Lukupiirikirja: Jaakobin portaat

Joel Haahtela: Jaakobin portaat

192 s., Otava 2022

Maaliskuun lukupiirikirjana luimme Joel Haahtelan Jaakobin portaat. Haahtela on minulle itselleni sellainen kirjailija, jonka tekstistä on vaikea saada kiinni. Hänen utuinen ja unenomainen tyylinsä ei oikein uppoa, ja tuntuu, että jotain olennaista kirjan sanomasta menee ohi. Samalta tuntui Jaakobin portaiden kohdalla, mutta lukupiirikeskustelun myötä sain uusia oivalluksia.

Teoksen päähenkilönä on mies, joka saa puhelinsoiton jerusalemilaisesta psykiatrisesta sairaalasta. Hänen veljensä on siellä hoidettavana, hän on sairastunut niin sanottuun Jerusalemin syndroomaan, ja tarvitsee saattajaa kotiin. Mies matkustaa Jerusalemiin ja käy ilmi, että veli oli yrittänyt selvittää isoisän muistikirjassa kuvattujen Jaakobin portaiden arvoitusta.

Kuten sanottu, koin vaikeaksi saada tästä kirjasta kiinni. Minusta tuntuu, että vasta loppumetreillä ja etenkin lukupiirikeskustelun myötä oivalsin jotakin. Mies ja hänen veljensä ovat menettäneet äitinsä lapsena. Kumpikin tuntuu ajelehtivan elämässään, etsivän jotain kadonnutta. Kaikki tuntuu loksahtavan paikoilleen, kun mies löytää ikään kuin unennäkönä takaisin äidinrakkauteen, siihen tiettyyn ja silti universaaliin.

Jotenkin oivallus äidinrakkauden merkityksestä ja kaipuusta kolahti minuun. En tiedä halusiko Haahtela käsitellä juuri sitä aihetta, mutta minä löysin tästä ennen kaikkea sen aiheen. Ehkä se nousi minulle niin voimakkaasti esiin, sillä äitini kuolemasta on pian kulunut vuosi. Olen siis käsitellyt aihetta mielessäni hyvin paljon kuluneina kuukausina.

Haahtelan teksti vaatisi varmasti enemmän aikaa ja makustelua kuin mihin minulla oli mahdollisuus. Hänen pienoisromaaninsa ovat tiiviydestään huolimatta monisyisiä, jopa melkein yksityiskohtaisia. Hän ei ole minun kirjailijani, mutta moni lukupiirissä tuntui pitävän hänestä.

Tähtikirkas, lumivalkea

Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea

268 s., Otava 2013

kansi: Päivi Puustinen

 

Meillä on kirjallisuuspiirin seuraavana aiheena elämäkertaromaanit. Yhdeksi esimerkiksi oli mainittu Joel Haahtelan Tähtikirkas, lumivalkea ja päätin valita sen, koska olen aikasemmin lukenut Haahtelalta Elenan ja pitänyt siitä. Tuosta on nyt aikaa jo melkein neljä vuotta, joten lienee jo aikakin palata Haahtelan tuotannon pariin edes tämän yhden teoksen verran.

 

Tähtikirkas, lumivalkea kertoo suomalaissyntyisestä parikymppisestä miehestä, joka vuonna 1889 muuttaa Pariisiin, josta hänen tiensä kulkee muun muassa Berliiniin ja Kambodzan kautta takaisin Eurooppaan.  Uutistoimiston kirjeenvaihtajana työskentelevä mies kirjoittaa vaiheistaan mustakantiseen päiväkirjaan, jonka hän osoittaa selkeästi jollekulle, jota hän kaipaa. Pian selviää, että kyseessä on nainen, jonka vuoksi hän koki parhaaksi lähteä Suomesta. Päiväkirjojen kautta miehen vaiheita seurataan aina 1930-luvulle. Vuonna 2012 päiväkirjat päätyvät miehen Suomessa asuvan jälkeläisen käsiin.

 

Mielestäni Tähtikirkas, lumivalkea on kaunis kertomus siitä, miten meistä jokaisesta jää maailmaan jokin jälki - ainakin niin pitkäksi aikaa, kun joku meidät muistaa. Tuo aihe on aina kiehtonut minua, sillä mielestäni jokainen ansaitsisi tulla muistetuksi ainakin oman sukunsa piirissä. Valitettavan paljon vain on niitä hiljaisia, joiden tarinat painuvat unholaan ja joista tulee vain nimiä sukukirjaan. Haahtela käsittelee aihetta hieman laajemminkin ja liittää siihen muun muassa holokaustin, sen miten suuret ihmismassat haluttiin painaa unholaan.

 

Teoksen ensimmäinen osio, joka käsittelee miehen saapumista Pariisiin sekä ensimmäistä vuotta siellä, oli mielestäni kaikkein mielenkiintoisin. Sen jälkeen mielenkiinnon taso hieman laskee, mikä johtunee osittain kerrontatyylin muutoksesta. Haahtela vaihtaa kerrontatyyliä varmasti tietoisesti: Pariisiin saapuminen ja oleskelu siellä on täynnä nuoruutta, kaihoa ja kaunosieluisuutta, mutta reilun parinkymmenen vuoden päästä kaunosieluisuus on karissut, nykyhetki on temmannut kertojamme mukaansa ja vuodet ovat muuttaneet miestä. Eteenpäin on ollut mentävä. Vuosien vieriessä päiväkirjoista saattaa huomata, että menneisyys ei ole sittenkään jättänyt miestä rauhaan, vaan kulkee mukana ympäri maailman eikä voi olla jättämättä jälkiään hänen mieleensä. Haahtela onnistuu muuttamaan kerrontatapaa uskottavasti päähenkilön iän ja elämänvaiheen mukaan, jolloin päiväkirjaromaani tuntuu hyvin uskottavalta ja aidolta, mutta valitettavasti minun mielenkiintoni ei pysynyt kunnolla yllä uskottavuudesta huolimatta.

 

Kokonaisuutena tämä oli hyvä lukukokemus ja olen iloinen siitä, että valitsin juuri tämän kirjan luettavakseni. Pariisin aika muuten tuo mieleen hieman Kristina Carlsonin teoksen William N. Päiväkirja, vaikka päähenkilöt ovatkin aivan eri-ikäiset. Pariisi miljöönä kuitenkin tuntuu jotenkin samalta ja ajankohta on parin vuoden heitolla sama. Pariisin miljöö oli muuten mielestäni tässä teoksessa kaikkein kotoisin ja kaunein, nuoruuden lempein silmin kuvattu.

 

♠♠♠♠

Elena

Haahtela, Joel: Elena

126 s., Otava 2003

Kun Haahtelan uusin teos Traumbach ilmestyi ja moni sitä blogeissaan kehui, en ollut aikaisemmin edes kuullut kirjailijasta. Kuka Haahtela? Positiivisista kommenteista päättelin, että ehkä minun on syytä tutustua hänen teoksiinsa. Vielä kun koulutehtävää varten piti valita listalta jokin teos, valitsin Haahtelan Elenan. 

Elena kertoo miehestä, joka kohtaa kerran nuoren naisen, jonka elämää hän alkaa seurata. Nuori nainen, Elena, täyttää hänen ajatuksensa. Mies luo mielessään Elenan kuin palapelin, kuvittelee millainen ihminen Elena on ja millasta elämää tämä elää. Ajallisesti tämä teos ilmeisesti sijoittuu jonnekin 1990-luvun alkuun, mutta paikkaan en tätä oikein osaa sijoittaa. Ehkä ei tarvitsekaan.

Juonellisesti en aluksi pitänyt teosta kovin kummoisena, mutta lopussa paljastuu käänteentekeviä asioita, jotka selittävät tapahtumien kulkua ja niiden merkitystä. Se on oikein hyvä asia, pidin siitä kovasti ja jotenkin juontakin alkoi pitää parempana kun sai siihen jotakin selitystä. Kielellisesti Haahtelan teos on omaa luokkaansa, ja onhan sanottu, että "Hienointa Haahtelan sanomisessa on taito puristaa muutamaan lauseeseen olennainen elämän olemuksesta." (Länsiväylä). Se on hyvin sanottu, tismalleen niin minäkin ajattelen nyt teoksen luettuani. Lisäksi sanavalinnat ovat mielenkiintoisella tavalla erilaisia, asiat on sanottu hieman toisin kuin yleensä.

Tiivistäen voisin tästä pienoisromaanista sanoa, että se on melko kevyt mutta samalla sisältörikas teos.

♠♠♠½