Tähtihauta

Kristina Ohlsson: Tähtihauta

Hovenäsetin lapset 2

WSOY, 2025

alkup. Stjärngraven

suom. Pekka Marjamäki

Kristina Ohlssonin Hovenäsetin lapset -trilogia on nuorille suunnattua jännityskirjallisuutta, mutta toimii mainiosti myös aikuiselle lukijalle. Ensimmäisessä osassa koin jännityksen hieman lässähtävän loppuvaiheessa, mutta tämä toinen osa Tähtihauta kyllä pitää otteessaan loppuun asti. En kokenut tätä ihan niin jännittäväksi kuin Ohlssonin teokset osaavat olla, mutta pidin ratkottavasti arvoituksesta ja maagisesta realismista, jota sillä on tarjota reippaasti.

Alva asuu äitinsä ja pikkuveljensä kanssa vakituisesti leirintäalueella, joka hiljenee aina kesäkauden jälkeen muista asukkaista. Perhe on kohdannut pari vuotta aikaisemmin suuren menetyksen, kun Alvan isä on kuollut liikenneonnettomuudessa. Onnettomuus tuntuu Alvasta erikoiselta, jopa selittämättömältä, ja hän haluaa selvittää onnettomuuden syyt ja löytää ihmisen, joka ajoi hänen isäänsä päin. Ratkottavaksi tulee kuitenkin toinenkin arvoitus, kun leirintäalueelle ilmaantuu musta kissa ja vanhanaikaisesti pukeutunut pikkutyttö äiteineen.

Alvan luottoystäviä ovat jo trilogian ensimmäisestä osasta tutut Heidi ja Harry. Heidän kanssaan hän viihtyy äidin ostamalla rantamajalla, yrittää selvittää aina kuin tyhjästä ilmestyvän kissan ja pikkutytön arvoitusta ja lopulta jakaa heille myös salaisuutensa siitä, että haluaa selvittää isänsä kuolemaan johtaneet olosuhteet. He ovat neuvokas kolmikko, mutta tilanne kärjistyy silti vaaralliseksi. Joku tuntuu uhkaavan Alvaa, mutta miksi? Eihän hän tiedä mitään sellaista, mikä voisi olla kenellekään vaaraksi.

Tähtihauta kurottaa juurensa menneisyyteen ja paljastaa hyytäviä yksityiskohtia, jotka jäävät mieleen. Autio, marraskuinen leirintäalue on miljöönä mitä toimivin. Aion lukea myös trilogian päätösosan, kun se ilmestyy.

Tulipyörä

Kristina Ohlsson: Tulipyörä

Hovenäsetin lapset 1

WSOY 2024

alkup. Eldhjulet

suomentanut Pekka Marjamäki

Tykkäsin tosi paljon Kristina Ohlssonin nuorille suunnatusta jännitystrilogiasta, johon kuuluvat kirjat Lasilapset, Hopeapoika ja Kivienkelit. Vinkkasin niitä paljon koululuokille, kun tein lasten- ja nuortenkirjastotyötä. Tämä uuden Hovenäsetin lapset -sarjan avausosa Tulipyörä vaikutti yhtä kiinnostavalta, joten halusin lukea sen ihan omaksi ilokseni. Hyvä tämä olikin, ja minulle melkein jopa liiankin jännittävä illalla luettavaksi.

Heidin kotona Hovenäsetissä on hiljattain tehty remonttia, jonka yhteydessä lattian alta on löytynyt vanha lapsen kenkä ja lelu. Ne tuntuvat olleen siellä ikään kuin piilossa, vaikka Heidi ei keksikään miksi joku tahtoisi sellaiset asiat piilottaa. Hänen hermonsa ovat muutenkin jännittyneessä tilassa, sillä kotitalossa tuntuu tapahtuvan outoja. Myrsky riehuu Hovenäsetissä joka yö ja Heidi on aivan varma, että hänen huoneensa väliaikaisen seinän virkaa toimittavan pressun takaa kuuluu öisin ääniä.

Onneksi iloakin tuottavia asioita on, sillä maailmanpyörä on tullut kesäksi Hovenäsetiin ja se tarjoaa Heidille ja hänen ystävilleen paitsi huvittelun mahdollisuuden myös tilaisuuden tienata pienillä apuhommilla ilmaisia kierroksia sen kyydissä - asuuhan maailmanpyörän omistaja kesän yli Heidin kotona vuokralla.

Vähitellen Heidistä alkaa kuitenkin tuntua, että kaikki ei ole kohdallaan maailmanpyörän ja sen omistajan suhteen. Isoäiti tuntuu pelkäävän maailmanpyörää avain kauheasti ja raskaana oleva bonusäiti voi koko ajan huonosti. Näyttää siltä, että heidän kotitalossaan on joskus tapahtunut jotakin pahaa, ja se paha tuntuu päässeen taas valloilleen.

Tulipyörä on alkuvaiheessa aidosti jännittävää luettavaa, mutta sitten minulle aikuislukijalle jännitys hieman lässähtää. Pidin kirjan miljööstä paljon ja Heidin ratkoma arvoitus on todella kiinnostava, mutta yhtäkkiä tarinaan tuli mukaan sellaista yliluonnollisuutta tai maagista realismia sekä ihmishahmoista pahuutta, jota en oikein osannut odottaa. Jokin siinä ei mielestäni täysin sopinut kirjan tunnelmaan, joten olen ehkä hieman pettynyt. Muutoin tämä kyllä on taattua sujuvaa Ohlssonia.

Kivienkelit

Kristina Ohlsson: Kivienkelit

202 s., WSOY 2019

alkup. Stenänglar, 2015

suom. Pekka Marjamäki

Kristina Ohlssonin mukaansatempaava mysteeritrilogia on yksi nuortenkirjasuosikeistani, mutta olen lukenut osat harvakseltaan. Valmistelin töissä kirjavinkkausta ja päätin lukea Kivienkelit sitä silmällä pitäen.  Takakannessa lupaillaan, että tämä olisi sarjan kirjoista jännittävin, mutta itse olen kyllä sitä mieltä, että Lasilapset vie siinä asiassa voiton. Kiinnostava mysteeri tämäkin kuitenkin oli.

Simona rakastaa isoäitinsä kotia, joka on entinen hotelli ja täynnä kiinnostavia tarinoita. Siksi hän haluaa enemmän kuin mielellään viettää viikonloput ja tulevan pääsiäislomansa mummin luona. Mummin kanssa on yleensä kivaa, mutta nyt mummi tuntuu olevan kaikkea muuta kuin oma itsensä. Samaan aikaan näyttää siltä, että talossa tapahtuu kummia. Tyhjillään olevasta Huokausten huoneesta kuuluu ääniä ja puutarhan suuret kivipatsaat vaihtavat paikkaa kuin itsestään. Kun Simona näkee jonkun hiippailevan pihalla, hän pyytää ystävänsä Billien ja Aladdinin apuun selvittämään kuka on kaiken takana.

Pidin paljon tämän kirjan miljööstä, mutta jostain syystä itse tarina jätti ehkä hieman kylmäksi. Odotin kai hieman jännittävämpää ja aavemaisempaa mysteeriä, sillä loppujen lopuksi jännitys ei oikein missään kohtaan tuntunut virittyvän huippuunsa. Vaikka mysteerin taustalla oleva tarina oli ihan mahdollisen tuntuinen, jotenkin keskeiset tapahtumat tuntuvat melko epäuskottavilta. Siksi minun onkin hieman vaikea ymmärtää, miten tämä on jonkun mielestä sarjan jännittävin. Arkielämän kuvauksesta kyllä muuten pidin, etenkin Simonan suhde isoäitiinsä on mielestäni kuvattu hyvin, jopa koskettavasti.

Hopeapoika

Kristina Ohlsson: Hopeapoika

224 s., WSOY 2018

alkup. Silverpojken, 2014

suom. Pekka Marjamäki

kansi: Sami Saramäki

 

Onneksi ehdin muutama viikko sitten ottamaan kirjakuvia kunnolla varastoon, sillä meillä ei ole talven merkeistä enää tietoakaan. Tällä hetkellä aurinko paistaa niin, että takapihallani näyttäytyvä kyntämätön peltoalue näyttää melkein vihertävän. Hopeapojan ehdin kuitenkin niin kuvaamaan kuin lukemaankin talvisemmissa tunnelmmissa.

 

Luin viime keväänä Kristina Ohlssonin nuorisolle suuntaamaan dekkaritrilogian avausosan Lasilapset ja kuvittelin jatkavani trilogian parissa nopeastikin, mutta se sitten vähän jäi. Pidin Lasilapsista ja tiedän, että olisin ollut ihan myyty siitä noin 15 vuotta sitten, sillä teoksessa oli juuri sellaisia aineksia, joista jo silloin pidin. Tuolloin keväällä taisin saada Instan stoorin kautta kommentin, että jatko-osat ovat vielä jännempiä ja parempia. Pidin kyllä tästäkin kirjasta, mutta en avausosan veroisena.

 

Edellisen kirjan päähenkilönä nähtiin hiljattain Åhusiin muuttanut Billie, mutta tässä kirjassa päähenkilöksi nousee Billien kaveri Aladdin. Aladdinin perhe on muuttanut Ruotsiin Turkista jo aikoja sitten ja poika kokeekin olevansa ensisijaisesti Åhusista kotoisin. Aladdinin vanhemmat pyörittävät suosittua turkkilaista ravintolaa vanhassa vesitornissa. Nyt vanhemmilla on kuitenkin alkanut olla rahahuolia, koska asiakasmäärät ovat vähentyneet. Lisähuolia aiheuttaa se, että ravintolasta tuntuu katoavan ruokaa sulkemisajan jälkeen. Kiristinyt rahatilanne saa vanhemmat harkitsevaan muuttoa takaisin Turkkiin.

 

Aladdinin perheen arkihuolien rinnalla kulkee Hopeapojan tarina. Salama iski sata vuotta sitten hopeasepän pajaan. Tuon jälkeen katosi merkittävä määrä valmiita hopeaesineitä, mm. Åhusin kirkon tilaama uusi kastemalja, eikä esineitä koskaan löydetty. Niin kutsuttu Hopeapoika yritti löytää esineet puhdistaakseen varkaudesta epäillyn maineen, mutta tuloksetta. Kerrotaan, että poika on jäänyt kummittelemaan mahdottoman tehtävänsä odottaessa ratkaisuaan. Kun Aladdin näkee vanhanaikaisesti pukeutuneen ja äkisti katoavan pienen pojan vesitornin liepeillä, hän päättää selvittää hopeaesineiden kohtalon. Kuka ties hän saisi löytöpalkkion, jolla auttaa perhettään. Turkkiin hän ei ainakaan halua muuttaa.

 

Tarinan mielenkiintoisinta antia oli Hopeapojan tarina, vaikka teoksessa ratkottava ruokavarkausvyyhtikin oli hyvin kirjoitettu. Jotenkin tästä kirjasta kuitenkin puuttui se mystisyyden hohto, joka viehätti Lasilapsissa. Aion kyllä lukea trilogian loppuun, sillä näiden kahden kirjan perusteella Ohlsson osaa kirjoittaa hyvin sujuvalukuisia ja aikuisiakin viihdyttäviä nuortendekkareita. 

 

♠♠♠½

Lasilapset

Kristina Olsson: Lasilapset

203 s., WSOY 2018

alkup. Glasbarnen, 2013

suom. Pekka Marjamäki

 

Tällä hetkellä minulla on valtava into lukea nuortenkirjoja. Viimeksi luin Laura Lähteenmäen Iskelmiä, nyt on Lasilasten vuoro ja kolmaskin nuortenkirja on jo luettuna. Lasilapsia ja oikeastaan koko sen avaamaa sarjaa on kehuttu kovasti ja viimeks ihan vähän aikaa sitten näin tätä sarjaa kiitettävän. Lasilapset luettuani en voi kuin olla samaa mieltä kaikkien kehujien kanssa. Aion lukea myös sarjan muut osat lähiaikoina.

 

12-vuotiaan Billien isä on kuollut hiljattain ja äiti päättää, että heille molemmille tekisi hyvää päästä aloittamaan alusta uudessa paikassa. Niinpä Billie joutuu muuttamaan Kristianstadista Åhusiin, josta äiti on ostanut pienen vanhan puutalon. Heti alusta alkaen Billiestä tuntuu, että talossa on jotain outoa. Hänen makuuhuoneensa ikkunaan koputetaan yöllä, vaikka makuuhuone sijaitsee yläkerrassa. Olohuoneen kattolamppu heiluu pidikkeessään ilman ristivetoa. Tavarat tuntuvat siirtyilevän paikoiltaan omia aikojaan. Aavemainen talo entisten omistajien kalusteineen tuntuu välillä kaikkea muuta kuin kodilta.

 

Billiellä on ollut rankkaa, mutta niin on ollut hänen äidilläänkin. Kun Billie, joka kapinoi muuttoa vastaan, yrittää kertoa havainnoistaan äidilleen, seuraa vain riitelyä. Kun Billie kuulee huhuja heidän uuden kotitalonsa synkästä historiasta, hän ei enää puhu niistä äidilleen vaan päättää selvittää talon salaisuudet itse. Talon historiassa todellakin on hämäriä yksityiskohtia.

 

Tässä kirjassa on aikuiseenkiin makuun kiinnostava ja salaisuuksien  värittämä juoni, joka tempaa mukaansa. Jos olisin lukenut tätä kuuluessani kirjan varsinaiseen kohderyhmään, olisin taatusti pitänyt tätä hurjan jännittävänä ja mielikuvitusta kutkuttavana. Hahmoista pidin erityisesti päähenkilö Billiestä sekä Josefista, joka on äidin kaveri. Sen sijaan Billien äidistä en oikein pitänyt, sillä hän tuntui keskittyvän lähinnä itseensä eikä oikein kuunnellut lastaan. Toisaalta se on kyllä mielestäni kirjalle etu, että hahmoilla on myös heikkouksia.

 

♠♠♠♠