Kambodža - Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo

Khmerien suurin ylpeys Angkor Watin temppeli huhtikuussa 2010.

Pelkäsin pitkään tämän kirjan lukemista. Kiinnostuin siitä heti kun kuulin siitä, mutta kun olin saanut kirjan hyllyyni aloin epäröidä. Kuinka raaka kirja olisi? Kuinka järkyttävää olisi eläytyä punakhmerien vangitseman naisen kuulusteluihin ja kidutukseen?

Jos pelkään jotain etukäteen, ennakkopelkoni ovat yleensä aina paljon pahempia kuin se asia, jota olen pelännyt. Niin kävi nytkin. Punaisten kyynelten talossa tapahtuu raakoja ja hirveitä asioita, mutta niistä on kerrottu niin, ettei lukijaa houkutella eläytymään täysillä kaikkein pahimpiin kohtiin. Rannela ei vie lukijaa ihan jokaiseen tilanteeseen, vaan kertoo osan tapahtumista kuulustelupöytäkirjojen ja takaumien kautta. Takauma on lukijan kannalta armollisempi kerronnan muoto kuin se, että kaikkein järkyttävimmät hetket elettäisiin minuutti minuutilta uhrin ajatuksia lukien.

Odotin, että kidutetun naisen tarina jäisi kummittelemaan mieleeni pitkäksi aikaa. Niin ei kuitenkaan käynyt. Kirjan muut tarinat antoivat paljon enemmän ajattelemisen aihetta.

Ennakko-odotusteni vastaisesti minun oli suorastaan vaikea eläytyä kidutettavana olevan Chanin tarinaan. Kirja alkaa tilanteessa, jossa häntä on jo kuulusteltu ja kidutettu muun muassa sähköshokeilla ja seksuaalisella väkivallalla. Lukija ei pääse näkemään sitä, minkälainen Chan oli silloin, kun kaikki oli vielä hyvin, eikä löytämään sitä kautta hänen elämästään ja ajatuksistaan samaistuttavia kohtia. Uskon, että minun olisi helpompi samaistua mielen murtumiseen, jos olisin päässyt sisään hahmon ajatusmaailmaan ennen kidutuksen alkamista.

Sen lisäksi, että Chanin mieli on jo kirjan alussa osittain kidutuksen murtama, minun oli muutenkin vaikea ymmärtää hänen ajatusmaailmaansa. Chan ja hänen puolisonsa ovat ennen pidätystään olleet itsekin korkeassa asemassa punakhmerien Angkar-puolueessa. Chan uskoo vilpittömästi ja täydestä sydämestään puolueen propagandaan. Hän on itse lähettänyt muita kidutettavaksi ja pitää tarinansa loppuun saakka kiinni ajatuksesta, että puolue toimii aina oikein. Chanin ja hänen Sothear-vauvansa elämän viimeisiin hetkiin Rannela ei lukijaa vie. Minusta se oli sääli. Olisin halunnut tietää, muuttuiko Chanin käsitys puolueesta kuoleman kentillä.

Muistomerkki Choeung Ekin kuoleman kentillä on kattoon asti
täynnä punakhmerien tappamien ihmisten pääkalloja.

Muiden hahmojen tarinoihin minun oli paljon helpompi eläytyä ja sain heitä koskevista osioista paljon ajattelemisen aihetta. Kirjan ehkä kaikkein keskeisimpään hahmoon, Chanin tyttäreen Vannaan, samaistuin paljonkin. Vanna on ensimmäisessä osassa nuori tyttö, joka käy sisäistä taistelua siitä, uskoako puolueen propagandaa vai ei. Hän haluaisi olla kiltti ja uskoa ja ajatella niin, kuin vanhemmat ja puolue ovat käskeneet, mutta sisimmässään hän ei pysty siihen. Ennen punakhmerien vallankumousta Vanna eli onnellista lapsuutta isän, äidin, isoäidin mummin ja sisarustensa kanssa. Elämässä oli paljon ilonaiheita: leikit, televisio-ohjelmat, oma huone, kauniit vaatteet, juhlapyhät, läheisyyden hetket rakkaiden perheenjäsenten kanssa. Puolue kuitenkin haluaa hänen elävän toisenlaista elämää: asuvan kaukana perheestään, tekevän työtä käsillään ja halveksumaan kaikkea, mikä hänet ennen teki iloiseksi. Vaikka Vanna kuinka yrittää, hän ei sisäistä puolueen ajatuksia yhtä hyvin kuin äitinsä. Hän tajuaa olleensa oikeasti onnellisempi ennen vallankumousta, vaikka niin ei saisikaan ajatella. Toisin kuin äitinsä, hän huomaa myös, että puolue valehtelee hänelle, vaikka sen ei pitäisi olla mahdollista.

Varsinkin isä, isoäiti ja isoveli olivat Vannalle läheisiä; äidin kanssa suhde oli selvästi etäisempi, eikä Vanna kaipaa tätä yhtään samalla tavoin kuin muita perheenjäseniään. Tämä on Rannelalta kiinnostava valinta sen kannalta, että juuri Chan-äiti on yksi kirjan päähenkilöistä. Etäiseksi jäävä Chan ei tule lukijalle yhtään läheisemmäksi myöskään Vannan muistojen kautta. Tuntuu kuin Rannela olisi halunnut tehdä Chanista hahmon, johon lukijan ei tarvitse kiintyä liikaa, jotta tämän kohtalo ei järkyttäisi kohtuuttomasti.

Vannan nimeä en voinut olla ihmettelemättä. Ymmärtääkseni kirjan hahmot eivät ole saaneet nimiään tosielämän esikuvien mukaan, vaan Rannela on valinnut ne. Käännöskirjoissa on väistämättä välillä nimiä, jotka ovat suomenkielisen tekstin seassa tahattoman koomisia, mutta miksi ihmeessä suomalainen kirjailija antaa päähenkilölleen nimeksi Kylpyamme? Ehkä Rannela ei tunne kyseistä murresanaa.

Kirjan kakkososassa Vanna on aikuinen nainen, vaimo ja äiti. Hänen lisäkseen päähenkilöitä ovat hänen miehensä ja tyttärensä. Sekä kansakunnan että Vannan itsensä on tullut aika kohdata menneisyys: ensimmäinen oikeudenkäynti yhtä punakhmerien johtohahmoa vastaan on alkamassa ja Vanna saa viimein tietää vanhempiensa ja pikkuveljensä kohtalon.

Vannan miehen Maon ottaminen mukaan tarinaan oli mielestäni kerronnallisesti erittäin onnistunut ratkaisu. Mao kantaa raskasta menneisyyden taakkaa, sillä hän on ollut osa punakhmerien kidutus- ja tappokoneistoa. Hän on tehnyt käsittämättömän hirveitä tekoja taistelee nyt aikuisena syyllisyytensä kanssa. Mielestäni oli todella arvokasta, että tarinaa kerrottiin myös tästä näkökulmasta.

Vannan ja Maon avioliitto on koskettava ruohonjuuritason esimerkki niistä pitkistä varjoista, joiden keskellä khmerit yhä elävät. Kenen tahansa naapuri, paras ystävä tai jopa oma puoliso on saattanut olla Demokraattisen Kamputsean hirveinä vuosina vastakkaisella puolella kuin itse. Miten pieni kansakunta selviää sellaisesta? Onko mahdollista unohtaa yksilötason mennesyys mutta silti säilyttää kollektiivinen muisti?

Mao on tappanut Vannan vanhempien ja pikkuveljen kaltaisia, ehkä jopa juuri heidät. Onko oikein salata se vaimolta? Olisiko oikein kertoa?

Vannan tyttärellä Chandalla ja hänen ikätovereillaan on jo aivan erilaiset murheet. Chanda ja hänen kanssaan samaa koulua käyvä Mam ovat molemmat kauniita ja älykkäitä nuoria naisia, jotka tavoittelevat lukion päättötodistusta ja haaveilevat jatko-opinnoista. Heidän vanhempiensa sukupolvi ei voinut edes unelmoida koulutuksesta, sillä punakhmerit vastustivat opiskelua ja kirjojen lukemista niin fanaattisesti, että pelkkä silmälasien käyttäminen riitti heille syyksi vainota ihmistä. Eletään vuotta 2005 ja punakhmerien terrorista on kulunut jo yli 25 vuotta, mutta kouluttautuminen ei edelleenkään ole helppoa. Kummankin tytön opintie on vaarassa katketa todella epäoikeudenmukaisista syistä.

Kirjassa Chanda ja Mam esittävät iltaisin turisteille perinteistä apsaratanssia.
Turisteilta saadut rahat menevät hyväntekeväisyysjärjestölle, jonka ansiosta
tytöt itsekin ovat päässeet kouluun. Kuvassa turistien iloksi esitettyä
apsaratanssia Siam Riepissä huhtikuussa 2010. Kuvan tanssiesityksen tuotot
eivät valitettavasti menneet hyväntekeväisyyteen.

Chandasta ja Mamista kertova osuus on tavallaan aika irrallinen muusta tarinasta. Itse pidin kuitenkin siitä ehkä kaikkein eniten. Siinä, missä puoluematroona Chanin ajatusmaailma tuntui minusta hyvin vieraalta, Chandan ajatuksissa oli minulle paljon tuttua. Lisäksi Chandan ja Mamin kohtaamat ongelmat ovat ajankohtaisia juuri nyt. Koulutuksesta haaveilevat nuoret kohtaavat köyhissä maissa jatkuvasti juuri sellaisia vastoinkäymisiä kuin Chanda ja Mam.

Moitin 50-luvun Kambodžaan sijoittuvaa Laulua nousevalle myrskylle siitä, että tarina katkesi mielestäni kesken. Punaisten kyynelten talossa se viedään loppuun. Kaikki lukijat eivät ole pitäneet kirjan nykyaikaa käsittelevää osaa yhtä antoisana kuin 70-luvulle sijoittuvaa osiota, mutta minusta oli olennaista, että tarina jatkui 2000-luvulle saakka.

Huomaan kirjoittaneeni vähän turhankin pitkästi. Kirja selvästikin herätti paljon ajatuksia. Kaiken kaikkiaan pidin siitä varsin paljon, vaikka Chanin tarina vaikuttikin minuun aivan eri tavalla kuin odotin.

Vaikka tämä kirjoitus on jo pitkä, en malta olla pohtimatta vielä yhtä asiaa:

Olen käynyt Tuol Slengin vankilamuseossa ja nähnyt siellä samat järkyttävät näyt, jotka innoittivat Rannelan kirjoittamaan Punaisten kyynelten talon. Olen nähnyt valokuvan naisesta ja hänen vauvastaan: kuvan, jonka ympärille Rannela rakensi Chanin hahmon ja joka on mukana kirjassa. Minä en kuitenkaan nähnyt kuvassa Chania.

Kuuluisa kuva punakhmerien surmaamasta naisesta on Punaisten kyynelten talon lopulla
kohdassa, jossa itse romaani on jo loppunut ja kirjailija kertoo teoksen taustasta. 

Kuten kirjastakin käy ilmi, kyseinen kuva on tehnyt vaikutuksen todella moneen ihmiseen eri puolilla maailmaa. Kullakin meistä, jotka olemme pysähtyneet sen äärelle, on varmasti kuvan naisesta oma mielikuvamme, jokaisella omanlaisensa.

Tekeekö Rannelan luoma Chanin hahmo oikeutta kuvan naiselle? Näkevätkö kirjan lukeneet museokävijät kuvassa Chanin sen sijaan, että he saisivat muodostaa oman henkilökohtaisen mielikuvansa? Oliko oikea ratkaisu ottaa kuva mukaan kirjaan? Olisiko ollut parempi antaa todellista, aitoa ihmistä esittävän kuvan jäädä yksityiseksi innoittajaksi, salaiseksi muusaksi, josta ei olisi kerrottu kirjan lukijoille lainkaan?

Itse olen iloinen, että kävin Tuol Slengissä ja näin kuvan siellä jo ennen kuin Punaisten kyynelten taloa oli kirjoitettukaan. Minulle kuvan näkeminen museossa oli vaikuttavampi kokemus, kun kuvaan ei liittynyt mielikuvaa Chanin hahmosta. En ajatellut kuvan nähdessäni, että tämä nainen on varmaankin lähettänyt suuren määrän ihmisiä kidutettavaksi ja tapettavaksi puolueidealisminsa innoittamana. En ajatellut, että tuolle naiselle varmaan sellitoveri kuiskasi seinän takaa, että toisin kuin useimmat muut Tuol Slengin vangit, hän ansaitsee kohtalonsa. Loin hänestä aivan toisenlaisen mielikuvan, jota en vaihtaisi pois.

Jonkun toisen kokemus on varmasti päinvastainen. Kirjan lukeminen voi innoittaa matkustamaan Kambodžaan ja käymään Tuol Slengissä. Se voi tehdä museon kuvien katsomisesta paljon syvemmän kokemuksen kuin se olisi ollut ilman kirjaa.

Yhtä kaikki Punaisten kyynelten talo on ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja. Suosittelen sitä kaikille ihmiskohtaloista kiinnostuneille.

Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo (Karisto 2013)
Tämä kirja on saatu kustantamolta arvostelukappaleena.

Osallistun tällä kirjalla Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen ja Hei me lusitaan! -lukuhaasteeseen. Jälkimmäisessä pääsen tämän kirjan ansiosta eristyssellistä tavalliseen selliin.

Kambodža - Peter Fröberg Idling: Laulu nousevalle myrskylle

Rakastunut mies, josta myöhemmin tulee koko maailman tuntema hirmuhallitsija. Helppoon elämään tottunut, hämmentynyt nuori prinsessa. Epätoivoinen, kiihkeä rakkaus, jonka syvyyttä sen kohde ei ymmärrä.

Kirjan lähtökohta on kiehtova: Laulu nousevalle myrskylle kertoo Pol Potin sydämen särkymisestä aikana ennen kuin hänestä tuli Pol Pot. Erään teorian mukaan särkynyt sydän selittää osaltaan niitä käsittämättömiä julmuuksia, joihin Pol Potin johtamat punakhmerit syyllistyivät Kambodžassa 70-luvun lopulla. Näin on arvellut ainakin kambodžalainen historioitsija Keng Vannsak Radio Free Asian haastattelussa. Vannsak tunsi Pol Potin hyvin siihen aikaan, kun tämä eli onnettoman rakkaustarinansa, joten hänen teoriansa perustuu paitsi historiantutkimukseen myös hänen omiin havaintoihinsa.

Kiinnostavasta lähtökohdasta huolimatta itse kirja oli mielestäni puuduttavan tylsä.

Peter Fröberg Idling on aikaisemmin kirjoittanut Kambodžan historiasta tietokirjan Pol Potin hymy. Uudella kirjallaan hän on varmaankin ennen kaikkea halunnut tuoda maan poliittista historiaa tutuksi kaunokirjallisuuden keinoin ja herättää kiinnostusta sitä kohtaan rakkaustarinan kautta. Mielestäni hän kuitenkin epäonnistuu rakkaustarinan kertomisessa.

Lukijan täytyy olla todella kiinnostunut poliittisesta historiasta, jotta Laulu nousevalle myrskylle pitäisi häntä otteessaan. Suurin osa kirjan tapahtumista pyörii politiikan ympärillä. Kambodža on itsenäistynyt ja ensimmäiset vaalit ovat tulossa. Vaaleja edeltävistä päivistä kerrotaan sekä valtaapitävien että opposition näkökulmasta. Valtaapitävät tukahduttavat opposition väkivaltaisin keinoin ja peukaloivat varmuuden vuoksi silti vielä vaalituloksenkin.

Kirjan kuvaamat 50-luvun tapahtumat ovat sinänsä olennaista taustatietoa 70-luvun hirveyksien ymmärtämiseksi. Mielestäni pelkkä taustatiedon antaminen ei kuitenkaan riitä tekemään kirjasta kiinnostavaa. Jos itse kirjoittaisin romaanin Pol Potin sydämen särkymisestä, kuittaisin 50-luvun poliittiset vaiheet huomattavasti lyhyemmin ja jatkaisin tarinaa punakhmerien hirmuvaltakaudelle saakka. Laulussa nousevalle myrskylle tarina loppui ennen kuin se ehti muuttua mielenkiintoiseksi.

Toinen iso ongelma kirjassa on minun nähdäkseni se, että sen kaikki kolme päähenkilöä ovat hyvin kliseisiä ja sen myötä tylsiä.

Päähenkilöistä kiinnostavin on tietystikin kolmekymppinen Saloth Sar, joka viisikymppisenä tullaan tuntemaan Pol Potina. Jostain syystä hänestä kertova osio oli kirjoitettu sinä-muodossa, mikä ärsytti minua. Tuntui kuin kirjoittaja olisi halunnut puhuttelumuodolla varmistaa, että lukijan on pakko eläytyä Sarin ajatusmaailmaan. Se ei toiminut lainkaan. Lukijan saa kyllä eläytymään henkilöhahmoon kun kirjoittaa hänestä hyvin. Siihen ei tarvita kikkailua verbimuodoilla.

Fröberg Idlingin kuvaama Saloth Sar on huomattavan sympaattinen hahmo. Hän haluaa parantaa köyhien maamiestensä asemaa ja uskoo kommunismin tuovan maahan oikeudenmukaisuutta. Hän on valmis vaarantamaan jopa henkensä edistääkseen yhteistä hyvää. Vain yksi henkilökohtainen asia on hänelle niin tärkeä, ettei hän ole valmis uhraamaan sitä yhteisen edun nimissä: hänen rakkautensa kihlattuaan kohtaan. Tuon rakkauden tähden hän voisi vaikka luopua poliittisesta taistelusta.

Jostain syystä kirjan keskimmäinen ja pisin osio kertoo valtaapitävän prinssin suosikkiministeristä Sam Sarysta. Se ei mielestäni ollut lainkaan onnistunut ratkaisu. Saryn hahmossa ei ollut oikein mitään, mikä olisi saanut minut kiinnostumaan. Hahmon todellisen elämän esikuva ei ollut historiallisesti riittävän merkittävä siihen, että jaksaisin lukea hänestä ihan vain sen vuoksi. Hänen roolinsa kirjan tarinassa on olennainen mutta ei sellainen, että sen ymmärtämiseksi olisi tarpeen kertoa tarinaa hänen näkökulmastaan. Minusta tuntui, että Sarylle oli omistettu oma osio ihan vain siksi, että Fröberg Idling pääsi esittelemään lukijalle, minkälaisia vääryyksiä Kambodžan valtaapitävät tuohon aikaan tekivät. Henkilökohtaisella tasolla hahmo jäi ontoksi.

Odotin paljon kirjan kolmannelta osalta, jonka päähenkilö on Saloth Sarin kihlattu Suon Somaly. Petyin kuitenkin pahasti. Koska kaksi ensimmäistä osioita keskittyivät niin paljon politiikkaan, odotin lukijan saavan kolmannessa osiossa tietää, että myös Somalyllä olisi oma poliittinen agendansa. Odotin yllättäviä paljastuksia. Odotin pääseväni lukemaan mielenkiintoisesta, moniulotteisesta hahmosta ja ymmärtämään, miksi juuri tämä nainen oli Saloth Sarille niin tärkeä. Fröberg Idling kuvasi kuitenkin Somalyn tyhjänpäiväiseksi ja pinnalliseksi tytönhupakoksi, joka oli kiinnostunut ainoastaan sellaisista asioista, jotka perinteisten sukupuoliroolien mukaan naiselle kuuluvat.

Kirjan lopun olennainen kohtaus, jossa Saloth Sarin sydän särkyy, hypättiin kronologisessa kerronnassa yli ja käsiteltiin vähän myöhemmin pikaisena takaumana. Tämä seikka kiteyttää aika hyvin sen, miksei Fröberg Idling mielestäni onnistunut rakkaustarinan kertomisessa.

Suosittelen kirjaa ainoastaan lukijalle, joka on erittäin kiinnostunut Kambodžan poliittisesta historiasta - jos hänellekään.

Peter Fröberg Idling: Laulu nousevalle myrskylle (Teos 2013)
Alkuteos Sång till den storm som ska komma ilmestyi 2012.
Tämä kirja on saatu kustantamolta arvostelukappaleena.

Romania - Herta Müller: Tänään en halunnut tavata itseäni

Taas kerran kutsu kuulusteluun. Ceauşescun diktatuurissa niitä tulee usein. Tällä kertaa nuori nainen ottaa silti varmuuden vuoksi mukaan hammasharjan, hammastahnaa ja pyyhkeen.

Raitiovaunumatka tuntuu kestävän ihmisiän. Ainakin se kestää koko kirjan ajan, ja sen varrelle mahtuu muistoja koko elämän varrelta. Nainen miettii suhdettaan isään ja äitiin, parasta ystäväänsä ja tämän romansseja, sitä miksi ukki vihasi niin syvästi lapsenlapsensa appiukkoa. Pala kerrallaan lukijalle hahmottuu kokonainen elämäntarina. Miksi nainen erosi aviomiehestään, miten hän tapasi nykyisen rakkaansa Paulin, miksi hänen ja Paulin elämä on muuttunut suhteen alkuaikojen jälkeen niin täysin toisenlaiseksi. Miksi nainen ei enää saa nauttia vapauden huumasta Paulin moottoripyörän kyydissä. Miksi paras ystävä ei ole tukena, kun nainen saa aina uudestaan valtiolliselta poliisilta kutsun kuulusteluun.

Müller on sijoitellut päähenkilön muistot taidokkaasti raitiovaunumatkan varrelle. Hän ei paljasta kerralla liikaa mutta ei myöskään liian vähän. Koko ajan tulee ilmi uusia uteliaisuutta herättäviä seikkoja, mutta tarinaa ei silti ole vaikea seurata, ja ennen pitkää lukija saa vastaukset häntä askarruttaneisiin kysymyksiin. Poikkeus tästä on kirjan loppuratkaisu, joka jäi minun makuuni liian avoimeksi ja arvoitukselliseksi.

Naisen muistoissa on viittauksia Romanian historian vaiheisiin, mutta ennen kaikkea ne kertovat elämästä diktatuurissa. Diktatuurista kertoo myös kirjan painostava tunnelma. Elämä on epätodellisen tuntuista, unenomaista, mutta uni on synkkä ja raskas.

Suosittelen kirjaa lukijoille, jotka ovat kiinnostuneita poikkeuksellisten olojen vaikutuksesta tavallisten ihmisten elämän pieniin ja suuriin iloihin ja suruihin.

Herta Müller: Tänään en halunnut tavata itseäni (Tammi 2010)
Alkuteos Heute wär ich mir lieber nicht begegnet ilmestyi 1997.

Kiina - Sami Sillanpää: Kiinalainen rakkaustarina

Palavasieluinen aktivisti, joka käy yhden miehen sotaa ihmisoikeuksien puolesta. Rakastava vaimo, joka haluaa auttaa muita mutta haaveilee samalla ihan tavallisesta perhe-elämästä. Maailman vahvin valvontakoneisto, joka on päättänyt saada tietoonsa kaiken, mitä pari tekee, sanoo tai ajattelee.

Kiinalainen rakkaustarina on tositarina aktivistipariskunnan elämästä 2000-luvun Kiinassa. Kirjan päähenkilöt Hu Jia ja Zeng Jinyan ovat ulkomaanuutisia seuraaville tuttuja jo entuudestaan. Lukija saattaa muistaa Hun kuuluisana mielipidevankina, jolle EU myönsi arvostetun Saharov-palkinnon ja Zengin bloggaajana, jonka Time-lehti otti mukaan maailman sadan vaikutusvaltaisimman ihmisen listalle. Yhteistyössä parin kanssa tehdyssä kirjassa mennään kuitenkin paljon uutisia syvemmälle. Se kuvaa Hun ja Zengin elämää heidän yksityisimpiä ajatuksiaan myöten.

Odotin Kiinalaiselta rakkaustarinalta paljon, sillä Sami Sillanpää oli idolini nollaluvun puolivälin molemmin puolin, kun hän työskenteli Helsingin Sanomien Kiinan-kirjeenvaihtajana ja minä aloittelin uraani uutistoimittajana. Hän oli ainoa uutistoimittaja, jonka kirjoittamat jutut luin silloinkin, kun niiden aihe ei kiinnostanut minua. Kirja täytti odotukseni. Sillanpää oli osannut käyttää myös kirjan mittaisessa tekstissä samoja taitojaan, joiden vuoksi arvostan hänen lehtijuttujaan.

Kirja muistutti hyvin paljon kaunokirjallista teosta. Sillanpää oli tehnyt valtavat määrät taustatyötä ja hankkinut niin paljon tietoa, että pystyi viemään lukijan päähenkilöiden pään sisään samaan tapaan kuin kaunokirjallisuuden kaikkitietävät kertojat. Tekstin seassa oli Hulta ja Zengiltä suoria sitaatteja, joissa he kuvailivat ajatuksiaan ja tunteitaan.

Toisaalta tekstistä kuitenkin huomasi selvästi, että se oli toimittajan kirjoittama. Monet kerronnan keinot olivat samoja, joita nykyaikaisissa lehtijutuissa usein käytetään houkuttelemaan lukijaa ensin aloittamaan uutisen lukemisen ja sitten lukemaan sen loppuun. Esimerkiksi kappaleiden alkuja ja loppuja oli selvästi mietitty huolella. Tyyli muistutti laadukasta sanomalehden reportaasia tai henkilöjuttua.

Kerronta eteni alun esinäytöstä lukuunottamatta aikajärjestyksessä. Tyylille ominaista olivat lyhyet, ytimekkäät päälauseet. Kappaleiden alut veivät lukijan suoraan keskelle tapahtumia: "Hu Jian puhelimeen ei saanut yhteyttä." "Ovi oli lukossa." Kappaleiden lopuissa yleisiä olivat lukijan uteliaisuutta herättelevät viittaukset tulevaan: "Mutta Zengillä oli myös oma suunnitelmansa. Sitä hän ei kertonut vielä kenellekään." "Ne aikeet olivat saaneet alkunsa yllättävästä puhelusta." Toinen tyypillinen lopetus kappaleelle oli kertoa uutta tietoa, jolla oli erityistä painoarvoa: "Se [oikeudenkäynti] olisi jo runsaan viikon päästä." "Hu Jia on tuomittava lain määräämään rangaistukseen."

Useimmiten kerrontatapa toimi erittäin hyvin. Tarina veti lukijan hyvin mukaansa ja piti mielenkiinnon yllä alusta loppuun. Parissa kohdassa epämääräisyyttä oli mielestäni liikaa. Erityisesti minua hämmensi kohta, jossa Zeng haki Sillanpäältä töitä Helsingin Sanomien kirjeenvaihtajan avustajana. Siinä jätettiin kokonaan rivien välistä tulkittavaksi se, ettei Zeng saanut paikkaa. Sitä ei sanottu suoraan eikä lukijalle edes annettu yhtään perustelua ratkaisulle. Tämä pisti kuitenkin silmään siksi, että se oli niin poikkeuksellista. Muilta osin lukiessa saattoi luottaa siihen, että vaikka monista asioista kerrottiin aluksi vihjaillen, niihin palattaisiin myöhemmin ja lukija saisi vastaukset kysymyksiinsä.

Yksi asia kirjassa häiritsi minua: Zengin ystävistä Shi Tousta ja Ming Mingistä puhuttaessa mainittiin joka kerta erikseen, että he ovat naispari. Se oli mielestäni tarpeetonta ja osoittelevaa. Asian esille ottaminen oli täysin perusteltua niissä kirjan kohdissa, joissa käsiteltiin seksuaalivähemmistöjen asemaa Kiinassa. Tällöin tiedolla oli merkitystä, eikä suomalaisen lukijan voi olettaa tunnistavan pariskuntaa naispariksi kiinalaisten nimien perusteella. Sen sijaan lesbopari-sanan jatkuva käyttö tuntui suorastaan asiattomalta silloin, kun puheena oli parin ja Zengin henkilökohtaiseen ystävyyteen liittyvä asia kuten parin vierailu synnytyslaitoksella Zengiä ja hänen vauvaansa katsomassa.

Kokonaisuutena pidin kirjasta kovasti. Se kertoi koskettavan tarinan kiinnostavalla tavalla ja antoi samalla paljon tietoa Kiinan ihmisoikeustilanteesta. Suosittelen kirjaa kaikille hyvän tarinan tai hyvän journalismin ystäville.



Sami Sillanpää: Kiinalainen rakkaustarina (WSOY 2013)
Tämä kirja on saatu kustantamolta arvostelukappaleena.

Kongon tasavalta - Alain Mabanckou: Tomorrow I'll Be Twenty

Kymmenvuotias Michel on tarkka havainnoitsija ja syvällinen tuumailija. Hän huomaa ja kuulee paljon sellaista, mistä aikuiset kuvittelevat hänen olevan autuaan tietämätön. Välillä hän tuntuu suorastaan näkevän asiat paljon aikuisia selvemmin.

Michel elää lapsuuttaan 70-luvn Kongon tasavallassa, siinä pienemmässä Kongossa, jolla on vähän vähemmän karmaiseva historia kuin suuremmalla Kongon demokraattisella tasavallalla. Maa on kommunistinen ja se näkyy Michelin elämässä monin tavoin. Koulussa opetellaan taistelemaan kapitalismia vastaan ja äiti kutsuu suuttuessaan poikaansa "kansan oopiumiksi". Micheliä ihmetyttää muun muassa se, miksi kommunismin nimeen vannovalla enolla on niin hieno koti televisioineen ja puolen vuoden välein uusi auto, vaikka yleensä kommunistit elävät yksinkertaisesti. "Nyt tiedän, että samaan aikaan voi olla kommunisti ja rikas", hän toteaa.

Michel kertoo tarinan minä-muodossa, ja hänen kertojanäänensä tekee kirjasta samaan aikaan lempeän humoristisen ja terävän yhteiskuntakriittisen. Michel toteaa esimerkiksi, että maan entiset siirtomaaisännät ranskalaiset "yhä pitävät huolta meidän öljystämme meidän puolestamme" tai että presidentin mielestä "vaalit hidastavat vallankumousta". Nämä asiat hän ottaa annettuina, mutta se häntä hämmentää, että koulussa käsketään kutsumaan entistä presidenttiä Marien Ngouabia kuolemattomaksi kuin mitäkin Teräsmiestä, vaikka kaikki tietävät, että hän on kuollut.

Tomorrow I'll Be Twenty kertoo Michelin perheestä, suvusta ja ystävistä: heidän arkisen elämänsä pienistä ja isoista suruista ja ilonaiheista. Mustasukkaisuudesta, lapsettomuudesta, eriarvoisuudesta, ystävyydestä, auttamisen halusta. Moniavioisuudesta, senegalilaisen kauppiaan pelottavasta taikapeilistä, voodoopapin ohjeiden ja länsimaisen lääketieteen neuvojen välillä tasapainoilemisesta. Kannettavasta kasettisoittimesta ja yhdestä ainoasta kasetista. Siitä, kuka saa illallisella herkullisimman lihanpalan.

Alain Mabanckoun teoksia ei valitettavasti ole vielä suomennettu. Tomorrow I'll Be Twentyn suoraviivaisen kerrontatyylin vuoksi kirjaa on kuitenkin helppo lukea vieraallakin kielellä. Teoksen alkukieli on ranska ja se on käännetty muun muassa englanniksi ja ruotsiksi.

Pidin kirjasta kovasti ja suosittelen sitä kaikille, jotka arvostavat lapsen näkökulmasta tehtyjä teräviä havaintoja maailmasta.

Alain Mabanckou: Tomorrow I'll Be Twenty (Serpent's Tail 2013)
Alkuteos Demans j'aurai Vingt Ans ilmestyi 2010.

P.S. Osallistun tällä kirjalla Afrikan tähti -lukuhaasteeseen.

Albania - Anilda Ibrahimi: Punainen morsian

Mies joutuu hylkäämään vaimonsa pelastaakseen kunniansa, vaikka tietää, että huhut uskottomuudesta ovat vain kateellisten panettelua. Viisitoistavuotiaan tytön täytyy astua kuolleen sisarensa paikalle tämän avioliittoon. Toinen nuori tyttö päätyy vaimoksi äitinsä rakastajalle, jotta äidin suhde ei paljastuisi.

Pienessä albanialaisessa vuoristokylässä ihmisten kohtalot ovat vahvojen matriarkkojen käsissä. Äidit ja anopit määräävät, ja päätösten taustalla vaikuttavat perinteet ja kunniakäsitykset. Taitavasti improvisoiduilla riimitellyillä itkuvirsillä kerrotaan vainajille suvun kuulumiset.

Tällaiseen maailmaan syntyy kirjan ensimmäinen päähenkilö Saba. Maailma kuitenkin muuttuu kommunismin myötä, ja Saban kannalta muutos on parempaan suuntaan. Naiset saavat enemmän vapautta ja uudenlaisia mahdollisuuksia.

Kirjan kakkososan päähenkilö, Saban pojantytär Dora, elää aivan erilaisessa Albaniassa kuin isoäitinsä. Hänen kotinsa on kaupungissa ja hän pääsee opiskelemaan yliopistoon. Hänen tuntemansa kommunismi ei lisää kenenkään vapautta vaan päinvastoin kahlitsee.

Punainen morsian on kirja ihmisistä, jotka alistuvat kohtaloonsa mutta yrittävät silti elää mahdollisimman hyvän elämän sen puitteissa, mitä äiti, anoppi tai kommunistinen puolue heidän osakseen määräävät.

Henkilöhahmojen tyynen alistuva elämänasenne teki minulle vaikeaksi samaistua tai kiintyä heihin. Olisin halunnut edes jonkun heistä sanovan äidilleen vastaan, jättämään perinteet huomiotta tai vaikka kostavan kokemansa vääryydet.

Lukumatkana kirja oli silti antoisa, sillä se kuvasi Albaniaa kiinnostavalla tavalla.

Anilda Ibrahimi: Punainen morsian (Tammi 2010)
Alkuteos Rosso come una sposa ilmestyi 2008.