kaveri, tuntuu suhtautuvan heihin lähes vihamielisesti. Kylässä vihjaillaan kaikenlaista, osin tottakin.

Syvänmaan kylän ihmisten elämä soljuu tutuissa uomissaan, asiat hoidetaan ajallaan ja ongelmat ratkotaan tarvittaessa koko porukan voimin. Sitten koittaa se myrsky-yö, jonka tapahtumat muuttavat koko Mashan elämän. Silloin tehdään myös epätoivoisia tekoja, jotka särkevät yhden jos toisenkin sydämen. Se on alkusysäys sille, miksi Eeva Mariasta tulee niin etäinen ja katkeroitunut, ettei meinaa omia lapsiaankaan uskaltaa päästää lähelleen. Moneen edellisen osan herättämään kysymykseen saadaan tässä vastaus. Todella hyvä, lumoava romaani. Mielestäni tämän voi hyvin lukea myös itsenäisenä teoksena niin halutessaan.

Pilvissä taivaanlaiva

Laila Hietamies/Hirvisaari: Pilvissä taivaanlaiva
Laatokka, osa 1
13h 32min., Otava 2023
alkup. 1986
lukija: Fanni Noroila

Laila Hietamies/Hirvisaari on yksi suosikkikirjailijoistani. Olen vuosien varrella lukenut lähes hänen koko tuotantonsa, mutta jostakin syystä Laatokka-sarja on aina jäänyt odottelemaan vuoroaan. Nyt ilokseni huomasin äänikirjapalvelusta, että tästähän on tehty tänä vuonna äänikirjaversiot, joten otin avausosa Pilvissä taivaanlaivan heti kuunteluun.

Laatokan rannalla Impilahden pitäjässä Avarankallion talossa eletään vuotta 1910. Talossa asuvat ylpeä ja vielä kaunis leskirouva Eeva Maria sekä tämän lapset, aikuistuva tytär Katri ja hieman nuorempi poika Johannes, josta on määrä tulla talon seuraava isäntä. Poika on kuitenkin luonteeltaan haaveksija, hän viettää aikaa mieluiten piirtämällä omassa piilopaikassaan kalliolla, josta voi hyvällä säällä nähdä Valamon kupolikatot.

Avarankalliolta ei puutu mitään maallista hyvää, mutta onnelliseksi perhettä ei voi sanoa. Äiti Eeva Maria on sulkeutunut ja etäinen, mikä heijastuu kaikkeen olemiseen ja elämiseen. Melko pian lukija huomaa, että tässä on oikeastaan kysymys vuosikymmeniä sitten tehtyjen valintojen seurauksista. Kun Hirvisaari avaa pala palalta Eeva Marian salaisuutta, on häntä helpompi ymmärtää. Katria en sen sijaan oikein missään kohtaa täysin ymmärtänyt, mutta luulenpa, että hänenkin valinnoillaan tulee olemaan sarjan edetessä omat kauaskantoiset seurauksensa.

Pilvissä taivaanlaiva on toisaalta arkinen kuvaus 1910-luvun karjalaisesta elämänmenosta, mutta samaan aikaan kuitenkin uteliaisuutta kutkuttava arvoitus. Hirvisaari todella tuntee historian ja osaa kuvata ihmisiä ja paikkoja niin elävästi, että sitä voi helposti kuvitella itsensäkin Avarankalliolle muiden mukaan. Pidin tästä teoksesta paljon, ja ihmettelenkin miksi olen antanut sen odottaa vuoroaan jo ainakin 10 vuotta. Toisaalta ihanaa, että minulla on vielä jäljellä ennen lukematonta Lailaa, kun uutta emme enää saa.

Hiljaisuus

Laila Hirvisaari: Hiljaisuus

239 s. Otava 2016

kansi: Anna Lehtonen

a-kappale kustantajalta, kiitos!

Laila Hirvisaaren uutuusteos Hiljaisuus lukeutuu eniten odottamiini syksyn uutuuskirjoihin. Pyysin sen jo hyvissä ajoin alkukesällä arvostelukappaleeksi, ja olin kovasti iloinen, kun se sitten postilaatikkooni saapui. Hiljaisuus on mielestäni taattu Hirvisaarta henkilöhahmojen ja kerrontatyylin suhteen, mutta oli tässä jotain uudenlaistakin - kuten vaikka se, että tämä on hurjasti lyhyempi kuin Hirvisaaren teokset yleensä.

Hiljaisuuden päähenkilönä on Inga-niminen 9-vuotias tyttö, joka on jäänyt orvoksi ja asuu isovanhempiensa hoivissa. Eletään 1940-luvun loppua. Inga on yksinäinen tyttö, jota pilkataan koulussa eikä opettajalta heru tukea. Inga on mykkä, mutta asioista kiinnostunut tyttö kuitenkin kirjoittaa kysymyksiä esiliinantaskuvihkoonsa ja kuuntelee vastauksia kiinnostuneena. Ingan mykkyyden taustalla on järkyttävä muisto, joka vaiensi hänet vuosikausiksi. Vasta vuosien jälkeen Inga pystyy kohtaamaan muistonsa luotetun ystävän avulla.

Hiljaisuus on pituudeltaan pienehkö kirja, mutta tarina on tiivis ja siitä välittyy pienen tytön ahdistuneisuus. Välillä minua suorastaan kurkusta kuristi se, että tyttö ei saanut sanaa suustaan, mutta hänen näkökulmastaan kerrotuissa kohdissa vilisi ajatuksia ja viittauksia siihen, mikä häntä niin perin pohjin oli järkyttänyt. Tuskaisilta tuntuivat myös tytön kokemat pilkka ja kiusanteko, joilta hän ei voinut itse puolustautua. Tunnelmat välittyvät voimakkaina läpi kirjan.

Hirvisaari on luonut Hiljaisuudesta tarinan, joka yllättää toden teolla. Loppuratkaisu todella loksautti leukani, sillä en ollut odottanut mitään sellaista. Tämä teos jäi pohdituttamaan minua kovasti, vaikka teos itsessään olikin melko nopealukuinen. Mietin esimerkiksi sitä, miten Hirvisaari on osannut kirjoittaa pienen hyljeksityn tytön tunnoista näin uskottavasti. Mietin myös tarinan sisältöjä, sen yllättävyyttä ja tunnelmia. Mielestäni tässä teoksessa on jotain samaa kuin Hirvisaaren aiempaan tuotantoon lukeutuvassa Viipuri-sarjassa, josta myös pidin. Hiljaisuus oli minulle hieno lukukokemus, josta en löydä moitteen sijaa, vaikka ehkä hieman olisin Hirvisaaren kyvyt tuntien odottanut jotain lisää.

♠♠♠♠

Joulumuisto

Laila Hietamies: Joulumuisto

45 s., Gummerus 1985

Voi huokaus miten vahvan vaikutuksen Laila Hirvisaaren (Hietamiehen) Joulumuisto minuun teki! Olen lumoutunut siitä maailmasta, jonka hän tässä teoksessa luo. Olen hyvin iloinen siitä, että puolittaisen sattuman seurauksena tämä teos päätyi hyppysiini, sillä tästä kirjasta puhutaan hyvin vähän eikä sitä useinkaan mainita Hirvisaaren muiden teosten mukana. Joulumuisto on tokikin "vain" novelli, mutta mielestäni se on siitä huolimatta hyvin vaikuttava ja taidokas teos, joka ansaitsisi enemmän huomiota.

Itse en siis todellakaan tiedä mitään tämän novellin taustoista, mutta minulle jäi tunne siitä, että tämä olisi enemmän tai vähemmän Hirvisaaren omiin kokemuksiin pohjautuva teksti. Novellin pääosassa on 8-vuotias tyttö, jonka isä on kaatunut sodassa ja joka asuu äitinsä ja isovanhempiensa kanssa. Nyt eletään jo rauhan aikaa, mutta pula-aika elää edelleen voimakkaana. Vaikka on jouluaatto ja jouluvalmisteluissa täysi tohina, tyttö vetäytyy kolmen koivunsa luokse. Noiden koivujen luona tyttö pohtii syvimpiä tuntojaan, kuten isän ikäväänsä sekä suhteitaan perheensä jäseniin. Tyttö mietiskelee myös rauhaa.

Hirvisaari kuvaa mielestäni todella koskettavasti tuon tyttösen tuntoja vaikeista aiheista. Teksti on sulavaa ja kaunis kokonaisuus, Hirvisaaren luoma miljöö on suorastaan vertaansa vailla. Tytön tunnot ovat niin aitoja, että juuri siitä muodostuu tunne siitä, että Hirvisaari on varmaankin luonut tämän tekstin omien kokemustensa pohjalta. En osaa kovinkaan hyvin kuvailla tätä teosta, sillä jokaisen pitäisi lukea tämä itse, mutta eikös tämä "sanattomuus" olekin paras todiste siitä, että novelli on vaikuttava.

---

Novelli herätti minussa paljon ajatuksia. En voi olla miettimättä esimerkiksi sitä, miten erilainen tuo pula-ajan joulu on ollut verrattuna nykyajan yltäkylläisiin jouluihin, jolloin riittää niin ruokaa kuin lahjojakin. Tämä novelli oli taas uusi herätys siihen, mikä joulussa on kaikkein tärkeintä: yhdessäolo ja rauha ja sopu. Niitä asioita vain turhan usein pitää itsestäänselvyyksinä.

Me, Keisarinna

Laila Hirvisaari: Me, Keisarinna

576 s., Otava 2013

kannessa kuva F. Rokotovin öljymaalauksesta

Olen viimeisimmät illat viettänyt sangen intensiivisesti Venäjän keisarinna Katariina II seurassa, sillä välittömästi aloitettuani Laila Hirvisaaren uutuusromaanin Me, Keisarinna, se imaisi minut otteeseensa täysin. Tämä kirja on yksi eniten odottamistani syksyn uutuuksista, sillä kuten olen useaan otteeseen tuonut täällä blogissani esille, Laila Hirvisaari on yksi suosikkikirjailijoistani.

Me, Keisarinna on jatkoa teokselle Minä, Katariina. Se jatkaa tarinaa oikeastaan siitä mihin edellinen osa jäi, mutta erilaista tälle kirjalle on se, että tarina ei etene niin kronologisesti kuin ensimmäisessä osassa. Minusta tuntuu hieman siltä, että Hirvisaari on lähtenyt kokeilemaan hieman erilaista kerrontatyyliä, sillä hän liikuttelee tarinaa ajassa edestakaisin hyvin tiheään tahtiin. Ratkaisu on toteutettu sangen onnistuneesti, mutta minun on pakko tunnustaa, että en aina pysynyt selvillä siitä, mitä milloinkin oli tapahtunut eli en osannut sijoittaa tapahtumia aikaan. Olisin kaivannut selkeämpiä siirtymiä, kuten edellisessä osassa oli.

Tarina kertaa Katariinan vaiheita koko hänen hallituskaudeltaan eli ikävuosien 33-67 väliltä. Kerronta on erilaista myös siinä suhteessa, että nyt Katariina ei vain kertaa elämäänsä ylikamariherralleen Leon August Denikille, vaan myös tavallaan puhuu niistä itsekseen. Vaikka Katariina onkin päähenkilö, nyt hänen lähipiirinsä vaiheet nousevat entistä enemmän esiin monella tapaa. Se on hyvä asia, sillä tapahtumista saatava kuva on monipuolisuudessaan sellainen, joka auttaa lukijaa ymmärtämään myös päähenkilön toimintaa eri tavoilla.

Siinä missä edellinen osa käsitteli vahvasti naisen alamaisuutta aviomieheensä nähden sekä synnyttäjän roolia, tässä teoksessa pääosassa on vahva nainen, jolla ikääntyneenäkin on oikeus naiseuteen ja rakkauteen. Yksinvaltiaan henkilökohtaisen elämän ohella myös hänen hallitsijana tekemänsä ratkaisut ovat nyt suurennuslasin alla ja kirja käsittelee naiseuden ohella myös katumusta tehdyistä teoista. Katumukseen liittyy tietysti vahvasti moraaliset seikat, ja mielestäni oli hyvin mielenkiintoista lukea Venäjän vaiheista sotien värittämällä 1700-luvulla itsevaltaisen hallitsijan näkökulman kautta.

Mielestäni Hirvisaari onnistuu jälleen luomaan mielenkiintoista historiallista ajankuvaa, jonka juoni pitää lukijan otteessaan. Ihan tämä ei edellisen osan tasolle yltänyt erityisesti tuon ajassa siirtyilyn vuoksi, mutta aika lähelle kumminkin!

♠♠♠♠+

Viktoria

Laila Hirvisaari: Viktoria

560 s., Otava 1997

kansi: Kari Piippo

Sain vihdoin luetuksi loppuun Laila Hirvisaaren (Hietamiehen) Sonja -sarjan viimeisen osan, joka on ollut minulla kesken jo jonkin aikaa. Välillä oli kuitenkin pakko lukea Enni Mustosen Paimentyttö, koska pikalainan eräpäivä lähestyi. Sonja -sarjan viimeinen osa kantaa päähenkilönsä mukaan nimeä Viktoria.

Päähenkilö siis vaihtuu Sonjasta Viktoriaan, Irina ja David Hopkinsin eli Sonjan entisen palvelijoiden tyttäreen. Sonja tuntee olevansa kuolemaisillaan, vaikka näennäisesti hän toipuukin vakavasta onnettomuudesta, joka kohtasi häntä sarjan edellisessä osassa. Henkinen kantti on kuitenkin heikko ja Sonja luopuu elämästään pala palalta. Samaan aikaan Venäjällä kuohuu, kun bolsevikit saavat entistä enemmän kannattajia eikä kukaan aatelinen ole enää turvassa. Sonja testamenttaa omistamansa Obvodnyin orpokodin ja Viktoria-kodin Viktoria Hopkinsille, joka on sairaanhoitajatar ja jonka Sonja on tuntenut aina. Viktoria saapuu Venäjälle, mutta pian käy selväksi, että englannittaren turvallisuus on epävakaalla tolalla. Tyttö kuitenkin lykkää lähtöään koko ajan, sillä hän tuntee olevansa Sonjalle velkaa. Lopuksi alkaa olla jo liian myöhäistä lähteä, kun rajat sulkeutuvat.

Hirvisaari suorittaa päähenkilön vaihdon sangen taitavasti, vaikka hieman jäin kyllä kaipaamaan Sonjan muistelmatyylistä kerrontaa. Viktorian tarina on hyvin erilainen kuin Sonjan, mutta on mielenkiintoista lukea bolsevikkien pelossa elävien ihmisten maailmasta ja tuon ajan Venäjästä, kun tsaariperhe ja lähes koko Romanovien suku kitkettiin juurineen pois. Yleensä puhutaan vain tsaariperheeseen kohdistuneesta mielivallasta ja tavallisten ihmisten elämät unohdetaan: millaista oli yrittää olla herättämättä epäilyksiä, mistä sai ruokaa, keneen saattoi luottaa? On hienoa, että Hirvisaari on ottanut tämän harvinaisemman näkökulman.

Viktoriassa paljastuu monia salaisuuksia, joita Sonja varjeli elämänsä aikana ja jotka vaikuttavat ihmisiin edelleen. Jotkut salaisuudet olivat aika yllättäviä, toiset eivät niinkään. Jotkut salaisuuksista tuntuivat aika epäuskottavilta ottaen huomioon edellisten osien tapahtumat, sillä ei tuntunut todennäköiseltä, että ihmiset olisivat todella tehneet ja toimineet niin, kun heidän välillään oli jotain salaperäistä. Toisaalta Hirvisaari hakee hyvin tukea ja viitteitä edellisten osien tietyistä kohdista tai tapahtumista asioiden nyt saamille käänteille, joten lukijalle ei jää pelkkää mustaa aukkoa kaiken kohdalle.

Viktoria on hahmona mielestäni sangen naiivi ja lapsellinen, Sonja tuntui paljon vahvemmalta ja mieleenpainuvammalta persoonalta. Viktorian kuulemat salaisuudet eivät tunnu heilauttavan häntä mitenkään ja hän tuntuu hyväksyvän kaiken mukisematta. En usko, että tällaisten asioiden kohdalla ymmärtämys olisi ihan niin suurta kuin tässä kirjassa on kuvattu. Muuten Viktoria on onnistuneesti rakennettu hahmo, koska hänellä on historia jo aikaisemmissa osissa ja nyt hahmon kautta saadaan tuotua esiin monia bolsevikkivallan piirteitä.

Kirjan epilogi on mieleenpainuva, vaikka sen alun kerrontatyyli on mielestäni huono tai jotenkin typerä, mutta se asia kyllä paikkaantuu. Epilogi on yllättävä ja toimiva, se todella kruunaa tämän sarjan, joka on kokonaisuutena onnistunut pienistä epätarkkuuksista ja epäuskottavuuksista huolimatta. Sonjan tarinaa on ollut mielenkiintoista seurata ja olen jälleen nauttinut matkastani Hirvisaaren historiallisen romaanisarjan läpi.

♠♠♠♠

Jälkisanoissaan Hirvisaari kirjoittaa tämän sarjan todellisuuspohjasta, mutta  sanoo jättävänsä omaan tietoonsa mikä kaikki on oikeasti totta ja mikä ei. Hän kuitenkin paljastaa edes jotakin, mikä on hyvä asia. Hirvisaari sanoo, että "tämä on minun totuuteni, näin tapahtui". Kirjailijalle suotakoon luomisen vapaus, vaikka haluaisin tietää enemmän sarjan todellisuuspohjasta ja Sonja Orbelianin elämästä.

Satakielimetsä

Laila Hietamies: Satakielimetsä

511 s., Otava 1996

kansi: Kari Piippo

Sain juuri luettua Laila Hirvisaaren Sonja -sarjan neljännen eli toiseksi viimeisen osan. Tämä kirja oli jotakin ihan muuta kuin olin odottanut. Se ei ollut sitä mihin olen tottunut Laila Hirvisaaren kirjoissa, sillä ensimmäistä kertaa huomasin kuvaan astuneen epäuskottavuuden. Hirvisaaren kirjojen suola ja sokeri ovat olleet niiden uskottavuus ja aitous, joten olen hieman pettynyt tähän teokseen.

Satakielimetsä kertoo Sonja Orbelianin elämästä ja koko Venäjän tilanteesta vuosina 1913-1916. Kuten nykyään tiedämme, tuolloin oli jo selkeästi nähtävillä tsaarinvallan heikkenemisen merkit. Se tuodaan myös tässä kirjassa selkeästi esiin paitsi tapahtumien myös asenteiden kuvauksessa ja pidän edelleen hyvin uskottavana tämän historiallisen ajanjakson kuvausta. Epäuskottavuus piilee Sonjan oman elämän käänteissä, sillä paljastuva suuri salaisuus on niin jotenkin yllättävä ja shokeeraava, että sellaista on vaikea sulattaa noin vain.  Tämä salaisuus on oikeasti todella epäuskottava, ei sellaista voisi oikeasti tapahtua ainakaan minun mielestäni. Salaisuuden paljastuminen muuttaa monia asioita ja samalla koko päähenkilön elämää. Sonja vaipuu aluksi synkkyyteen ja itsesääliin, mutta lopuksi päättää unohtaa koko asian miltei täysin. En ymmärrä ensinkään, että miten sellaisen asian unohtaminen ja mielenrauhan saavuttaminen niin pian voisi olla mahdollista. Tietysti toiset ovat lujia, mutta kumminkin!

Se mistä olen erityisen iloinen tässä kirjassa, on se, että Hirvisaari hieman korjaa Myrskypilvissä esiintyneitä virheitä tai ristiriitoja ja selittää ne paremmin auki. Ilman tuota suurta salaisuutta tämä kirja olisi siis melko mainio teos ja onkin sääli, että epäuskottavuus tietyissä asioissa vaikuttaa kovasti koko lukuelämykseen. Odotan mielenkiinnolla sarjan viimeisen osan lukemista, sillä aivan kaikki vaietut asiat eivät tässäkään osassa tulleet vielä sanotuiksi. Toivottavasti viimeinen osa tyydyttää uteliaisuuteni uskottavammin kuin Satakielimetsä.

♠♠♠

Myrskypilvet

Laila Hietamies: Myrskypilvet

464 s., Otava 1995

kansi: Kari Piippo

Luin toukokuun puolivälissä kaksi ensimmäistä osaa Laila Hietamiehen Sonja -sarjasta. Valkoakaasioiden arvioon kirjoitin, että toivoisin pääseväni pian lainaamaan seuraavan osan kirjastosta. Niin teinkin, mutta kirjan kumminkin luin vasta nyt. Myrskypilvet on Sonjaa ja Valkoakaasioita tummasävyisempi teos, vaikka sanoinkin jo Valkoakaasioitakin melko tummasävyiseksi.

Myrskypilvet sijoittuu 1900-luvun alkuun, vuosiin 1903-1906. Historiaa edes jonkin verran tuntevat tietävät, että tuo aika oli Venäjällä melkoisen kuohunnan aikaa: keisarin yksinvaltiutta alettiin vastustaa, kansa alkoi vaatia oikeuksia ja maa kävi lyhyen mutta vaativan sodan Japania vastaan. Myrskypilvien pääosassa on ruhtinatar Sonja Orbeliani, joka palaa Venäjälle useiden vuosien jälkeen. Rakastettunsa kuoleman jälkeen hän asui vuosikausia Nizzassa ja nyt Venäjälle palattuaan hän näkee hyvin selvästi, miten maa on muutamassa vuodessa muuttunut paljon epävakaisemmaksi ja räjähdysherkemmäksi kuin milloinkaan aikaisemmin.

Myrskypilvet on jossain määrin jopa ahdistava teos, sillä sota, turvattomuus ja jatkuva epävarmuus sekä keisarin kyvyttömyys nähdä ongelmia on kuvattu hyvin aidosti. On mielenkiintoista lukea venäläistä (fiktiivistä) näkökulmaa Japanin sotaan sekä siihen, mitä tuo aika käytännössä tarkoitti Venäjälle: koulun historiantunneilla kun tuota aihetta oikeastaan vain sivutaan Suomen näkökulmasta. Hietamiehen romaani avasi silmäni näkemään tuon ajan muultakin kuin vain Suomen kantilta. Hän luo oivallisesti jännitettä ja Sonjan oman elämän salaisuus herättelee lukijan uteliaisuutta. Sitä Hietamies ei kuitenkaan paljasta vielä tässä osassa, joten jännityksellä odotan seuraavan osan lukemista.

Minun on poikkeuksellisesti pakko kritisoida Hietamiehen tekstiä haparoinnista. Lauserakenteet ovat välillä todella kömpelöitä, välillä teksti taas soljuu vaivatta eteenpäin. Samoin tekstistä löytyneet kirjoitusvirheet pomppasivat silmilleni, mutta se kyllä saattaa johtua tekstin ajoittaisesta kömpelyydestäkin. Sisällössä ei ole mitään vikaa, ilmaisussa sen sijaan on. Samoin huomasin hienoisia ristiriitoja aikaisempien kirjojen sisältöön, joitakin pieni lipsahduksia vain, mutta kyllä ne kumminkin huomasi. Ikinä ennemmin en muista moiseen hänen kirjoissaan törmänneeni, joten siinä suhteessa olen hieman pettynyt.

Jos teitä kiinnostaa lukea venäläistä näkökulmaa sijoittuen 1900-luvun alkuun ja käsitellen poliittisia oloja, niin harkitkaa ihmeessä tämän teoksen lukemista. Suosittelen kumminkin lukemaan Sonjan ja Valkoakaasiat ensin.

♠♠♠♠

Valkoakaasiat

Laila Hietamies: Valkoakaasiat

495 s., Otava 1994

kansi: Kari Piippo

Innostuin Laila Hirvisaaren (Hietamiehen) Sonjasta niin, että pakkohan oli heti käydä lainaamassa sarjan seuraava osa kirjastosta. Luin tämän lähes yhtä suurella innolla kuin Sonjan ja nyt toivon, että pääsisin pian lainaamaan seuraavan osan luettavaksi. Olen pitänyt Hirvisaaren teoksista jo heti ensimmäisen luettuani ja tämäkään  kirja ei muodosta poikkeusta. Havahduin pari päivää sitten ihmettelemään sitä, että Hirvisaaren tuotanto iskee minuun todella hyvin, vaikka yleensä kaihdan kaikkia järkälekirjoja. Minä jopa vastasin yhteen kysymykseen taannoin, että keskimittainen kirja on mieleeni enemmän kuin järkäle, mutta Hirvisaaripa tekee siinä poikkeuksen! :D

Valkoakaasiat on siis Sonjan jatko-osa, joka on huomattavasti edeltäjäänsä tummasävyisempi ja surullisempi. Siitä voi jo lukea ennusmerkkejä tulevista historian vaiheista, mutta pääosassa on kuitenkin Sonjan oma elämä ja siinä tapahtuvat suuret myllerrykset. Sonja Orbeliani viettää melko huoletonta elämää hovineitona, mutta sitten suru ja murhe muuttavat hänen elämäänsä: äidin vakava selkäsairaus on todettu tuberkuloosin aiheuttamaksi ja pian Sonja itsekin sairastuu vakavasti. Hän löytää rakkauden miehestä, joka myös painii saman sairauden kanssa, mutta etiketti ja yleinen mielipide sanelee heidän tarinaansa eikä rakkaus pääse palamaan täydellä liekillä. Sonjan vaiheiden mukana seurataan kiinteästi keisariperheen elämää, Nikolai II valtaanastumista ja tuon ajan yhteiskunnallista murrosta ja myllerrystä.

Tämä kirja on jokseenkin ennalta-arvattava verrattuna Sonjaan, mutta se ei oikeastaan haittaa yhtään, koska pieniä yllätysjuttujakin löytyy. Kerronta on sujuvaa ja historiallisesti asiantuntevaa, Hirvisaari ei kikkaile turhia. Kirja etenee tasaisesti pohjaten edelliseen osaan, mutta toimii myös itsenäisenä teoksena. Hieman häiritsi se, että joihin edellisen osan tapahtumiin viitattiin siten kuin ne olisivat tapahtuneet hieman eri tavalla kuin ensimmäisessä osassa kuvattiin. Tässä kirjassa on edelleen minäkertojana Sonja itse ja lukija pääsee edelleen lukemaan "Sonjan omaa tekstiä".

Kuten sanoin, tämä on tummasävyisempi ja surullisempi kuin edeltävä osa, jotenkin painostava ja ahdistava. Tuntuu kuin koko ajan myrskypilvet leijuisivat Sonja Orbelianin ja koko Venäjän yllä. Sonjan sairastuminen, masentuneisuus ja äidin vakava sairaus tuovat ahdistavia vivahteita tarinaan, samoin kuin myös rakkaussuhteessa ilmenevät ongelmat. On jotenkin kamala lukea tarinaa, jossa koko ajan joku sanelee päähenkilölle miten hänen pitää toimia ja hän ei voi rikkoa kehoitusta (käskyä) vastaan. Kun ihmiset puuttuvat jopa rakkauselämään, muuttuu kaikki vielä ikävämmäksi. En nyt sano, että tämä olisi kamala kirja ja niin edelleen, sillä nämä tuntemuksethan ovat hyvä merkki: Hirvisaari on onnistunut kerronnassaan niin hyvin, että päähenkilön tuntemukset välittyvät lukijalle saakka hyvin aidosti.

Kaiken kaikkiaan tämä teos on siis sangen onnistunut paketti, mutta jotenkin tuo synkkyys ja jatkuvat vastoinkäymiset saavat minut hieman kavahtamaan. Tämä teos ei ollut myöskään yhtä mielenkiintoinen ja vetävä kuin edellinen osa, mutta hieno jatko sarjalle kuitenkin. Kirja loppuu sellaiseen kohtaan, että kaikki jää hieman avoimeksi, joten pakkopakko päästä pian ottamaan selvää, että miten lopulta käy.

♠♠♠♠

Sonja

Laila Hietamies: Sonja

463 s., Otava 1993

Sain tänään luetuksi yhden Laila Hirvisaaren (ent. Hietamies) historiallisen romaanisarjan avauksen, Sonjan, jonka mukaan sarjakin on nimetty. Ajattelin aluksi kirjoittaa tästä vasta huomenna, mutta sitten hoksasin, että nythän on Sonjan nimipäivä, joten tämä päivä on hyvä kirjoittaa tästä kirjasta!

Sonja kertoo Orbelianin ruhtinassuvun tyttärestä Sonjasta eli Sofia Dmitrijevnasta minäkertojamuodossa. Sonja on kapinallinen, joka jo pikkutyttönä uhmaa aatelistyttöjen tiukkoja kasvatusnormeja ja toimii oman päänsä mukaan. Hänestä kasvaa voimakastahtoinen aikuinen nainen, joka oppii näkemään asioita eri kanteilta, vaikka yksi asia ei muutukaan: hän on yhtä taipumaton kuin ennenkin. Kirja sijoittuu 1800-luvun loppupuolelle Pietariin ja perheen kotikartanoon Inkerinmaalle. Belaja Roza on Sonjan turvasatama Pietarin melskeen rinnalla.

Kirjan kertoja siis on Sonja itse ja tapahtumat tulevat esiin takaumamaisesti, sillä Sonja on kirjoittanut tarinansa ylös. Lukija ikäänkuin lukee Sonjan omaa tekstiä, mikä on mielestäni kerronnallisesti onnistunut valinta. Minäkertojan käyttäminen auttaa pääsemään paremmin päähenkilön elämään mukaan, se kuvaa asioita selkeästi jostakin tietystä näkövinkkelistä ja luo sitä kautta omanlaisensa tunnelman koko kirjalle.

Sonja Orbeliani on todellisuudessa elänyt henkilö, yhden Venäjän vanhimman suvun edustaja. En tiedä kuinka suuri osa tästä teoksesta on tosipohjaista ja kuinka paljon on kirjailijan oman mielikuvituksen tuotetta, mutta tämä teos on juoneltaan kyllä mielenkiintoinen ja vetävä. Hirvisaarella on kyllä todellakin taito kirjoittaa laadukasta ja mielenkiintoista historiallista draamaa, joka tuntuu aidolta ja uskottavalta. Kirjassa vilahtelevat myös meille suomalaisille tutut henkilöt paroni Mannerheimista keisari Aleksanteri II:een ja III:teen.

Tässä kirjassa yksi erityisen hyvä asia on se miten tarkkaan Hirvisaari kuvaa hovielämän sääntöjä ja aatelissäädyltä vaadittuja asioita. Hän ei tuo niitä esille erillisinä osina vaan upottaa ne taitavasti juoneen. Välillä oikein heräsi ajattelemaan, että niin todellakin, kyllä se vain olikin ihan oikeasti vaativaa ja tarkkaa ihan kuin jatkuvan suurennuslasin alla olisi. Mielenkiintoista on myös se miten lapsista tehtiin aikuisia todella varhain ja heiltä vaadittiin jo pienenä paljon sellaista, mitä oikeastaan pitäisi vaatia vain aikuiselta. Samaten aikuista naista kuitenkin kohdeltiin kuin lasta. Sääntöjen ja tapojen ristiriitaisuudet tulevat tässä teoksessa hyvin esille ja minäkertojan kapina täydentää niitä hyvin.

Laila Hirvisaari lukeutuu suosikkikirjailijoihini, joten minun on aika vaikea löytää tästä kirjasta yhtäkään moitteen sanaa. Ehkä ainut pieni miinus on tiettyjen asioiden sivuuttaminen ja palaaminen niihin myöhemmin, siis pientä polvelevuutta juonellisesti on. Minä kuitenkin pidin tästä kirjasta todella paljon, tämä on hyvä avaus sarjalle ja onhan tämä voittanut Lukijan  Finlandiankin ilmestymisvuonnaan. Laadukas kirja kaikin puolin, oikein onnistunut ja taattua Hirvisaarta. Piti oikein tänään käydä kirjastossa töiden jälkeen lainaamassa tälle kirjalle jatkoa, jotta saan heti jatkaa sarjan lukemista. Arvosanan antaminen on nyt kovin vaikeaa, kun täysiä pisteitä tämä ei ihan ansaitse ja silti tässä ei ole juuri mitään moitittavaa.

♠♠♠♠½

Vienan punainen kuu

Hietamies, Laila: Vienan punainen kuu

399 s., Otava 1992

Laila Hietamies (tai Hirvisaari) on kuulunut suosikkikirjailijoihini siitä lähtien, kun luin hänen esikoisteoksensa Lehmusten kaupunki. Siitä alkaa nyt olla puolitoista vuotta ja siinä ajassa olen lukenut lähes koko hänen tuotantonsa, vain kaksi sarjaa ja pari yksittäisteosta on enää lukematta. Vaikka olen lukenut paljon hänen kirjojaan, joka sarjassa on oma jujunsa ja uusi aiheensa. Niin tässäkin teoksessa on erilainen aihe kuin muissa lukemissani teoksissa.

Vienan punainen kuu kertoo Vienan asemasta ja sen asukkaisen kohtaloista suuren murroksen melkeessä: Suomi itsenäistyy, mutta ajautuu sisällissotaan. Sekä Venäjän bolsevikit että Suomen valkoiset haluavat vapauttaa Vienan ja liittää sen osaksi omaa maataan. Mutta kukaan ei kysy vienalaisilta mitä he haluavat. Teoksen päähenkilö on Aniviisu, ristimänimeltään Anna-Liisa, nuoreksi naiseksi varttuva orpotyttö. Suurten historiallisten mullistusten lisäksi tarina kuvaa Anna-Liisan henkilökohtaisia ratkaisuja, joita tyttö tekee sydämellään.

Vienan punaista kuuta aloitellessani olin vähän ihmeissäni, sillä siinä ei ollut sellaista samantyyppistä mukaansatempaavaa aloitusta kuin Hietamiehen muissa teoksissa. Vaikka teos kiinnosti, se oli jotenkin rauhallisempi ja hitaammin etenevä kuin muut teokset. Jotenkin odotin koko ajan, että koska tässä nyt päästään itse asiaan. Vaikka aika juoksi nopeasti Aniviisun lapsuudesta aikuisuuden kynnykselle, olisi tarinaa voinut mielestäni tiivistää. Teos olisi ehkä ollut parempi, jos olisi keskitytty nimenomaan Vienan alueen suureen murrokseen ja kehitelty tarinaa sen ympärille. Kuitenkin tarinan edetessä loppua kohti ymmärsin miksi tällainen ratkaisu on tehty, sillä pitemmän ajanjakson mukaanmahduttaminen auttaa ymmärtämään päähenkilöiden valintoja.

Vienan punainen kuu kuvaa hyvin sellaisia ihmisiä, joita ei aja vallan- tai kostonhalu vaan puhdas lähimmäisenrakkaus. He eivät tahdo valita puolta, mutta voiko kukaan pysyä täysin puolueettomana Vienassa vallitsevassa tilanteessa, kun kumpikaan puoli ei hyväksy puolueettomuutta. Hietamies osoittaa, että liiallinen kiihkomielisyys ja omistautuminen asialleen tekee ihmisistä susia toisilleen. Eikä silloin erotella kuka on syytön ja kuka syyllinen. Kuvaus on aitoa ja koskettavaa, jännittävääkin: kuinka tässä vielä käy?

Mielestäni Vienan punainen kuu ei ole kokonaisuutena täysin samanveroinen kuin Hietamiehen muut teokset, joihin en voi olla sitä peilaamatta. Teoksen loppu on huikea, samoin tekijän jälkisanat ovat tärkeät: ne antavat tarinalle aivan uuden ulottuvuuden. Siinä tekijä kertoo, mistä tämä teos sai alkunsa. Luonnonkuvaus on tässä teoksessa aivan omaa luokkaansa, siihen Hietamies ei ole yltänyt (tai panostanut) muissa teoksissaan läheskään samoissa määrin. Lukija pystyy näkemään silmiensä edessä Vienan kauneuden.

♠♠♠½

Vuoksen helmi & Pihkovan kellot

Hirvisaari, Laila: Vuoksen helmi

483 s., Otava 2008

---

Hirvisaari, Laila: Pihkovan kellot

420 s., Otava 2009

Nyt on sitten Laila Hirvisaaren Imatra -sarjan kaksi viimeistä osaa luettu. Hirvisaari päättää sarjansa todella mallikkaasti ja lukijalle jää toiveikas olo: henkilöiden "elämä jatkuu" ja heillä on tulevaisuus.

Vuoksen helmi sijoittuu pääosin Imatralle ja siellä olevan Valtionhotellin miljööseen. Päähenkilö on Julia Morton, jonka avioliitto rakoilee ja elämä kuljettaa häntä kauemmas miehestään. Julia politikoi edelleen ja hän tapaa monia mielenkiintoisia persoonia, jotka opettavat häntä katsomaan asioita eri suunnilta. Eletään sortokauden aikaa ja Venäjä vaikuttaa entistä enemmän suomalaisten elämään.

Pihkovan kellot siirtyy aivan toiseen miljööseen, kuten jo teoksen nimikin kertoo. Päähenkilöksi nousee Julia Mortonin ohelle (ja ohikin) Anna Kristiina Kuzmina, joka lähtee Pihkovan liepeille perustettavaan sotasairaalaan hoitajaksi ja lääkäriksi. Siellä Anna Kristiina näkee ja kokee paljon sellaista, mikä järkyttää ja muuttaa häntä. Samoin on Julian laita. Maailmansota muuttaa kaikkia, jotka sen läheltä kokevat.

Itse hieman mietin Pihkovan kellojen liittymistä sarjaan. Toki henkilöt ovat samoja, mutta kuitenkin kun kyseessä on Imatra -sarja, on hieman erikoista siirtää päätösosa Pihkovaan ja Narvan alueelle. Imatrasta vain puhutaan, mutta tapahtumat eivät sijoitu sinne. Toisaalta Pihkovan kellot on todella erinomainen päätösosa, kuten jo aikaisemmin mainitsin.

Hieman jäin myös kaipaamaan ritikanrantalaisia Imatralta. Vilma Haikala oli Vuoksen helmessä kuitenkin melko olennainen hahmo, mutta nyt hänetkin siirrettiin täysin taka-alalle. Muutenkin olisi ollut kiva lukea myös siitä, mitä Ritikanrantaan ja Tornatorille kuuluu. Toisaalta taas kokonaisuus on toimiva näinkin.

Pakko on sanoa, että Pihkovan kellot on luultavasti koko sarjan paras teos, koska siinä on eniten tunnetta ja toimintaa. Hirvisaari olisi minun nähdäkseni voinut rakentaa aiheesta jopa oman yksittäisen romaanin, jos olisi halunnut.

Vuoksen helmi

♠♠♠½

Pihkovan kellot 

♠♠♠♠½

Grand hotel

Hirvisaari, Laila: Grand hotel

549 s., Otava 2007

Laila Hirvisaaren Grand hotel on hänen Imatra -sarjansa kolmas osa. Tässä osassa elämä keskittyy pääasiassa Imatralle Valtionhotelliin, mutta päähenkilö Julia kulkee myös raja-Karjalan kylissä. Muiden henkilöiden kautta päästään kulkemaan myös Narvaan.

Julia on hyvin itsepäinen, itsevarma ja oikeudenmukainen. Hän ei voi sitää sitä, miten Venäjä sortaa suuriruhtinaskuntaansa Suomea. Julian kärkkäät mielipiteet antavatkin jälleen lisämausteensa teokselle. Julian oma elämä on muuttunut, hän on ikään kuin hieman seestynyt, mutta silti hän on tulta ja tulikiveä, jos hän kokee suomalaisten oikeuksia loukattavan.

Tässä teoksessa Ritikanrannan työväestö ei saa suurta huomiota, mitä olisin ehkä hieman kaivannut. Toisaalta raja-Karjalan kuvaukset tuovat työväestön asemaa esiin. Valtionhotellin tapahtumat antavat teokselle lisäjännitystä ja toimintaa, mikä oli hyvin virkistävää melko rauhallisen kerronnan lomassa. Jälleen kerran taattua Laila Hirvisaarta, mitä muuta voisinkaan sanoa?

♠♠♠♠

Myrskyn edellä

Hirvisaari, Laila: Myrskyn edellä

569 s., Otava 2006

Myrskyn edellä on Laila Hirvisaaren kirjoittaman Imatra-sarjan toinen osa. Tämä on odottanut vuoroaan luvattoman kauan, sillä yöpöydälläni on pyörinyt viime aikoina paljon sellaisia kirjoja, joiden lainoja en ole voinut uusia. Nyt kuitenkin pääsin taas sarjan pariin. :)

Myrskyn edellä jatkaa oikeastaan siitä mihin sarjan ensimmäinen osa Kruununpuisto jäi. Tämän teoksen keskiössä on nyt Julia Sorokina sekä hänen perheensä. Ritikanrannan työläisten vaiheita kuvataan hänen kauttaan, samoin Benoisin kreivisuvun ja Virumaan tapahtumia. Ajallisesti teos sijoittuu historiallisesti hyvin merkittävään vuoteen 1905, jolloin taisteltiin ääni- ja vaalioikeudesta ja tasa-arvosta. Poliittisia kokouksia pidetään, lakkoja syntyy, Pietarissa koetaan Verisunnuntai ja kartanoita poltetaan. Benoisien Tammikartanosta paljastuu lisäksi tarkoin varjeltu salaisuus.

Edellistä osaa lukiessani en oikeastaan muodostanut selkeää mielikuvaa Julia Sorokinasta, mutta tässä se tapahtuu. En voi sanoa pitäväni Juliasta, mutta en toisaalta häntä inhoakaan. Ritikanrantalaisista olisin halunnut lukea enemmänkin, he olivat tässä teoksessa paljon pienemmässä osassa kuin Kruununpuistossa. Kuitenkin Hirvisaari on onnistunut säilyttämään tasapainon juonessa, ei tunnu että kuvattaisiin liikaa varakkaiden elämää.

Kielellisesti Hirvisaaren teos on jälleen samaa eloisaa ja lämmintä kieltä kuin ennenkin. Hän osaa todella luoda aitoja henkilöhahmoja ja välittää heidän tunteensa lukijalle. Taustatyö on tämänkin kirjan kohdalla tehty hyvin, mikä tekee teoksesta todella uskottavan ja käsinkosketeltavan. Jos vielä verrataan Kruununpuistoa ja tätä teosta, voin todeta, että tässä on enemmän "jännitystä" tapahtumien kulusta, tämä teos ei ole niin ennalta arvattava kuin edeltäjänsä.

♠♠♠♠½