Sveitsi - Hermann Hesse: Arosusi

Tämä lukukokemus oli minulle monella tavalla erilainen kuin mihin olen tottunut.

Luen useimmiten uutuuskirjoja tai korkeintaan muutaman vuoden vanhoja teoksia. Olen toki lukenut vuosien varrella paljon muutakin, mutta tällä vuosituhannella kirjoitetut kirjat houkuttelevat minua selvästi eniten. Pidän siitä, mihin suuntaan kirjallisuus on vuosisatojen saatossa muuttunut. Pidän monista kerronnan keinoista ja tavoista, jotka on keksitty vasta hiljattain. Pidän siitä, että nykykirjailija on tiennyt joutuvansa käymään ankaraa kilpailua lukijan huomiosta ja tehnyt siksi kaikkensa, jotta kirja tempaisisi minut mukaansa.

Arosusi on ilmestynyt vuonna 1927, maailmansotien välissä. Sen kieli ja rakenne paljastavat heti, että sen kirjoittamisesta ja suomentamisesta on kulunut kymmeniä vuosia. Sen tyyli on aivan toisenlainen kuin tämän vuosituhannen kirjojen.

Usein sellainen häiritsee minua. Usein vanhojen kirjojen tapa kuvata ihmisiä on sellainen, etten oikein saa tarttumapintaa henkilöhahmoihin. He jäävät minulle etäisiksi, en pysty samaistumaan heihin, en tunne saavani otetta heidän ajatusmaailmastaan.

Arosusi on kuitenkin niin hyvä kirja, ettei sen vanhanaikaisuus painanut vaa'assa höyhenen vertaa.

Kirjan päähenkilö tuli suorastaan pelottavan lähelle. En samaistunut häneen itse, mutta hänestä lukiessani peilasin hänen kauttaan jatkuvasti useampaakin läheistäni, ihmisiä joilla on elämässäni todella suuri merkitys. Vaikka Arosusi sijoittuu sotienväliseen aikaan, päähenkilön ajatukset ja kokemukset eivät olleet vanhentuneet tippaakaan. Kirja olisi yhtä hyvin voinut kertoa jostakusta oman lähipiirini ihmisestä, ikätoveristani, kuin 1920-luvulla elävästä viisikymppisestä miehestä.

Arosusi herätti valtavasti ajatuksia, joita täytyisi sulatella paljon pidempään ennen kuin pystyisin kirjoittamaan niistä. Haluan kuitenkin julkaista tämän blogitekstin jo nyt, sillä tahdon osallistua kirjabloggaajien Vanhan kirjan päivään. Päivän tarkoituksena on tuoda yhteisellä tempauksella esiin sitä, että hyvä kirja ei vanhene. Kirjakaupoista kirjat katoavat nopeasti, mutta onneksi vanhoja kirja-aarteita on mahdollista saada käsiinsä kirjastoista, antikvariaateista, ystävien hyllyistä ja tietenkin myös omista kokoelmista.

Vaikka luenkin mielelläni uutuuksia, pidän Vanhan kirjan päivän sanomaa hyvin tärkeänä. Omien suosikkikirjojen lukeminen aina uudelleen eri ikäkausina ja eri elämäntilanteissa voi olla todella antoisaa. Omien isovanhempien, vanhempien tai ystävien suosikkeja lukemalla puolestaan voi tutustua rakkaisiinsa uudella tavalla.

Arosusi on erinomainen esimerkki siitä, että hyvä kirja kestää aikaa.

Hermann Hesse: Arosusi (kymmenes painos, WSOY 1991)
Alkuteos Der Steppenwolf ilmestyi 1927. Suomeksi kirja ilmestyi ensi kertaa 1952.

El Salvador - Horacio Castellanos Moya: The She-Devil in the Mirror (La Diabla en el Espejo)

Kun salvadorilaisen seurapiirirouvan Lauran paras ystävä murhataan raa'asti, Laura joutuu ajattelemaan monta asiaa uudelleen. Minkälainen nainen ystävä oikeastaan oli? Entä Laura itse, onko hän sellainen ihminen, kuin on halunnut uskoa olevansa?

Tavallisten salvadorilaisten arki on hyvin kaukaista eliittiin kuuluvalle Lauralle, joka ei koskaan ostaisi katukeittiöstä kansallisruoka pupusaa (täytettyä maissitaikinalättyä) vaan suosii eurooppalaishenkisen kahvilan leivoksia.

La Diabla en el Espejo (joka suomentuisi Naispaholainen peilissä) on ystäänsä surevan naisen hengästyttävä monologi. Kirja on jaettu muutamaan lukuun, mutta niiden sisällä ei ole lainkaan kappalejakoja, vaan Lauran tajunnanvirta jatkuu kunkin luvun alusta loppuun vailla minkäänlaisia taukoja. Kirja on kuitenkin mukaansatempaava, joten kun tajunnanvirtaan tottuu, lukeminen sujuu yllättävän kevyesti tauottomuudesta huolimatta.

Päällisin puolin kirja on hyvin pinnallinen. Laura ja hänen kuollut ystävänsä Olga Maria kuuluvat El Salvadorin varakkaaseen eliittiin, jonka elämä vaikuttaa olevan kuin suoraan saippuasarjasta. Eliitin piirit ovat erittäin pienet: kaikki Lauran ja Olga Marian ystävät ja tuttavat tuntuvat käyneen saman yksityiskoulun ja tunteneen toisensa siitä lähtien. Skandaaleja riittää, kun mahdolliset rakastajat ovat niin vähissä, että jokainen kajoaa ennen pitkää jonkun tuttunsa puolisoon.

Skandaalinkäryinen ihmissuhdesoppa saa kuitenkin syvyyttä siitä, että sen näyttämönä on El Salvador sarvineen ja hampaineen. Raa'an sisällissodan jälkeinen poliittinen tilanne vaikuttaa kaikkeen ja kaikkiin niin paljon, että Laura tulee viitanneeksi siihen tämän tästä, vaikka hän ei koekaan olevansa kiinnostunut politiikasta. Castellanos Moya ujuttaa poliittisia sivuhuomioita taitavasti ihmissuhdedraaman sekaan ja onnistuu tekemään romaanistaan yhteiskunnallisen kuin huomaamatta.

Uskonto ja politiikka sekoittuvat sisällissodan jälkeisessä El Salvadorissa herkästi. Kirjassa Laura kihisee raivosta, kun messun Olga Marian muistoksi toimittaa pappi, joka Lauran käsityksen mukaan on pelannut poliittista peliä Olga Marian ystävää vastaan. Kun vierailin San Salvadorissa 2012, joukko mielenosoittajia oli linnoittautunut yhteen keskustan tunnetuimmista kirkoista. Oppaani mukaan he arvelivat olevansa kirkossa turvassa poliisilta, joka saattaa hajoittaa mielenosoituksia kovin ottein.

Yhteiskunnallisuutta kirjaan tulee myös siitä, miten Laura suhtautuu maamiehiinsä. Hän ottaa etuoikeutetun asemansa täysin annettuna ja puhuu muista kuin eliittiin kuuluvista salvadorilaisista alempina olentoina. Maan pääkaupungissa San Salvadorissa kaupunginosien välillä on räikeät erot: rikkaat eristäytyvät omiin eliittikaupunginosiinsa, joihin tavallisella kansalla ei ole pääsyä. Laura tuo tämän selkeästi esiin närkästymällä aina, jos joutuu ajamaan tavallisen kansan kaupunginosan läpi tai jopa suorastaan astumaan ulos autosta muualla kuin "kunniallisilla alueilla, joissa me asumme".

Rikkaiden asuinalueilla talot ovat valtavia ja niitä ympäröivät aidat korkeita.

Laura valittelee kirjassa jatkuvasti kuumuutta ja sitä, ettei kaikissa hänen suosikkipaikoissaan ole ilmastointia. Monen salvadorilaisen työpaikalla helteeltä eivät suojaa edes seinät.

Lauran ystävän lapsilla on lastenhoitaja, mutta moni muu salvadorilainen vanhempi joutuu ottamaan lapsensa mukaan töihin.

Yhteiskunnallisuuden lisäksi kirja on yksilöpsykologisesti mielenkiintoinen kurkistus Lauran mieleen. Tätä puolta kirjasta on kuitenkin vaikea analysoida sen enempää paljastamatta juonesta liikaa.

Horacio Castellanos Moyan teoksia ei valitettavasti ole ainakaan vielä suomennettu, mutta La Diabla el el Espejo ja muutamia muita niistä on käännetty englanniksi.

Suosittelen kirjaa lukijoille, jotka pitävät piiloyhteiskunnallisista ihmissuhdedraamoista.

Horacio Castellanos Moya: La Diabla en el Espejo (Linteo Narrativa 2000)
Kirja on ilmestynyt englanniksi käännettynä nimellä The She-Devil in the Mirror vuonna 2009.

Osallistun tällä kirjalla ¡Hola, español! -lukuhaasteeseen.