Mummo

Antti Heikkinen: Mummo

9 h 34 min., WSOY 2017

lukija: Antti Heikkinen

Vielä on muutamasta loppuvuoden äänikirjasta blogipostaukset tekemättä, mutta kuron vähitellen postaustahtia kiinni. Heikkisen Mummon kuuntelin joskus marraskuun alkupuolella.

 

Minulla ei ole hetkeen aikaan ollut käytössä muuta äänikirjojen suoratoistopalvelua kuin kirjaston Ellibs. Valikoima on siellä sangen rajallinen, joten valikoin kuunneltavakseni välillä sellaisiakin teoksia, jotka eivät välttämättä muuten niin hirveästi kiinnosta. Mummo on yksi niistä kirjoista, joita aloin kuunnella vain jotain kuunnellakseni. Pidin kirjasta kuitenkin yllättävän paljon odotuksiini nähden. Juonellisesti teos oli ihan kiinnostava, tosin paikoin hieman ennalta-arvattava. Tämän äänikirjan parasta antia minulle oli Antti Heikkisen itsensä toteuttama vivahteikas luenta. Kyllä huomaa, että Heikkinen on nähty myös teatterilavoilla.

Mummo kertoo sukutarinaa kahdesta naisesta 1920-luvulta alkaen. Teoksessa esitellään montakin saman suvun naista, joista jokainen on hyvin omanlaisensa, mutta kuitenkin samaa verta. Keskiössä ovat kuitenkin Maija ja Marja-Liisa, jotka molemmat oppivat paljon suvustaan ja sen vaietuista asioista, eikä se aina tapahdu arpia jättämättä.

Heikkinen käyttää teoksessa paljon murreilmaisuja, mutta näin äänikirjaversiossa se ei haitannut, pikemminkin päin vastoin. Heikkisen murre on savolaismurretta, joten pohjalaisena se olisi voinut itse lukiessa tuottaa hieman haastetta. Murre ja Heikkisen kerrontatapa tekivät tästä kirjan, jota oli mukava kuunnella, mutta juonellisesti muistijälki on vähä pätkittäinen. Ihan kelpo kokemus kokonaisuutena kuitenkin.

Lukupiirikirja: Kehveli

Antti Heikkinen: Kehveli

256 s., WSOY 2018

kansi: Martti Ruokonen

Olen kerrankin lukupiirikirjan kanssa oikein hyvissä ajoin asialla, sillä lukupiirimme maaliskuun kokoontuminen on vasta 9.3. ja kirja tuli luettua jo nyt helmikuun viimeisellä viikolla. Lukupiiriläiset ehdottivat kevätkaudelle yhdeksi aiheeksi Antti Heikkisen tuotantoa. Olen lukenut häneltä joskus edelliseen lukupiiriin kuuluessani Pihkatapin ja silloin taisin vähän yllättyäkin miten hyvä se oli. Koska helmikuun lukupiirikirjana oli Cormac McCarthyn aika rankkakin Tie, olin valinnut meille maaliskuulle kepeän Kehvelin. Kirjan kansi ei ole mielestäni maailman houkuttelevin, mutta kirja itsessään oli oikein mukaansatempaava ja täynnä humoristisia pilkahduksia.

Kehveli syntyy Hyväjärven rovastin ja ruustinnan nuorimmaksi pojaksi, jonka he seurakuntalaisten kauhuksi saavat "vanhoilla päivillään" nelikymppisinä. Poika osoittautuu jo nuorena hyvin sukkelaksi ja supliikiksi, ja häntä aletaankin kutsua Kehveleksi. Elämänsä varrella Kehveli ehtii sotaan ja karkaamaan sieltä. Uskomattomien sattumien ja kehvelin luonteensa vuoksi hän selvittää tilanteen parhain päin tuolloin ja elämässä muutenkin. Itse asiassa tuosta karkureissusta alkaa melkoinen tapahtumasarja, joka mullistaa koko Suomen valtion tarinan ja kääntää asiat päälaelleen yhden jos sun toisenkin asian tiimoilta.

En etukäteen oikein tiennyt mitä odottaa tältä kirjalta, sillä en ole mielestäni veijaritarinoita koskaan lukenut. Olin siis uuden asian äärellä ja viihdyin oikeastaan erittäinkin hyvin, sillä Heikkinen on taitava sanankäyttäjä. Juoni oli kyllä hyvin mielikuvituksekas ja vauhti vaan kiihtyi loppua kohti, mutta kuitenkaan ei menty ihan niin överiksi, että olisi lakannut viihdyttämästä ja huvittamasta. Yhden kerran tyrskähdin oikein kunnolla nauruun, se oli kohta jossa Paasikiven tekohampaat tippuivat naurispeltoon. Vieläkin naurattaa, en tiedä mikä siinä oli niin hirveän koomista!

Tässä vaiheessa ennen lukupiirikokoontumista mietin, että miten saamme tästä keskusteltavaa ja jutunjuurta irti, sillä tämän kirjan luonne ei ehkä ole lukupiirikirjaksi sopiva. Lukukokemuksena kuitenkin oikein noin niin kuin muuten kiva. Heikkisen Mummo oli jossain vaiheessa lukusuunnitelmissani, mutta se vähän jäi. Ehkä voisin sitä jossain vaiheessa palautella listalleni.

Pihkatappi

Antti Heikkinen: Pihkatappi

276 s., Siltala 2013

Antti Heikkisen esikoisteos Pihkatappi olisi varmaankin jäänyt minulta lukematta, ellen olisi saanut siitä niinkin painavaa suositusta kuin veikkausta päätyä jopa Finlandia-ehdokkaaksi. Kirjallisuuspiirimme vetäjä tästä puhui ja entinen vetäjä komppasi mukana, joten mielenkiintoni oli taattu. Samaten yksi asiakas töissä sanoi, että tässä oli todella mielenkiintoinen kirja. Bingo, niin todella olikin. Vaikka Pihkatappi ei Finlandiaa päässytkään havittelemaan, on sen ansiot silti kiistattomat. Olen varma, että Heikkisestä tullaan kuulemaan vielä.

Pihkatappi kertoo nuoresta miehestä, Jussista, joka lähti maalta kaupunkiin ja jätti taakseen niin hänelle suunnitellun maanviljelijän ammatin kuin kotitilansa ja isänsä. Teos on Jussin minä-muotoinen tilitys ja kirjanraakile, jossa hän kertoo paitsi oman elämänsä myös sukunsa menneisyydessä kohtaamista käännekohdista. Tarina liikkuu kahdessa ajassa eli Jussin elämän nykyhetkessä ja kirjaksi muotoutuvassa menneisyydessä.

En tiedä millä tavalla kuvailisin tätä teosta. Tässä oli jotakin sellaista, mikä tavoittaa lukijan. Heikkinen on kirjoittanut kirjansa melko vakavin vedoin, mutta huumoriakin tästä kirjasta löytyy jopa ihan nauruksi asti. Erilaiset hahmot tuovat tapoineen ja puheineen tarinaan väriä ja samoin tekee myös Jussin tapa kuvailla näitä asioita. Teksti pysyy hyvin kasassa ja on sujuvaa, mutta minulle tuotti kyllä savon murteella kirjoitettujen osien lukeminen välillä vaikeuksia. Kyse ei ollut siitä ettenkö ymmärtäisi mistä on kyse, vaan lähinnä siitä että vierasta murretta oli tuskastuttavan hidasta lukea. Murteen käyttö kuitenkin tuo tähän teokseen sitä maanläheistä ja rouheaa elämänmakua, jota voi kuvitellakin löytyvän pitkälti maaseutuympyröissä liikkuvalta teokselta. Kokonaisuus siis puoltaa tuota ratkaisua täysin.

Tässä kirjassa oli myös jotakin sellaista, joka kosketti minua. Äidittömän pikkupojan elämä, lapsen saumaton kiintymys isään, epäoikeudenmukaisuudet ja menneisyyden tapahtumat, jotka eivät anna rauhaa, olivat jotenkin hyvin voimakkaasti mutta silti ylitunteellisuutta välttäen kuvattuja asioita. Ne vavahduttivat ja vaikuttivat, ja Jussin tarinaa halusi lukea lisää ja lisää. Heikkisellä on selkeästi taito kuvata tunteita vähäeleisesti ja samalla syvästi.

Minuun tämä kohtalonsa omiin käsiinsä ottaneen Jussin tarina teki vaikutuksen. Aihe tuntui aluksi hieman kuivalta kapinoinnilta, mutta tässä kirjassa se kuitenkin toimii hyvin ja sopii eri-ikäisille lukijoille. Voin rehellisesti sanoa, että tämä kirja on tasapainoinen kokonaisuus kaikin tavoin.

♠♠♠♠½