Lukupiirikirja: Margarita

Anni Kytömäki: Margarita

Gummerus 2020

Finlandia-palkinto 2020

äänikirjaksi lukeneet Ville-Veikko Niemelä, Mirjami Heikkinen ja Aarne Linden

Anni Kytömäen Finlandia-palkittu romaani Margarita on odottanut hyllyssäni lukemistaan jo Helsingin kirjamessuista 2021 saakka. Olen iloinen, että lopultakin tähän kirjaan tuli tartuttua, sillä pidin tästä valtavasti. Luin osan kirjasta itse ja osan kuuntelin äänikirjana. Molemmat formaatit toimivat hyvin.

Luimme Kytömäen esikoisromaanin Kultarinta lukupiiriin talvella 2021. Olen aiemmin pitänyt kiinni ajatuksesta, että emme käsittele saman kirjailijan teoksia kuin kerran, koska maailmassa on niin valtavan paljon hyviä ja kiinnostavia kirjailijoita. Päätin luopua periaatteestani, koska uskoin, että lukupiirissä tästä voisi kehkeytyä antoisaa keskustelua.

Margarita kertoo Sennistä, joka työskentelee Kankariston kylpylässä hierojana. Se kertoo myös sotamies Mikko Kilkkaniemestä, arkeologi Aaro Kuusilehdosta sekä kylpylän kesävieras Einar Kairamaasta perheineen. Yksi keskeinen hahmo on myös helmisimpukka, Margaritana Margaritifera. Simpukka nostetaan muiden hahmojen rinnalle inhimilliseksi, tuntevaksi olennoksi, mikä toimii hyvänä rinnastuksena Sennin hahmolle. Tapahtumat sijoittuvat pääosin 1950-luvulle, osin myös sotavuosiin.

Margarita nousi uudelleen ajankohtaiseksi teokseksi syksyllä 2024, kun Hukkajoen raakkutuhosta uutisoitiin laajasti. Kun Kytömäki kuvaa tässä kirjassa helmisimpukoita, niihin kohdistuvaa piittaamattomuutta ja häikäilemätöntä oman edun tavoittelua, ei voi välttyä ajattelemasta, että maailma ei ole siltä osin muuttunut miksikään. Sellaista ei osata arvostaa, joka ei pidä ääntä itsestään.

Margarita on muutenkin yhteiskunnallisesti tarkkanäköinen romaani. Ihmiset yritetään sovittaa heille ennalta asetettuihin muotteihin, naiset etupäässä äideiksi ja mielellään vähintään kuudelle lapselle. Sodasta kärsineen valtion etu on suuri syntyvyys paikkaamaan menetyksiä. Onhan nykyajankin synnytystalkoista kuultu, joten ei niin kaukainen asia ole tämäkään.

Kerronta etenee monen näkökulman kautta. Hahmoja on paljon, niin keskeisiä kuin sivuhenkilöitäkin, mutta heidät oppii nopeasti tuntemaan ja erottamaan toisistaan. Kaikki juonisäikeet yhdistyvät luontevasti osaksi samaa tarinaa ja onnistuvat jopa yllättämäänkin. Jouduin kirjan päätyttyä selaamaan ja etsimään ne kohdat, jotka vihjasivat yllätyksestä, mutta joita en heti tajunnut. Teksti aukeni uudella tavalla ja entistä hienommaksi.

Pidin paitsi Kytömäen tekstistä ja juonenkuljetuksesta myös miljööstä. Aivan kuten Kultarinnassakin, on miljöö upea. Luonto on monipuolinen ja kaunis, niin hyvin kuvattu, että metsän ja joen voi nähdä silmissään ja lähes haistaa niiden tuoksun. Kankariston kylpylä on idyllinen keskuspaikka, vaikka tie viekin Sennin sieltä toisaalle.

Keskustelu oli vilkasta ja mielestäni tämä kirja sopiikin mainiosti lukupiiriin käsiteltäväksi. Kuten eräs piiriläinen totesi, tässä on monta aika raskasta teemaa, mutta silti olo ei jää lannistetuksi. Minusta tuntuu, että keskustelusta huolimatta vielä jäi asioita oivallettavaksi ja kerroksia koettavaksi seuraavillekin lukukerroille.

36 uurnaa: Väärässä olemisen historia

Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa - Väärässä olemisen historia

Siltala 2023

Sirpa Kähkösen uusin romaani 36 uurnaa: Väärässä olemisen historia voitti viime vuonna Finlandia-palkinnon, mitä en ihmettele lainkaan. Se on vahva, melkeinpä hengästyttävä kuvaus yhden suvun vaikenemisista ja kipupisteistä, joiden vaikutukset näkyvät sukupolvelta toiselle. Kirjaa on luonnehdittu rakkaudentunnustukseksi kuolleelle äidille ja sellainen se mielestäni on.

Sirpa Kähkösen äiti Riitta (s. 1941) kuoli vuonna 2022 sairastettuaan pitkään. Äitisuhde ei ollut missään nimessä yksiselitteinen tai helppo, mutta tässä kirjassa Kähkönen silittää äitinsä ja tämän suvun kipupisteitä hellästi auki. Teksti on täynnä ymmärrystä ja anteeksiantoa siitä, mitä hän itsekin on joutunut sukupolvien ketjussa vuorollaan kokemaan. 36 uurnaa on viisas ja lempeä kirja, ja vaikka se onkin kaunokirjallinen, perustuu se todellisiin asioihin ja tapahtumiin.

Vaikka Kähkönen kietoo menneiden sukupolvien valinnat ja virheet ymmärrykseen ja empatiaan, oli tämä kirja kuitenkin todella kuormittavaa luettavaa. Niin Kähkösen äidin kuin hänen itsensäkin lapsuus oli täynnä riittämättömyyden tunnetta ja pelkoakin, mutta raskaita kokemuksia oli jo aiemmillakin sukupolvilla. Vaikeneminen vei monelta mahdollisuuden ymmärtää ja tulla ymmärretyksi jo aiemmin.

Tunnistan Kähkösen tekstistä sen, että ihmisen kuoleman jälkeen häntä pystyy monesti ymmärtämään paremmin. Tuntuu kuin ihminen kuollessaan veisi mennessään virittyneet ja värittyneet tunteet ja tarjoaisi samalla mahdollisuuden asioiden objektiivisempaan tarkasteluun. Itse koen niin omasta äitisuhteestani, sillä meillä oli aika myrskyisä suhde niin hyvässä kuin pahassa. Äitini kuoleman jälkeen hänet on ollut helpompi kietoa ymmärrykseen ja hellyyteen. Ehkä Kähkösen kirja oli siksikin niin kuormittavaa luettavaa, että olen samankaltaista ajatustyötä ja hyvästelyä tehnyt itsekin mielessäni kevään 2022 jälkeen.

Akvarelleja Engelin kaupungista

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

215 s., Gummerus 2016

 

Jukka Viikilän esikoisromaani Akvarelleja Engelin kaupungista voitti kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon vuonna 2016. Itse en alunperin ollut järin kiinnostunut tästä teoksesta, vaikka ajattelinkin tämän jossain vaiheessa lukea. Kun pikalaina nyt osui kohdalle, päätin lukea tämän. Vaikka Akvarelleja Engelin kaupungista on kooltaan pieni kirja, vei sen lukeminen aikaa ja vaati paljon keskittymistä. Tämä on mielestäni oikein sopiva kirja luettavaksi näin vuodenvaihteen kynnyksellä, sillä Engelin fiktiivisessä yöpäiväkirjassa nousee monesti esiin ajan kuluminen, menneisyys ja tulevaisuuden haaveet - samat teemat tulevat itselläkin mieleen tällaisena vuoden vaihtumisen ajankohtana.

 

Akvarelleja Engelin kaupungista on Helsingin suunnitelleen saksalaistaustaisen arkkitehdin Carl Ludvig Engelin fiktiivinen yöpäiväkirja, joka alkaa keväästä 1816. Tuolloin nuori arkkitehti oli saanut mainion työtilaisuuden päästä suunnittelemaan Helsingin kaupunkia uudelleenrakentamiskomitean toimesta. Niinpä Engel perheineen muuttaa Helsinkiin ja lupaa vaimolleen, että tila ei ole pysyvä ja että tie vie jo pian takaisin Berliiniin, heidän rakkaaseen kotikaupunkiinsa. Vuodet vierivät ja kaupunki valmistuu talo talolta. Ennen kuin sitä oikein käsittääkään, on jo vuosi 1840.

 

Yöpäiväkirjan kuvaamiin vuosiin mahtuu kaikenlaisia tapahtumia. Eniten Engeliä pohdituttaa kaupungin hioutuminen pikkuhiljaa hänen suunnitelmiensa mukaan. Hän kiintyy luomukseensa ja Helsingistä on nousemassa todella suuri taidonnäyte, jollaista ei ihan jokainen arkkitehti pääsekään rakentamaan. Samaan aikaan erityisesti Charlotte-vaimo kaipaa takaisin kotiinsa, vaikka yrittääkin sopeutua Helsinkiin ja lopulta löytää sieltä ystäviäkin. Silti avioparin mielessä elää toive päästä takaisin Berliiniin. Yöpäiväkirjassaan Engel pohtii minkälaisen hinnan on loppujen lopuksi joutunutkaan maksamaan siitä, että on päässyt toteuttamaan ammatillista kunnianhimoaan ja luomaan todellisen elämäntyön.

 

Mielestäni Akvarelleja Engelin kaupungista on jotenkin työläs kirja, jonka lukeminen todellakin vaati keskittymistä. Koin tämän ehkä hieman vaikeaselkoiseksi, sillä toisinaan yöpäiväkirjan merkinnät olivat lyhyitä ja tuntuivat täysin irrallisilta muihin merkintöihin nähden. Välillä myös vuodet vierivät nopeaan tahtiin eikä joistain ajanjaksoista jäänyt oikein mitään mielikuvaa. Tarinaa oli tästä syystä vaikea seurata. Teksti puolestaan tuntuu mielestäni sujuvalta ja selkeältä, mutta se ei paljon auta, jos ajatus meinaa harhailla juonenkulun kannalta.

Sinänsä tämän teoksen aihe on mielenkiintoinen, sillä en ole ennen ajatellut sitä miten Helsinki on rakentunut ja millaista rakennusvaiheen aikaan kaupungissa on ollut ja miltä se on näyttänyt. Löysin tästä myös yhdyskohtia samaa ajankohtaa kuvaaviin teoksiin ja mielikuvani tuosta ajasta laajentuivat. Se oli ihan kiintoisa kokemus. Kaupunkia minua paremmin tunteville tämä saattaa olla vieläkin kiinnostavampi katsaus.

♠♠♠

Hytti nro 6

Rosa Liksom: Hytti nro 6

6 cd-levyä, n. 5 h 50 min

WSOY äänikirjat 2012

lukija: Pertti Sveholm

Lainasin työkaverini suosituksesta työmatkoilla kuunneltavaksi Rosa Liksomin Hytti nro 6. En ole oikeastaan missään vaiheessa aikonut lukea kyseistä teosta, mutta päätin antaa äänikirjalle mahdollisuuden, sillä siinähän se menisi työmatkojen lomassa sopivasti. Pertti Sveholmin ääntä olikin miellyttävän tasainen kuunnella, mutta kuten olin hieman jo ounastellut, tarina itsessään ei minua erityisesti miellyttänyt.

Hytti nro 6 kertoo tytöstä, joka matkustaa junalla halki laajan Neuvostoliiton. Samassa hytissä hänen kanssaan matkustaa hänelle tuntematon mies, joka hoitaa lähes kaiken puhumisen, ruokahuollon ja junan pysähdysten aikaiset reissut. Tytöllä, joka oikeastaan on aikuinen nainen ja jota vain puhutellaan tytöksi, on salaisuuksia ja hän tuntuu pakenevan jotakin. Mies puolestaan kertoo estoitta kaiken mahdollisen itsestään ja hänen keskeisimmät huvinsa ovatkin vodkan juonti ja kaksimieliset jutut sekä jatkuvasti toistuva seksin vonkaaminen tytöltä.

Kuten sanoin, tarina ei minua erityisesti miellyttänyt. Yksi syy on se, että teoksessa ei oikein tapahtunut mitään. Juna kolkkasi eteenpäin, välillä pysähdyttiin, välillä mies oli tytön ylintä ystävää, sitten taas kauhea vonkari ja tyttö pakeni pois hytistä, sitten taas oltiin kuin mitään ei olisi tapahtunut ja sama toistui. Muutaman kerran tosin nousi esiin muutamia kiinnostavia pilkahduksia tytön syistä lähteä matkaamaan halki maan sekä hänen menneisyydestään. Kokonaisuutena en kuitenkaan saanut tästä teoksesta oikein mitään irti ja välillä jopa ihan suosiolla kuuntelin radiota, kun ei tämä tarina oikein pitänyt erityistä mielenkiintoa yllä.

Toinen syy, miksi teos ei oikein miellyttänyt minua, on teoksessa vilisseet jatkuvat kirosanat sekä hyvin suorasukaiset viittaukset huoriin, seksiin, sukupuolielimiin ja niin edelleen. En koe olevani mikään kukkahattutäti, mutta liika on kumminkin liikaa. Ei sitä koko ajan jaksa kuunnella sellaisia juttuja, etenkin kun mies palaa aiheeseen toistuvasti. Äitini ilme oli muuten näkemisen arvoinen, kun hän istahti kyytiini ennen kuin olin ottanut levyn pois soittimesta. Kyseisessä kohdassa mies muistaakseni kuvasi jotain huorissakäyntikokemustaan.

Kiteytettynä voin siis todeta, että tulipahan kuunneltua, vaikka en tästä nyt oikein mitään irti saanutkaan. Ehkä voin kuitenkin nyt todeta sivistäneeni itseäni, kun kuuntelin Finlandialla palkitun teoksen!

♠

Jokapäiväinen elämämme

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme

522 s., Teos 2013

graafinen suunnittelu: Camilla Pentti

Löysin vihdoinkin aikaa tarttua Riikka Pelon menestykseksi nousseeseen ja Finlandia-palkinnon voittaneeseen Jokapäiväinen elämämme -teokseen, joka on minun mittapuullani aikamoinen tiiliskivi. Sain tämän vanhemmiltani joululahjaksi aivan kuten olin toivonutkin, joten tuntui hieman ikävältä jättää tämä odottelemaan moneksi kuukaudeksi lukuvuoroaan. Parempi kuitenkin lukea ajan kanssa ja ajatuksella kuin kiireessä ja hätiköiden.

Koen jotenkin hirveän vaikeaksi kirjoittaa tästä kirjasta yhtään mitään. Tässä tapahtuu niin paljon, lukija saa koko ajan uutta pohdittavaa ja henkilöiden tunnetilat tulevat todella lähelle, että en oikein tiedä mitä sanoisin. En tiedä mistä aloittaisin kuvaamaan kokemuksiani tästä kirjasta, kun on monta asiaa, jotka haluaisi sanoa ja silti ei tiedä miten. Jokapäiväinen elämämme oli minulle hyvin vahva lukukokemus, vaikka en kokenutkaan tätä kovinkaan henkeäsalpaavaksi tai huikaisevaksi kirjaksi.

Jokapäiväinen elämämme kertoo venäläisestä runoilijasta, Marina Tsvetajevasta, ja hänen Alja-tyttärestään. Teos sijoittuu kahteen aikaan, vuosiin 1923 sekä 1939 ja 1941. Kerronta on moniäänistä kuvaten asioita vuorotellen Aljan ja Marinan näkökulmista, mikä antaa teokselle syvyyttä ja perspektiiviä. Yleisesti ottaen minua useimmiten epäilyttää moniääniset romaanit, mutta tässä kerrontaratkaisu on onnistunut ja toimiva.

Tarinan keskiössä on pitkälti äidin ja tyttären välit, se miten he kokevat toisensa ja aina kerta toisensa jälkeen ajautuvat toisistaan erilleen. Kummallakin tuntuu olevan ylpeytensä ja he kimmahtavat toisiinsa nopeasti, mutta samalla heillä on yhteys, joka sitoo heidät kaikkia näkyviä siteitä vahvemmin toisiinsa. On menneisyys, jonka tapahtumat repivät railon heidän välilleen. On vaiettuja asioita, joista ei osata puhua: vuosien painolasti, joka painaa heidän jokapäivästä elämäänsä. Ja kaikkien vaatimusten, ilkeiden sanojen ja turhautumien alla on kuitenkin se kaikkein suurin: rakkaus. Sellaisena tarina minulle välittyi, vaikka tulkintoja äidin ja tyttären väleistä on varmasti monenlaisia.

Tarinan keskiössä on myös jo valmiiksi paloiksi jaetun perheen loppullinen tuhoutuminen Stalinin terrorin jaloissa. Se osoittaa miten kovan hinnan ihminen tai kokonainen perhe voi joutua maksamaan menneisyyden valinnoista ja lojaaliudesta, kun oikeudenmukaisuus loppuu ja yksittäinen ihminen sanelee mikä on oikein tai väärin. Kun Alja, Ariadna, pakotetaan tunnustamaan sellaista, mitä ei ole tapahtunut, nousi ainakin minun ihoni kananlihalle: miten vahvasti Pelo kuvaakaan tuota hetkeä, sitä miten ihmisestä puristetaan halutunlainen totuus vaikka millä keinoin.

Pelo kirjoittaa sujuvaa kieltä, mutta jotenkin teos jäi siitä huolimatta mielestäni latteaksi. Henkilöiden tunnetilat tulevat usein lähelle lukijaa, mutta toisaalta he ovat jotenkin eleettömiä, ihan kuin heidät kaikki olisi isketty lasipallon sisään ja lukija tarkastelisi heitä jostain ulkopuolelta, katsoisi heidän pyristelyään ahdistuneena ja samalla toivorikkaana. Koin vaikeaksi päästä lähelle hahmoja itsejään, vaikka heidän tunteensa välittyivätkin tehokkaasti. Samaten muutama kohtaus oli todella käsinkosketeltavasti kuvattu, mutta se ei pelasta muuten eleetöntä kokonaiskuvaa. Lisäksi teoksen tunnelmassa on jotakin pysähtynyttä, joka tuo minulle mieleen venäläiset klassikkoteokset. Se ei välttämättä ole huono asia, mutta mielestäni teoksen tapahtumat olisivat kaivanneet hieman enemmän kiihkoa ja rytmiä.

Kokonaisuutena Jokapäiväinen elämämme on toimiva kirja, hyvin rehellinen ja ajatuksia herättävä. Ymmärrän kyllä miksi tätä teosta on kehuttu paljon, mutta en voi täysin liittyä ylistyslauluun, sillä mielestäni kaikki palaset eivät loksahtaneet kohdilleen. Kyseessä on kuitenkin ehdottomasti lukemisen arvoinen teos!

♠♠♠♠

Jää

Ulla-Lena Lundberg: Jää

366 s., Teos & Schildts & Söderströms 2012, 3.p.

suom. Leena Vallisaari

alkup. Is 2012

Finlandia-palkinnon voittanut Ulla-Lena Lundbergin Jää on juuri niin vaikuttava lukukokemus kuin odotinkin. Suhtauduin myönteisiin arvioihin hieman pelonsekaisesti, koska pelkäsin pettyväni teosta lukiessani. Niin ei kuitenkaan käynyt ja voin liittyä niiden ylistävien ihmisten sarjaan, jotka ovat tästä jo sanansa sanoneet.

En oikein tiedä mitä uutta osaisin enää tästä teoksesta sanoa, koska kaikki ylistyssanat on jo lausuttu ja kirjoitettu moneen kertaan. Jää ottaa lukijansa täysin otteeseensa, vaikka itse luinkin sitä aika hitaasti: halusin varmistaa, että mikään ei mene minulta ohi ja pääsen nauttimaan tästä hienosta lukuelämyksestä täysin siemauksin. Halusin myös rauhassa pohtia juonenkäänteitä ja viipyä vielä hetken päähenkilöiden ja upeasti kirjoitetun kirjan parissa.

Jää kertoo saaristoseurakunnan uudesta, nuoresta papista, joka saapuu perheineen karulle kirkkosaarelle intoa täynnä. Perhe rakentaa innolla tulevaisuutta ja sota on ohi, heillä on paljon suunnitelmia tulevan varalle. Pappi on seurakunnan ihastukseksi hyvä laulamaan ja pastorska oikein ehtivä naisihminen. Heidät otetaan avosylin vastaan. 

Pappilan ympärillä, niin merellä kuin maallakin, jylläävät luonnonvoimat saavat lukijan elämään mukana saaristolaisten elämässä: anna heidän saada heinät kuivina latoon, toivottavasti jää ei vielä murru alta ja murra ihmisten elämää. Juuri tuo jää oli minun mielestäni hyvin henkeäsalpaavasti kuvattu. Itse pelkään suuria vesialueita veden mahdin vuoksi enkä ole koskaan ollut meri-ihminen, etenkin jää vaikuttaa pelottavalta arvaamattomuutensa vuoksi. Koko ajan jännitti, että mitä vielä sattuukaan. Luonnon kuvaus on osuvaa, kouriintuntuvaa ja aitoa.

En halua kertoa juonesta yksityiskohtia, joita ruotisin kyllä mielelläni. Kaikki eivät ole kuitenkaan tätä vielä lukeneet, joten en halua pilata kenenkään lukukokemusta. Minusta tuntuu, että jos kuvaisin juonta, minun olisi helpompi sanoa kaikki mitä tästä teoksesta ajattelen. Sanon kuitenkin, että minun mielestäni tämä on erityisesti kuvaus kahden toistaan rakastavan ihmisen avioliitosta, jota molempien velvollisuudet välillä rasittavat ja aiheuttavat kitkaa. Suurin kuitenkin on rakkaus, joka kantaa Petteriä ja Monaa heidän uudessa elämässään. Lisäksi kirja on kirjoitettu todella monisyisesti kuvaten välillä Monan ja välillä Petterin tuntoja, jolloin heidän liitostaan muodostuu ehjä kokonaiskuva.

Voisin kirjoittaa teoksen elävästä kielestä ja siitä miten onnistuneesti se tuntuu olevan suomennettu. Voisin kirjoittaa siitä miten tämä teos sai minut myötäelämään koko papin perheen elämässä ja ymmärtämään heitä kaikkia ja tuntemaan johonkin heistä kohdistuvan epäoikeudenmukaisuuden kuin se kohdistuisi minuun itseeni. Voisin kirjoittaa paljon siitä miten jopa tuskallisen aito tämä teos on, miten haikeaa on päästää henkilöistä irti kansien sulkeuduttua. Jää murtautuu suoraan lukijan ihon alle ja jättää vahvan jälkitunteen. Hienoa, hienoa, hienoa!

♠♠♠♠♠

(osallistun tällä teoksella Oi maamme Suomi! -haasteeseen) 

Missä kuljimme kerran

Westö, Kjell: Missä kuljimme kerran

586 s., Otava 2008, 1. p. 2006
suom. Katriina Savolainen
alkup. Där vi en gång gått

Missä kuljimme kerran on monen muun teoksen tavoin ollut lukulistallani iäisyyksiä. Koulutehtävää varten valitsin tämän luettavaksi, koska olin tämän jo kauan halunnut lukea, mutta jotenkin aina jättänyt kirjaston hyllyyn.

Missä kuljimme kerran kertoo Helsingin (ja samalla Suomen) noususta moderniksi paikaksi. Juoni kulkee usean eri ihmisen elämän kautta, osa on työläisiä ja toiset taas varakkaiden perheiden vesoja ja yrittäjiä. Pääasiallinen tapahtumapaikka on Helsinki ja ajallisesti teos sijoittuu vuosiin 1905-1938. Teoksessa nousevat esiin tuon ajan yhteiskunnalliset vedenjakajat: suurlakko, vuoden 1918 sota, sodan jättämät kaunat ja politiikka. Teos ei silti kerro pelkistä vakavista asioista vaan sen ajan ihmisten elämästä suruineen mutta myös iloineen. Rikkaat huvittelevat ja jazz tulee Suomeen, urheilu nostaa päätään ja työläistenkin asema alkaa hieman parantumaan.

Jollakin tavalla minulle tulee tästä teoksesta tai sen tyylistä mieleen Laila Hirvisaaren teokset, sillä tässä on samalla tavalla tehty hyvin taustatyö ja osattu liittää aidosti ihmisten elämä suuriin mullistuksiin. Ihmiskuvaus on yhtä mainiota ja sulavaa kuin Hirvisaarellakin, ja teoksen hahmojen voisi luulla oikeasti eläneen. Silti jotenkin minua tympäisi rikkaiden rappiolle joutuneiden irstailijoiden elämänkuvaukset, olisin toivonut laajempia kuvauksia työläisolosuhteista ja näkyvämpiä kontakteja rikkaiden ja köyhien väliin.

Välillä minusta tuntui, että eikö tätä teosta olisi voinut hieman tiivistää. Kyseessähän on suurromaani, mutta silti koin sen jotenkin turhan pitkäksi ja polveilevaksi. Aluksi oli myös hankala omaksua hahmot ja se, että kuka kukin on ja mitä tekemistä heillä on toistensa kanssa. Toisaalta teos ei ehkä olisi nykyisen veroinen, jos sitä olisi supistettu jollakin tavalla. Epilogi oli erinomainen ja tiivistetty päätös teokselle, se valaisee esimerkiksi sen mitä hahmoille tapahtuu sotien aikana.

Kjell Westö voitti tällä teoksella vuoden 2006 Finlandia-palkinnon.
♠♠♠♠