William Golding: Kärpästen herra
336 s., Otava 2007
alkup. The Lord of the Flies, 1954
ilmeistyi suomeksi ensimmäisen kerran v. 1960
suom. Juhana Perkki
Lukupiiri kokoontui viime viikolla keskustelemaan William Goldingin klassikosta Kärpästen herra. Tiesin jo kirjaa lukiessa, että tulkintoja ja keskusteltavaa tästä riittää, sillä vertauskuvallisessa tarinassa oli paljon pysähdyttävää, hätkähdyttävää ja ajatuksia herättävää asiaa.
Romaani sijoittuu II maailmansodan aikaan ja kertoo englantilaisista koulupojista, joita kuljettanut lentokone syöksyy maahan jonnekin Tyynenmeren saarelle. Lennolla olleista vain lapset selviävät. Osa on jo murrosiän kynnyksellä, mutta mukana on myös pienempiä lapsia, joita tenaviksi kutsutaan. Joukon johtajaksi nousee Ralph, vaikka kuoronjohtaja Jack havittelee myös johtajan asemaa. Alun paratiisimaisen elon jälkeen poikajoukossa alkaa nousta esiin ristiriitoja. Sivistyksen pinnan murentuessa paljastuu ihmisen raadollisuus.
Tämä kirja piti otteessaan kahdella tavalla. Aluksi luin kirjaa siksi, että miljöö ja huoleton retkitunnelma veti puoleensa, mutta jossain kohtaa luin siksi, että minun oli pakko saada tietää miten kaikki päättyy. Loppujen lopuksi halusin teoksesta myös äkkiä eroon, sillä kaikki muuttui koko ajan kamalammaksi loppua kohti, ja sitä oli hirvittävää lukea. Miten raakaa ja julmaa kaikesta tulikaan!
Lukupiirissä paljon keskustelua herättivät teemat vallankäytöstä ja vastuuttomuudesta sekä ihmisessä asuvasta pahuudesta. Aluksi yksinäinen saari vaikutti lähtötilanteesta huolimatta sodan kourissa olevan Euroopan rinnalla turvalliselta paratiisilta, jossa voisi kohtalaisen rauhallisin mielin odotella pelastetuksi tulemista, mutta kun alkukantaiset vaistot ja pelko saavat jalansijaa, muuttuu tilanne väistämättä. Myös hahmojen toiminta, osan henkinen kasvu ja osan taantuminen villi-ihmisiksi herätti ajatuksia.
Kärpästen herra oli todella mieleenpainuva lukukokemus. Ensimmäistä kertaa yli 10 vuoteen löysin myös kirjan, jota en halua enää lukea uudelleen, sillä se meni niin ihon alle, että aiheutti toisinaan suoranaista fyysistä pahaa oloa. Siinä määrin ahdisti poikajoukossa tapahtuvat muutokset, etenkin järkevän ajattelun katoaminen ja yhteishengen luhistuminen, että tätä ei ole tarvetta toistamiseen lukea. Psykologisena kuvauksen tämä on kyllä todella vahva, ja tästä saisi helposti aikaan pidemmänkin tekstin, jopa esseen. Sen sijaan, että kirjoittaisin itse, linkitän tähän Jokken kirjanurkan tekstin. Mielestäni Jokke avaa tätä teosta niin onnistuneesti, että hänen tekstiinsä kannattaa tutustua.