Liian paljon onnea

Alice Munro: Liian paljon onnea

365 s., Tammi 2010

alkup. Too Much Happiness 2009

suom. Kristiina Rikman

Viimeisimmän kirjallisuuspiirimme aiheena oli Alice Munron novellit, tarkemmin sanoen Kallis elämä -kokoelma löytyvät Postia Japaniin ja Turvasatama. Halusin lukea kuitenkin vielä enemmänkin, joten kävin lainaamassa tämän Liian paljon onnea -kokoelman, jota en sitten tosin ehtinytkään kokonaan lukea kokoontumiseemme mennessä. Olen melko tarkkaan kaksi vuotta sitten lukenut Munrolta kokoelman Viha, ystävyys, rakkaus, josta kyllä ihan pidin. Liian paljon onnea tuntuu kuitenkin tehneen hieman suuremman vaikutuksen.

Tässä kokoelmassa on kymmenen novellia, joiden keskiössä on ne hetket ja tapahtumat, jotka muuttavat päähenkilönsä koko elämän. Tarinoiden aiheet ovat jokseenkin skandaalinkäryisiä, mutta mielenkiintoista on se, miten Munro kuvaa aiheitaan. Hän käsittelee niitä pienen ihmisen näkökulmasta ja kirjoittaa esiin niitä asioita, joita tapahtumista seuraa. Melko usein hän aloittaa novellin niin sanotusti nykyhetkestä (joka voi yhtä hyvin olla 1890-luku tai 1970-luku) ja palaa sitten ajassa taaksepäin siihen hetkeen, jolloin jotain käänteentekevää tapahtui.

Munron ihmiskuvaus on hyvin tarkkanäköistä, jopa silloinkin kun tapahtuman keskiössä tai silminnäkijänä on lapsihahmo. Munro kuvaa ihmistä usein raadollisimmillaan, mutta hän taitaa myös vähäeleisen rakkauden kuvaamisen. Munro kuvaa ihmistä myös paljaimmillaan, sellaisena kuin tämän syvimmät ajatukset ja tunteet ovat. Samaan aikaan ainakin minun on välillä vaikea uskoa, että joku toimisi niin tai näin, sillä aiheet tuntuvat välillä hyvin omituisilta tai erikoisilta, kuten novellissa Wenlock Edge. Munron novellit kaipaavat välillä todellakin tulkintaa, joten mitään kevyttä ajanvietelukemista tämä ei ainakaan minulle ole.

Munron novellit ovat paitsi sisällöllisesti tuhteja, vaikkakin välillä sangen pelkistetysti ja vähäeleisesti kuvattuja, niin myös melko pitkiä. Etenkin kokoelman niminovelli Liian paljon onnea täyttäisi lähestulkoon jo pienoisromaanin mitat liki 70:llä sivullaan. Jostain syystä niminovelli tuntui kuitenkin kaikkein miellyttävimmältä ja nopealukuisimmalta kaikista näistä novelleista, sillä siinä jotenkin liikutaan enemmän ja tapahtuu enemmän. Se kertoo venäläissyntyisestä matemaatikko Sofja Kovalevskajasta, jonka tarinan tosipohjaisuus saattaa olla se syy, miksi novelli oli mielestäni onnistunut.

Kokonaisuutena pidin tästä kokoelmasta, mutta en siltikään ole vielä mikään Munron huikea fani. Hänen novellinsa ovat mielenkiintoisia, mutta eivät kuitenkaan ihan täysin minun juttuni, niin kuin eivät novellit yleensäkään välttämättä ole.

♠♠♠♠

Viha, ystävyys, rakkaus

Munro, Alice: Viha, ystävyys, rakkaus
398 s., Tammi 2002
suom. Kristiina Rikman
alkup. Hatership, Friendship, Courtship, Loveship, Marriage 2001

Noniin, sainpas tämän vihdoin luettua. Tämäkin kirja on odotellut sitkeästi yöpöydällä, että ottaisin sen uudelleen hyppysiini. Hitaaseen lukutahtiin ei ole syynä kuitenkaan se, että teos olisi huono, en vain yleensä lue novelleja. Ja jos luen, niiden pitää olla lyhyitä, joten tämä ei siinä mielessä ole normaalia lukemista minulle.

Alice Munron novellikokoelmassa on yhdeksän novellia, joille on yhteistä jokin salaisuus tai arkielämän kulissien romahtaminen. Novellit kertovat erilaisissa elämäntilanteissa olevista ihmisistä: vanhapiiasta, opiskelijasta, aviopareista, eronneista... Kaikkien novellien tapahtumat sijoittaisin itse ehkä jonnekin 1970-luvulle, mutta suoraan tapahtuma-aikoja ei sanota.

Katsoessani novellien nimiä näin lukemisen jälkeen, en oikein osaa yhdistää kaikkia otsikoita kertomuksiinsa. Esimerkiksi en tajua viimeisen novellin nimeä "Karhu tuli vuoren takaa", sillä en löytänyt sille varsinaista yhtymäkohtaa kertomukseen. Ehkäpä se oli vain niin taitavasti rivien väliin sijoitettu, että se ei auennut minulle.

Takakannessa novelleista sanotaan, että "Kerroksisuudessaan ne ovat monesti lähempänä pienoisromaania kuin novellia" (Leena Tuomela, Ilkka). Olen kyllä samaa mieltä tästä, sillä aiheet oli käyty läpi niin monisyisesti, että niitä saattaisi hyvinkin sanoa pienoisromaaniksi. Silti kertomukset täyttävät novellien tunnusmerkit, eivätkä ne paljasta liikaa tai sorru laajoihin kuvailuihin.

En pidä Munron kieltä mitenkään erityisenä, mutta sitä luki silti mielellään ehkäpä sen sujuvuuden vuoksi. Kunniaa siitä täytyy varmasti antaa myös onnistuneelle suomennokselle. En näe varsinaista syytä sille, miksi teoksen nimi on lyhennetty suomennokseen, mutta toisaalta se ei ehkä olisi niin myyvä tai iskevä pidempänä.

En halua käydä tässä läpi jokaisen novellin tapahtumia, jokainen selvittäköön ne itse. Tätä voin suositella vähemmänkin lukevalle ihmiselle, sillä novellikokoelmassa ei haittaa, vaikka se hetkeksi jäisi kesken: jokainen novelli on oma tarinansa.

♠♠♠½

ps. opin vihdoin lataamaan kuvia kännykästä tietokoneelle, tästä lähin saatte parempilaatuisia kuvia kirjoista. :)