Hyvä äitipuoli

Renate Dorrestein: Hyvä äitipuoli

205 s., WSOY 2013

alkup. De Stiefmoeder, 2011

suom. Sanna van Leeuwen
kansi: Anna Makkonen

Olen viime aikoina lukenut blogeista monia mielenkiintoisia arvioita Renate Dorresteinin tuoreimmasta suomennoksesta Hyvä äitipuoli. Törmäsinpä jossakin blogissa (en muista enää missä) suomentajan kommenttiin siitä, että takakansi paljastaa ihan liikaa ja että alkuperäiskielisessä kirjassa tätä tärkeää jujua ei paljasteta heti takakannessa. Luin tätä kirjaa siis hieman kahtiajakoisesti, sillä tiesin kyllä mitä ja miksi, mutta yritin ajatella miten asiasta tietämättömyys vaikuttaisi lukukokemukseen. Tulin sitten siihen lopputulokseen, että ei tuo takakansi ole mielestäni liian paljastava vaan juuri sopiva, sillä muuten tunnelma olisi varmaan tihentynyt minun makuuni liikaa ja olisin kyllästynyt salamyhkäisyyteen. Mutta tämän siis halusin nostaa esille, koska on mielenkiintoista seurata miten takakansiteksti vaikuttaa lukukokemukseen.

Hyvä äitipuoli kertoo Clairesta ja Axelista, jotka ovat pitäneet yhtä jo 12 vuotta. Heidän perheeseensä kuuluu myös Axelin tytär Josefien. Kaikki on vallan hyvin, kunnes Axel löytää Clairen papereista ajanvarauksen aborttiklinikalle. Axel on vihainen ja pettynyt, sillä Claire on toiminut hänen selkänsä takana. Kyllä hän on, mutta ei niin kuin Axel luulee. Tästä lähtee liikkeelle epäluuloisuuden, väärinkäsitysten ja molemminpuolisen vihamielisyyden muuri, jota Josefien yrittää pönkittää parhaansa mukaan.

Tämä kirja on tarina kahden ihmisen avioliitosta ja siitä mihin asioiden salaaminen voi johtaa, mutta myös siitä miten asioista voi oppia ja jokainen voi mennä itseensä. Riitojen keskellä sekä Axel että Claire tuntuvat löytävän itsestään uusia puolia ja molemmat käyvät myös jonkinlaista itsetutkiskelua, vaikkakin katkeruus ja pettymys vaikeuttavat periksi antamista. Tämä on myös tarina siitä miten äitipuolena oleminen ei aina ole kovinkaan helppoa, vaikka näennäisesti siltä näyttäisikin. Lojaalius voi ajaa asioita vain pahemmin sekaisin.

Dorrestein kirjoittaa hyvin jännittävästi ja salamyhkäisesti, hän on oivallisesti kuvannut ihmisten omia henkilökohtaisia päänsisäisiä ajatuksia. Lukijan on helppo astua toisen näkökulmaan ja ymmärtää tämän ajatukset, ja kertojan vaihtuessa kokonaiskuva tilanteesta hahmottuu hyvin. Dorresteinin kirjassa ei oikeastaan ole mitään hirveän erikoista juonta tai juonellisesti uutta ajattelua, äh kun en osaa selittää mitä tarkoitan. Dorrestein kuitenkin kirjoittaa elävästi ja raikkaasti tästä aiheesta, mistä kertova kirja voisi olla kovinkin tavanomainen. Kuten alussa totesin, tässä kirjassa kyllä tunnelma tihentyy ja loppua kohten muuttuu hieman painostavaksikin, minkä vuoksi loppuratkaisu on ehdottoman pakko lukea: kirja on siis aivan pakko lukea loppuun saakka. Ovelaa!

♠♠♠♠