Klassikkohaaste 3: Baskervillen koira

Nyt heinäkuun viimeisenä päivänä kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen osallistuvat bloggaajat julkaisevat jälleen tekstinsä lukemistaan klassikoista. Nyt vuorossa oleva klassikkohaaste on jo kolmas laatuaan, mutta minä olen mukana vasta toista kertaa. Viimeksi luin Timo K. Mukan Maa on syntinen laulu, tällä kertaa valitsin Arthur Conan Doylen Baskervillen koiran ja mietin jo, minkä klassikon lukisin seuraavaan haasteeseen.

***

Arthur Conan Doyle: Baskervillen koira

298 s., Otava 2008

alkup. The Hound of the Baskervilles, 1901-1902

suom. Jaakko Kankaanpää

Baskervillen koira on epäilemättä Arthur Conan Doylen tunnetuin teos, jossa yhdistyy laadukas salapoliisikirjallisuus ja kauhun elementit. Rikosta ratkomassa nähdään kukapa muukaan kuin itse Sherlock Holmes apurinsa tohtori Watsonin kanssa.

Baskervillen vanhan suvun perintömaat ja kartano sijaitsevat Dartmoorin nummien kesyttömillä alueilla. Alueella huhutaan sitkeästi kirouksesta, joka uhkaa erityisesti Baskervillen suvun miespuolisia jäseniä. Sen mukaan kammottava paholaisen kätyrinä toimiva hornan hurtta tekee lopun suvun miehistä, jotka erehtyvät kulkemaan hämärän aikaan nummilla. Vanha tarina saa uutta pontta, kun kartanon isäntä sir Charles löytyy kuolleena epäselvissä oloissa. Suvun viimeinen jäsen on saapumassa kartanoonsa ottaaksen vastaan perintönsä, mikä saattaa tarkoittaa hyvinkin synkkää kohtaloa. Sherlock Holmes kutsutaan apuun selvittämään mitä sir Charlesille oikein tapahtui ja onko vanhassa legendassa todella jotain perää.

Luin reilut kolme vuotta sitten koulua varten Sherlock Holmes -novelleja. Silloin totesin, että novellit olivat "melko nokkelia, mutta osittain hieman korkealentoisia. Jotenkin jännitystä ja yllättävyyttä on haettu tosi oudoistakin asioista, sellaisista mitkä nyt eivät vaikuta ihan uskottavilta." ja totesin, että en ole erityisen vakuuttunut Doylen kirjoittajantaidoista. Onneksi minulla ei ollut enää muistissa moisia mielikuvia, jotka olisivat voineet vaikuttaa lukukokemukseeni. Minä pidin Baskervillen koirasta todella, ja vaikka siinä olikin myös hieman korkealentoisia asioita, saivat ne aina järkeenkäyvän selityksen.

Mielestäni Baskervillen koira on ennen kaikkea salapoliisitarina ja sitten vasta kauhukertomus, ja näin olettaisin Doylen tarinansa tarkoittaneenkin. Kauhuelementit toimivat tarinassa hyvänä mausteena ja auttavat luomaan miljööstä dekkarin juonen kannalta sopivan synkän ja salamyhkäisen. Teoksesta muodostuukin täysin omanlaisensa kokonaisuus, joka kyllä jää minun mieleeni pitkäksi aikaa, vaikka ei tämä teos ihan vetävimmästä päästä kuitenkaan ollut. Tällaisessa vanhemmassa dekkarissa on kuitenkin erityistä tunnelmaa, kun jännitys tiivistyy ja esimerkiksi tietojen välittäminen ilman kännyköitä ja sähköposteja on paljon vaikeampaa. Kyllä kannatti lukea!

♠♠♠♠

Sherlock Holmesin muistikirja

Arthur Conan Doyle: Sherlock Holmesin muistikirja

251 s., Suomen dekkariseuran julkaisuja 8, 1990

alkup. The Case Book of Sherlock Holmes 1927

suom. Lea ja Timo Kukkola

Jälleen kerran esittelen koulujuttuja varten lukemani kirjan. World Literature -kurssille pitää täksi viikoksi olla Humisevan harjun lisäksi luettuna 7 omavalintaista Holmes -novellia. Ette usko kuinka kiven takana oli löytää näitä kotikirjastostani, romaaneja kyllä löytyi, mutta novellit olivat hukuksissa. Lopuksi sitten sain tämän Sherlock Holmesin muistikirjan käsiini, huh. Luin koko kirjan eli 12 novellia.

Ihan ensiksi annan kritiikkiä tämän teoksen ulkoasusta. En edes viitsinyt ruveta kuvaamaan sitä, koska siinä ei ole oikein mitään kuvattavaa: harmaat pehmokannet joissa on piirroskuva ja tekijän ja kirjan nimi. Kaiken lisäksi tekijän nimeksi on laitettu vain Conan Doyle. Minne se Arthur unohtui? Ja viimeinen kritiikki koskee sisältöä. Suomennos on kökkö jatkuvine kirjoitusvirheineen ja etenkin alussa kesken lauseen voi muuttua muoto yksiköstä monikoksi tai aikamuoto vaihdella. Pari kirjoitusvirhettä voisi antaa anteeksi, mutta niitä on valtavasti. Erityisen häiritsevää oli yhdessä novellissa merkittävässä asemassa ollut huudahdus, joka oli aluksi suomennettu "raukka" ja sitten "pelkuri" ja tuo yksityiskohta oli oikeasti tärkeä ratkaisun kannalta. Ja vielä sisällöstä: missä on "rivinvaihdoilla" toteutetut kappaleenvaihdot? Välillä oli ihan oikeasti vaikea seurata, kun tekstiä ei ollut jaoteltu kunnolla.

Itse novelleista sanon, että ne ovat kyllä melko nokkelia, mutta osittain hieman korkealentoisia. Jotenkin jännitystä ja yllättävyyttää on haettu tosi oudoistakin asioista, sellaisista mitkä nyt eivät vaikuta ihan uskottavilta. Kai se on ollut tuon ajan tyyli, mutta nykylukijalle (tai ainakin minulle) ne tuntuvat melko typeriltä. Olin jotenkin olettanut, että Holmes olisi vähän niin kuin Christien Poirot, mutta ei kyllä sinne päinkään: yhtä älykäs kylläkin, mutta jotenkin epäselvempi. Pari kertaa loppuratkaisun kohdalla mietin, että mikä tässä nyt oli sitten se ydin. Lisäksi teksti kompastuu välillä korulauseisiin.

Minulle on jäänyt Disneyn klassikkopiirretystä Basil Hiirestä elävä mielikuva siitä millainen tohtori Watson ja Sherlock Holmes (eli piirretyn Basil) ovat, ja se oli ehkä hieman häiritsevä taustaolettama, sillä vaikka pieniä samankaltaisuuksia on, niin ei kaikki silti käy yksi yhteen. Välillä sain ihan oikeasti muistuttaa itseäni, että ne eivät ole samoja asioita.

En nyt ole erityisen vakuuttunut Doylen kirjoittajantaidoista, mutta silti jäi jotenkin ajatus, että olisi kiva lukea näitä lisääkin. Ja samalla nämä oikeasti olivat välillä tosi väsyttäviä ja pitkäpiimäisiä, mistä kyllä syytän painosasua. Joku selkeämpi tyyli olisi varmasti helpottanut seuraamista ja ei olisi tarvinnut koko ajan miettiä, että jäikö jotkut lainausmerkit huomaamatta tai muuta sellaista. Niitä ei nimittäin meinannut myöskään erottaa aina. Osa novelleista oli ihan toimivia ja uskottavia, osa taas ei. Aika tasoihin meni.

♠♠½