Sri Lanka - Romesh Gunesekera: Reef

Palveluspoika, joka löytää kutsumuksensa päästessään töihin keittiöön. Meribiologi, joka ymmärtää paljon valliriutoista mutta vähemmän pinnan yläpuolisesta maailmasta, joka on tulossa hulluksi hänen ympärillään. Nainen, joka rakastaa cashewkakkua - ja ehkä myös meribiologia.

Koska pidin todella paljon Romesh Gunesekeran Noon Tide Toll -kirjasta, päätin tutustua myös hänen muuhun tuotantoonsa. Reef on hänen esikoisteoksensa. Se ei tehnyt minuun yhtä suurta vaikutusta kuin tuore Noon Tide Toll mutta oli silti lukemisen arvoinen.

Romesh Gunesekera vertaa Reefin esipuheessa romaania koralliriuttaan. Hän sanoo romaanin olevan sanoista koostuva rakennelma, jota lukijoiden mielikuvitus ravitsee, pitää hengissä ja uusintaa, ja joka vastavuoroisesti ravitsee ja uusintaa lukijoiden mielikuvitusta. Kuvassa on koralliriutta Intian valtameressä mutta ei Sri Lankan vesillä vaan Malediiveilla marraskuussa 2014.

Valtaosa Reefin tapahtumista sijoittuu aikaan juuri ennen Sri Lankan verisen sisällissodan alkua. Politiikassa kuohuu, mutta kertojana toimivan palveluspojan Tritonin ja hänen isäntänsä, meribiologi herra Salgadon elämä ei pyöri politiikan ympärillä. Herra Salgado rakastuu, ja hänen romanssinsa kautta myös Triton pääsee lähemmäksi kaunista naista kuin koskaan aikaisemmin.

Kun sota alkaa, rakkaus jää taka-alalle, kun keskeisintä onkin yhtäkkiä selviytyminen.

Reefiä lukiessa pääsee kurkistamaan hyväosaisten srilankalaisten elämään ennen kuin sota muuttaa kaiken. Varakkaan herra Salgadon ja hänen ystäviensä arki on leppoisaa ja mukavaa. Hyvää ruokaa on tarjolla yltäkylläisesti, juoma virtaa ja juhlimiseen on aina aikaa. Ystäväpiirissä on eri uskontokuntien edustajia, mutta kukaan ei anna maailmankatsomusten erojen häiritä. Myöskään perinteisistä moraaliarvoista ei niuhoteta: on vain hienoa, jos pari elää moderniin malliin yhdessä solmimatta avioliittoa.

Tällaisia rapeita lihatäytteisiä lettuja, hoppereita, Tritonilla oli tapana valmistaa herra Salgadolle ja hänen parhaalle ystävälleen. Herrat saattoivat keksiä vaatia niitä hyvinkin myöhään illalla. Kuva on otettu ravintolassa Sri Lankan Dickwellassa marraskuussa 2014.

Gunesekera kertoo Reefin vuoden 2014 pokkaripainokseen lisätyssä esipuheessa halunneensa kirjoittaa taskuun mahtuvan romaanin, joka kasvaisi lukijoiden mielessä fyysistä kokoaan suuremmaksi. Mielestäni hän onnistui jo esikoisteoksessaan tässä kunnianhimoisessa tavoitteessa. Reef on romaaniksi lyhyt, vain 180-sivuinen, mutta se herättää yhtä paljon jollei enemmänkin ajatuksia kuin monet paksummat opukset.

Romesh Gunesekera: Reef. 20th anniversary edition with a new introduction by the author. (Granta Books 2014)
Reef ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1994, silloinkin Grantan kustantamana.

Osallistun tällä kirjalla Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen. Olen lukenut haasteeseen nyt kymmenen kirjaa ja ylenen luutnantiksi.

Sri Lanka - Romesh Gunesekera: Noontide Toll

Hymyilevä majatalonemäntä, joka tappaa rotan hätkähtämättä hämmästyttävän tarkasti heittämällään pullolla. Rakastettuaan kaipaava sotilas, joka ei usko saavansa koskaan anteeksi. Ryhmä kiinalaisia liikemiehiä, jotka etsivät viidakon kätköistä kymmeniä tuhansia polkupyöränromuja.

Noontide Toll oli paras lukukokemukseni pitkään aikaan. Sri Lankaan ja nykyhetkeen sijoittuva novellikokoelma oli kauniisti kirjoitettu, oivaltavasti kerrottu, koskettava ja ajatuksia herättävä.

Kaikkien novellien minäkertoja on viisikymppinen aikamiespoika Vasantha, joka kyyditsee turisteja ja liikematkalaisia ympäri Sri Lankaa minibussillaan. Yli 25 vuotta kestänyt sisällissota on päättynyt vasta viisi vuotta sitten, ja jokainen Vasanthan bussiin nouseva kohtaa matkallaan jollain tapaa maan murheidentäyteisen menneisyyden.

Vasantha ei ole koskaan saanut opiskella, mutta hän arvostaa sivistystä ja pyrkii kehittämään itseään mahdollisuuksiensa mukaan. Hänen kertojanäänensä ei kuulosta millään tapaa kouluttamattomalta: kieli on kaunista, jopa runollista, sanavarasto laaja ja sanoiksi puetut ajatukset hyvinkin filosofisia. Juuri Vasanthan kertojanääni viehätti minua Noontide Tollissa ehkä kaikkein eniten, joten en antanut realismin häiritä enkä miettinyt, voisiko Vasanthan elämän elänyt ihminen todella kuulostaa sellaiselta.

Kirjan päähenkilöksi nousee mielestäni Sri Lankan saarivaltio. Muutama novelli kertoo Vasanthan asiakkaista, muutama ennemminkin hänen ajomatkoillaan kohtaamistaan srilankalaisista. Kuva Vasanthasta itsestään tarkentuu tarina tarinalta. Keskeistä joka tarinassa on kuitenkin Vasanthan halu ymmärtää Sri Lankan nykyisyyttä kaiken sen valossa, mitä matkat tuovat esiin maan lähihistoriasta.

Sodasta on vaikea kirjoittaa kaunista kirjaa, mutta Gunesekera on onnistunut siinä. Noontide Tollin novellit ovat surullisia mutta eivät lohduttomia. Ne kuvaavat järkyttäviä tapahtumia mutta eivät mässäile niiden kauheudella. Ne katsovat menneeseen mutta silti myös tulevaisuuteen.

Gunesekeralta ei tietääkseni ole vielä suomennettu ainuttakaan teosta. Toivon todella, että tämä suomennetaan.

Romesh Gunesekera: Noontide Toll (Granta Books 2014)

Osallistun tällä kirjalla Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen.

Afganistan - Qais Akbar Omar: Yhdeksän tornin linnake. Afgaanipojan tarina

Yhdeksänvuotias poika, jota isä ja isoisä kohtelevat sodan vuoksi kuin miestä. Kuuromykkä matonkutojatar, jonka matoissa väitetään olevan taikaa. Ikimuistoinen pakomatka halki Afganistanin, jossa perinteinen vieraanvaraisuus on sodasta huolimatta yhä voimissaan.

Yhdeksän tornin linnake on Qais Akbar Omarin elämäkerta, mutta lukiessa on vaikea muistaa, ettei kyse ole fiktiosta. Omar on taitava tarinankertoja ja hänen elämänsä on ollut kuin suoraan romaanista.

Kirjan alussa Omarin vauras perhe elää Kabulissa onnellista ja turvallista elämää. Pian kaupunkiin kuitenkin alkaa saapua mujahidineja, pyhiä sotureita. Kabulilaiset ottavat heidät vastaan riemuiten, mutta pian he paljastuvat roistoiksi ja sotaherroiksi, jotka alkavat taistella keskenään ja muuttavat koko kaupungin sotatantereeksi.

Siitä alkaa Omarin perheen pakomatka. Viisilapsinen perhe ajaa isän volgalla paikkakunnalta toiseen turvaa etsien. Tutuiksi tulevat niin Bamiyanin kallioon hakatut valtavat buddhat kuin kuchi-paimentolaisten tavatkin. Moni muu pakenee ulkomaille ja vieraantuu kotimaastaan, mutta Omarin perhe oppii sodan ansiosta tuntemaan Afganistanin syvällisemmin kuin koskaan aikaisemmin.

Jos Yhdeksän tornin linnake olisi fiktiota, ajattelisin kirjailijan keksineen ajatuksen perheen pakomatkasta miettiessään, miten saisi kerrottua lukijalle mahdollisimman monipuolisesti Afganistanin kansoista ja heidän kulttuureistaan. Siinä tapauksessa kirjan juoni saattaisi tuntua häiritsevän tarkoitushakuiselta. Koska kyse kuitenkin on omaelämäkerrasta, ei voi kuin ihailla sitä, miten paljon Omarin isä onnistuu pakenemisen sivutuotteena lapsilleen Afganistanista opettamaan.

Omarin perhe pyrkii monien muiden tavoin ulkomaille maanpakoon, mutta se ei missään vaiheessa onnistu. Monivaiheinen pakomatka tuo heidät lopulta takaisin Kabulin liepeille, missä he asuvat yhä, kun talibanit nousevat valtaan. Alkaa uudenlaisen hulluuden aikakausi. Omar kasvaa aikuiseksi talibanien järjettömien sääntöjen kahlitsemassa maassa.

Kirjassa on muutama hyvin järkyttävä kohtaus. Vaikka Omar on vasta lapsi sodan tunkeutuessa hänen perheensä elämään, hänen isoisänsä ja isänsä ottavat hänet mukaan todella vaarallisiin paikkoihin ja hän joutuu näkemään ja kokemaan niin hirveitä asioita, että pelkkä niistä lukeminenkin voi aiheuttaa herkälle painajaisia.

Ero afganistanilaisen ja suomalaisen kulttuurin välillä näyttää olevan tässä asiassa räikeä. Nyky-Suomessa lasta ei varmasti pakotettaisi tai edes päästettäisi palaamaan hengenvaaralliselle sota-alueelle, jos hänet olisi kerran saatu vietyä sieltä turvaan. Omar kuitenkin joutuu palaamaan sukunsa entiselle asuinalueelle Kabuliin jopa kaksi kertaa, vaikka viimeistään ensimmäisen traumatisoivan kerran jälkeen on hyvin tiedossa, mikä siellä odottaa. Muutenkin isä tekee jatkuvasti päätöksiä, jotka asettavat hänet vaaraan.

Omar ei vaikuta kauhukokemuksistaan kertoessaan millään tapaa katkeralta isoisäänsä tai isäänsä kohtaan. Hän kertoo rauhallisesti isänsä perustelleen päätöksiään koko perheen yhteisellä edulla: Jos poika joutuu verenhimoisten koirien raatelemaksi, muulla perheellä on vielä mahdollisuus päästä turvaan, mutta jos isä kuolee ruuanhakumatkalla, muu perhe ei selviydy ilman häntä. Jos poika on isänsä mukana heidän kohdatessaan verenhimoisia sotaherroja, he saattavat vaikuttaa vähemmän uhkaavilta ja päästä siksi helpommin pälkähästä kuin jos isä olisi liikkeellä yksin. Logiikan voi ymmärtää järjellä, mutta tunteen tasolla minun oli silti vaikea hyväksyä Omarin isän ratkaisuja.

Omar kirjoittaa kauheimpia kokemuksiaan kuvailtuaan, ettei ole kertonut niistä kenellekään ennen kirjan kirjoittamista. Se teki kirjasta jotenkin vielä koskettavamman. Tuntui, että kaikilla meillä lukijoilla on kunnia päästä hänen uskotuikseen.

Yhdeksän tornin linnake on yksi vaikuttavimmista ja mukaansatempaavimmista kirjoista, jotka kesälomani aikana luin. Se kilpailee Rutosti hevosia -teoksen kanssa lomani parhaan lukuelämyksen tittelistä.

Qais Akbar Omar: Yhdeksän tornin linnake. Afgaanipojan tarina (Otava 2014)
Alkuteos A Fort of Nine Towers. An Afghan Family Story ilmestyi 2013.
Tämä kirja on saatu kustantamolta arvostelukappaleena.

Yhdeksän tornin linnakkeesta on kerrottu myös ainakin Kirjavalaassa, Annelin kirjoissa -blogissa ja Kirjapolkuni-blogissa.

Osallistun tällä kirjalla Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen. Olen nyt lukenut kahdeksan sotakirjaa ja ylenen vääpeliksi.

Saksa - Rhidian Brook: Talo Elben rannalla

Orpopoika, joka kuulee yhä pommituksissa kuolleen äitinsä äänen. Brittieversti, joka yrittää pelastaa saksalaiset. Arkkitehti, joka on lakannut etsimästä kadonnutta vaimoaan. Teinityttö, joka takertuu Hitlerin oppeihin, kun ei saa elämältä mitään muutakaan.

Toinen maailmansota on juuri päättynyt ja Saksa on jaettu neljään vyöhykkeeseen brittien, ranskalaisten, amerikkalaisten ja neuvostoliittolaisten kesken. Hampuri on pommitusten jäljiltä raunioina. Töitä on vaikea saada, koulut ovat suljettuja. Raunioiden purkutöihin osallistumisesta saa palkaksi ruokakuponkeja, ja se on monelle ainoa tapa saada edes jotain syötävää.

Kaikille pula-ajat eivät kuitenkaan merkitse jatkuvaa näläntunnetta vaan sitä, että ginin sekaan ei saa vermuttia eikä edes everstin vaimo saa puolustusvoimilta sherrylaseja. Sotasankarin poika kiusaantuu siitä, miten ahnaasti hänen kotiopettajansa ahmii viimeisenkin murusen hänelle kartanossa tarjotusta kakkupalasta.

Hyvä- ja huono-osaisia yhdistää kuitenkin se, ettei mikään ole ennallaan. Omaa elämää on vain pakko yrittää jatkaa miten parhaiten taitaa, vaikka koko maailma tuntuu tulleen hulluksi.

Talo Elben rannalla kertoo muutaman ihmisen yrityksestä jatkaa elämäänsä sodan jälkeen. Sodan aiheuttamat poikkeukselliset surut sekoittuvat meille rauhan aikana eläneille tutumpiin, arkisempiin murheisiin ja ilonaiheisiin.

Kirja tempaisi minut mukaansa alusta alkaen. Kuten tätä blogia seuraavat tietävätkin, pidän kirjoista, joissa kuvataan pienen ihmisen yrityksiä elää arkea jonkin suuren ja mullistavan keskellä. Toisen maailmansodan jälkeinen Saksa on minusta erittäin kiinnostava tapahtumapaikka parisuhteista ja perheistä kertovalle kirjalle. Myös kirjan henkilöhahmot herättivät mielenkiintoni heti alussa ja onnistuivat pitämään sen yllä viimeiselle sivulle saakka.

Rhidian Brook on britti ja hänen näkökulmansa Toisen maailmansodan jälkeiseen Saksaan sen mukainen. Kirjan päähenkilöt ovat Hampuriin muuttava brittieversti Morgan, hänen vaimonsa ja heidän poikansa, ja asioita tarkastellaan paljon näiden kolmen näkökulmasta. Loput keskeisistä hahmoista ovat kuitenkin saksalaisia. Morganit päätyvät jakamaan suuren kartanon saksalaisen arkkitehdin ja tämän teini-ikäisen tyttären kanssa ja perheiden elämät kietoutuvat yhteen monin tavoin. Välillä maailmaa tarkastellaan myös lähistöltä talon vallanneiden orpopoikien näkökulmasta.

Lukisin mielelläni jonkun saksalaisen kirjailijan kirjoittaman, samaan aikaan ja paikkaan sijoittuvan romaanin. Näkökulma olisi varmasti jossain määrin toisenlainen. Kuulen mielelläni lukuvinkkejä, jos jollekulle tulee sopiva teos mieleen.

Rhidian Brook: Talo Elben rannalla (Otava 2014)
Englanninkielinen alkuteos  The Aftermath ilmestyi 2013.
Tämä kirja on saatu kustantamolta arvostelukappaleena.

Osallistun tällä kirjalla Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen.

Iran - Sarah Delijani: Jakarandapuun lapset

Isä, joka tekee vankilassa kaikkensa jättääkseen tyttärelleen edes pienen muiston itsestään. Tädin ja mummon hoivassa kasvanut tytär, joka pelkää vuosien vankeustuomion jäljiltä ventovierasta äitiään. Vastasyntynyt vauva, joka muuttaa paitsi äitinsä myös tämän sellitoverien elämän valoisammaksi.

Jakarandapuun lapset on kirja Iranin vuoden -79 vallankumouksen poliittisista vangeista ja heidän lapsistaan. Ennen kaikkea se on kirja perheistä, jotka yrittävät selviytyä poikkeuksellisissa oloissa. Monia vankilaan vieneen vallankumouksen lisäksi ihmisten arkea leimaa Iranin ja Irakin sota.

Kirjan alku oli todella ahdistava, mutta ensimmäisten kolmenkymmenen sivun jälkeen sävy muuttui. Alussa yksi päähenkilöistä, Azar, joutuu synnyttämään esikoisensa vankeudessa ja häntä kohdellaan niin huonosti, että hänen ja lapsen henki ovat jatkuvasti vaarassa. Kirjaa ei kuitenkaan kannata laskea siinä vaiheessa käsistään, sillä koko loppukirjassa ei ole toista yhtä kammottavaa kohtausta. Muissa osissa kirjaa vuorottelevat suru ja ilo, toivo ja epätoivo, ja päällimmäiseksi viestiksi jää ainakin minun mielestäni toivo.

Kirjan rakenne oli samantyyppinen kuin Khaled Hosseinin Ja vuoret kaikuivat -teoksessa. Jokainen luku kertoo eri päähenkilöstä ja ne voisi lukea itsenäisinä novelleina. Kirjan alkusanoissa Delijani kertoo, että osa luvuista on alun perin kirjoitettukin novelleiksi. Silti luvut muodostavat yhdessä tiiviin kokonaisuuden. Rakenneratkaisu toimi Hosseinin kirjassa erittäin hyvin. Myös Jakarandapuun lapsissa sitä kannatti mielestäni käyttää, vaikka esikoiskirjailijalta ei voikaan odottaa, että hän osaisi rakentaa kokonaisuuden yhtä taitavasti kuin kokenut ja ansioitunut Hossein.

Lukijalla saattaa olla paikoin vaikeuksia hahmottaa, millä tavoin kirjan eri hahmot liittyvät toisiinsa. Sen ei kuitenkaan kannata antaa häiritä, sillä se ei ole kokonaisuuden kannalta olennaista. Olennaisempaa on se, että kirjan eri tarinat tuovat erilaisia näkökulmia samaan perusteemaan. On perheitä, jotka selviytyvät yhdessä poliittisen vankeuden koettelemuksista ja perheitä, jotka hajoavat. On vanhempia, jotka tekevät viisaita valintoja ja vanhempia, jotka joutuvat myöhemmin katumaan ratkaisujaan. On onnekkaita ja niitä, joita onni ei suosi. On rakastavaisia, jotka raivaavat tieltään kaikki esteet ja rakastavaisia, jotka lannistuvat helposti.

Monet kirjan tarinoista jäivät mieleen pitkäksi aikaa.

Suosittelen kirjaa kaikille, joita kiinnostavat poikkeuksellisten vaikeissa oloissa elävien ihmisten pienet ilot ja surut.

Sarah Delijani: Jakarandapuun lapset (WSOY 2014)
Alkuteos Children of the Jakaranda Tree ilmestyi 2013.
Tämä kirja on saatu kustantamolta arvostelukappaleena.

Osallistun tällä kirjalla Hei, me lusitaan! -lukuhaasteeseen ja Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen. Vankilahaasteeseen olen lukenut nyt neljä kirjaa, joten saavutan tapaamisoikeuden. Sotahaasteeseen tämä on kuudes kirjani, joten ylenen kersantiksi.

Kosovo - Ismail Kadare: Kolme surulaulua Kosovolle

"Liikkeelle, serbit, sillä albaanit vievät meiltä Kosovon", laulaa serbisotalaulaja. "Nouskaa, albaanit, serbit ottavat Kosovon", säestää vieressä kaikessa ystävyydessä hänen albaanikollegansa.

On kevät 1389 ja Balkanin kansat ovat liittoutuneet taistellakseen turkkilaisia vastaan. Kosovon kentällä on alkamassa kristinuskon ja islamin sota. Sotalaulajat eivät kuitenkaan osaa laulaa muusta kuin siitä, mihin vuosisatojen perinne heidät velvoittaa: serbit albaanien ja albaanit serbien hyökkäyksen uhasta.

Albanialainen Ismail Kadare alkoi kirjoittaa Kolmea surulaulua Kosovolle maaliskuussa 1997 vajaa vuosi ennen Kosovon sodan syttymistä ja sai teoksen päätökseen maaliskuussa 1998 sodan juuri alettua. Vaikka kirjan tapahtumat sijoittuvat kauas 1300-luvulle, teos antaa näkökulmaa myös viime vuosikymmenien tapahtumiin Balkanilla.

"Mutta enemmän kuin itse armeijaa ihmiset pelkäsivät jotain muuta: nimityksiä Balkan ja balkanilainen. Turkkilaiset kastoivat niemimaan ja paikalliset asukkaat tällä nimellä jo ennen kuin olivat kunnolla astuneet sinne, ja nimi tarttui kiinni kuin suomut vanhan matelijan ruumiiseen. Paikallisista tuntui pahalta. He kieriskelivät unessa ikään kuin ravistaakseen pois tuon nimen, mutta se tekikin päinvastin, tunkeutui sisään yhä väkevämmin kuin muuttuakseen yhdeksi heidän ihonsa kanssa. Nyt he oivalsivat, etteivät olleet hajaantuneina yrittäneetkään antaa niemimaalle yhtä nimeä."

Kolme surulaulua kosovolle on kaunis, runollinen teos. Pidin kovasti sen kielestä ja kielikuvista. Vaikka teos on selvästi proosaa, kerronnassa on paljon runouden elementtejä. Runomaista on muun muassa tiivis ilmaisu: vaikka kirjassa on vain 80 sivua isolla fontilla kirjoitettua tekstiä, Kadare on onnistunut sanomaan suppealla sanamäärällään enemmän kuin moni 300 sivullisella sanoja.

Suosittelen kirjaa kaikille Balkanista kiinnostuneille.

Ismail Kadare: Kolme surulaulua Kosovolle (Faros 2009)
Alkuteos Tri këngë zie për Kosovën ilmestyi 1998.

Osallistun tällä,kirjalla Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen.

Kambodža - Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo

Khmerien suurin ylpeys Angkor Watin temppeli huhtikuussa 2010.

Pelkäsin pitkään tämän kirjan lukemista. Kiinnostuin siitä heti kun kuulin siitä, mutta kun olin saanut kirjan hyllyyni aloin epäröidä. Kuinka raaka kirja olisi? Kuinka järkyttävää olisi eläytyä punakhmerien vangitseman naisen kuulusteluihin ja kidutukseen?

Jos pelkään jotain etukäteen, ennakkopelkoni ovat yleensä aina paljon pahempia kuin se asia, jota olen pelännyt. Niin kävi nytkin. Punaisten kyynelten talossa tapahtuu raakoja ja hirveitä asioita, mutta niistä on kerrottu niin, ettei lukijaa houkutella eläytymään täysillä kaikkein pahimpiin kohtiin. Rannela ei vie lukijaa ihan jokaiseen tilanteeseen, vaan kertoo osan tapahtumista kuulustelupöytäkirjojen ja takaumien kautta. Takauma on lukijan kannalta armollisempi kerronnan muoto kuin se, että kaikkein järkyttävimmät hetket elettäisiin minuutti minuutilta uhrin ajatuksia lukien.

Odotin, että kidutetun naisen tarina jäisi kummittelemaan mieleeni pitkäksi aikaa. Niin ei kuitenkaan käynyt. Kirjan muut tarinat antoivat paljon enemmän ajattelemisen aihetta.

Ennakko-odotusteni vastaisesti minun oli suorastaan vaikea eläytyä kidutettavana olevan Chanin tarinaan. Kirja alkaa tilanteessa, jossa häntä on jo kuulusteltu ja kidutettu muun muassa sähköshokeilla ja seksuaalisella väkivallalla. Lukija ei pääse näkemään sitä, minkälainen Chan oli silloin, kun kaikki oli vielä hyvin, eikä löytämään sitä kautta hänen elämästään ja ajatuksistaan samaistuttavia kohtia. Uskon, että minun olisi helpompi samaistua mielen murtumiseen, jos olisin päässyt sisään hahmon ajatusmaailmaan ennen kidutuksen alkamista.

Sen lisäksi, että Chanin mieli on jo kirjan alussa osittain kidutuksen murtama, minun oli muutenkin vaikea ymmärtää hänen ajatusmaailmaansa. Chan ja hänen puolisonsa ovat ennen pidätystään olleet itsekin korkeassa asemassa punakhmerien Angkar-puolueessa. Chan uskoo vilpittömästi ja täydestä sydämestään puolueen propagandaan. Hän on itse lähettänyt muita kidutettavaksi ja pitää tarinansa loppuun saakka kiinni ajatuksesta, että puolue toimii aina oikein. Chanin ja hänen Sothear-vauvansa elämän viimeisiin hetkiin Rannela ei lukijaa vie. Minusta se oli sääli. Olisin halunnut tietää, muuttuiko Chanin käsitys puolueesta kuoleman kentillä.

Muistomerkki Choeung Ekin kuoleman kentillä on kattoon asti
täynnä punakhmerien tappamien ihmisten pääkalloja.

Muiden hahmojen tarinoihin minun oli paljon helpompi eläytyä ja sain heitä koskevista osioista paljon ajattelemisen aihetta. Kirjan ehkä kaikkein keskeisimpään hahmoon, Chanin tyttäreen Vannaan, samaistuin paljonkin. Vanna on ensimmäisessä osassa nuori tyttö, joka käy sisäistä taistelua siitä, uskoako puolueen propagandaa vai ei. Hän haluaisi olla kiltti ja uskoa ja ajatella niin, kuin vanhemmat ja puolue ovat käskeneet, mutta sisimmässään hän ei pysty siihen. Ennen punakhmerien vallankumousta Vanna eli onnellista lapsuutta isän, äidin, isoäidin mummin ja sisarustensa kanssa. Elämässä oli paljon ilonaiheita: leikit, televisio-ohjelmat, oma huone, kauniit vaatteet, juhlapyhät, läheisyyden hetket rakkaiden perheenjäsenten kanssa. Puolue kuitenkin haluaa hänen elävän toisenlaista elämää: asuvan kaukana perheestään, tekevän työtä käsillään ja halveksumaan kaikkea, mikä hänet ennen teki iloiseksi. Vaikka Vanna kuinka yrittää, hän ei sisäistä puolueen ajatuksia yhtä hyvin kuin äitinsä. Hän tajuaa olleensa oikeasti onnellisempi ennen vallankumousta, vaikka niin ei saisikaan ajatella. Toisin kuin äitinsä, hän huomaa myös, että puolue valehtelee hänelle, vaikka sen ei pitäisi olla mahdollista.

Varsinkin isä, isoäiti ja isoveli olivat Vannalle läheisiä; äidin kanssa suhde oli selvästi etäisempi, eikä Vanna kaipaa tätä yhtään samalla tavoin kuin muita perheenjäseniään. Tämä on Rannelalta kiinnostava valinta sen kannalta, että juuri Chan-äiti on yksi kirjan päähenkilöistä. Etäiseksi jäävä Chan ei tule lukijalle yhtään läheisemmäksi myöskään Vannan muistojen kautta. Tuntuu kuin Rannela olisi halunnut tehdä Chanista hahmon, johon lukijan ei tarvitse kiintyä liikaa, jotta tämän kohtalo ei järkyttäisi kohtuuttomasti.

Vannan nimeä en voinut olla ihmettelemättä. Ymmärtääkseni kirjan hahmot eivät ole saaneet nimiään tosielämän esikuvien mukaan, vaan Rannela on valinnut ne. Käännöskirjoissa on väistämättä välillä nimiä, jotka ovat suomenkielisen tekstin seassa tahattoman koomisia, mutta miksi ihmeessä suomalainen kirjailija antaa päähenkilölleen nimeksi Kylpyamme? Ehkä Rannela ei tunne kyseistä murresanaa.

Kirjan kakkososassa Vanna on aikuinen nainen, vaimo ja äiti. Hänen lisäkseen päähenkilöitä ovat hänen miehensä ja tyttärensä. Sekä kansakunnan että Vannan itsensä on tullut aika kohdata menneisyys: ensimmäinen oikeudenkäynti yhtä punakhmerien johtohahmoa vastaan on alkamassa ja Vanna saa viimein tietää vanhempiensa ja pikkuveljensä kohtalon.

Vannan miehen Maon ottaminen mukaan tarinaan oli mielestäni kerronnallisesti erittäin onnistunut ratkaisu. Mao kantaa raskasta menneisyyden taakkaa, sillä hän on ollut osa punakhmerien kidutus- ja tappokoneistoa. Hän on tehnyt käsittämättömän hirveitä tekoja taistelee nyt aikuisena syyllisyytensä kanssa. Mielestäni oli todella arvokasta, että tarinaa kerrottiin myös tästä näkökulmasta.

Vannan ja Maon avioliitto on koskettava ruohonjuuritason esimerkki niistä pitkistä varjoista, joiden keskellä khmerit yhä elävät. Kenen tahansa naapuri, paras ystävä tai jopa oma puoliso on saattanut olla Demokraattisen Kamputsean hirveinä vuosina vastakkaisella puolella kuin itse. Miten pieni kansakunta selviää sellaisesta? Onko mahdollista unohtaa yksilötason mennesyys mutta silti säilyttää kollektiivinen muisti?

Mao on tappanut Vannan vanhempien ja pikkuveljen kaltaisia, ehkä jopa juuri heidät. Onko oikein salata se vaimolta? Olisiko oikein kertoa?

Vannan tyttärellä Chandalla ja hänen ikätovereillaan on jo aivan erilaiset murheet. Chanda ja hänen kanssaan samaa koulua käyvä Mam ovat molemmat kauniita ja älykkäitä nuoria naisia, jotka tavoittelevat lukion päättötodistusta ja haaveilevat jatko-opinnoista. Heidän vanhempiensa sukupolvi ei voinut edes unelmoida koulutuksesta, sillä punakhmerit vastustivat opiskelua ja kirjojen lukemista niin fanaattisesti, että pelkkä silmälasien käyttäminen riitti heille syyksi vainota ihmistä. Eletään vuotta 2005 ja punakhmerien terrorista on kulunut jo yli 25 vuotta, mutta kouluttautuminen ei edelleenkään ole helppoa. Kummankin tytön opintie on vaarassa katketa todella epäoikeudenmukaisista syistä.

Kirjassa Chanda ja Mam esittävät iltaisin turisteille perinteistä apsaratanssia.
Turisteilta saadut rahat menevät hyväntekeväisyysjärjestölle, jonka ansiosta
tytöt itsekin ovat päässeet kouluun. Kuvassa turistien iloksi esitettyä
apsaratanssia Siam Riepissä huhtikuussa 2010. Kuvan tanssiesityksen tuotot
eivät valitettavasti menneet hyväntekeväisyyteen.

Chandasta ja Mamista kertova osuus on tavallaan aika irrallinen muusta tarinasta. Itse pidin kuitenkin siitä ehkä kaikkein eniten. Siinä, missä puoluematroona Chanin ajatusmaailma tuntui minusta hyvin vieraalta, Chandan ajatuksissa oli minulle paljon tuttua. Lisäksi Chandan ja Mamin kohtaamat ongelmat ovat ajankohtaisia juuri nyt. Koulutuksesta haaveilevat nuoret kohtaavat köyhissä maissa jatkuvasti juuri sellaisia vastoinkäymisiä kuin Chanda ja Mam.

Moitin 50-luvun Kambodžaan sijoittuvaa Laulua nousevalle myrskylle siitä, että tarina katkesi mielestäni kesken. Punaisten kyynelten talossa se viedään loppuun. Kaikki lukijat eivät ole pitäneet kirjan nykyaikaa käsittelevää osaa yhtä antoisana kuin 70-luvulle sijoittuvaa osiota, mutta minusta oli olennaista, että tarina jatkui 2000-luvulle saakka.

Huomaan kirjoittaneeni vähän turhankin pitkästi. Kirja selvästikin herätti paljon ajatuksia. Kaiken kaikkiaan pidin siitä varsin paljon, vaikka Chanin tarina vaikuttikin minuun aivan eri tavalla kuin odotin.

Vaikka tämä kirjoitus on jo pitkä, en malta olla pohtimatta vielä yhtä asiaa:

Olen käynyt Tuol Slengin vankilamuseossa ja nähnyt siellä samat järkyttävät näyt, jotka innoittivat Rannelan kirjoittamaan Punaisten kyynelten talon. Olen nähnyt valokuvan naisesta ja hänen vauvastaan: kuvan, jonka ympärille Rannela rakensi Chanin hahmon ja joka on mukana kirjassa. Minä en kuitenkaan nähnyt kuvassa Chania.

Kuuluisa kuva punakhmerien surmaamasta naisesta on Punaisten kyynelten talon lopulla
kohdassa, jossa itse romaani on jo loppunut ja kirjailija kertoo teoksen taustasta. 

Kuten kirjastakin käy ilmi, kyseinen kuva on tehnyt vaikutuksen todella moneen ihmiseen eri puolilla maailmaa. Kullakin meistä, jotka olemme pysähtyneet sen äärelle, on varmasti kuvan naisesta oma mielikuvamme, jokaisella omanlaisensa.

Tekeekö Rannelan luoma Chanin hahmo oikeutta kuvan naiselle? Näkevätkö kirjan lukeneet museokävijät kuvassa Chanin sen sijaan, että he saisivat muodostaa oman henkilökohtaisen mielikuvansa? Oliko oikea ratkaisu ottaa kuva mukaan kirjaan? Olisiko ollut parempi antaa todellista, aitoa ihmistä esittävän kuvan jäädä yksityiseksi innoittajaksi, salaiseksi muusaksi, josta ei olisi kerrottu kirjan lukijoille lainkaan?

Itse olen iloinen, että kävin Tuol Slengissä ja näin kuvan siellä jo ennen kuin Punaisten kyynelten taloa oli kirjoitettukaan. Minulle kuvan näkeminen museossa oli vaikuttavampi kokemus, kun kuvaan ei liittynyt mielikuvaa Chanin hahmosta. En ajatellut kuvan nähdessäni, että tämä nainen on varmaankin lähettänyt suuren määrän ihmisiä kidutettavaksi ja tapettavaksi puolueidealisminsa innoittamana. En ajatellut, että tuolle naiselle varmaan sellitoveri kuiskasi seinän takaa, että toisin kuin useimmat muut Tuol Slengin vangit, hän ansaitsee kohtalonsa. Loin hänestä aivan toisenlaisen mielikuvan, jota en vaihtaisi pois.

Jonkun toisen kokemus on varmasti päinvastainen. Kirjan lukeminen voi innoittaa matkustamaan Kambodžaan ja käymään Tuol Slengissä. Se voi tehdä museon kuvien katsomisesta paljon syvemmän kokemuksen kuin se olisi ollut ilman kirjaa.

Yhtä kaikki Punaisten kyynelten talo on ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja. Suosittelen sitä kaikille ihmiskohtaloista kiinnostuneille.

Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo (Karisto 2013)
Tämä kirja on saatu kustantamolta arvostelukappaleena.

Osallistun tällä kirjalla Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen ja Hei me lusitaan! -lukuhaasteeseen. Jälkimmäisessä pääsen tämän kirjan ansiosta eristyssellistä tavalliseen selliin.

Kambodža - Peter Fröberg Idling: Laulu nousevalle myrskylle

Rakastunut mies, josta myöhemmin tulee koko maailman tuntema hirmuhallitsija. Helppoon elämään tottunut, hämmentynyt nuori prinsessa. Epätoivoinen, kiihkeä rakkaus, jonka syvyyttä sen kohde ei ymmärrä.

Kirjan lähtökohta on kiehtova: Laulu nousevalle myrskylle kertoo Pol Potin sydämen särkymisestä aikana ennen kuin hänestä tuli Pol Pot. Erään teorian mukaan särkynyt sydän selittää osaltaan niitä käsittämättömiä julmuuksia, joihin Pol Potin johtamat punakhmerit syyllistyivät Kambodžassa 70-luvun lopulla. Näin on arvellut ainakin kambodžalainen historioitsija Keng Vannsak Radio Free Asian haastattelussa. Vannsak tunsi Pol Potin hyvin siihen aikaan, kun tämä eli onnettoman rakkaustarinansa, joten hänen teoriansa perustuu paitsi historiantutkimukseen myös hänen omiin havaintoihinsa.

Kiinnostavasta lähtökohdasta huolimatta itse kirja oli mielestäni puuduttavan tylsä.

Peter Fröberg Idling on aikaisemmin kirjoittanut Kambodžan historiasta tietokirjan Pol Potin hymy. Uudella kirjallaan hän on varmaankin ennen kaikkea halunnut tuoda maan poliittista historiaa tutuksi kaunokirjallisuuden keinoin ja herättää kiinnostusta sitä kohtaan rakkaustarinan kautta. Mielestäni hän kuitenkin epäonnistuu rakkaustarinan kertomisessa.

Lukijan täytyy olla todella kiinnostunut poliittisesta historiasta, jotta Laulu nousevalle myrskylle pitäisi häntä otteessaan. Suurin osa kirjan tapahtumista pyörii politiikan ympärillä. Kambodža on itsenäistynyt ja ensimmäiset vaalit ovat tulossa. Vaaleja edeltävistä päivistä kerrotaan sekä valtaapitävien että opposition näkökulmasta. Valtaapitävät tukahduttavat opposition väkivaltaisin keinoin ja peukaloivat varmuuden vuoksi silti vielä vaalituloksenkin.

Kirjan kuvaamat 50-luvun tapahtumat ovat sinänsä olennaista taustatietoa 70-luvun hirveyksien ymmärtämiseksi. Mielestäni pelkkä taustatiedon antaminen ei kuitenkaan riitä tekemään kirjasta kiinnostavaa. Jos itse kirjoittaisin romaanin Pol Potin sydämen särkymisestä, kuittaisin 50-luvun poliittiset vaiheet huomattavasti lyhyemmin ja jatkaisin tarinaa punakhmerien hirmuvaltakaudelle saakka. Laulussa nousevalle myrskylle tarina loppui ennen kuin se ehti muuttua mielenkiintoiseksi.

Toinen iso ongelma kirjassa on minun nähdäkseni se, että sen kaikki kolme päähenkilöä ovat hyvin kliseisiä ja sen myötä tylsiä.

Päähenkilöistä kiinnostavin on tietystikin kolmekymppinen Saloth Sar, joka viisikymppisenä tullaan tuntemaan Pol Potina. Jostain syystä hänestä kertova osio oli kirjoitettu sinä-muodossa, mikä ärsytti minua. Tuntui kuin kirjoittaja olisi halunnut puhuttelumuodolla varmistaa, että lukijan on pakko eläytyä Sarin ajatusmaailmaan. Se ei toiminut lainkaan. Lukijan saa kyllä eläytymään henkilöhahmoon kun kirjoittaa hänestä hyvin. Siihen ei tarvita kikkailua verbimuodoilla.

Fröberg Idlingin kuvaama Saloth Sar on huomattavan sympaattinen hahmo. Hän haluaa parantaa köyhien maamiestensä asemaa ja uskoo kommunismin tuovan maahan oikeudenmukaisuutta. Hän on valmis vaarantamaan jopa henkensä edistääkseen yhteistä hyvää. Vain yksi henkilökohtainen asia on hänelle niin tärkeä, ettei hän ole valmis uhraamaan sitä yhteisen edun nimissä: hänen rakkautensa kihlattuaan kohtaan. Tuon rakkauden tähden hän voisi vaikka luopua poliittisesta taistelusta.

Jostain syystä kirjan keskimmäinen ja pisin osio kertoo valtaapitävän prinssin suosikkiministeristä Sam Sarysta. Se ei mielestäni ollut lainkaan onnistunut ratkaisu. Saryn hahmossa ei ollut oikein mitään, mikä olisi saanut minut kiinnostumaan. Hahmon todellisen elämän esikuva ei ollut historiallisesti riittävän merkittävä siihen, että jaksaisin lukea hänestä ihan vain sen vuoksi. Hänen roolinsa kirjan tarinassa on olennainen mutta ei sellainen, että sen ymmärtämiseksi olisi tarpeen kertoa tarinaa hänen näkökulmastaan. Minusta tuntui, että Sarylle oli omistettu oma osio ihan vain siksi, että Fröberg Idling pääsi esittelemään lukijalle, minkälaisia vääryyksiä Kambodžan valtaapitävät tuohon aikaan tekivät. Henkilökohtaisella tasolla hahmo jäi ontoksi.

Odotin paljon kirjan kolmannelta osalta, jonka päähenkilö on Saloth Sarin kihlattu Suon Somaly. Petyin kuitenkin pahasti. Koska kaksi ensimmäistä osioita keskittyivät niin paljon politiikkaan, odotin lukijan saavan kolmannessa osiossa tietää, että myös Somalyllä olisi oma poliittinen agendansa. Odotin yllättäviä paljastuksia. Odotin pääseväni lukemaan mielenkiintoisesta, moniulotteisesta hahmosta ja ymmärtämään, miksi juuri tämä nainen oli Saloth Sarille niin tärkeä. Fröberg Idling kuvasi kuitenkin Somalyn tyhjänpäiväiseksi ja pinnalliseksi tytönhupakoksi, joka oli kiinnostunut ainoastaan sellaisista asioista, jotka perinteisten sukupuoliroolien mukaan naiselle kuuluvat.

Kirjan lopun olennainen kohtaus, jossa Saloth Sarin sydän särkyy, hypättiin kronologisessa kerronnassa yli ja käsiteltiin vähän myöhemmin pikaisena takaumana. Tämä seikka kiteyttää aika hyvin sen, miksei Fröberg Idling mielestäni onnistunut rakkaustarinan kertomisessa.

Suosittelen kirjaa ainoastaan lukijalle, joka on erittäin kiinnostunut Kambodžan poliittisesta historiasta - jos hänellekään.

Peter Fröberg Idling: Laulu nousevalle myrskylle (Teos 2013)
Alkuteos Sång till den storm som ska komma ilmestyi 2012.
Tämä kirja on saatu kustantamolta arvostelukappaleena.

Somalia - Nuruddin Farah: Perhesalaisuuksia

Myyttejä ja vertauskuvia. Kätkettyjä tarkoitusperiä. Selittämättömiä ilmiöitä. Uskoa, hengellisyyttä ja henkiä. Salaisuuksia, salaisuuksia, salaisuuksia.

Perhesalaisuuksia on kirja, jonka lähes jokainen lause tuntuu merkitsevän useita eri asioita. Se on täynnä monimutkaisia viittauksia ja symboliikkaa. Lisäksi se on huomattavan seksuaalinen kirja. Kaikissa kirjan kuvaamissa ihmissuhteissa - myös sukulaisten välisissä - on jonkinlainen seksuaalinen lataus.

Tapahtumat sijoittuvat sisällissodan partaalla olevaan Somaliaan. Päähenkilöt tietävät sodan puhkeamisen olevan vain ajan kysymys ja sodan lähestyminen on kirjassa näkyvästi läsnä. Siitä puhutaan, sille etsitään vertauskuvia, sillä perustellaan tekoja ja toimia. Lähestyvä sota näkyy myös käytännön arjessa. Autolla liikkuessa joutuu sotilaallisten ryhmien tarkastuspisteisiin, ulkona saa pelätä luoteja, teiden varsilla näkyy ruumiita.

Kirjan nimen mukaisesti tarina kietoutuu päähenkilö Kalamanin perheen synkimpien salaisuuksien ympärille. Salaisuudet ovat varjostaneet Kalamanin lapsuutta ja tehneet hänen ja hänen vanhempiensa väleistä etäiset. Osa salaisuuksista kytkeytyy Sholoongoon, Kalamanin lapsuudenaikaiseen rakastettuun. Kun Sholoongo yllättäen palaa aikuisen Kalamanin elämään ja vaatii häntä siittämään itselleen lapsen, Kalaman huomaa olevansa viimein valmis kohtaamaan perheensä menneisyyden.

En pitänyt kirjasta läheskään yhtä paljon kuin monista muista viime aikoina lukemistani. Salaisuusteemassa oli paljon samaa kuin Taiye Selasin Ghana ikuisesti-kirjassa, mutta Farah ei mielestäni onnistunut vihjeiden annostelussa ja salaisuuksien paljastamisen rytmissä yhtä hyvin kuin Selasi. Perhesalaisuuksien lukija sai turhankin selviä ennakkovihjeitä eikä siksi enää yllättynyt siinä vaiheessa, kun salaisuudet varsinaisesti paljastettiin.

Myös seksuaalisten tabujen teema toi mieleeni sekä Selasin kirjan että hänen novellinsa Afrikkalaistyttöjen seksielämä. Sekä Farah että Selasi käsittelivät tabuja avoimesti: Selasin teoksissa oli insestiä ja seksuaalista väkivaltaa, Farahilla niiden lisäksi vielä eläimiinsekaantumista. Selasin tapa käsitellä näitä tabuja oli enemmän minun makuuni kuin Farahin. Farahilla tabujen esiin tuominen jäi mielestäni huonommin motivoiduksi ja tarina tuntui pyörivän liikaa niiden ympärillä.

Kokonaisuutena lukukokemuksesta jäi sellainen olo, että kirjasta olisi voinut saada irti enemmän kuin siitä tällä lukemalla sain. Minulle Perhesalaisuuksia oli silti pettymys.

Perhesalaisuuksista on kirjoitettu myös ainakin Tarukirja-blogissa ja Hurja hassu lukija -blogissa.

Nuruddin Farah: Perhesalaisuuksia (Otava 1999)
Alkuteos Secrets ilmestyi 1998.

Osallistun tällä kirjalla sekä Afrikan tähti -lukuhaasteeseen että Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen. Afrikan tähdessä olen nyt saavuttanut tavoitteeni lukea 15 teosta ja ansainnut Afrikan tähden. Ihminen sodassa -haasteessa olen vasta alussa ja sotilasarvoltani sotamies.

Uganda - Moses Isegawa: The War of the Ears (Britannian Granta 92:ssa julkaistu novelli)

Lapsisotilas, joka joutuu katselemaan päivittäin äitinsä tappajan kasvoja. Opettaja, joka ei aio antaa pelolle periksi. Opettajan poika, joka elää äitinsä varjossa.

The War of the Earsin henkilöhahmot olivat kiinnostavia, mutta tarina loppui harmillisen pian. En ollut lukiessani varma, oliko kyseessä novelli vai katkelma pidemmästä teoksesta. Teksti vaikutti siltä, että se olisi hyvin voinut olla romaanin alku. Se oli täynnä vihjauksia ja viittauksia tuleviin tapahtumiin. Lukija ehti tutustua hahmoihin ja alkaa arvailla, mitä heille seuraavaksi tapahtuisi, mutta sitten tarina jo loppuikin. Ilmeisesti kyse oli kaikesta huolimatta novellista.

Olisin halunnut lukea enemmän erityisesti majuri Azizimasta, neljätoistavuotiaasta lapsisotilaasta. Isegawa oli onnistunut kuvaamaan hänet niin, että tunsin häntä kohtaan myötätuntoa, vaikka hän teki viattomille ihmisille raakaa väkivaltaa ja nautti teoistaan. Kirjallisuus saa mielestäni aikaan jotain erityisen arvokasta silloin, kun se auttaa lukijaa ymmärtämään hahmoja, jotka tekevät tuomittavia tekoja.

Sen sijaan tarinan päähenkilöstä, äitinsä tossun alla elävästä Beedasta en ollut läheskään niin kiinnostunut. Jos kyseessä olisi ollut kirjan alku, Beedan hahmo olisi saattanut vielä kasvaa ja kehittyä kiinnostavammaksi, mutta novellin mitassa sellaiselle ei ollut tilaa. Beedan äiti oli kiinnostavampi, mutta hänestäkin olisin saanut pidemmässä tekstissä irti paljon enemmän.

En ollut aikaisemmin lukenut lapsisotilaista kertovaa kirjallisuutta, mutta The War of The Ears herätti kiinnostukseni aihetta kohtaan. Suomeksi aiheesta on ilmestynyt ainakin Ishmael Beahin omaelämäkerta Leikin loppu - lapsisotilaan muistelmat (Like 2007). Voisin ottaa sen lukulistalleni Sierra Leonen kirjaksi.

Luin The War of the Earsin Britannian Grantan maksullisesta verkkoarkistosta, mutta sen voi lukea ilmaiseksi yhdysvaltalaisesta Scribd-digikirjastosta. Suosittelen novellia lukijoille, joita kiinnostaa ymmärtää lapsisotilaan sielunelämää.

Osallistun tällä novellilla Afrikan tähti -lukuhaasteeseen ja Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen.

Australia - M. L. Stedman: Valo valtameren yllä

Pienenpieni majakkasaari, jolla ei asu ketään muuta. Yhteys mantereelle vain kahdesti vuodessa. Rakastunut nuori aviopari, jonka hartain toive on saada liuta lapsia ja kasvattaa suurperhe saaren rauhassa. Keskenmeno toisensa perään. Suru, joka lähes vie järjen.

Sitten eräänä päivänä rantaan ajautuu vene, jossa on kuollut mies ja elävä pieni vauva. Juuri keskenmenon saanut Isabel ottaa vauvan syliinsä. Sen jälkeen paluuta ei ole.

Valo valtameren yllä on sydäntäriipaiseva kertomus kahden naisen äidinrakkaudesta yhtä lasta kohtaan. Kirjan hahmot ja heidän kohtalonsa jäävät pyörimään lukijan mieleen pitkäksi aikaa vielä senkin jälkeen, kun on päässyt viimeiselle sivulle ja sulkenut kannet.

Arvostan suuresti kirjoja, joiden kautta pystyn ymmärtämään tekoja, joita en voi hyväksyä. Joskus kuulee ihmisten sanovan, ettei tuomittavia tekoja tai niiden tekijöitä pidä ymmärtää. Olen tästä täysin eri mieltä; ymmärtämistä ja hyväksymistä ei pidä sekoittaa keskenään. Valo valtameren yllä on kirjoitettu niin, että vaikka päähenkilöt tekevät suuren vääryyden, lukija pystyy näkemään asian heidän kannaltaan ja samaistumaan heidän ajatusmaailmaansa, jossa vääryys näyttääkin oikeutetulta teolta. Lukija saattaa jopa ajatella, että toimisi heidän asemassaan samalla tavoin. Se on minusta hyvän kirjan merkki. Sofi Oksasen Puhdistuksessa pidin erityisen hienona sitä, miten Aliide sai minut puolelleen silloinkin, kun hänen tekonsa eivät olleet millään tapaa hyväksyttäviä.

Valolla valtameren yllä on paljon ansioita, mutta sen lukeminen oli suorastaan tuskallista. Keskivaiheilla luin kirjaa vain pieniä paloja kerrallaan, koska tulin lukemastani niin surulliseksi ja ahdistuneeksi, etten halunnut jatkaa. Sellaista käy minulle harvoin. Mieleeni muistui eräs Frendien jakso, jossa Joey piilottaa kirjan välillä pakastimeen, jos se käy liian pelottavaksi tai surulliseksi. Tälle kirjalle olisi melkein tehnyt mieli tehdä samoin.

Kirja on tuore uutuus Kariston Lupaus-sarjassa, jossa julkaistaan ulkomaisia esikoisteoksia. En tuntenut sarjaa entuudestaan mutta Valo valtameren yllä oli sen verran vaikuttava, että ajattelin tutustua sen muihinkin teoksiin.

Olin iloisesti yllättynyt siitä, että pääsin lukemaan näin laadukasta australialaista kaunokirjallisuutta. Matkustelin Australiassa viime talvena ja yritin etsiä sieltä matkalukemiseksi hyvää paikallista kirjaa, mutta minulla oli suuria vaikeuksia löytää muuta kuin kevyttä romanttista hömppää tai jännitystä. Kiitokset Lillin Kirjataivaan Lillille, jolta sain vinkin tästä kirjasta.

M. L. Stedman: Valo valtameren yllä (Karisto 2013)
Alkuteos The Light Between Oceans julkaistiin 2012.