Tämä täyteys, tämä paino

Aila Meriluoto: Tämä täyteys, tämä paino

107 s., WSOY 2011

kansi: Tuula Mäkiä

Viimeisimmästä lukemastani Aila Meriluodon runoteoksesta on vierähtänyt jo hyvä tovi. Viimeisin arvosteluni hänen teoksistaan on maaliskuulta 2012, mutta luin kyllä viime vuoden lopulla yhden hänen runoteoksistaan, vaikka en sitä tänne arvostellutkaan. Aila Meriluoto kuuluu suosikkirunoilijoihini, vaikka ajatukseni hänen kokoelmistaan ovat vaihdelleet paljonkin. Tämä täyteys, tämä paino edustaa jälleen sitä osaa hänen runoistaan, jotka eivät ole sytyttäneet minua millään tavalla.

Tämä täyteys, tämä paino sisältää hyvin erilaisia runoja. On runoja läsnäolosta, rakkaudesta ja kesistä sekä muutamasta muusta aihepiiristä. Kokoelman runot ovat pääsääntöisesti mitaltaan moderneja, joten ei ole ihmekään, että perinteisen runouden ystävä ei näistä kauheasti jaksa innostua. Se täytyy kuitekin Meriluodon kunniaksi sanoa, että hän käyttää sanoja monipuolisesti, vaikkakin sanat voisi mielestäni rytmittää eri tavalla.

Pääsääntöisesti nämä runot tuntuvat olevan suunnattu vanhemmille naisille, sillä ainakin minun nuorena naisena oli vaikea tavoittaa näistä niitä tunteita ja ajatuksia, joita Meriluoto pyrkii ilmaisemaan. Nämä runot siis jäivät minulle hyvin ulkokohtaiseksi, sillä mielestäni niissä ei pahemmin ollut mitään sellaista, mistä nuoremman lukijan olisi helppo saada kiinni tai mihin hän voisi samaistua. Runojen teemaksi voi siis sanoa vanhuuden ja vanhenemisen siihen liittyvine muutoksineen, joita käsitellään eri aihepiireissä. Toki en voi sanoa, että kaikki runot liittyisivät niihin aiheisiin, mutta valtaosa kumminkin, tai ainakin sellainen tunne minulle päällimmäiseksi jäi.

♠♠

Kimeä metsä

Meriluoto, Aila: Kimeä metsä
122 s., WSOY 2002

Tämä on nyt sitten viimeinen Meriluodon runoteos, jonka tulen ennen kesää lukemaan. Olen nyt lukenut niin paljon hänen runojaan, että pitää kokeilla välillä jotakin muutakin. Ilokseni voin sanoa, että Kimeä metsä kohoaa minun silmissäni samalle tasolle Lasimaalauksen kanssa.

Pidän tästä teoksesta paljon, sillä siitä onnistuin tavoittamaan samankaltaista perinteistä runollisuutta kuin Lasimaalauksestakin. Erityisen paljon tykkään ikääntyneen naisen rakkautta ja eroottisuutta/seksuaalisuutta sivuavista runoista, ne ovat todella kauniita. Runoissa on moderni mitta, mutta sisällöllisesti ne ovat mielestäni lähempänä perinteistä runoutta, jota on helpompi oivaltaa kuin modernia. Kimeä metsä sisältää lisäksi valikoiman Aila Meriluodon suomentamia Emily Dickinsonin runoja.

Meriluoto kertoo kauniisti ikääntyneestä naisesta, ehkä ainakin osittain omien tuntemuksiensa pohjalta. Vaikka itse olenkin vasta 20, silti niihin pystyi jollakin tavalla "samaistua". Se kertoo varmasti runojen vaikuttavuuden puolesta. Kaikkia "rakkausrunoja" ei ole kerrottu minkään tietyn ikäryhmän näkökulmasta, ja tykästyin erityisesti seuraavaan runoon:

Me tässä, lähekkäin, sikiöasennossa/tai kuoleman./Rakkaus nousee kuin lyijy, syvältä, lähes sietämätön paino,/hitaasti se leviää jäsenistä jäseniin./Ei lyijy vaan raskas hunaja./Tunnustellaan.//Virtaus, hiipiviä, täysi - tuskin jaksat/nostaa luomiasi, hunaja liimasi ne yhteen./Makeus, niityn tuoksu, kimalaisen pehmeä basso./Rakastan sinua. Elän. Kuolen./Yksi yhteen.

♠♠♠♠

Pahat unet

Meriluoto, Aila: Pahat unet
82 s., WSOY 1958

Kenellekään ei varmaan tule enää yllätyksenä, että vuorossa on taas Meriluotoa. Lupaan, että pian tähän runobloggaamiseen tulee tauko ja yritän lukea muutakin kuin vain hänen runojaan. Pahat unet on Meriluodon kolmas runoteos.

Pahat unet on paljon arjenläheisempää runoutta kuin Meriluodolta aikaisemmin ilmestyneet Lasimaalaus ja Sairas tyttö tanssii. Teemat on ammennettu lähempää ihmisten jokapäiväistä elämää, mutta ne esitetään edelleen runouden keinon tyylitellen. Aiheina ovat esimerkiksi kuolema, arkiset esineet ja ajan kuluminen. Runot ovat vapaamittaisia, moderneja runoja.

En pitänyt tästä runokokoelmasta kovin paljoa, jotenkin tuo arkielämän läheisyys ehkä häiritsi. Pidän runoissa enemmän sielunmaiseman kuvauksista ja haaveellisuudesta, en niinkään arjen kuvauksista. Täytyy sanoa, että yksikään toinen Meriluodon runokokoelma ei ole mielestäni yltänyt Lasimaalauksen tasolle, ja olenkin siitä ehkä hieman hämmentynyt: mainitsinhan Meriluodon nousseen suosikkirunoilijakseni. Kyllä hän kirjoittaa osaa, en kiellä sitä lainkaan, mutta jotenkin ei nämä muut teokset ole iskeneet niin kovaa kuin esikoinen.

♠♠½

Elämästä

Meriluoto, Aila: Elämästä
55 s., WSOY 1972

Kotimaisen kirjallisuuden kurssilla annettiin tehtäväksi tutustua johonkin 1970-luvun runoteokseen. Minulle oli itsestään selvää, että halusin lukea Meriluotoa ja siksi päädyinkin tähän.

Elämästä on Meriluodon kahdeksas runoteos, jolle tyypillistä ovat pitkähköt ja hieman tarinoivatkin runot, mutta kuitenkin myös lyhyet, nimettömät tuokiokuvaukset. Kokoelman nimen mukaisesti teos käsittelee elämää ja ihmissuhteita.

Kuten olen jo aikaisemmin runoteoksista kirjoittaessani sanonut, en pidä pitkistä runoista, joista tavallaan ehtii se avain hukkua ennen loppua ja niihin pitää syventyä mielestäni liiaksi, jotta lukon saa auki. Pitkiä runoja tämäkin teos sisälsi enkä pitänyt niistä. Eivät ne huonoja olleet, niissä oli sanomaa ja sisältöä, mutta kun ne eivät iske, niin ne eivät iske. Suosikkirunoni teoksesta on Sana sinänsä on jo välimatka, se on jotenkin ytimekäs ja siinä on totuutta mukana.

Teoksen runot ovat vapaamittaisia, moderneiksikin kutsuttuja runoja. Täytyy sanoa, että Meriluoto hallitsee oivallisesti sekä perinteisen että modernin runouden tyylit, mutta jotenkin en pysty tavoittamaan samanlaista tunnetta kuin Lasimaalausta lukiessani. Arvioni Lasimaalauksesta voit lukea täältä.

♠♠♠

Sairas tyttö tanssii

Meriluoto, Aila: Sairas tyttö tanssii
86 s., WSOY 1953, 3. p.

Ne jotka ovat lukeneet arvosteluni Meriluodon Lasimaalauksesta tietävät, että pidin siitä kovasti. Nimesin Meriluodon jopa suosikkirunoilijakseni. Tartuin suurin odotuksin hänen toiseen teokseensa, Sairas tyttö tanssii, mutta jotenkin se ei iskenyt niin kovaa kuin esikoisteos.

Sairas tyttö tanssii -runoteoksen kantavia teemoja ovat usko/uskonto, luonto ja jumaluus. Ehkä juuri nämä teemat ovat syy, miksei tämä kolahtanut niin paljon kuin Lasimaalaus, jonka teemat olivat enemmänkin ihmissuhteissa. Yleensä nimittäin en kauheasti pidä luontokuvauksista runoudessa sen enempää kuin uskonnollisistakaan. Myönnän toki, että runot ovattaitavasti kirjoitettuja ja rakennettuja, niissä on iskevyyttä ja rytmiikkaa. Hän on luonut vahvojakin kuvia sanoillaan, mikä on mielestäni olennaista runoudessa.

Kokoelman runot ovat melko pitkiä, mikä häiristi minua jonkin verrran. Itse pidän hieman lyhyemmistä runoista, kun taas teoksessa runot saattoivat olla usemman sivun mittaisia. Mielestäni vain on ehkä helpompi sisäistää runon sanoma, jos runo on lyhyehkö.

Teos ei sisällä pelkästään Meriluodon omia runoja, vaan myös hänen suomentamiaan Rainer Maria Rilken runoja. Rilke oli itävaltalainen ja kirjoitti saksaksi. Poika -runo oli mielestäni suomennetuista paras, Meriluodon omista runoista parhaat olivat Salaisuus ja Tulipatsas.

♠♠♠

Tulipatsas

Jo tulen kiihkein jaloin/suin mykin silmin puhuvin,/jo tulen vapisevin jaloin/vaan pettämättömin./Kauan paikallani paloin,/nyt irtosin/nyt hulmahdin/ja katso: tulipatsas/ja katso: mulla mulla/on kyky liikkua, siis tulla/ja mennä pois./--

Lasimaalaus

Meriluoto, Aila: Lasimaalaus
114 s., WSOY 2010, 17. painos
1. painos ilmestyi vuonna 1946
kansi: Maarit Somersalo

Olen nyt tammikuun aikana käännellyt käsissäni Meriluodon Lasimaalausta useampaankin otteeseen, sillä halusin syventyä siihen kunnolla ennen arvostelun kirjoittamista. Kipinän tämän runokokoelman lukemiselle antoi Ylellä esitetty Putoavia enkeleitä -elokuva, joka kertoo Aila Meriluodosta ja Lauri Viidasta.

Ihan ensiksi voin sanoa, että pidin kovasti Lasimaalauksesta. Pidin siitä itse asiassa niin paljon, että ostin sen omaksi. En lue kovinkaan paljon runoja, mutta tähän asti lukemieni perusteella voin sanoa, että Meriluodosta tuli suosikkirunoilijani välittömästi. Hänen tyylinsä on tunteikas ja samalla melko särmikäs. Hän osaa luoda sanoilla syviä vaikutelmia sekä iskevyyttä, joka jää mielen pohjukoihin pyörimään. Jo esikoisteoksessaan hänellä tuntuu olevan varma ote runouteen, ote joka vie mukanaan. Se on kunnioitettavaa, sillä Meriluoto oli teoksen ilmestyessä vasta 22-vuotias.

Lasimaalaus sisältää loppusoinnullisia runoja, joissa on perinteinen mitta. Teos on mielestäni tunteikas, mutta ei kuitenkaan lempeä, vaan hyvinkin suora. Runoista jäi päällimmäiseksi miellyttävä tunne, vaikka runon teema olisikin ollut haikea. Eniten pidin runoista Jälkeenpäin ja Todellisuus. Joistakin runoista en pitänyt, eivätkä ne oikein edes auenneet minulle. Mutta haluaisinpa nähdä sen runoteoksen, jonka jokaisesta runosta yksittäinen lukija pitää.

Lasimaalauksen on sanottu syntyneen suoraan sodanjälkeiseen kulttuurinnälkään. V.A. Koskenniemi on puolestaan sanonut (vuonna 1946), että "Niin itsenäistä lyyrillistä debyyttiä on suomalainen runous tuskin vielä kokenut". Ilmestyessään vuonna 1946 WSOY:n runokilpailun voittaja kiilasi tiensä lukijoiden sydämiin.

♠♠♠♠½