Thaimaa - Haruki Murakami: Thaimaa (Suomen Granta 2:ssa julkaistu novelli)

Voiko ihminen vihata toista niin paljon, että aiheuttaa vihallaan maanjäristyksen? Jos on kantanut sisällään kiveä kymmeniä vuosia, voiko taakasta vielä vapautua?

Haruki Murakamia on kehuttu minulle paljon, mutta en ole vielä saanut tartuttua yhteenkään hänen romaaniinsa, vaikka tarkoitus on ollut. Niinpä ensi kosketukseni hänen tuotantoonsa tuli Suomen Grantan kakkososassa julkaistun novellin kautta. Novelli oli upea.

Nimestään huolimatta Thaimaa ei oikeastaan kerro Thaimaasta, vaikka novellin tapahtumat sinne sijoittuvatkin. Se kertoo japanilaisesta Satsukista, joka lomailee viikon Thaimaassa ja kohtaa siellä ihmisen, joka auttaa häntä käsittelemään menneisyytensä taakkaa.

Onnistuneen novellin taika on usein siinä, että se on arvoituksellinen, mutta arvoitus on silti ratkaistavissa: lukijalle kerrotaan riittävän vähän mutta silti riittävästi. Jos kertoo liikaa, novellista tulee liian suoraviivainen ja tylsä. Jos kertoo liian vähän, lukija ei saa tarinan juonesta kiinni eikä ymmärrä, mistä novelli oikeastaan kertoi. Tämän tasapainon löytäminen on yllättävän vaikeaa.

Thaimaassa arvotuksellisuutta oli mielestäni juuri oikeassa suhteessa. Lukijan uteliaisuus herätettiin jo alkuvaiheessa tarinaa ja uteliaisuutta tyydytettiin vähä vähältä tarinan edetessä - mutta kaikkea ei lopultakaan paljastettu, vaan lukijalle jäi vielä novellin päätyttyäkin tulkinnan varaa.

Thaimaan luettuani olin entistä kiinnostuneempi tutustumaan myös Murakamin romaaneihin.

Thaimaa oli varsin erityylinen kuin monet muut Suomen Grantan kakkososan novellit ja romaanikatkelmat. Grantan teema oli tällä kertaa Outo, ja monissa novelleista oli ahdistava tunnelma. Thaimaa ei mielestäni ollut mitenkään outo novelli eikä siinä tapahtunut erityisen outoja asioita.

Suomen Grantan syksyllä ilmestynyt kolmososa keskittyy nuoriin kotimaisiin kirjailijoihin. En ole lukenut sitä, mutta olin syyskuussa Helsingissä pidetyllä Granta-klubilla, jossa Johanna Holmström, Riikka Pulkkinen ja Miina Supinen lukivat ääneen katkelmat omista Granta kolmosessa ilmestyneistä teksteistään. Sen perusteella kolmas Granta vaikutti kiinnostavalta, vaikka aiempia osia lukiessani olen ollut kiinnostuneempi käännösteksteistä kuin kotimaisista.

Ensi keväänä ilmestyvän Suomen Granta nelosen teema on kuulemma seksi. Odotan mielenkiinnolla, näkyykö teema siinä numerossa johdonmukaisemmin jokaisessa tekstissä kuin aikakauskirjasarjan kahdessa ensimmäisessä osassa.

Granta 2: Outo (Otava 2014)

Sri Lanka - Romesh Gunesekera: Noontide Toll

Hymyilevä majatalonemäntä, joka tappaa rotan hätkähtämättä hämmästyttävän tarkasti heittämällään pullolla. Rakastettuaan kaipaava sotilas, joka ei usko saavansa koskaan anteeksi. Ryhmä kiinalaisia liikemiehiä, jotka etsivät viidakon kätköistä kymmeniä tuhansia polkupyöränromuja.

Noontide Toll oli paras lukukokemukseni pitkään aikaan. Sri Lankaan ja nykyhetkeen sijoittuva novellikokoelma oli kauniisti kirjoitettu, oivaltavasti kerrottu, koskettava ja ajatuksia herättävä.

Kaikkien novellien minäkertoja on viisikymppinen aikamiespoika Vasantha, joka kyyditsee turisteja ja liikematkalaisia ympäri Sri Lankaa minibussillaan. Yli 25 vuotta kestänyt sisällissota on päättynyt vasta viisi vuotta sitten, ja jokainen Vasanthan bussiin nouseva kohtaa matkallaan jollain tapaa maan murheidentäyteisen menneisyyden.

Vasantha ei ole koskaan saanut opiskella, mutta hän arvostaa sivistystä ja pyrkii kehittämään itseään mahdollisuuksiensa mukaan. Hänen kertojanäänensä ei kuulosta millään tapaa kouluttamattomalta: kieli on kaunista, jopa runollista, sanavarasto laaja ja sanoiksi puetut ajatukset hyvinkin filosofisia. Juuri Vasanthan kertojanääni viehätti minua Noontide Tollissa ehkä kaikkein eniten, joten en antanut realismin häiritä enkä miettinyt, voisiko Vasanthan elämän elänyt ihminen todella kuulostaa sellaiselta.

Kirjan päähenkilöksi nousee mielestäni Sri Lankan saarivaltio. Muutama novelli kertoo Vasanthan asiakkaista, muutama ennemminkin hänen ajomatkoillaan kohtaamistaan srilankalaisista. Kuva Vasanthasta itsestään tarkentuu tarina tarinalta. Keskeistä joka tarinassa on kuitenkin Vasanthan halu ymmärtää Sri Lankan nykyisyyttä kaiken sen valossa, mitä matkat tuovat esiin maan lähihistoriasta.

Sodasta on vaikea kirjoittaa kaunista kirjaa, mutta Gunesekera on onnistunut siinä. Noontide Tollin novellit ovat surullisia mutta eivät lohduttomia. Ne kuvaavat järkyttäviä tapahtumia mutta eivät mässäile niiden kauheudella. Ne katsovat menneeseen mutta silti myös tulevaisuuteen.

Gunesekeralta ei tietääkseni ole vielä suomennettu ainuttakaan teosta. Toivon todella, että tämä suomennetaan.

Romesh Gunesekera: Noontide Toll (Granta Books 2014)

Osallistun tällä kirjalla Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen.

Pakistan - Daniyal Mueenuddin: Hunajaa ja tomua

Nokkela sähkömies yrittää ansaita riittävästi kahdentoista tyttärensä myötäjäisiin. Narkomaanin vaimo etsii onnea mutta löytääkin rakkauden. Seurapiirien keveyteen kyllästynyt kaunotar yrittää muuttua. Mökkiään mukanaan kantava vanhus vaihtaa asuinpaikkaa aina riitaannuttuaan.

Hunajaa ja tomua on kahdeksan novellin kokoelma, joka kertoo pakistanilaisista köyhistä ja ökyrikkaista. Kaikki kirjan hahmot joko elävät yltäkylläisyydessä tai palvelevat yltäkylläisyydestä nauttivia.
Räikeistä varallisuuseroista huolimatta kaikkien tarinoiden päähenkilöitä yhdistää yksi asia: he ovat kaikki omalla tavallaan onnettomia.

Novellit ovat itsenäisiä kokonaisuuksia, mutta kaikki tarinat liittyvät jollakin tapaa rikkaan maanomistajan K. K. Harounin sukuun. Joissakin niistä on sivuhenkilöinä edellisten tarinoiden keskeisiä henkilöhahmoja niin, että tarkkaavainen ja nimiä hyvin muistava lukija saa lisätietoja aiemmin lukemiensa novellien henkilöistä.

Hunajaa ja tomua on ollut ehdolla useiden arvostettujen palkintojen saajaksi ja voittanut Story Prize -palkinnon. Odotin teokselta varsin paljon, mutta se ei täyttänyt odotuksiani. Se ei missään nimessä ollut huono, mutta se ei myöskään imaissut minua mukaansa samalla tavoin kuin monet muut kirjat eikä tehnyt minuun muutenkaan erityisen suurta vaikutusta.

En pitänyt siitä, että novellit linkittyivät toisiinsa ikään kuin ohimennen. Toisin kuin Khaled Hosseinin Kun vuoret kaikuivat -teoksessa, jossa novellimaiset luvut muodostivat kauniin ja eheän romaanin, tässä kirjassa yhteydet vaikuttivat satunnaisilta. Yhteyksiä oli liian harvassa ja liian sattumanvaraisten henkilöhahmojen välillä, että niistä olisi pysynyt kärryillä ponnistelematta. Kaikkien sivuhenkilöidenkin nimet olisi pitänyt painaa mieleen siltä varalta, että heistä selviäisi jotakin olennaista myöhemmin. Eniten minua ärsytti se, että erään novellin loppuratkaisu jätettiin ensin auki mutta paljastettiin sitten myöhemmässä novellissa niin ylimalkaisessa sivuhuomautuksessa, että se jäi todella helposti huomaamatta.

Lisäksi osa novelleista loppui mielestäni vähän töksähtäen. Olisin myös kaivannut kaiken onnettomuuden vastapainoksi vähän enemmän onnellisuutta.

Daniyal Mueenuddin: Hunajaa ja tomua (Avain 2012)
Alkuteos In Other Rooms, Other Wonders ilmestyi 2009.

Hunajaa ja tomua on ollut esillä monessa blogissa. Esimerkiksi näissä on kirjoitettu siitä: Mari A:n kirjablogi, Morren maailma, Tea With Anna Karenina, Kirjoihin kadonnut, Tarinan viemää, INAhdus, Luettua ja Koko lailla kirjallisesti.

Brasilia - Luiz Ruffato: Rutosti hevosia

Teinitytön laihdutuskuuri keskeytyy, kun hänen otsaansa painetaan revolveri. Tuulenpuuska murskaa ikkunanpesijät verisiksi ruumiiksi katukivetykseen. Vaimo pyytää miestään riisumaan pikkutakin ja solmion ennen kotiin tuloa, jotta häntä ei ammuttaisi poliisina.

Samaan aikaan asekauppias vie poikansa syntymäpäiväaterialle McDonald'siin. Pitkään lapsettomuutta surrut pariskunta iloitsee tyttärestään, joka vastaa heidän kaikkia unelmiaan. Kaksi hermostunutta hyvätuloista pariskuntaa kokeilee ensimmäistä kertaa parinvaihtoa.

Rutosti hevosia kertoo kymmeniä pieniä tarinoita yhdestä ainoasta päivästä São Paulossa. Pääosa päähenkilöistä elää toivottomissa oloissa, mutta seassa on hyväosaisia, joiden onni korostaa entisestään huono-osaisten onnettomuutta.

Ruffato leikittelee taitavasti erilaisilla kerronnan tavoilla. Yhdenkään tarinan kerronta ei ole täysin samanlaista. Osa muistuttaa novelleja, osa runoja. Jotkut ovat pelkkiä luetteloita tai kuvauksia. Yhdessä on pelkkä ruokalista, toisessa lehden työpaikkailmoituksia. On kirje, dialogi ja monologi. Välillä kirjasimetkin vaihtelevat.

Monissa tarinoissa käytetään pilkutonta, tykittävää kerrontatyyliä, joka saa lukijan helposti haukkomaan henkeään. Yhtä hengästyttävä on tahti, jolla lukija viedään tunteesta ja tunnelmasta toiseen, saadaan kiinnostumaan aina uudesta päähenkilöstä ja tempaistaan äkisti pois tämän luota.

Rutosti hevosia on kirja, joka varmastikin kannattaa lukea useampaan kertaan. Ensimmäisellä lukemalla ei taatusti hahmota kuin murto-osan kaikesta siitä, mitä teos pitää sisällään.

Mikään hyvänmielenkirja Rutosti hevosia ei ole. Se antaa Brasiliasta todella karun ja lohduttoman kuvan. Kirjan liepeen kirjailijaesittelyn mukaan Ruffato eli osan lapsuudestaan perheensä kanssa kodittomana, joten hän varmasti tietää paljon kuvaamastaan köyhyyden ja jatkuvan väkivallan uhan maailmasta. Helsingin Sanomien haastattelussa hän kertoi suututtaneensa monia maanmiehiään sillä, miten kovasanaisesti hän on maailmalla kotimaataan kritisoinut.

Mietin paljon kirjan nimeä. Alkukielinen nimi Eles eram muitos cavalos rikkoo ymmärtääkseni tahallaan portugalin kielioppisääntöjä tavalla, joka runoudelle sallitaan. Nimi kääntyisi mielestäni suomeksi suoraan jotakuinkin He olivat paljon hevosia. Kirjan alussa on sitaatti brasilialaiselta runoilijalta Cecilia Meirelesiltä: "Hevosia oli niin paljon / ettei niiden nimiä värejä alkuperää / kukaan enää muista". Tulkitsin nimen samaistavan kirjan lukuisat päähenkilöt Meirelesin kuvaamaan valtavaan joukkoon hevosia: yksittäiset ihmiset eivät muistuta yksittäisiä hevosia, vaan Sao Paulon asukkaat kokonaisuudessaan tai kirjan päähenkilöt yhdessä ovat samassa asemassa kuin Meirelesin hevoset. Heidänkään nimiä värejä alkuperää ei kukaan muistaisi.

Teoksessa oli jotain niin uutta, tuoretta ja toimivaa, että se sai minut miettimään, lukevatko myöhempien vuosikymmenien kirjallisuustieteen opiskelijat sitä esimerkkinä tämän aikakauden kirjallisuudesta. Pohdin myös, olisiko samaa tyyliä siihen mennessä imitoitu jo niin paljon, etteivät opiskelijat oikein ymmärtäisi, mitä ihmeellistä juuri tässä kirjassa on.

Koska teoksen tyyliä on vaikea hahmottaa kuvauksen perusteella, siteeraan tässä tarinan, joka ainakin ensilukemalta vaikutti minuun kaikkein syvimmin:

34. Nainen joka

laahustaa linnunpelättimenä Morumbin kaduilla tunkkainen tukka harottaa katse harhailee jalkojen käsien ryppyinen iho ruvella mustat kynnenaluset vaatteet ryysyiset
nainen joka laahustaa linnunpelättimenä Morumbin kaduilla mumisee sekavasti kuola rohtuneista suupielistä valuu kaikkeen väsyneet silmät kädet lanteilla heiluvat epätahdissa sääret längellä
nainen, joka laahustaa linnunpelättimenä Morumbin kaduilla herättää pahennusta kyselee rukoilee tietoja vaatii vastauksia kuumeisena kiusattuna itkuisena sama käsittämätön kysymys tuhansin eri sanoin
nainen, joka laahustaa linnunpelättimenä Morumbin kaduilla joka säällä ei välitä juokseeko maassa torakka vai rotta valuuko katuojassa sadevesi vai auringonvali ei tiedä lenkkitossu rantasandaali poliisi ei tiedä
nainen, joka laahustaa linnunpelättimenä Morumbin kaduilla
ei ole aina ollut sellainen
ei
ei ole ollut
:
hän muuttui sellaiseksi eräänä päivänä kun katsoi kelloa, yksitoistavuotias tyttö ei palannut koulusta, ei tullut kasvot innosta hehkuen keittiöön, äiti! kului yö, tuli aamu, lakanat ja peitto sileinä, myös seuraavana päivänä, sitä seuraavana, ei jälkeäkään, äiti kolusi nöyränä poliisiasemat sairaaat vastaanottokodit ensiapuasemat ruumishuoneet, käveli reitin kotoa kouluun ja takaisin lukemattomat kerrat, kävi ovelta ovelle kyselemässä havaintoja johtolankoja aavistuksia
kunnes
eräänä iltana
ikkunaan koputettiin, joku pyysi häntä puhelimeen, kadun puhelinkoppiin, hän juoksi, jalat olivat pettää, sydän, joku... tietää... ehkä... tyttö?                                   Sinäkö, rakas tyttö?
langan toisessa päässä itkua
                                    paniikkia
hän ehti kuulla tuntea äänen                                               Tyttö? Missä... sinä olet?
Oma tyttöni! Missä?
- epämääräistä melua -             sitten tuli hiljaista
hän lankesi polvilleen löi kätensä kiveykseen, hammastikkuja tulitikkuja kaljapullonkorkkeja sylkiklönttejä tupakantumppeja nelinkontin hän mietti ääntä
mistä se tuli?
mistä?
ryömi pitkin katuja ja kujia
kotitalon ovet ja ikkunat paiskattiin kiinni
ei koskaan palannut paratiisikylään
äiti
eikä tytär
enää koskaan

Luiz Ruffato: Rutosti hevosia (Into 2014)
Alkuteos Eles eram muitos cavalos ilmestyi 2001.

Suosittelen kirjaa erityisesti kaikille, jotka haluavat lukea jotain uudenlaista.

Rutosti hevosia -teoksesta on kirjoittanut myös esimerkiksi Mari A.

Uganda - Moses Isegawa: The War of the Ears (Britannian Granta 92:ssa julkaistu novelli)

Lapsisotilas, joka joutuu katselemaan päivittäin äitinsä tappajan kasvoja. Opettaja, joka ei aio antaa pelolle periksi. Opettajan poika, joka elää äitinsä varjossa.

The War of the Earsin henkilöhahmot olivat kiinnostavia, mutta tarina loppui harmillisen pian. En ollut lukiessani varma, oliko kyseessä novelli vai katkelma pidemmästä teoksesta. Teksti vaikutti siltä, että se olisi hyvin voinut olla romaanin alku. Se oli täynnä vihjauksia ja viittauksia tuleviin tapahtumiin. Lukija ehti tutustua hahmoihin ja alkaa arvailla, mitä heille seuraavaksi tapahtuisi, mutta sitten tarina jo loppuikin. Ilmeisesti kyse oli kaikesta huolimatta novellista.

Olisin halunnut lukea enemmän erityisesti majuri Azizimasta, neljätoistavuotiaasta lapsisotilaasta. Isegawa oli onnistunut kuvaamaan hänet niin, että tunsin häntä kohtaan myötätuntoa, vaikka hän teki viattomille ihmisille raakaa väkivaltaa ja nautti teoistaan. Kirjallisuus saa mielestäni aikaan jotain erityisen arvokasta silloin, kun se auttaa lukijaa ymmärtämään hahmoja, jotka tekevät tuomittavia tekoja.

Sen sijaan tarinan päähenkilöstä, äitinsä tossun alla elävästä Beedasta en ollut läheskään niin kiinnostunut. Jos kyseessä olisi ollut kirjan alku, Beedan hahmo olisi saattanut vielä kasvaa ja kehittyä kiinnostavammaksi, mutta novellin mitassa sellaiselle ei ollut tilaa. Beedan äiti oli kiinnostavampi, mutta hänestäkin olisin saanut pidemmässä tekstissä irti paljon enemmän.

En ollut aikaisemmin lukenut lapsisotilaista kertovaa kirjallisuutta, mutta The War of The Ears herätti kiinnostukseni aihetta kohtaan. Suomeksi aiheesta on ilmestynyt ainakin Ishmael Beahin omaelämäkerta Leikin loppu - lapsisotilaan muistelmat (Like 2007). Voisin ottaa sen lukulistalleni Sierra Leonen kirjaksi.

Luin The War of the Earsin Britannian Grantan maksullisesta verkkoarkistosta, mutta sen voi lukea ilmaiseksi yhdysvaltalaisesta Scribd-digikirjastosta. Suosittelen novellia lukijoille, joita kiinnostaa ymmärtää lapsisotilaan sielunelämää.

Osallistun tällä novellilla Afrikan tähti -lukuhaasteeseen ja Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen.

Kanada - Alice Munro: Kallis elämä

Nainen kirjoittaa kaukoihastukselleen arvoituksellisen runon. Lasten tuberkuloosiparantolan opettajatar hämmentyy, kun työnantaja kyselee häneltä venäläisistä romaaneista. Nuori mies palaa sodasta ja päättää, ettei menekään kotiin.

Kirjallisuuden Nobelin tämän vuoden voittajaa Alice Munroa on kehuttu minulle paljon. Hänen voittonsa sai monet ystäväni ja tuttavani hehkuttamaan sosiaalisessa mediassa tai kasvokkain jutellessa, miten paljon he hänen novelleistaan pitävät. Palkinnon yhteydessä hänestä kirjoitettiin tietystikin myös ylistäviä lehtijuttuja.

En ollut aiemmin lukenut Munroa, joten viimeaikaiset kehut nostivat odotukseni korkealle. Hänen tyylinsä kuulosti kuvausten perusteella sellaiselta, josta pitäisin. Esimerkiksi STT:n Nobel-uutisessa kehuttiin hänen tapaansa nähdä suuria kokonaisuuksia pienten osasten kautta oivaltavaksi ja onnistuneeksi. Jutussa todettiin myös, että Munron pinnallisesti katsottuna yksinkertaisissa novelleissa on syvät merkitykset.

Johtui ehkä korkeista odotuksista, että petyin Kalliseen elämään. Tunnistin novelleista ne ansiot, joista Munroa oli kehuttu, mutta ne eivät silti puhutelleet minua kovinkaan paljon. Monet niistä unohtuivat heti lukemisen jälkeen. En kiintynyt päähenkilöihin; en oikein saanut heistä otetta eikä minusta tuntunut, että he olisivat tulleet minulle tutuiksi. Minun oli vaikeaa ymmärtää heitä.

Mietin, johtuiko se sukupolvien välisestä kuilusta. En kuitenkaan usko. Samaistun helposti hyvin monenlaisiin päähenkilöihin, enkä ole koskaan aiemmin huomannut, että tarinan aikakaudella tai hahmojen iällä olisi vaikutusta siihen, kuinka läheiseksi heidät koen.

Ehkä kyse oli ainakin jossain määrin siitä, etten lue kovin usein novelleja. Toisaalta luin hiljattain Taiye Selasin novellin, ja sen päähenkilö tuntui minusta alusta alkaen tutulta, läheiseltä ja samaistuttavalta.

Kalliin elämän lopussa on omaelämänkerrallinen osuus: neljä tarinaa Munron lapsuudesta ja nuoruudesta. Niistä pidin paljon enemmän kuin muusta kirjasta. STT:n mukaan Munro on sanonut, että Kallis elämä jää hänen viimeiseksi kirjakseen. Omasta elämästä kertovat tarinat olivat siis ikään kuin Munron jäähyväiset lukijoilleen, ja niissä oli jotain koskettavaa.

Olen sen verran hämmentynyt siitä, miten iso kuilu oman lukukokemukseni ja tuttujeni kehujen välillä oli, että minun täytyy varmaankin joskus vielä palata Munron teosten ääreen. Haluaisin uskoa, että pitäisin jostakin hänen muusta teoksestaan jollain toisella hetkellä luettuna paljon enemmän, kuin pidin Kalliista elämästä juuri nyt.

Alice Munro: Kallis elämä. Tammi 2013.
Alkuteos Dear Life ilmestyi 2012.
Tämä kirja on saatu kustantamolta arvostelukappaleena.

Ghana - Taiye Selasi: Afrikkalaistyttöjen seksielämä (Suomen Grantassa julkaistu novelli)

"Afrikkalaisten kotien oudossa arvojärjestyksessä äiditöntä lasta alempana on ainoastaan lapseton äiti."

Yksitoistavuotias Edem asuu Ghanassa enonsa luona. Äidistään hänellä on muistona vain Lagosin lentokentällä Nigeriassa otettu valokuva: kuva äidistä ja tyttärestä, jotka olivat erottamattomat, kunnes eno ilmestyi heidän elämäänsä ja vei tyttären mukanaan.

Eno ja täti ovat järjestäneet suuret juhlat joulun kunniaksi. Edem on asunut perheessä jo kolme vuotta, mutta ei vieläkään tunne kuuluvansa joukkoon. Novellin alkaessa hän katselee ikkunasta muiden juhlintaa.

Seksuaalinen jännite on novellissa voimakas alusta alkaen. Nimi toki vie lukijan ajatukset seksiin jo ennen lukemisen aloittamista, mutta jännitteen huomaisi varmastikin jo varhain, vaikka ryhtyisi lukemaan tekstiä tietämättä sen nimeä. Kaikkia tarinan hahmoja käsitellään nimenomaan sen kautta, minkälainen suhde heillä on seksiin ja seksuaalisuuteen.

Toinen vahva teema novellissa on selviytyminen.

Selasin novelli julkaistiin tänä syksynä Suomen ensimmäisessä Granta-aikakauskirjassa. Granta on kiinnostava tulokas suomeksi julkaistavan kirjallisuuden kentällä. Perinteikkään brittijulkaisun sisarlehden tavoitteena on päätoimittaja Aleksi Pöyryn sanoin julkaista uutta ja parasta kirjallisuutta. Mukana voi olla novelleja, runoja, esseitä tai reportaaseja. Olennaisinta on Pöyryn mukaan se, että tekstissä on hyvä, vahva tarina.

Ensimmäisen Grantan perusteella vaikuttaa siltä, että teksteistä suunnilleen puolet on tarkoitus saada kotimaisilta kirjoittajilta ja toinen puoli maailmalta. Eri maiden Grantat tekevät yhteistyötä ja julkaisevat osin samoja tekstejä. Jokaisella numerolla on jokin teema; ensimmäisen suomalalaisnumeron teemaksi on valittu ruoka. Selasin novelli istuu mielestäni ruokateemaan varsin huonosti, mutta monissa muissa kokoelman teksteissä ruoka on vahvasti esillä. Selasin novelli haluttiin varmaankin mukaan heti tähän ensimmäiseen numeroon siksi, että Grantaa kustantava Otava julkaisi samoihin aikoihin myös Selasin esikoisromaanin Ghana ikuisesti.

Suomen Grantalla ei outoa kyllä vaikuta olevan ainakaan vielä omia verkkosivuja enkä ole saanut mistään selville, kuinka usein tai harvoin julkaisun on tarkoitus ilmestyä. Englanninkielisenen emojulkaisu ilmestyy neljännesvuosittain ja sillä on hyvin kattavat sivut. Alkuperäinen Granta vaikuttaa niiden perusteella erittäin kiinnostavalta. Päädyin ostamaan vuoden lukuoikeuden sen sähköiseen arkistoon, joka sisältää kaikki numerot uusinta lukuunottamatta. Joissakin numeroissa on teemana jokin maanosa tai kielialue. Toivottavasti löydän sitä kautta uusia kiinnostavia kirjailijoita sellaisistakin maista, joihin liittyvää kirjallisuutta on vaikea löytää.

Granta. Uuden kirjallisuuden areena. 1. numero. (Otava 2013)

P.S. Osallistun tällä novellilla Afrikan tähti -lukuhaasteeseen. Novellitkin kuulemma lasketaan :)