Iran - Sarah Delijani: Jakarandapuun lapset

Isä, joka tekee vankilassa kaikkensa jättääkseen tyttärelleen edes pienen muiston itsestään. Tädin ja mummon hoivassa kasvanut tytär, joka pelkää vuosien vankeustuomion jäljiltä ventovierasta äitiään. Vastasyntynyt vauva, joka muuttaa paitsi äitinsä myös tämän sellitoverien elämän valoisammaksi.

Jakarandapuun lapset on kirja Iranin vuoden -79 vallankumouksen poliittisista vangeista ja heidän lapsistaan. Ennen kaikkea se on kirja perheistä, jotka yrittävät selviytyä poikkeuksellisissa oloissa. Monia vankilaan vieneen vallankumouksen lisäksi ihmisten arkea leimaa Iranin ja Irakin sota.

Kirjan alku oli todella ahdistava, mutta ensimmäisten kolmenkymmenen sivun jälkeen sävy muuttui. Alussa yksi päähenkilöistä, Azar, joutuu synnyttämään esikoisensa vankeudessa ja häntä kohdellaan niin huonosti, että hänen ja lapsen henki ovat jatkuvasti vaarassa. Kirjaa ei kuitenkaan kannata laskea siinä vaiheessa käsistään, sillä koko loppukirjassa ei ole toista yhtä kammottavaa kohtausta. Muissa osissa kirjaa vuorottelevat suru ja ilo, toivo ja epätoivo, ja päällimmäiseksi viestiksi jää ainakin minun mielestäni toivo.

Kirjan rakenne oli samantyyppinen kuin Khaled Hosseinin Ja vuoret kaikuivat -teoksessa. Jokainen luku kertoo eri päähenkilöstä ja ne voisi lukea itsenäisinä novelleina. Kirjan alkusanoissa Delijani kertoo, että osa luvuista on alun perin kirjoitettukin novelleiksi. Silti luvut muodostavat yhdessä tiiviin kokonaisuuden. Rakenneratkaisu toimi Hosseinin kirjassa erittäin hyvin. Myös Jakarandapuun lapsissa sitä kannatti mielestäni käyttää, vaikka esikoiskirjailijalta ei voikaan odottaa, että hän osaisi rakentaa kokonaisuuden yhtä taitavasti kuin kokenut ja ansioitunut Hossein.

Lukijalla saattaa olla paikoin vaikeuksia hahmottaa, millä tavoin kirjan eri hahmot liittyvät toisiinsa. Sen ei kuitenkaan kannata antaa häiritä, sillä se ei ole kokonaisuuden kannalta olennaista. Olennaisempaa on se, että kirjan eri tarinat tuovat erilaisia näkökulmia samaan perusteemaan. On perheitä, jotka selviytyvät yhdessä poliittisen vankeuden koettelemuksista ja perheitä, jotka hajoavat. On vanhempia, jotka tekevät viisaita valintoja ja vanhempia, jotka joutuvat myöhemmin katumaan ratkaisujaan. On onnekkaita ja niitä, joita onni ei suosi. On rakastavaisia, jotka raivaavat tieltään kaikki esteet ja rakastavaisia, jotka lannistuvat helposti.

Monet kirjan tarinoista jäivät mieleen pitkäksi aikaa.

Suosittelen kirjaa kaikille, joita kiinnostavat poikkeuksellisten vaikeissa oloissa elävien ihmisten pienet ilot ja surut.

Sarah Delijani: Jakarandapuun lapset (WSOY 2014)
Alkuteos Children of the Jakaranda Tree ilmestyi 2013.
Tämä kirja on saatu kustantamolta arvostelukappaleena.

Osallistun tällä kirjalla Hei, me lusitaan! -lukuhaasteeseen ja Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen. Vankilahaasteeseen olen lukenut nyt neljä kirjaa, joten saavutan tapaamisoikeuden. Sotahaasteeseen tämä on kuudes kirjani, joten ylenen kersantiksi.

Egypti - Alaa al-Aswani: Yacoubian-talon tarinat

Kaunis nuori nainen menettää työpaikan toisensa jälkeen, koska torjuu pomojensa lähentelyt. Varakas liikemies ottaa vanhoilla päivillään toisen vaimon ja vaatii, ettei ensimmäinen vaimo saa tietää asiasta eikä liitosta missään tapauksessa saa syntyä lapsia. Sivistynyt homoseksuaali rakastuu kouluttamattomaan maalaispoikaan. Talonmiehen älykäs poika joutuu kokemaan nöyryytyksen, joka muuttaa hänen loppuelämänsä suunnan.

Yacoubian-talon upeissa huoneistoissa asuu joukko Kairon hyväosaisia. Talon katolla olevissa varastokopeissa puolestaan elää toinen toistaan köyhempiä perheitä. Al-Aswani kietoo kirjassaan taitavasti yhteen näiden kahden ryhmän hyvin erilaiset kokemukset 2000-luvun alun Egyptistä. Kirjan päähenkilöiden murheet ovat niin erilaisia, että heidän on vaikeaa tai jopa mahdotonta ymmärtää toisiaan, mutta heitä kaikkia yhdistää se, että he joutuivat suuriin vaikeuksiin.

Lukumatkaksi Yacoubian-talon tarinat sopii erinomaisesti. Kirjassa on useita päähenkilöitä, ja heidän kauttaan lukija pääsee kurkistamaan egyptiläiseen yhteiskuntaan monelta eri kantilta. Tarinat kutsuvat lukijan miettimään naisten, köyhien ja homoseksuaalien asemaa nyky-Egyptissä ja näyttävät, millä tavoin nuori mies voi päätyä radikalisoitumaan siihen pisteeseen saakka, että kykenee terrori-iskuun.

Moni teistä on varmaan jo lukenutkin Yacoubian-talon tarinat, mutta teille jotka ette ole, suosittelen kirjaa lämpimästi.

Alaa al-Aswani: Yacoubian-talon tarinat
WSOY 2009
Arabiankielinen alkuteos ilmestyi 2002.

Turkki - Elif Shafak: Kirottu Istanbul

Parikymppiset tytöt Asyan Kazanci ja Armanoush Tchakhmakhchian ovat serkkupuolia mutta kasvavat täysin erilaisissa ympäristöissä. Asyanin koti on Istanbulissa ja hänen perheensä koostuu neljästä sukupolvesta persoonallisia naisia. Armanoushilla puolestaan on Yhdysvalloissa kaksi kotia. Osan ajasta hän asuu kentuckylaisen äitinsä ja turkkilaistaustaisen isäpuolensa kanssa Arizonassa, loppuajan San Franciscossa armenialaistaustaisen isänsä ja tämän laajan suvun kanssa.

Armanoushin armenialais-yhdysvaltalaiselle suvulle Turkki ja turkkilaisuus ovat kirosanoja. Isovanhempien sukulaiset ovat kuolleet vuoden 1915 kansanmurhassa, eikä suku voi antaa yhdellekään turkkilaiselle anteeksi sitä, ettei Turkki ole tunnustanut tuon ajan tapahtumia kansanmurhaksi. Turkista tullutta isäpuolta puolestaan historia ei kiinnosta lainkaan. Armanoush etsii identiteettiään ristiriitaisen perheensä keskellä ja päättää lähteä Istanbuliin isäpuolensa sukua tapaamaan. Siitä alkaa serkusten ystävyys.

Kerronta on pääosin realistista, mutta Asyanin Banu-tädin myötä mukaan tulee magiaa. Banu-täti keskustelee henkien kanssa ja saa niiltä vastauksia kysymyksiin, jotka askarruttavat paitsi häntä myös lukijaa. Henget tietävät esimerkiksi sen, kuka on Asyanin isä, vaikka tytöllä itsellään ja suurella osalla hänen sukulaisistaan ei ole siitä aavistustakaan.

Persoonalliset henkilöhahmot olivat mielestäni iso osa Kirotun Istanbulin viehätystä. Erityisesti Asyanin eriskummalliset tädit, mummit ja ystävät olivat minusta kiehtovia. Lisäksi pidin siitä, miten kirjassa käsiteltiin isoa poliittis-historiallista kiistakysymystä nykyajassa elävien ihmisten arkikokemuksen kautta. Tarina kulki hyvin ja mielenkiinto pysyi yllä alusta loppuun.

Elif Shafak: Kirottu Istanbul (Gummerus 2012)
Alkuteos Bastard of Istanbul ilmestyi 2007.

Syyria - Rafik Schami: Damaskoksen rakastavaiset

Syyriasta puhutaan uutisissa jatkuvasti, mutta monelle suomalaiselle maa on muuten täysin vieras. Toisenlaista näkökulmaa ajankohtaiseen maahan saa lukemalla syyrialaissyntyisen, Saksassa pitkään asuneen Rafik Schamin Damaskoksen rakastavaiset.

Pääosa kirjan tapahtumista sijoittuu 60-luvulle, mutta mukana on myös vanhemmista ajoista kertovia osuuksia, joissa mennään ajassa taaksepäin jopa 1800-luvun puoliväliin saakka. Syyrian lähihistoriaa kirjassa ei siis kuvata, mutta 60-luvun arkielämän kuvaus voi auttaa ymmärtämään viimeaikaisten uutisten taustaa. Kirja ei ole ensisijaisesti poliiittinen, mutta politiikalla on oma osansa päähenkilöiden tarinassa. Schami itse toteaa kirjansa jälkisanoissa asiasta näin: "Olen niin sanotun poliittisen romaanin vastustaja, mutta henkilöhahmo ei voi elää yhdessä pahimmista arabialaista alkuperää olevista hirmuvalloista ilman että se vaikuttaisi häneen." Historian oppikirjana Damaskoksen rakastavaisia ei pidä lukea, sillä kirjan kuvaukset 60-luvun Syyrian diktatuureista perustuvat vain osin todellisiin tapahtumiin ja ovat osin mielikuvituksen tuotetta.

Kirjan pääjuoni on sukuriidan varjostama rakkaustarina. Farid Mustaq ja Rana Šahin ovat damaskoslaisia nuoria, joiden sukujuuret ovat maaseudulla Malan kylässä. Mala on ollut vuosikymmenten ajan jakautunut ortodoksisten Šahinien ja katolisten Mustaqien kannattajaleireihin, ja vallasta kamppailevat suvut ovat verikostokierteessä. Kaupunkilaisnuorille sukuviha on kuitenkin jäänyt etäiseksi. He murehtivat tutustuessaan vain siitä, sattuuko toinen olemaan muslimi. Henkilökohtaisesti he eivät suuremmin piittaa uskonnosta, mutta suku saattaisi rankaista muslimiin rakastumisesta jopa kuolemalla, joten he ovat oppineet olemaan varovaisia ihastuksissaan. Niinpä he selvittävät jo varhain toistensa uskontokunnan, mutta sukunimiä he eivät älyä kysyä ennen kuin on liian myöhäistä ja he ovat jo ehtineet rakastua.

Damaskoksen rakastavaisten rakenne on epätyypillinen. Paksu romaani on jaettu Raamatun tapaan kirjoihin, joiden nimet kuvaavat niiden pääteemoja, kuten esimerkiksi Rakkauden kirja ja Suvun kirja. Kukin kirja jakaantuu katkelmiin, jotka saattavat olla hyvinkin irrallisia toisistaan. Vain osa katkelmista vie pääjuonta eteenpäin; lopuissa kerrotaan itsenäisiä pieniä tarinoita sivuhenkilöiden elämästä. Kirjailija itse vertaa rakennetta kivimosaiikkiin ja katkelmia sen kiviin: "Jokainen näistä kivistä kertoo tarinan, ja kun olet lukenut sen, se näyttää piilevän värinsä, ja heti kun olet lukenut kaikki tarinat, näet koko kuvan." Schamin mukaan tällainen rakenne "tekee oikeutta säröjä täynnä olevalle elämällemme arabimaissa".

Kirja alkoi mielestäni kiinnostavasti, mutta sitten tuli pitkä osio, jonka lukeminen oli vähän raskasta. Sukuvihaa taustoitettiin perinpohjaisesti ja lukijalle esiteltiin koko ajan uusia henkilöhahmoja, joista osa oli omien irrallisten pikkutarinoittensa päätähtiä mutta täysin epäolennaisia pääjuonen kannalta. Uusien hahmojen jatkuva virta ja irtotarinoihin poikkeileva kerrontatyyli tekivät alussa lukemisesta työlästä. Kun en vielä hahmottanut pääjuonta kunnolla, oli vaikeaa erottaa, ketkä henkilöhahmot olisi syytä painaa mieleen ja ketkä esiintyisivät vain yhdessä katkelmassa. Kirja tempaisi minut kunnolla mukaansa vasta, kun sukujen taustat oli saatu kerrottua ja päästiin keskittymään päähenkilöiden lapsuuteen ja nuoruuteen Damaskoksessa. Sen jälkeen mielenkiintoni pysyi yllä koko loppukirjan ajan. Kun pääsin kiinni pääjuoneen, aloin nauttia myös irrallisista pikkutarinoista ja mosaiikkimaisesta kerronnasta.

Lukuisten pikkutarinoiden ansiosta Damaskoksen rakastavaiset on antoisaa luettavaa ihmiskohtaloista kiinnostuneelle lukijalle. Rakkaus ja parisuhde ovat irtotarinoiden tyypillisin aihe ja lukija oppii paljon naisen ja miehen asemasta ja rooleista Syyriassa. Kaikkein eniten pidin kohdista, joissa kuvataan arkista elämää Damaskoksessa lapsen tai nuoren silmin. Yksityiskohtia oli runsaasti ja  kerronta oli elävää.

Suosittelisin Damaskoksen rakastavaisia lukijalle, joka on kiinnostunut sekä rakkaustarinoista että Lähi-idän poliittisesta historiasta ja jolla on aikaa ja energiaa syventyä paksuunkin opukseen.

Rafik Schami: Damaskoksen rakastavaiset (Bazar 2009).
Alkuteos Die dunkle Seite der Liebe ilmestyi 2004.