Intia - Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty

Poika, jota vanhemmat rakastavat vähemmän kuin hänen veljeään. Tyttö, joka unelmoi vapaudesta ja opinnoista mutta huomaa joutuvansa aina uusiin kahleisiin. Poliittinen tilanne, joka saa yhdet tekemään vääriä valintoja ja toiset lähtemään kotimaastaan lopullisesti.

Tulvaniitty seuraa yhden intialaisen perheen elämää monen vuosikymmenen ajan ja esittelee lukijalle kolme eri sukupolvea. Osa tapahtumista sijoittuu Intiaan ja osa Yhdysvaltoihin, johon osa perheestä muuttaa.

Lahiri on tullut tunnetuksi siirtolaisten elämän kuvaajana, jonka päähenkilöt ovat yleensä intialaistaustaisia amerikkalaisia. Hän on käsitellyt aiemmissa kirjoissaan paljon identiteettiongelmia, joita monikulttuurisuus voi aiheuttaa. Kun haastattelin häntä huhtikuussa hän painotti kuitenkin, ettei siirtolaisen kulttuuri-identiteetti ole hänen kirjojensa keskeisin teema. Häntä kiinnostaa ennen kaikkea juurettomuus, eikä sen tarvitse liittyä nimenomaan monikulttuuriseen identiteettiin. Hän sanoi ajattelevansa hahmojensa juurettomuutta laajemmassa, psykologisessa mielessä.

Tämä näkyy selvästi Tulvaniityssä. Vaikka kirjan päähenkilöt ovat intialaistaustaisia amerikkalaisia ja juurettomuus on heidän tarinassaan keskeistä, Tulvaniitty ei kerro juuri lainkaan monikulttuurisen identiteetin ongelmista. Juurettomuutta voi aiheuttaa esimerkiksi vanhempien rakkauden puute tai se, että vanhemmat ovat salanneet lapseltaan olennaisia tietoja tämän taustasta.

Ihailen Lahirin tapaa kirjoittaa ja kertoa tarinoita, mutta en nauttinut Tulvaniityn lukemisesta yhtä paljon kuin esimerkiksi Tämä siunattu koti -novellikokoelman. Rakkauden puute hallitsi päähenkilöiden elämää voimakkaasti ja olin lukiessani lähes koko ajan surullinen heidän puolestaan. Täysin vailla rakkautta ja onnea ei yhdenkään päähenkilön elämä onneksi sentään ollut.

Yhtä kaikki Tulvaniitty on hieno teos, jota voin suositella varsin monenlaisille lukijoille.

Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty (Tammi 2014)
Alkuteos The Lowland ilmestyi 2013.
Tämä kirja on saatu kustantamolta arvostelukappaleena.

Tulvaniitystä on kirjoitettu jo monessa blogissa, esimerkiksi Mari A:n kirjablogissa, Kirjainten virrassa -blogissa, Kulttuuri kukoistaa -blogissa, Kirjakaapin kummituksessa, Ullan luetuissa kirjoissa, Kirjakompassissa, Periaatteessa kirjoista -blogissa ja Opusculossa.

Iran - Sarah Delijani: Jakarandapuun lapset

Isä, joka tekee vankilassa kaikkensa jättääkseen tyttärelleen edes pienen muiston itsestään. Tädin ja mummon hoivassa kasvanut tytär, joka pelkää vuosien vankeustuomion jäljiltä ventovierasta äitiään. Vastasyntynyt vauva, joka muuttaa paitsi äitinsä myös tämän sellitoverien elämän valoisammaksi.

Jakarandapuun lapset on kirja Iranin vuoden -79 vallankumouksen poliittisista vangeista ja heidän lapsistaan. Ennen kaikkea se on kirja perheistä, jotka yrittävät selviytyä poikkeuksellisissa oloissa. Monia vankilaan vieneen vallankumouksen lisäksi ihmisten arkea leimaa Iranin ja Irakin sota.

Kirjan alku oli todella ahdistava, mutta ensimmäisten kolmenkymmenen sivun jälkeen sävy muuttui. Alussa yksi päähenkilöistä, Azar, joutuu synnyttämään esikoisensa vankeudessa ja häntä kohdellaan niin huonosti, että hänen ja lapsen henki ovat jatkuvasti vaarassa. Kirjaa ei kuitenkaan kannata laskea siinä vaiheessa käsistään, sillä koko loppukirjassa ei ole toista yhtä kammottavaa kohtausta. Muissa osissa kirjaa vuorottelevat suru ja ilo, toivo ja epätoivo, ja päällimmäiseksi viestiksi jää ainakin minun mielestäni toivo.

Kirjan rakenne oli samantyyppinen kuin Khaled Hosseinin Ja vuoret kaikuivat -teoksessa. Jokainen luku kertoo eri päähenkilöstä ja ne voisi lukea itsenäisinä novelleina. Kirjan alkusanoissa Delijani kertoo, että osa luvuista on alun perin kirjoitettukin novelleiksi. Silti luvut muodostavat yhdessä tiiviin kokonaisuuden. Rakenneratkaisu toimi Hosseinin kirjassa erittäin hyvin. Myös Jakarandapuun lapsissa sitä kannatti mielestäni käyttää, vaikka esikoiskirjailijalta ei voikaan odottaa, että hän osaisi rakentaa kokonaisuuden yhtä taitavasti kuin kokenut ja ansioitunut Hossein.

Lukijalla saattaa olla paikoin vaikeuksia hahmottaa, millä tavoin kirjan eri hahmot liittyvät toisiinsa. Sen ei kuitenkaan kannata antaa häiritä, sillä se ei ole kokonaisuuden kannalta olennaista. Olennaisempaa on se, että kirjan eri tarinat tuovat erilaisia näkökulmia samaan perusteemaan. On perheitä, jotka selviytyvät yhdessä poliittisen vankeuden koettelemuksista ja perheitä, jotka hajoavat. On vanhempia, jotka tekevät viisaita valintoja ja vanhempia, jotka joutuvat myöhemmin katumaan ratkaisujaan. On onnekkaita ja niitä, joita onni ei suosi. On rakastavaisia, jotka raivaavat tieltään kaikki esteet ja rakastavaisia, jotka lannistuvat helposti.

Monet kirjan tarinoista jäivät mieleen pitkäksi aikaa.

Suosittelen kirjaa kaikille, joita kiinnostavat poikkeuksellisten vaikeissa oloissa elävien ihmisten pienet ilot ja surut.

Sarah Delijani: Jakarandapuun lapset (WSOY 2014)
Alkuteos Children of the Jakaranda Tree ilmestyi 2013.
Tämä kirja on saatu kustantamolta arvostelukappaleena.

Osallistun tällä kirjalla Hei, me lusitaan! -lukuhaasteeseen ja Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen. Vankilahaasteeseen olen lukenut nyt neljä kirjaa, joten saavutan tapaamisoikeuden. Sotahaasteeseen tämä on kuudes kirjani, joten ylenen kersantiksi.

Chile - Auli Leskinen: Petojen aika

Jostain syystä en pelännyt tämän kirjan lukemista ollenkaan samalla tavalla kuin Punaisten kyynelten talon. En ymmärrä miksi. Syytä olisi ollut.

Petojen aika kertoo Chilen sotilasvallankaappauksesta, jossa Latinalaisen Amerikan ensimmäinen demokraattisilla vaaleilla valtaan päässyt vasemmistolainen presidentti Salvador Allende kuoli ja valtaan nousi diktaattori Augusto Pinochet. Olen lukenut samasta aiheesta aika paljon. Presidentti Allenden sukulainen Isabel Allende on yksi suosikkikirjailijoistani, ja monet hänen kirjoistaan sivuavat samaista vallankaappausta. Isabel Allende ei kuitenkaan keskity kirjoissaan nimenomaisesti sotilasvankileirien julmuuksiin. Pedon ajassa ne ovat pääteema.

Pedon ajan päähenkilö on vasemmistolaiseen perheeseen syntynyt Cristina. Olennaisia hahmoja ovat myös hänen veljensä Ramón ja rakastettunsa Michel. Michelin hahmo perustuu todelliseen henkilöön, mutta Cristina ja hänen perheensä ovat ymmärtääkseni kokonaan fiktiota. Kirjassa kuvatut kidutusmenetelmät ja muut vankileirien kauhut sen sijaan ovat ymmärtääkseni valitettavan todellisia.

Todellisen Michen Nashin kuva on Petojen ajan selkämyksessä.

Suuri osa kirjasta kuvaa vankeutta ja kidutusta. Muutakin toki on: lapsuusmuistoja, nuorta rakkautta, teinikapinaa hulluksi tulleessa maailmassa, lapsensa menettäneen äidin tuskaa. Aina uudelleen päädytään kuitenkin jonkun keskeisen hahmon mukana vankilaan kidutettavaksi.

Lukukokemus oli omiaan tuhoamaan lukijan uskon ihmisiin. Kidutusta kokevien hahmojen kertojanäänet olivat turtuneita eivätkä mässäilleet tilanteiden kauheudella; niiden ei tarvinnut:


"Oma mieli on pakopaikka. Se joka löytää tien itsensä suojattuun ytimeen, voi pelastua. Siellä on suljettu ydin, jonne tuntemattoman penis, sähköelektrodit ja lyönnit eivät yllä."

Välillä turruin itsekin; tuntui, ettei mieli kyennyt käsittämään ihmisen pahuuden määrää. Kirjoitan tätä poikkeuksellisesti vasta useita päiviä kirjan loppuun lukemisen jälkeen, sillä tarvitsin ensin aikaa toipua vähän. Jotkin kirjan yksityiskohdat ovat jääneet mieleeni kummittelemaan ja vainoavat minua varmasti vielä pitkän aikaa.

Auli Leskinen on asunut pitkiä aikoja espanjankielisissä maissa. Mielestäni se näkyi kirjan kielessä. Tekstissä oli lukuisia lauseita, jotka olisi mielestäni voinut muotoilla paremmiksi, luontevammiksi, suomenkielisemmiksi. Muutenkaan en pitänyt kirjan kielestä. Varsinkin alkupuolella kirjaa oli paljon kuluneita vertauskuvia. Silloin tällöin tekstin seassa oli huudahduksia, jotka ovat tyypillisiä espanjan kielelle mutta eivät suomelle.

Petojen aika on vaikuttava kirja, mutta se ei sovellu herkkähermoisille. Suosittelen sitä sotahistoriasta tai Chilen historiasta kiinnostuneille lukijoille, jotka eivät hätkähdä vähästä.

Auli Leskinen: Petojen aika (WSOY 2013)
Tämä kirja on saatu kustantamolta arvostelukappaleena.

Osallistun tällä kirjalla Hei, me lusitaan -lukuhaasteeseen ja Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen. Vankilahaasteeseen olen nyt lukenut kolme kirjaa, joten saavutan valvotun ulkoiluoikeuden. Sotahaasteeseen tämä on neljäs kirja, joten ylenen korpraaliksi.

Kambodža - Peter Fröberg Idling: Laulu nousevalle myrskylle

Rakastunut mies, josta myöhemmin tulee koko maailman tuntema hirmuhallitsija. Helppoon elämään tottunut, hämmentynyt nuori prinsessa. Epätoivoinen, kiihkeä rakkaus, jonka syvyyttä sen kohde ei ymmärrä.

Kirjan lähtökohta on kiehtova: Laulu nousevalle myrskylle kertoo Pol Potin sydämen särkymisestä aikana ennen kuin hänestä tuli Pol Pot. Erään teorian mukaan särkynyt sydän selittää osaltaan niitä käsittämättömiä julmuuksia, joihin Pol Potin johtamat punakhmerit syyllistyivät Kambodžassa 70-luvun lopulla. Näin on arvellut ainakin kambodžalainen historioitsija Keng Vannsak Radio Free Asian haastattelussa. Vannsak tunsi Pol Potin hyvin siihen aikaan, kun tämä eli onnettoman rakkaustarinansa, joten hänen teoriansa perustuu paitsi historiantutkimukseen myös hänen omiin havaintoihinsa.

Kiinnostavasta lähtökohdasta huolimatta itse kirja oli mielestäni puuduttavan tylsä.

Peter Fröberg Idling on aikaisemmin kirjoittanut Kambodžan historiasta tietokirjan Pol Potin hymy. Uudella kirjallaan hän on varmaankin ennen kaikkea halunnut tuoda maan poliittista historiaa tutuksi kaunokirjallisuuden keinoin ja herättää kiinnostusta sitä kohtaan rakkaustarinan kautta. Mielestäni hän kuitenkin epäonnistuu rakkaustarinan kertomisessa.

Lukijan täytyy olla todella kiinnostunut poliittisesta historiasta, jotta Laulu nousevalle myrskylle pitäisi häntä otteessaan. Suurin osa kirjan tapahtumista pyörii politiikan ympärillä. Kambodža on itsenäistynyt ja ensimmäiset vaalit ovat tulossa. Vaaleja edeltävistä päivistä kerrotaan sekä valtaapitävien että opposition näkökulmasta. Valtaapitävät tukahduttavat opposition väkivaltaisin keinoin ja peukaloivat varmuuden vuoksi silti vielä vaalituloksenkin.

Kirjan kuvaamat 50-luvun tapahtumat ovat sinänsä olennaista taustatietoa 70-luvun hirveyksien ymmärtämiseksi. Mielestäni pelkkä taustatiedon antaminen ei kuitenkaan riitä tekemään kirjasta kiinnostavaa. Jos itse kirjoittaisin romaanin Pol Potin sydämen särkymisestä, kuittaisin 50-luvun poliittiset vaiheet huomattavasti lyhyemmin ja jatkaisin tarinaa punakhmerien hirmuvaltakaudelle saakka. Laulussa nousevalle myrskylle tarina loppui ennen kuin se ehti muuttua mielenkiintoiseksi.

Toinen iso ongelma kirjassa on minun nähdäkseni se, että sen kaikki kolme päähenkilöä ovat hyvin kliseisiä ja sen myötä tylsiä.

Päähenkilöistä kiinnostavin on tietystikin kolmekymppinen Saloth Sar, joka viisikymppisenä tullaan tuntemaan Pol Potina. Jostain syystä hänestä kertova osio oli kirjoitettu sinä-muodossa, mikä ärsytti minua. Tuntui kuin kirjoittaja olisi halunnut puhuttelumuodolla varmistaa, että lukijan on pakko eläytyä Sarin ajatusmaailmaan. Se ei toiminut lainkaan. Lukijan saa kyllä eläytymään henkilöhahmoon kun kirjoittaa hänestä hyvin. Siihen ei tarvita kikkailua verbimuodoilla.

Fröberg Idlingin kuvaama Saloth Sar on huomattavan sympaattinen hahmo. Hän haluaa parantaa köyhien maamiestensä asemaa ja uskoo kommunismin tuovan maahan oikeudenmukaisuutta. Hän on valmis vaarantamaan jopa henkensä edistääkseen yhteistä hyvää. Vain yksi henkilökohtainen asia on hänelle niin tärkeä, ettei hän ole valmis uhraamaan sitä yhteisen edun nimissä: hänen rakkautensa kihlattuaan kohtaan. Tuon rakkauden tähden hän voisi vaikka luopua poliittisesta taistelusta.

Jostain syystä kirjan keskimmäinen ja pisin osio kertoo valtaapitävän prinssin suosikkiministeristä Sam Sarysta. Se ei mielestäni ollut lainkaan onnistunut ratkaisu. Saryn hahmossa ei ollut oikein mitään, mikä olisi saanut minut kiinnostumaan. Hahmon todellisen elämän esikuva ei ollut historiallisesti riittävän merkittävä siihen, että jaksaisin lukea hänestä ihan vain sen vuoksi. Hänen roolinsa kirjan tarinassa on olennainen mutta ei sellainen, että sen ymmärtämiseksi olisi tarpeen kertoa tarinaa hänen näkökulmastaan. Minusta tuntui, että Sarylle oli omistettu oma osio ihan vain siksi, että Fröberg Idling pääsi esittelemään lukijalle, minkälaisia vääryyksiä Kambodžan valtaapitävät tuohon aikaan tekivät. Henkilökohtaisella tasolla hahmo jäi ontoksi.

Odotin paljon kirjan kolmannelta osalta, jonka päähenkilö on Saloth Sarin kihlattu Suon Somaly. Petyin kuitenkin pahasti. Koska kaksi ensimmäistä osioita keskittyivät niin paljon politiikkaan, odotin lukijan saavan kolmannessa osiossa tietää, että myös Somalyllä olisi oma poliittinen agendansa. Odotin yllättäviä paljastuksia. Odotin pääseväni lukemaan mielenkiintoisesta, moniulotteisesta hahmosta ja ymmärtämään, miksi juuri tämä nainen oli Saloth Sarille niin tärkeä. Fröberg Idling kuvasi kuitenkin Somalyn tyhjänpäiväiseksi ja pinnalliseksi tytönhupakoksi, joka oli kiinnostunut ainoastaan sellaisista asioista, jotka perinteisten sukupuoliroolien mukaan naiselle kuuluvat.

Kirjan lopun olennainen kohtaus, jossa Saloth Sarin sydän särkyy, hypättiin kronologisessa kerronnassa yli ja käsiteltiin vähän myöhemmin pikaisena takaumana. Tämä seikka kiteyttää aika hyvin sen, miksei Fröberg Idling mielestäni onnistunut rakkaustarinan kertomisessa.

Suosittelen kirjaa ainoastaan lukijalle, joka on erittäin kiinnostunut Kambodžan poliittisesta historiasta - jos hänellekään.

Peter Fröberg Idling: Laulu nousevalle myrskylle (Teos 2013)
Alkuteos Sång till den storm som ska komma ilmestyi 2012.
Tämä kirja on saatu kustantamolta arvostelukappaleena.

Zimbabwe - J. Nozipo Maraire: Tyttäreni Zenzele

Kun yhteiskunnassa on selvästi jotain pielessä, jotkut omistavat elämänsä taistelulle asioiden parantamiseksi. Toiset yrittävät vain elää mahdollisimman hyvän elämän huonoista oloista huolimatta. Kirjoja kirjoitetaan yleensä ensimmäiseen ryhmään kuuluvista. Tyttäreni Zenzele keskittyy jälkimmäiseen.

Tyttäreni Zenzele on zimbabwelaisen äidin kirje tyttärelleen, joka opiskelee Yhdysvalloissa. Äiti haluaa kertoa tyttärelle kaikesta, mikä hänelle on tärkeää. Hän kuvaa oman elämänsä vaiheita, pohtii Afrikkaa ja afrikkalaisuutta, paljastaa asioita, jotka salasi tyttären asuessa vielä kotona.

Kirja on kirjoitettu 90-luvulla, ja sen huomaa selvästi. Kirjettä kirjoittava äiti on sukupolvea, joka on syntynyt valkoisten hallitsemaan Rhodesiaan ja elänyt ajan, jolloin eurooppalaiset olivat vallassa ja sortivat paikallista väestöä. Mustien ja valkoisten suhde toisiinsa Afrikassa siirtomaavallan aikana ja sen päätyttyä on yksi kirjan pääteemoista. Teemaa käsiteltiin ymmärtääkseni tuon ajan afrikkalaisessa kirjallisuudessa paljon, mutta tällä vuosituhannella siitä kirjoittaminen on koettu vanhanaikaiseksi. Siirtomaavallan ajan traumojen käsitteleminen kirjallisuuden keinoin on varmasti ollut tarpeellista aikanaan, mutta mielestäni on todella hyvä, että afrikkalaiset nykyromaanit keskittyvät muihin teemoihin. Muuten kirjallisuuden antama kuva Afrikasta jäisi surullisen yksipuoliseksi.

Vaikka Tyttäreni Zenzele tuntui minusta vanhanaikaiselta verrattuna hiljattain lukemiini 10-luvun afrikkalaisiin teoksiin, pidin kirjasta silti. Zimbabwe itsenäistyi muutamaa kuukautta ennen syntymääni, joten tiedän siirtomaavallan ajan Rhodesiasta vain sen, mitä olen lukenut kirjoista. Tämän kirjan luettuani tiedän siitä paljon enemmän kuin aikaisemmin.

Teksti oli tyyliltään kaunista ja soljuvaa. Pidin siitä, ettei päähenkilö ollut itse suuri vapaustaistelija, vaan hänen tarinansa kertoi ihan tavallisten ihmisten arjesta rotusorron ja itsenäisyystaisteluiden aikana. Sivuhenkilöiden joukossa oli taistelijoitakin, ja sen myötä Zimbabwen Rhodesian-ajan historiasta välittyi monipuolinen kuva.

Tyttäreni Zenzele oli ennen kaikkea koskettava kirja. Suosittelen sitä Afrikan historiasta kiinnostuneille, jotka eivät ole lukeneet kyllästymiseen saakka siirtomaavallan ajoista.

Kiitokset Kirjoista-blogin Merenhuiskeelle, jonka lukuvinkkilistalta tämän kirjan poimin.

J. Nozipo Maraire: Tyttäreni Zenzele (WSOY 1999)
Alkuteos Zenzele: A Letter for my Daughter ilmestyi 1996.

Osallistun tällä kirjalla Afrikan tähti -lukuhaasteeseen.

Chile - Isabel Allende: Eva Luna

Haluan aloittaa esittelemällä kirjan, josta alkoivat sekä lukumatkani kaukomaihin että kaukomatkani oikeassa elämässä. Seuraavissa merkinnöissä lupaan kertoa viimeaikaisista lukukokemuksistani, mutta Eva Lunalla on minulle niin erityinen merkitys, että en osaa aloittaa mistään muusta.

Eva Luna kertoo samannimisen päähenkilön sekä hänen tulevan rakastettunsa Rolf Carlén tarinan lapsuudesta aikuisuuteen. Molemmat kasvavat ankeissa oloissa: Eva köyhänä ja isättömänä, Rolf väkivaltaisen isän varjossa. Evan varhaislapsuus on kuitenkin onnellinen, sillä hän oppii äidiltään tarinankertomisen lahjan, ja yhteiset tarinat tuovat hohtoa äidin ja tyttären elämään. Rolfin lapsuudenkodissa sen sijaan eletään ahdistuksen vallassa.

Molempien lapsuus loppuu lyhyeen, mutta kumpikin kantaa lapsuudenkokemuksiaan myöhemmissä elämänavaiheissaan mukanaan. Molemmat joutuvat selviytymään nuoruusvuosistaan ilman vanhempiaan, mutta kummallekin tulee vastaan hyviä ihmisiä, jotka pitävät heistä huolta. Tarinan pohjavire on lämmin, vaikka elämä ei olekaan helppoa ja se tuo aina eteen uusia yllättäviä käänteitä.

Isabel Allende on loistava tarinankertoja ja hänen käyttämässään kielessä on jotain runollista. Kerronta on pääosin realistista, mutta paikka paikoin sekaan tihkuu taianomaisuutta. Lukija huomaa pian, että voi kiintyä Eva Lunan hahmoon luottavaisin mielin ja laskea sen varaan, että tytölle käy vaikeissakin käänteissä lopulta hyvin.

Chilen sotilasvallankaappauksessa surmansa saanut presidentti Salvador Allende oli Isabel Allenden eno ja hänelle hyvin läheinen ihminen. Vallankaappausta edeltäneen ja sen jälkeisen ajan Chilen poliittinen tilanne on useiden Allenden kirjojen taustanäyttämönä ja vaikuttaa omalta osaltaan henkilöhahmojen elämään. Näin on myös Eva Lunassa. Päähuomio on kuitenkin aivan muissa asioissa kuin politiikassa, eikä tarvitse olla kiinnostunut poliittisesta historiasta nauttiakseen kirjasta.

Isabel Allene: Eva Luna (Otava 1989). Vieressä alkukielinen pokkariversio (Ave Fénix 2001).
Alkuteos julkaistiin 1987.