Tryffelikoirat

Aulikki Oksanen: Tryffelikoirat

208 s., WSOY 2001

kansi: Marjaana Virta

Meillä on ensi maanantain kirjallisuuspiirin aiheena Aulikki Oksasen romaanit, joista päätin lukea Tryffelikoirat. Piirin vetäjä kehui itse tykänneensä tästä teoksesta ja mielestäni tämä vaikutti hyvin lupaavalta, joten valinta oli sitä myöten selvä. Olen nyt kirjan luettuani piirin vetäjän kanssa samaa mieltä siitä, että tämä oli oikeinkin luettava ja miellyttävä kirja, vaikka aihepiiri vaikuttikin aluksi hiukan synkältä.

Tryffelikoirien pääosassa on helsinkiläinen Inari eli Inni. Hän on iso nainen ja muutenkaan hän ei vastaa nykypäivän kauneusihanteita, mutta Innillä on kosolti reilua mieltä ja sydäntä. Inni on sen ajan lapsia, jolloin kasvatus oli vielä hyvin vanhanaikaista, joten hän on jäänyt vähän kuin kahden ajan väliin: vanhan ja uuden. Kirjan nimi tulee Innin sivubisneksestä, sillä hän kiertelee kirppiksiä ja kuolinpesiä ja etsii sieltä esiin todellisia herkkupaloja, joita myymällä hän saa hieman leveämpää leipää kuin tavallisesti. Hän on siis kuin tryffelikoira, joka etsii kalliita herkkuja.

Inni on hahmona mielestäni hyvin raikas. Hänessä on suoruutta ja nöyristelemättömyyttä, mutta samalla hän herättää luottamusta muissa ihmisissä ja hänestä pidetään. Inni osaa olla empaattinen ja sydämellinen, mutta liian tunteelliseksi hän ei heittäydy. Hän on jollakin tavalla elämän murjoma, ei nyt uskonsa maailmaan menettänyt, mutta kuitenkin hieman pessimistinen tapaus. Ehkä juuri Innin elämänkokemukset ovat sellaisia, jotka tekevät hänestä niin sympaattisen ja mainion hahmon.

Aulikki Oksanen on kirjoittanut Tryffelikoirat todella sujuvaan tyyliin ja juoni soljuu eteenpäin vaivatta. Mielestäni tässä kirjassa on oivaltavasti hyödynnetty tilannekomiikkaa ja miksei -tragiikkaakin (onkohan tuollaista sanaa edes olemassa). Kirjan tilanteet ovat hyvin mieleenpainuvia ja Oksanen käyttää osuvia sanavalintoja.

En oikeastaan osaa kauheasti perustella sitä miksi pidin tästä kirjasta näin paljon. Ehkä tässä kirjassa oli hieman niitä samoja elementtejä kuin Kirsikkavarkaat -novellikokoelmassakin eli tekstistä löytyy aina välillä jotakin erikoista ja jollakin tapaa epätodellistakin, mikä pitää mielenkiinnon yllä. Tässä kirjassa on myös jotakin kaupunkimaista suoruutta ja kovuutta, mutta samalla lämpöä ja pehmeyttä, mikä tekee tästä omalta osaltaan miellyttävän lukukokemuksen.

♠♠♠♠

Sinua, sinua rakastan

Aulikki Oksanen: Sinua, sinua rakastan -kauneimmat rakkausrunot

58 s., WSOY 1998

Meillä tulee olemaan kirjallisuuspiirissä marraskuun aiheena Aulikki Oksasen romaanit, joten päätin ottaa varaslähdön aihepiiriin ja lukea Oksasen runoja, kun nyt kerran sain pääni auki runojen suhteen. Oksasen runot olivat minulle entuudestaan tuntemattomia, vain tämä "nimikkoruno" Sinua, sinua rakastan oli tuttu. Tämä runokokoelma sisältää Oksasen runoja eri kokoelmista, mutta nyt hänen kuvituksellaan varustettuna. Osa kokoelman runoista on elokuvia varten tehtyjä laulurunoja.

Suurin osa Oksasen runoista on aika moderneja ja niitä saa tosissaan tulkita ja pohtia, että pääsee niiden ytimeen asti. Täytyy tunnustaa, että aina en ihan siihen yltänyt, vaikka kuinka kovasti yritin. Kuvitus auttaa toisinaan, mutta myös siinä on jotakin sellaista, jota minun tuntui olevan välillä vaikea tulkita.  Joidenkin runojen aihe tuntuu myös hieman oudolta rakkausrunoksi, sillä minun mielestäni rakkausrunoihin kuuluu selkeitä rakkauden sanoja ja elementtejä. Joistakin runoista rakkaus ja hellyys hyökyvät esiin, toisissa ne eivät ole niin ilmeisiä. Useimmista runoista kuitenkin loppujen lopuksi löysin nuo asiat, mutta en aina.

En pitänyt kaikista tämän kokoelman runoista. Yllätys, yllätys nuo runot olivat enimmäkseen niitä, joita en ymmärtänyt. Vaan en pitänyt kaikista niistäkään, joista jotakin ymmärsin, mutta aika harvassapa ovat ne teokset, jonka kaikista runoista yksittäinen lukija pitäisi. Suosikkirunoni tästä kokoelmasta olivat Nuku, nuku töyhtöhyyppä, joka kuvastaa äidin rakkautta lapseen, sekä Hyvästi, joka on hieman kaihomielinen hyvästijättöteemallaan.

Olen useaan otteeseen tuonut blogissani ilmi sen, että en oikeastaan pidä moderneista runoista vaan olen perinteisen runon ystävä. Minun on yleensä paljon helpompi tulkita perinteisiä runoja, joten pystyn nauttimaan niistä eri tavalla kuin moderneista runoista. Tietysti se aina vaikuttaa siihen, miten kokoelman koen: jos pitää kauheasti ponnistella ymmärtääkseen, saattaa muut seikat, kuten sanat itsessään ja niiden liike ja rytmi, jäädä vähemmälle huomiolle. Tutkiskelin vielä hieman tätä kokoelmaa juuri noiden asioiden kantilta ja täytyy sanoa, että monet runot, joista en sinänsä pitänyt, ovat rytmiltään kuitenkin onnistuneita. Oksasen runoissa on myös laaja sanojen kirjo, mikä on aina hieno asia.

♠♠

Kirsikkavarkaat

Aulikki Oksanen: Kirsikkavarkaat

160 s., Kirjayhtymä 1976

kansi: A. Oksanen

Tulipas taas luettua omasta hyllystä teos, tällä kertaa Aulikki Oksasen Kirsikkavarkaat. Minulla on ollut tämä kirja TBR100 -listallani ja kun löysin tämän huhtikuussa kirjaston poistomyynnistä, päätin tämän kotiuttaa omaksi asti.

Kirsikkavarkaat sisältää viisi hyvin erilaista novellia, joissa jokaisessa on oma jujunsa. Takakansi lupaa, että tämä novellikokoelma "tiedostaa nykyhetkeä koskettavan elävästi", mutta en tiedä välittyykö tuo tunnelma enää miltei 40 vuotta ilmestymisen jälkeen samalla tavalla kuin ennen. Kaksi tai ehkä oikeastaan kolmekin näistä novelleista olivat mielestäni aika oivaltavia ja yhdessä niistä oli tosi mielenkiintoinen lähtökohta, mutta koskettavuutta en löytänyt.

Suosikkinovellejani olivat Perheenäitejä, Antikvariaatti ja Kirsikkavarkaat. Ei Torstissa ja Vesi, pihlaja ja hirvikivääri -novellissakaan sinänsä mitään teknistä vikaa ollut, mutta jälkimmäisen pääpointtia en oikein ymmärtänyt ja Torsti oli mielestäni lähinnä väsyttävä ja rasittava. Tosin se täytyy sanoa, että etenkin Perheenäitejä, Kirsikkavarkaat ja Vesi, pihlaja ja hirvikivääri tuovat esiin nykyäänkin ymmärrettävät teemat ja taustat: väsymyksen, rakkauden kaipuun ja kaupungistumisen.

Perheenäitejä kertoo nimensä mukaisesti perheenäideistä, jotka ovat jokainen loukussa ja yksin jokainen omalla tavallaan. Eri äitien näkökulmat sekä perhekuvaukset ovat mielestäni aitoja ja jotenkin edelleenkin ajankohtaisia, sillä samantyyppistä arkea saattaa moni vielä elää nykyäänkin. Äitien hahmot ovat jotenkin sellaisia, että tekisi mieli sanoa heille, että koittakaa kestää ja kyllä se siitä, ette te jää yksin.

Antikvariaatti on novelleista ehdottomasti erikoisin, sillä vaikka en täysin ymmärtänytkään tämän juonen etenemistä ja loppua, niin kertojanäkökulma on hyvin poikkeuksellinen: kertojana toimii vanha kirja, joka on joutunut omistajansa kuoltua antikvariaatin ylähyllylle. Se kertoo kirjan kaipuusta päästä takaisin ihmisen käsiin, siitä miten siihen sattuu kun sitä kohdellaan miten sattuu ja siitä miten sen ainoa tehtävä on olla olemassa ihmistä varten. Kertojanäkökulma saatta olla ja varmasti onkin vertaus johonkin muuhun, mutta on kyllä pakko tunnustaa, että en saanut täysin kiinni siitä mitä se voisi olla. Nyt tulee mieleen ehkä jokin lemmikki, joka haluaa tulla rakastetuksi ja kohtalo voi olla varsin surullinen omistajan kuoltua.

Kirsikkavarkaat on kokoelman niminovelli, se kertoo kahdesta sisaruksesta, jotka matkaavat Saksaan kesätöihin. Sisarukset ovat läheisiä toisilleen, mutta niin ulkoisesti kuin luonteiltaankin kuin yö ja päivä. Tämän novellin tunnelma on jokseenkin jännittynyt, hienovireisesti painostava, kuten myös tapahtuma-aikojen säätila on kuvattu. Tässä novellissa on sellaista rakkauden kaipuuta, eräänlaista "carpe diem - tartu hetkeen" -tunnelmaa ja kaihoa. Toisaalta tämä on eloisa novelli Helenan (toinen sisaruksista) ja kämppisten persoonallisuuden vuoksi, toisaalta jotenkin pysähtynyt, odottava ja utuinen kuin ilma ennen ukkosta.

Pidin siis tästä kokoelma melkoisen paljon, kolme viidesosaa novelleista miellytti minua. Oksanen kirjoittaa sujuvasti ja taidolla, hänellä on sana hallussa. Hän on löytänyt jokaiseen novelliinsa jotakin erikoista ja ehkä hieman epätodellistakin, mutta silti kokonaisuus pysyy eheänä ja toimivana niin novellien sisäisesti kuin kokoelmassakin. Sivuhuomiona vielä ulkoasusta, että on aika erikoista, että kirjailija on itse suunnitellut kannen. Nykyäänhän se on aika äärimmäinen poikkeus. Täytyy sanoa, että tämän kansi on yksinkertaisuudessaan juuri sopiva tälle kirjalle.

♠♠♠♠