Kurpitsajuhla

Agatha Christie: Kurpitsajuhla

WSOY 1985

alkup. Hallowe'en party, 1969

suom. Anna-Liisa Laine

En ole pitkään aikaan lukenut Agatha Christien teoksia, mutta nyt päätin tarttua niin sanotusti sesongin mukaiseen teokseen eli Kurpitsajuhlaan. Se kertoo pieleen menneistä lasten pyhäinpäivänjuhlista, joissa nuori Joyce löytyy kuolleena pää omenanpoimintaleikissä käytettyyn vesisankoon upotettuna. On selvää, että kyse on henkirikoksesta, mutta kun niin motiivi kuin syyllinenkin ovat epäselviä, juhlissa mukana ollut dekkarikirjailija Ariadne Oliver kutsuu ystävänsä Hercule Poirotin avuksi.

Kurpitsajuhla on taattua Christietä eli ovelaa, loppuratkaisultaan yllättävää rikoskirjallisuutta. Teemoiltaan koin tämän olevan kuitenkin paljon synkempi kuin Christien dekkarit keskimäärin. Henkirikoksen uhriksi on joutunut lapsi, mikä vie jo heti synkempiin vesiin. Valtaosassa lukemistani Christieistä on ollut kyse kolmiodraamoista tai perinnöistä, aikuisten asioista. Nyt näyttää siltä, että 13-vuotias Joyce on joutunut uhriksi vain varomattomien puheidensa vuoksi, täysin pahaa-aavistamatta. Teoksessa myös viitataan moneen otteeseen lapsiin kohdistuneisiin rikoksiin ja seksuaalirikoksien yleisyyteen. Seksi ja seksuaalisuus vilisevät myös nuorison puheessa ehkä hieman hämmentävällä tavalla, päälleliimatun arkipäiväisenä. Se ei tuntunut luontevalta, vaan pikemminkin kohahduttamishaluiselta.

Agatha Christien tekstiä on helppo lukea ja kirja tuli luetuksi nopeasti. Oli lähes nostalgisella tavalla mukavaa uppoutua aivan perinteisen salapoliisikertomuksen maailmaan. Omassa hyllyssäni odottelee pari lukematonta Christietä, joten ehkäpä seuraavan kerran salapoliisikertomusta kaivatessani tartun niihin.

Vaarallinen talo

Agatha Christie: Vaarallinen talo

229 s., WSOY 1982, 10. tark. p.

alkup. Peril at End House, 1932

suom. O.A. Joutsen, tark. Kirsti Kattelus

kansi: Tom Adams

Joka ikinen kesä minulle tulee hinku lukea jokin Agatha Christien dekkari. Käytännössä toteutan kuitenkin ajatuksen erittäin harvoin. Joskus mietinkin, että mikä oikein mahtaa olla syynä, kun en vaan kerta kaikkiaan kuitenkaan tartu hänen kirjoihinsa, vaikka mielikuvissani yhdistän Christien dekkarit erityisesti kesälukemisiin. Tänä kesänä päätin oikeasti ryhtyä tuumasta toimeen ja aloitin lukemaan kahdeksatta Poirot-tarinaa, jonka nimi on Vaarallinen talo. Luin kirjaa töissä tauoilla, mutta lukeminen edistyi hitaanlaisesti enkä välillä päiväkausiin ottanut kirjaa edes esiin. KonMari-projektini yhteydessä halusin vähentää kirjastolainojani ja ajattelin, että nyt luen Poirotin lopultakin loppuun ja sen myös tein.

Vaarallinen talo kertoo Poirotin ja kapteeni Hastingsin lomasta, joka muuttuu kuitenkin etsiväntyöksi Poirotin kuullessa, että Tien Pään talossa asuvan nuoren Nick-neidin henki on ollut jo useasti vaarassa. Lopullisen sysäyksen jutun tutkimiselle antaa murhayritys, joka tapahtuu aivan Poirotin silmien edessä. Nick vähättelee vaaraa ja pitää kaikkea sattumana, mutta Poirot ottaa jutun vakavasti. Näyttää siltä, että murhayritysten motiivina olisi Nickin rahat. Poirot tekee listan epäillyistä ja alkaa selvittää kuka neidin kuolemasta voisi hyötyä. Vaan vielä ehtii tapahtua kaikenlaisia onnettomuuksia ja yksi murhakin ennen kuin Poirot oivaltaa kuka kaiken takana on.

Vaarallinen talo on taattua Christietä: nokkelaa, perinpohjaista ja viihdyttävää. Hercule Poirot on yksi kirjallisuuden suosikkihahmojani, sillä pidän hänen hieman omahyväisestä luonteenlaadustaan ja tinkimättömyydestään. Hahmo on omahyväisyydessään välillä hyvinkin huvittava, mutta samaan aikaan tinkimätön oikeudentaju ja ajoittain esiinpuskeva empaattisuus tekevät Poirotista hahmon, jonka etsiväntyötä jaksaa seurata. Tämän kirjan kertojahahmona nähdään kapteeni Hastings, jonka kuvaamana Poirot näyttäytyy toisinaan jopa entistäkin huvittavampana tyyppinä. Itse tapauksen selvittäminen on kuitenkin keskiössä ja tässäkin teoksessa syyllisen paljastuminen yllättää. Juonenkuljetus on ihan sujuvaa, vaikka välillä olisin toivonut hieman enemmän menoa ja meininkiä - ja sitä sitten joissain kohdissa todella löytyikin. Kokonaisuus on kuitenkin tasalaatuinen ja välillä myös tasainen: mielestäni tietyistä käänteistä huolimatta tässä ei oikein ollut sellaisia huippukohtia, vaikka epäilemättä murha ja muut onnettomuudet oli sellaisiksi tarkoitettu. Kiinnostavuudessaan tämä ei siis ihan ole Christietä parhaimmillaan, mutta hyvää kumminkin!

♠♠♠½

Dekkariviikko: Hercule Poirot ja huvimajan arvoitus

Agatha Christie: Hercule Poirot ja huvimajan arvoitus

199 s., WSOY 2015

alkup. Hercule Poirto and the Greenshore Folly, 1954

suom. Antti Autio ja Pekka Marjamäki

kansi: Tom Adams

 

Hercule Poirot ja huvimajan arvoitus on alkuperäinen lyhyempi versio yhdestä Christien tunnetuimmasta teoksesta, Kuolleen miehen huvimajasta. Tämä pienoisromaani kiinnitti alunperin huomioni erityisesti upean kantensa vuoksi, sillä värit ja kokonaisuus vangitsivat katseeni ja tuli tunne, että tuon kirjan haluan lukea. Minuun aika harvoin kansikuvataide vaikuttaa niin voimakkaasta, mutta nyt kävi niin. Kirjassa onkin johdantoteksti kannen taiteilijalta, ja lisäksi vielä esipuhe kirjailijan tyttärenpojalta ja lopussa taustaa teoksen synnylle. Kokonaisuutena Hercule Poirot ja huvimajan arvoitus on siis todellisuudessa noin 150 sivun mittainen.

 

Tarina alkaa siitä, kun Hercule Poirot saa puhelun ystävältään Ariadne Oliverilta, joka on salapoliisi. Ariadnea on pyydetty laatimaan murhaleikki kyläjuhliin, mutta hänestä on yllättäen alkanut tuntua siltä kuin jotakin olisi pielessä ja jotain kamalaa tulisi tapahtumaan. Hän tarvitsee Poirotia avukseen selvittämään onko hänen aavistuksillaan mitään todellisuuspohjaa ja jos on, niin miten tragedia saadaan estettyä.

Agatha Christie on suosikkidekkaristini, eikä minun varmaan tarvitse sen kummemmin ruveta selvittämään mitkä syyt siihen ovat vaikuttaneet. Pienoisromaanissa Christien kyvyt eivät mielestäni pääse esiin yhtä hyvin kuin täysimittaisessa romaanissa, sillä tarina tuntuu säntäävän eteenpäin yksityiskohdasta toiseen ja kohti vääjäämätöntä päätöstä,. Minä ainakaan en oikein ehtinyt mukaan selvittämään rikosta, sillä loppuratkaisu kerrottiin hyvin nopeasti rikoksen tapahtuman jälkeen, joten tuntuu kuin yksi Christien teosten kiehtovimmista puolista eli ovela juonenpunonta ja yllätykselliset ratkaisut olisivat jääneet tyystin pois. Tästä syystä on vaikea verrata tätä muihin lukukokemuksiini Christien dekkareista.

 

Hercule Poirot ja huvimajan arvoitus oli minulle hyvä aloitus dekkariviikolle, sillä luen melko harvoin dekkareita. Nyt sain pehmeän laskun genren pariin ja minulle jäi jopa halu lukea lisää Christien dekkareita. En tiedä ehdinkö niiden pariin dekkariviikon aikana, mutta ehkä sitten myöhemmin kesällä.